Ratsastuskulttuureissa on eroja

Kaunispoika. Meidän goottitukkainen taiteilijasielumme, jonka ainoa tehtävä tällä hetkellä on toimia Lempipojan adjutanttina ja seuraherrana. Ei liity mitenkään kirjoituksen aiheeseen, mutta en jaksanut alkaa väkertämään kuvaa ratsukosta, joka liikkuu valaistussa ja lämmitetyssä maneesissa master- tason opettajan haukansilmien valvonnassa ja on peittynyt turvavarustevuoren, puna-musta-keltaisen ratsastusloimen ja muhkeiden pinteli-patjaviritysten alle. Läjästä olisi sojottanut ulospäin vain vähintään 120-senttinen kouluraippa.

Välillä tuntuu siltä, että ne alan huippuasiantuntijat, jotka hevoslehdissä kirjoittelevat ratsastusharrastuksen turvallisuusasioista ovat enemmän kuin hiukan etääntyneet kentältä eivätkä näe, mihin kehitys on meitä viemässä. Toteamukset tyyliin "hevoset pois liikenteestä", "maastoilua varten pitäisi saada omat (valaistut!) reitit", "ilman raippaa ei saa nousta hevosen selkään" ja "nuoren hevosen koulutus tulisi jättää ammattilaisille" kuulostavat täältä katsottuna lähinnä elitistiseltä pätemiseltä. Maassa on tuhansia talleja, joilla ei ole kunnollista kenttää tai sitten ratsastajat liikkuvat paljon maastossa sekä omaksi ilokseen että hevosen virkistykseksi. Väistämättäkin joutuu ratsastamaan muun liikenteen seassa, ellei halua jäädä pyörimään kotitallin nurkille. Kokemuksesta tiedän, että kotimaastot on koluttu muutamassa kuukaudessa, jonka jälkeen mieli halajaa uusille reiteille. Ja miten kummassa onnistuisi matkaratsujen treenaus ilman kymmenien kilometrien pituisia maastoreittejä, kysyn ma?

Mitä tulee rakennettuihin ratsastusteihin, niin tylsempää maastossa liikkumista on vaikeaa kuvitella. Toki reittejäkin tarvitaan, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla. Nuorten hevosten totutus maastossa liikkumiseen vaatii turvalliset olosuhteet, ja ratsastuskoulujen kliinisen turvallisten maastotuntien vetämiseen ne ovat omiaan. Aneemistahan se sellainen maastoilu on, mutta omiaan avuttomille ja koordinaatiokyvyttömille nykyratsastajille. Hupaisin kommentti, jonka olen maastoa vetäessäni saanut tuli eräältä aikuisratsastajalta. Hän ei halunnut poiketa hiekkatieltä metsäpolulle, koska pelkäsi että oksat saattaisivat osua silmään ja puhkaista sen. Huokaus.

Ennenvanhaan uskallettiin ottaa riskejä. 70-luvulla, kun aloitin ratsastusharrastuksen Husön kartanossa, maastoilimme suurinpiirtein joka toisella tai kolmannella ratsastuskerralla. Ei silloin kuultu näitä nykyisiä valituksia siitä, että asiakas ei halua maksaa turhasta metsässä kävelystä vaan vaatii opetusta. Parhaat opit mitä minä ratsastuskouluaikoinani sain, tapahtuivat maastolenkeillä. Kiipeilimme kallioilla ja metsäpoluilla, laukkasimme sänkipelloilla ja hiekkateillä, hyppäsimme ojien ja kaatuneiden puiden yli. Leveillä metsäpoluilla hypättiin pieniä maastoesteitä, joskus käytiin merenrannassa kahlaamassa. Rantalaitumilla järjestettiin leikkimielisiä laukkakilpailuja koulun hevosille, ja talvella käytiin ilman satulaa maastossa, joskus jopa jäällä laukkaamassa. Maastotunnit antoivat varmuutta hevosen käsittelyyn ja eväitä selvitä yllättävistä tilanteista kuten hirven kohtaamisesta tai traktorin ohittamisesta. Hevoset olivat vielä silloin suurimmaksi osaksi suokkeja, joukossa oli peräti 3 puoliveristä ja sekalainen lauma risteytysponeja ja islanninponeja, kuten niitä silloin vielä kutsuttiin. Hevosten koulutustaso oli mitä oli, mutta kyllä ne tehtävänsä hoitivat: opettivat satoja, ellei peräti tuhansia lapsia, näitä nykyajan tätiratsastajia ratsastamaan.

Raipasta, tai siis sen puutteesta olen minäkin saanut aikoinani kuulla törmätessäni maastolenkillä Ypäjän käyneeseen Neiti Parempaan Ratsastajaan. Neiti Paremmalle Ratsastajalle ei ollut varmaan kuunaan tullut mieleen, että on ratsastustyylejä (kuten lännenratsastus), joissa raippaa ei käytetä. Ihmettelen myös kovasti, että mitä ihmettä minä sillä raipalla oikein siellä maastossa olisin tehnyt? Miellän raipan hienosäätöavuksi kenttätyöskentelyssä; merkinantovälineeksi jolla saadaan esimerkiksi takapäätä työskentelemään paremmin. Ei suinkaan Neiti Parempi Ratsastaja tarkoittanut lausahduksellaan sitä, että raippaa tarvitaan hevosen kurissa pitämiseen? Kyllähän nyt hänen koulutettuna ratsastuksen ammattilaisena olisi pitänyt tietää, että raippa ei ole sitä varten.

Mitä nuorten hevosten kouluttamiseen tulee, niin voi hyvänen aika. Mistä ihmeestä se Kainuun takametsien ratsastaja & pienkasvattaja itselleen sen asiantuntijan hankkii, kun lähimmät muiden hevosia kouluttavat asiantuntijat ovat vähintään 200 kilsan päässä ja ylityöllistettyjä? Helsingin seudulta ei löydy ainoatakaan ammattimaista lännenratsun kouluttajaa, ja niitä oikeasti osaavia issikka- treenareitakaan ei ihan joka oksalla kasva. Tilanne tulee tulevaisuudessa vain pahenemaan, koska hevosten määrän lisääntyessä nykyvauhtia kokemattomien tai hyvin ohkaisella kokemuspohjalla olevien hevosenomistajien määräkin tulee kasvamaan. On aika utopistista olettaa, että hevoskannan kasvu osuisi isojen kaupunkien läheisyydessä olevien valmennuskeskusten tietotaidon läheisyyteen. Todennäköisin kehitysmalli tulee meillä olemaan saman suuntainen kuin Ruotsissa, eli että erikoisrotujen ja erikoislajien harrastajien määrä tulee kasvamaan rajusti. Perun pasoista tai haflingereista innostunut hevosihminen on harvoin mikään koulu- tai esteratsastuksen taitaja, vaan ennemminkin aloitteleva aikuisharrastaja tai sunnuntairatsasteleva täti- ihminen, joka päättää toteuttaa elinikäisen haaveensa ja hankkia kauniin ja kivan hevosen. Eikä aikaakaan, kun hänellä on niitä jo useampi, jonkin sorttista kasvatustoimintaa takapihalla ja luottamustoimi rotuyhdistyksessä.

Onneksi monet erikoisrodut, kuten islanninhevoset ja länkkärirotuiset hevoset ovat jotain ihan muuta kuin kovapäiset, hitaat ja lähes tunnottomat puoliveriset (juu, tiedän että on niitä toisenlaisiakin, mutta arabihevosiin, issikoihin ja länkkärirotuihin tottuneena ne tuntuvat todella vaikeilta otuksilta kaikin puolin), joista nämä lehdissä kirjoittavat kilparatsastajat ja ratsastuksenopettajat ilmeisesti kirjoittelevat. Tietenkin nämä marginaalirodut vaativat aivan yhtä asiantuntevan kouluttajan omassa lajissaan kuin mikä hevonen hyvänsä, mutta niiden kanssa tehdyt koulutusvirheet eivät useimmiten aiheuta samanlaista katastrofia kuin 175-senttisen, itsetietoisen, kilpailuviettisen ja erittäin korkean kipukynnyksen omaavan puokin tai suokin tapauksessa. Pahimmillaan näistä kolosseista tulee hengenvaarallisia jyriä, jotka eivät pysy omistajillaan käsissä edes kahdenkymmenen sentin kankikuolaimilla ja gramaneilla, ja jotka kaiken lisäksi tietävät sen itse erittäin hyvin. Jos joku ei usko niin voi mun puolesta ihan vapaasti käydä seuraamassa ratsastelua jollakin pääkaupunkiseudun yksityistalleista. Veikkaan että viimeistään puolen tunnin kuluttua maneesiin ilmestyy joku omasta mielestään pätevän oloinen daami keventelemään liian isolla ja lihavalla puoliverisellä, ja ratsukosta näkyy kilometrin päähän, että se on heppa kun vie ja akka vaan vikisee. Jos joltakin lähtee arabi tai issikka totaalisesti käsistä, suosittelen lämpimästi ratsastusharrastuksen vaihtamista vaikkapa pitsinnypläämiseen. Onnistunut ryöstäminen on tapahtumana lähes täysi mahdottomuus, jos ratsastaja on edes sen verran kokenut että pysyy kiitolaukassa kyydissä. (Ai niin joo, eihän nykyratsastuskouluissa kiitolaukkaa opeteta, kun ei uskalleta viedä asiakkaita pelloille laukkaamaan ja kokemaan sitä oikeaa ratsastamista ja vaudin huumaa...)

Sitten on tietysti erikseen tämä kiistelty ja parjattu tapausryhmä ex- ravurit. Useimmat radoilla juosseet hevoset ovat jo elämässään sen verran kovan koulun käyneitä, että eivät hätkähdä kovin pienistä asioista. Joissain suhteissa ne ovat kokemattoman hevosenomistajan, varsinkin jos hänellä ei ole asiantuntija- apua käytettävissään kotitallilla, unelmahevosia. Helppo kengittää, rokottaa, raspata, kuljettaa ja ovat tottuneet liikenteeseen ja hälinään. Jos joku tyytyy siihen ratsastukselliseen tasoon, jonka ne pystyvät tarjoamaan, niin mikäs siinä. Kokemuksen ja tiedon karttuessa moni lämppäriratsu- ihminen hankkii itselleen seuraavaksi hevosekseen ratsurotuisen, koska huomaa, että niillä nyt vaan on yksinkertaisesti helpompi ratsastaa paremman rakenteen ja parempien askellajien vuoksi. Eivätkä kaikki lämppärit nyt niin toivottomia tapauksia ole, joillakin on luonnostaan siedettävän tahtinen laukka ja niitä loppujakin voi tiettyyn pisteeseen asti työstää paremmaksi. Ei kaikista ratsuista ole tarkoituskaan tulla kisatykkejä kansalliselle tasolle, mikä seikka näyttää asiantuntijoilta helposti unohtuvan. Tosissaan kilpailevat huippuratsastajat ovat aivan yhtä pieni marginaaliryhmä kuin lännenratsastuksen tai klassisen kouluratsastuksen harrastajat.

ADHD-hevosia

Olen koko syksyn hokenut itselleni, että joululomalla sitten. No nyt se loma sitten on, ollut jo monta päivää, enkä vieläkään ole päässyt vauhtiin. Hevostelussa siis. Omat ratsastettavat ovat lojuneet ja lihoneet tarhassa koko syksyn, viimeksi taisin olla hevosen selässä syyskuussa. Pikkutammalla on sentään käynyt vuokraajia, mutta oripojat ovat olleet aivan heitteillä.

Lempipoikaa ei lomailu hetkauta suuntaan eikä toiseen, se on aina samanlainen itsevarma ja rauhallinen jässikkä, mutta Kaunispoika on ihan mahdottomassa tilassa. Se ei osaa enää edes kävellä tarhasta sisään puhisematta ja toikkaroimatta häntä tötteröllä, tuntuu kuin riimunnarun toisessa päässä olisi kaksivuotias, täysin käsittelemätön varsa. Kunnianhimoisena suunnitelmana oli ratsastaa se "sisään" tämän loman aikana, mutta näköjään lehmätkin lentävät ennen kuin saan siitä hevosesta muokattua edes välttävän ratsun. Kaunispoika on sillä tavalla ärsyttävä olento, että sille pitää opettaa aina kaikki asiat uudestaan, jos niissä on ollut taukoa. Nuorena poikana se saattoi seistä tarhan sähkölangan vieressä ja kokeilla minuutin välein, satoja kertoja päivässä, vieläkö siinä kulkee virtaa. Joskus kun oli ollut tilanne, että akusta oli loppunut virta, joten asia piti tarkistaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Jokasyksyinen loimittamisen aloittaminen on aina yhtä ihmeellistä ja pelottavaa, ja vaatii loimittajalta parin viikon ajan buddhan kärsivällisyyttä. Satulointi ja satulan kantaminen on jostain kumman syystä mennyt aika hyvin jakeluun, aiheuttaa ainoastaan eestaas soutamista ja selän notkistelua, ja selkäänkin kyllä pääsee (kunhan nousee oikealta puolelta), mutta selästä alas tuleminen on aina jotain ihme taiteilua rodeon ja vikellysliikkeiden väliltä. Edellisellä kerralla, kun olin KP:n selässä, jouduin keikkumaan siellä suunnitellun viiden minuutin sijasta yli puoli tuntia, koska hevonen meni aina ihan tolaltaan kun lopetimme liikkumisen, enkä voinut laskeutua peloissaan olevan hevosen selästä alas.

Pitkän tauon vuoksi joudun aloittamaan sen kanssa ihan aakkosten alkupäästä eli siitä, että saan kiinnitettyä sen huomion itseeni. Pyöröaitaus on näppärä väline siihen, ja se onkin ainoa paikka missä KP rauhoittuu, rentoutuu ja muuttuu ADHD-hevosesta normaalihevoseksi. Sillä tuntuu normaalitilassa olevan koko ajan kaikki aistikanavat apposen avoinna, niin että sen koko keskittymiskyky menee ympäristön ärsykkeiden havainnointiin ja niihin reagointiin. Kun siltä pyytää huomiota, se antaa sitä kuuliaisesti noin sekunnin sadasosan ajan, jonka jälkeen periskooppimainen kuikuilu alkaa taas. Pysty ja pitkä kaula ei yhtään helpota asiaa taluttajan kannalta. Paras keino saada se rauhoittumaan ja kuuntelemaan ihmistä taluttaessa onkin ollut sen pään asennon madaltaminen. Pyörössä se madaltaa ryhtiään omatoimisesti, unohtaa ympäristön ja keskittyy kerrankin ihmiseen ja työskentelyyn. Vielä kun olisi umpiseinäinen aitaus, mutta kyllä tämä "läpinäkyväkin" toimii.

Erään tutun kasvattama arabiruuna oli aloitettu kolmevuotiaana Ypäjällä. Sitä oli siellä ratsastettu kuukauden ajan silmälaput päässä ja kaksi avustajaakin oli tarvittu koko koulutuksen keston ajan. Kyseinen hevonen ei mielestäni ole todellakaan mikään viiripää, vaan ihan tavallinen rotunsa edustaja, joten tuo kyllä kuulosti lähinnä hätävarjelun liioittelulta. Mitäköhän ne siellä tekisivät, jos veisin Kauniinpojan sinne koulutettavaksi? Se varmaan lähetettäisiin viikon kuluttua maitojunalla takaisin kotiin mukanaan lappu, jossa lukisi "täyshullu, ehdotetaan lopetettavaksi turvallisuussyistä". Toisissa verilinjoissa, varsinkin niissä joissa on paljon laukkahevosia, on normaalia enemmän puhtia. Näyttelykasvatus taas tuntuu lisäävän tiettyjen pakoreaktioiden esiintymistä (koska ne saavat hevosen esiintymään kehässä tulisemmin). Kun nämä ominaisuudet yhdistyvät samassa yksilössä, niin avot.



Jenkit ovat ratkaisseet dilemman kasvattamalla halter- ja performancehevosia erikseen. Suorituslinjojen tärkeimmät ominaisuudet ovat helppo koulutettavuus, hyvät liikkeet ja park-hevosilla mieluusti myös iso koko. Show- hevosten ei tarvitse muuta kuin olla äärimmäisen tyypikkäitä ja liikkua kauniisti, ratsastettavuudesta viis. Näyttelylinjaisten hevosten käyttöominaisuudet ovat pahimmillaan sitä luokkaa, että selkään ei ole asiaa. Rodun ongelmana on jo vuosia ollut huono maine vaarallisina ja hankalina ratsuina, eikä sellaisten tahallinen kasvattaminen ainakaan paranna tilannetta millään tavalla. Amerikassa tehtiin muutama vuosi sitten suuri kyselytutkimus, jossa udeltiin alan ammattilaisten (tallinpitäjät, valmentajat, kengittäjät, eläinlääkärit ym.) mielipidettä eri rotuisista hevosista. Arabihevosia pidettiin hankalina kouluttaa ja käsitellä, huonoina keskittymään ja niillä sanottiin olevan heikko työmoraali. Erittäin totta. Ne oppivat nopeasti, mutta tekevät vain sen minkä itse haluavat. Ovat ihan helppoja käsitellä, kunhan muistaa käyttää silkkihansikkaita, liikkua eläkeläisten tai ji- ryhmän vetäjän nopeudella ja supattaa mahdollisimman pienellä äänellä. Keskittyvät kyllä, kunhan häiriötekijöitä (mikä tahansa normaalista poikkeava asia) ei esiinny. Työmoraaliakin kyllä löytyy, mutta se vaan on heikompi kuin boheemisuudellaan kerskailevalla, viinaan menevällä runoilijalla.

Koulutusmenetelmät on monet

Luonnollinen hevostaito- käsitteestä tulee nykyään ensimmäisenä mieleen yliempaattinen tätiratsastaja, joka ymmärtää hevostaan niin pitkälle, että saa polleparkansa totaalisen hämmennyksen partaalle. Yleensä tällainen LH-täti on käynyt parissa Vepsän pyöröaitausdemossa ja Tuikun heppaluennoilla. Molemmat ihmiset ovat alallaan päteviä ja tekevät loistavaa työtä, mutta yleisön joukossa on valitettavasti aina henkilöitä, joiden kapasiteetti ei riitä käsittelemään opittuja asioita oikeassa kontekstissa. Pahin tapaus on näissä tilaisuuksissa itsensä pikakurssittanut tyyppi, joka alkaa guruilla ja neuvoa muita, ja ehtii siinä sivussa sekoittaa muutaman hevosen pään ennen kuin kukaan tajuaa, että eihän se tyyppi mitään osaa. Toiseksi pahin on fundamentalisti, joka tuomitsee ehdottomalla oikeassa olemisen varmuudella kaikki muut tavat käsitellä ja kouluttaa hevosia. Fundamentalistityypeillä on muuten tapana hurahtaa kaikkiin muihinkin ismeihin, jotka viittaavat luonnonmukaisuuteen ja pehmeyteen.

Kuoliaaksiymmärtäjien ryhmä tuleekin sitten hyvänä kolmosena. Heidän mielestään hevoselta ei saa vaatia mitään, vaan pitää kysyä että mennäänkö tänään töihin vai ei? Jos hevonen näyttää vähänkään hapanta naamaa tai näyttää nauttivan metsään katselusta, niin ei sitten. Heidän mielestään kaikenlainen fyysisen voiman käyttäminen on ehdottomasti kielletty, koska se on väkivaltaa. Hevoset kun ovat äärettömän herkkiä olentoja, joiden sielun saa revittyä rikki yhdellä ainoalla poikkipuolisella sanalla.

Kuinkahan moni kuoliaaksiymmärtäjätäti on koskaan tullut ajatelleeksi, että heidän harrastamansa ”pehmeys” onkin usein hevosen kannalta epäloogisuutta ja kyvyttömyyttä johtaa? Ei hevosilla ole mitään inhimillistä käsitystä demokratiasta tai yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Jos tammalauman pomo alkaisi ehdotella pikaneuvottelua siitä, että mennäänkö tuota irti päässyttä oria karkuun vai ei, niin laumaan saataisiin aika pian uusi pomopolle. Samoin kävisi jos samainen johtajatamma kursailisi fyysisen kontaktin suhteen ja pyrkisi pitämään uhmakkaat pissikset kurissa neuvottelutaidoin. Sekä liiallinen pehmeys ja kykenemättömyys johtaa aiheuttavat molemmat hevoselle epätietoisuutta ja sen seurauksena hämmennystä, joka helposti kehkeytyy ahdistukseksi. Ahdistus sitten aikanaan purkautuu ei-toivottuna käyttäytymisenä tai fyysisenä sairastumisena, minkä LH-täti tietenkin tulkitsee olevan hevosen julman ex-elämän kaikuja ja traumoja.

Keskivertopolle on samanlainen laumahierarkian keskivaiheen eläjä kuten keskivertoihminenkin: pitää siitä, että joku muu vie ja itse saa vain vikistä. Olen vuosien varrella saanut parinkin LH-henkisen tädin suunnalta moitteita siitä, että olen joissain tilanteissa pakottanut hevosen tottelemaan tyylillä ”nyt teet, tai itket ja teet”. Joskus vaan yksinkertaisesti tulee eteen tilanteita, joissa ei voi enää perääntyä. Se, että näitä tällaisia konflikteja pääsee syntymään on tietenkin kouluttajan (eli siis tässä tapauksessa minun) vika, mutta kun ihmisiä ollaan niin täydellistä kouluttajaa ei tähän maailmaan ole vielä syntynytkään. Onhan tietenkin niitä huippuja, kuten Kyra K tai Bob A, mutta niistä tyypeistä puhutaankin ihan eri päivänä kuin jostain Itä-Uudenmaan takametsissä räpeltävästä osapäivätallinpitäjästä, jonka kokemuspiiri rajoittuu muutamaan arabiin, jokuseen ex-ravuriin ja pariin länkkärirotuiseen polleen.

Sitten on niitä kakkosnelosella kouluttajia, joiden mielestä taas ratsastus- ja koulutustyylini on auttamattomasti pielessä, kun en silmä tarkkana kyttää hevosta ja ole joka välissä rankaisemassa. Heidän näkökulmastaan katsottuna hevonen kuin hevonen niskoittelee lähes koko ajan, ja sitä pitää tietenkin ojentaa ettei se vaan rupea hengenvaaralliseksi. Todisteeksi väitteen pitävyydestä käy tietenkin heidän omat hevosensa: jos niitä ei tasaisin väliajoin pane kovalla kädellä kuriin, niin ne muuttuvat hengenvaarallisiksi.

Eli teet niin tai näin, niin aina on joku moittimassa ja neuvomassa. Neuvojen vastaanottaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Aina pitäisi olla avoin uusille ajatuksille, jotta voisi kehittyä. Toisaalta taas useimmiten ne, joilta neuvoja tiheimmin sataa, ovat juuri niitä joilla ei ole kokemusta kuin korkeintaan yhdestä hevosesta, ja he olettavat samojen temppujen toimivan kaikilla hevosilla. Aina ei voi luottaa edes kokeneen valmentajan neuvoihin. Jos oma hevonen on koulutettu täysin erilaisella menetelmällä kuin mitä valmentaja käyttää, voi neuvojen noudattamisesta seurata katastrofi ja koulutuksellinen takapakki, jonka korjaamiseen meneekin sitten pahimmassa tapauksessa vuosia.

Perinteisiä enkkulajeja harrastavat eivät voi kuvitellakaan, kuinka suuren mokan voi tehdä esimerkiksi käyttämällä ohjia väärin tai laukkaamalla hevosella, jonka mieli ei vielä ole kypsä siihen. Koulu- ja esteratsastuksessa haetaan voimakasta eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, mutta lännenratsun tärkeimmät ominaisuudet ovat sen henkinen tasapaino ja luottamus ratsastajaan. Kaksi asiaa, jotka on äärettömän helppo pilata ja jotka tulevat vaikuttamaan hevosen ratsastettavuuteen koko sen loppuelämän ajan. Ilman niitä on ihan turha kuvitella saavansa koulutettua hevosen, joka toimii lähes ilman ohjia ja reagoi ratsastajan painopisteen muutoksiin luottavaisen tottelevaisesti.

Lännenratsastuskisojen säännöissä sanotaan, että ratsastajaa tulee rangaista virhepisteillä tai jopa hylkäämisellä hevosen pakoreaktioista. Hännällä viuhtova, suutaan aukova, kuolaimia kilkuttava, pukitteleva, käsistä lähtemään pyrkivä tai niskojaan nakkeleva hevonen kapinoi apuja vastaan, joten sen koulutuksessa ja/tai ratsastuksessa on jotain pielessä. Oikeassa elämässähän tätä hyvää tarkoittavaa sääntöä ei aina jakseta noudattaa. Suomessa monien kisojen taso on sitä luokkaa, että jos tuomarit alkaisivat karsia ratsukkoja hännän viuhdonnan tai kuolainten kilkuttamisen vuoksi, ei kehään jäisi kuin 1 tai 2 ratsukkoa. Koko kisapäivältä. Ja suuressa maailmassa, missä reining-kisoissa liikkuvat isot miehet ja suuret rahasummat, katsotaan hevosten kapinointia aika lailla läpi sormien. Riittää, että vauhtia piisaa ja hevoset suorittavat vaaditut liikkeet täsmällisesti. Aika huonoa esimerkkiä siis näyttävät meille harrastelijoille.

Pleasure-kisoissa taas hevosten askellajit on viety niin äärimmäisen hitaiksi, että katsoja saa ihan tosissaan arpoa, että mitäs tässä nyt mentiinkään, käyntiä vai ravia. Huumaavien aineiden kuten valeriaanan käyttö ei ole mitenkään harvinainen juttu, varsinkin kun nykypäivänä pleasure-hevosen ihannetyyppi on sievä pienipäinen otus, jolla on quarterin runko mutta täysverisen luustolla. Monissa pleasure-hevosissa onkin paljon täykkäriverta, mikä tuo mukanaan myös kuuman ja nopeasti reagoivan luonteen. Sinänsä erittäin epäjohdonmukaista, koska tässä lajissahan hevosen pitää olla etanaakin hitaampi keinuhevonen.

Täällä esimerkki pleasuren askellajeista.

Jos määrittelee kouluratsastuksen tai reiningin kilpailusääntöjen ja ihanteellisten koulutusmetodien perusteella, ne näyttävät ihan eri lajeilta kuin mitä oikeasti harrastetaan. Tosiasia on, että keskiverto koulunylpyttäjä helsinkiläiseltä yksäritallilta on ihan yhtä hukassa oman lajinsa päämäärien ja koulutusmenetelmien suhteen kuin omassa pikku tallissaan länkkäriä vääntävä toisinajattelija, joka suuressa tietämättömyydessään luulee harrastavansa eettisesti korkeatasoisempaa ratsastusta kuin em. nylpyttäjä. Kaikissa lajeissa on omat hyvät puolensa ja ne pimeät nurkkansa, joita ei haluta esitellä ulkopuolisille. Koulu- ja esteratsastuksessa on roppakaupalla hyviä asioita, joita kannattaa soveltaa lännenratsastukseen ja varsinkin lännenhevosen lihaksiston ja kunnon huoltoon ja ylläpitoon. Länkkärin lahja koulu- ja esteratsastukselle voisi puolestaan olla hevosen maasta käsin tapahtuva tapakasvatus, mikä on mielestäni enkkupuolen tavistasolla aika pahasti hakusessa.