Pikkupuokin korkkaus

Pikkupuokki on Hoitaja1sen omapolle. Se on just niin tyypillinen saksalaisen suoritushevoskasvatuksen tulos, kun vaan olla voi. Tyypillinen puurtaja, joka ei korvaansa pikkuasioista lotkauta. Niinpä en hirveästi jännittänyt etukäteen ensimmäistä selkäännousua. H1 juoksutti sitä ensin pyörössä, että saatiin siitä ylimääräiset höyryt ulos. Tietenkin sen piti juuri tällä kerralla esittää ekaa kertaa elämässään, että kyllä rodeoloikatkin onnistuvat. Katselin esitystä lievän hämmentyneenä, että tollaisen lingon selkäänkö sitä tässä pitäisi kavuta. Rodeo taisi johtua siitä, että Pikkupuokilla oli eri satula kuin aikaisemmin, totuttuaan siihen se oli taas oma tasainen itsensä.

Roikuin ensin molemmissa jalustimissa, sitten nousin makuulleen sen selkään ja H1 talutti meitä muutamia metrejä. PP ei juurikaan maindannut, joten jatkettiin proseduuria. Nousin selkään sellaiset 6 kertaa, istuin satulaan ja tulin jotakuinkin samoin tein alas kun polle kerran seisoi niin nätisti paikoillaan. Ratsautumisten välissä talutettiin sitä muutama askel eteenpäin, jos se vaikutti hermostuneelta ja yritti purkaa hämmennystään kuopimalla tms. Tällä tavalla se pääsi purkamaan toimintatarpeensa ja oli rauhallinen siinä vaiheessa, kun kiipesin selkään. PP oli vähän varautunut, mutta suhtautui hommaan kuitenkin ihan asiallisesti. Seuraavana päivänä taas sellaiset 6-8 selkäännousua, mutta nyt istuin siellä kauemmin ja PP:a talutettiin pyörössä. Pysäytyksissä ja liikkeellelähdöissä oli jo painoavut mukana, jotta PP oppisi heti alussa kuuntelemaan niitä. Samoin kevyet pohkeet, neck rein ja johtava ohja olivat jo käytössä, mutta hyvin mietoina, ikäänkuin ehdottelevina.

PP on tyypillisen puokkitapaan lankkusuora pökkelö, joka mieluummin puskee painetta vastaan kuin myötää sille, joten pyöröstä tullaan pois vasta, kun se on ymmärtänyt miten myödätään taivuttavalle ohjalle ja mikä on pidäte. Pieni tila ei rohkaise liikkumaan lujaa, ja hevosen rauhallisena pitäminen on helpompaa. Tällä tavoin pystyy välttämään turhaa ohjien käyttöä ja polle oppii kuuntelemaan enemmän istuntaa. Homman voisi toki tehdä nopeamminkin, mutta oman kokemuksen mukaan hiljaa parempi hyvä tulee. Kun alussa toimitaan perusteellisesti, ei myöhemmässä vaiheessa enää tulee paniikkireaktioita huonosti opituista perusasioista.

Niin että tästä se lähtee, Pikkupuokin työrupeama aluksi länkkäri-, myöhemmin kouluratsuna.

Maastoilua maaseudulla

Pakattiin lauantaiaamuna Hoitaja1sen kanssa Pikkutamma ja Kilttitamma traikkuun ja ajettiin reilun sadan kilsan päähän maastoilemaan. Siinä oli sekä hevosilla että ratsastajilla ihmettelemistä, kun hiekkatietä ja metsäpolkua näytti jatkuvan loputtomiin.

Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.

Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.

Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.

Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.

Kesäkuulumisia

Long time no see. Duunia pukkaa siihen malliin, että hyvä kun ehtii pollen selkään. Kirjallinen osuus jääkin sitten siinä kiireessä toteuttamatta. Lueskelin noita menneitä bloggauksiani, ja totesin, että pollikkaat ovat kaikki edenneet kovasti viime syksyisistä merkinnöistä.

Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.

Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)

Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.