Kisaväsymystä

Kisat oli ja meni, ja nyt on sitten kauhea kisaväsymys päällä. Peräti kaksien kisojen ja yhteensä neljän luokan jälkeen. Huoah. Lauantaina olisi ollut seuraavat mahdolliset, mutta kun Vanhaherra muuttaa juuri sinä pänä meille asumaan niin ei päästä.

VH on muuttunut todella paljon siitä, minkälaisena me se marraskuussa ostettiin: ohuesta kirahvinkaulasta on tullut kaareva orikaula, entiset pyykkilautakyljet ovat nykyään sileät ja lihaksikkaat, notkolle painunut selkälinjakin on suoristunut työskentelemällä hankittujen selkälihasten ansiosta. VH:lla on käyty kouluvalmennuksessa ja valmentajalta on tullut hyvien neuvojen lisäksi kasapäin kehuja. Hänen mukaansa on todellinen harmi, että oria ei löydetty edes viisi vuotta sitten, koska jos se olisi nuorempi, siinä olisi ollut ainesta vaativiin luokkiin asti. Nyt se on jo niin vanha, että kisaamisesta tuskin enää tulee mitään. Sitä ratsastetaan siksi, että se pysyisi kunnossa ja tietenkin myös siksi, että saataisiin selville sen todellinen kapasiteetti. Vasta viiden, kuuden vuoden päästä tiedetään enemmän, kun sen hyvistä puhdasverisistä tammoista saadut jälkeläiset ovat kilpailuiässä. Hidasta puuhaa tämä hevosjalostus.

Niin, niistä kisoista. Olin molemmissa luokissa viimeinen hyväksytyn tuloksen saanut ratsukko. Kisat pidettiin ulkokentällä, mikä oli hieno juttu. Pikkutamma oli verkka- alueella ja muualla ihan ääliö, mutta suoritusten ajan se pysyi normaalia paremmin kasassa. Itseasiassa molemmat luokat menivät paremmin kuin koskaan aikaisemmin on mennyt. Plösössä se jopa myötäsi muutaman kerran rentoutuneena alas, ja kulki erittäin kauniissa rotutyypillisessä muodossa. Yleensä horsemanship- luokissa muut ratsukot jäävät kentän laitaan lineuppiin siksi aikaa, kun ratsukot suorittavat yksilö- osuutensa. Juuri tämän vuoksi olin ilmoittautunut kyseiseen luokkaan, ettei PTn tarvitsisi mennä kentälle yksin. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan tehty, vaan ratsukot poistuivat kentältä viereiselle verkka- alueelle. Onneksi se oli niin lähellä, että PT ei omasta mielestään ollut kentällä yksin, ja toimi ihan… tai no, melkein hyvin.

Sitä vaan taas ihmettelin, että minkä ihmeen vuoksi kisat pidettiin kääpiökokoisella kentällä kun tilaa olisi ollut? Reiningissä kentän pitäisi olla suurinpiirtein kokoa 30 x 60m, jotta koko hommassa olisi mitään järkeä. Kuinka ihmeessä voi jollain noin 20m leveällä kentällä laukata ison ja nopean laukkaympyrän, kysyn vaan? Sama ongelma on useimmissa maneesikisoissa, koska maneesit ovat yleensä aivan liian ahtaita reiningiin. Sitten siitä tulee sellaista hemmetin kökkimisreininkiä, missä isot ja nopeat laukkaympyrät eivät mitenkään eroa pienistä ja hitaista. Samoin jäävät rundownit, rollbackit ja slidestopit ihan kämäsiksi, kun ei ole tilaa kiihdyttää, kääntyä tai liukua. Puhumattakaan laukanvaihdoista pääty- ympyröiden keskellä: kentällä pitäisi aivan ehdottomasti olla tilaa hevosen suoristamiseen ennen laukan- ja suunnanvaihtoa. Vauhtia pitää olla, tai ainakin mahdollisuus siihen. Vai ajattelevatko kilpailun järjestäjät, että ratsastajilla eivät pysy hevoset käsissä isommilla plaaneilla? Sitten ei mun mielestä pitäis kisoihin tullakaan, jos ei hevonen ole hanskassa. PT esim. on kaikinpuolin hankala hevonen, mutta käsistä se ei lähde. Se tietää varsin hyvin, että kaikki ryöstämisyritykset päätyvät poikkeuksetta johonkin ikävään, kuten esim. kyykytyslaukkaan tai perkeleenmoiseen kokoamiseen ja rimpanpullaan.

No, onneksi tämä kenttäkoko ei ole mulle mikään akuutti ongelma, koska en vielä kisaa reiningiä. PT on kuitenkin koulutettu reininkiin, tässä vaan odotellaan että sen pää kestäisi yksinoloa ja nopeaa laukkaa. Tällä hetkellä kentän kokoa todellisempi ongelma on huonot kentänpohjat. Kisoissa voi joutua verkkaamaan tai suorittamaan vaikka minkälaisilla kammoalustoilla. Useimmat maneesit ovat pohjaltaan aivan kivikovia, ja ulkokentillä taas pohja usein ikäänkuin aaltoilee irtohiekan alla. Tämä on asia, johon tallinpitäjät voisivat kyllä kiinnittää hiukan enemmän huomiota. On aika epäreilua hevosta kohtaan vaatia tasaista suoritusta, jos alustassa on ylä- ja alamäkiä tai upottavia hetteikköjä. Puhumattakaan siitä, mitä huonot alustat pitemmän päälle tekevät hevosen jaloille. Ei mikään ihme, että jalkavaivaisia hevosia on niin paljon.

Viisas oppii kerrasta, minä en näköjään millään...

...päätin nimittäin sittenkin osallistua seuraaviin kisoihin Pikkutammalla.

Pari ratsastuskertaa Kiltillätammalla sai mut vakuuttumaan siitä, että en tykkää. Se on mulle vähän niinku väärä prätkämerkki tai automalli, aiheuttaa kiemurtelua ja kiusaantumista, eikä hermokaan oikein tahdo pitää.

Toinen syy takinkäännökseen on täti pahkeisen ottamat kuvat edellisistä kisoista. Vasta niitä katsellessani tajusin, että ei siinä PTn toimivuudessa nyt NIIN suurta vikaa ole, etten voisi sillä kisata. Okei, hermostunut ja jäykkähän se kisoissa on aina, mutta eihän muuta voi odottaakaan metsän keskellä kasvaneelta täysveriseltä, joka vielä sattuu olemaan yliherkkä, luonteeltaan nopeasti syttyvä ja omapäinen. Kolmas syy on, että yksinkertaisesti tykkään ratsastaa PTllä, sen hankaluudesta ja epätasaisuudesta huolimatta. Sitäpaitsi, sen pienestä koosta (säkä 150cm) huolimatta mä vaan jotenkin sovin sen selkään. Se on niin ryhdikäs ja isorunkoinen, että mun hämähäkinkoivet eivät näytä yhtään liian pitkiltä sen selässä istuessani. Hauska kommentti yhdeltä tyypiltä viime kisoista, kun laskeuduin verkka- alueen vieressä hevosen selästä: "Herranjestas, ootko sä NOIN pitkä?!"

Niin että huomenna olis taas yhdet kisat, osallistutaan kahteen luokkaan (plösö ja horsemans shit). Ollaan harjoiteltu hirvittävän vähän, koska PT näytti tarvitsevan muutaman päivän toipumislomaa edellisistä kisoista. Sitten Talliorja ratsasti sillä enkkua (siinä välissä kun kuvittelin osallistuvani Kiltillätammalla kisoihin, hah). Tällä viikolla olen käynyt selässä 3 kertaa, ja PT on ollut oikein miellyttävä ratsastaa. Liekö syynä se, että ollaan maanantaista saakka jätetty ne laitsalle yöksi, kun sain metsätarhan silloin valmiiksi. Se ei näköjään enää jaksa väittää vastaan, kun on joutunut vaeltamaan kaikki yöt Vanhantamman komennuksessa ees taas laitumelta metsään, ja takaisin.

Tillitys

= tilityksen ja nillityksen sekoitus

Siis ihan oikeesti, tsiisus, piru, jumbe ja kaikki muut! Voiko ratsastaminen olla tämän epäpalkitsevampaa?

*huokaus*

Ei vaan, ei ne kisat ihan noin huonosti menneet. Ekassa luokassa Pikkutamma käyttäytyi paremmin kuin koskaan aikaisemmin kisatilanteessa, laukat nousivat oikein ja heppa pysyi myös hanskassa. Kauhean jännittynyt se oli kaikissa askellajeissa, varsinkin käynti oli kamalaa. Mutta joka tapauksessa sen elämän paras kisasuoritus. Ilmeisesti siksi, että en verkannut sitä ollenkaan ja menin suoraan traikulta maneesiin, niin se ei ehtinyt kerätä kierroksia. Vanhatamma tuli samassa luokassa tokaksi, joten Läikkiksen Omistajalla oli naama erittäin hyvin kiillotetulla messingillä monta tuntia.

Toka luokka, pleasure open, oli vasta iltapäivällä, joten annettiin polleille niiden sima- annokset* ja vettä, ja laitettiin ne takaisin traikkuun syömään heinää. Siellä ne pönöttivät tyytyväisinä siihen saakka, kunnes satuloitiin ne uudestaan ja mentiin verkkaamaan tokaan luokkaan. Hevosia kuntoon laitettaessa huomattiin, että PTn vasen takavuohinen oli turvoksissa ja hiukan lämmin, mutta se ei kuitenkaan aristanut sitä eikä ontunut. Trailerissa oli pörrännyt joku amppari tai sellainen, joten arvelimme että se olisi pistänyt PT:a. VT toimi verkassa niin nätisti, että LO vain kävi kaikki askellajit läpi ja antoi hevosen olla rauhassa. PT oli paljon rauhattomampi kuin aamulla, ja Appisruunan saapuminen verkka- alueelle sai sen vielä enemmän tolaltaan. AR:n poistuminen ei kuitenkaan saanut sitä rauhoittumaan yhtään, vaan PT muuttui koko ajan hankalammaksi ja hankalammaksi.

Siinä vaiheessa, kun siirryttiin verkkaamaan maneesiin, PT oli jo ihan hysteerinen, eikä reagoinut pohkeisiin enää ollenkaan. Se vaan liukui hallitsemattomasti paikasta toiseen, ja yritti koko ajan paeta tilanteesta ryntäämällä eteenpäin. Mietin siinä vaiheessa, että ratsastanko suosiolla maneesista ulos, enkä osallistu koko luokkaan, mutta sitten pihiys** iski ja päätin ratsastaa. Koko luokka oli täydellinen katastrofi. Hevoset sinkoilivat laukassa hirveätä vauhtia ja muodostivat ohitsepääsemättömiä klimppejä. Ilmeisesti juuri sen vuoksi tuomari joutui laukkuuttamaan porukkaa normaalia pitempään, josta hevoset kuumenivat entisestään. VT meni aika lujaa, mutta ikivanhana ja kaiken kokeneena se pysyi rauhallisena ja mennä liihotteli omaa sisärataansa rentona. PT taas oli kaamea. Se oli niin paniikissa, että ainoa keino pitää se kasassa oli estää sitä ryntäämästä eteenpäin. Luokan lopussa lineuppiin tultaessa se oli jo niin hajalla, että pelkäsin sen ihan oikeasti kuolevan sydäriin tai johonkin. Sen sydän hakkasi niin lujaa, että tuntui että pohkeetkin heiluivat sykkeen tahdissa. Lineupissa seistiin melkein kiinni VTn kyljessä, jos sitä paikallaan tepastelua nyt seisomiseksi voi sanoa…

Syy panikointiin löytyi, kun riisuttiin polleilta varusteet pois: PTllä oli pienenpieni hankauma satulavyön reunan kohdalla oikeassa kyljessä. Niin pieni, että tunti satulan pois ottamisen jälkeen sitä ei enää edes löytynyt. Niin pieni, ettei average horse olisi edes huomannut koko lyöttymää. Mutta PT- parka on varmaan maailman kipuherkin hevonen, se menee ihan tolaltaan pienestäkin epämukavuudesta. Oli hei VÄHÄN huono omatunto, kun huomasin sen hankautuman. Pitäishän mun tietää, että kun se menee tuollaiseen tilaan, kyseessä on kipu eikä pelkää uuden tilanteen aiheuttama jännitys. Huono, huono, huono ihminen. Huono.

Seuraaviin kisoihin menen todennäköisesti Kiltillätammalla, koska en viitsi kiusata PT:a yhtään enempää. Itse asiassa päätin jo viime syksynä, että en enää edes yritä kilpailla sillä pariin vuoteen, mutta sitten jotenkin jotkut saivat puhuttua mut ympäri ja ajattelin kokeilla vielä kerran, josko se onnistuisi. Ja oikeastaanhan se onnistuikin, koska se eka luokka meni ihan hyvin. Ja PT käyttäytyi muuten oikein hyvin. Satuloinnin yms. aikana se seisoi ihan kuulisti trailerin perässä kiinni ja söi heinää verkosta. Autoja, jopa trailereita meni takaa ja välillä todellä läheltäkin, eivätkä ne häirinneet kumpaakaan meidän hevosista. Ajomatkan aikana traikussa oli aivan hiljaista, eivätkä hevoset olleet hikoilleet ollenkaan kummallakaan ajokerralla. PT myös suostui ekaa kertaa juomaan kisapaikalla, aikaisemmin se ei ole suostunut juomaan suurinpiirtein desiäkään, kun ollaan oltu pois kotoa. Niin että paljon positiivisiä asioitakin tapahtui, mutta jotenkin ne negatiiviset aina tuppaavat jäämään mieleen päällimmäiseksi. Tälle on muuten olemassa ihan evolutiivinen selityskin: virheet ja monet muut epämiellyttävät kokemukset olisivat voineet aiheuttaa kaukaisille hominidi- esi- isillemme hengenmenetyksen, joten niiden välttämiseksi tarvittiin mekanismi, joka jätti niistä erittäin voimakkaat muistijäljet. Muistissa olevat mokat puolestaan aiheuttavat voimakkaita ja epämiellyttäviä fyysisiä tuntemuksia, joita välttääkseen ihmiset (ja ne hominidit) pyrkivät suoriutumaan tehtävistä mahdollisimman virheettömästi. Vaikka nykyihminen ei enää kuolekaan siksi, että esim. vähän epäonnistuilee ratsastuskisoissa, niin elimistö väittää toisin ja siitä tuleekin yhtäkkiä maailman vakavin asia. (No, onneks on tää teoriapuoli hanskassa niin voi yrittää välttää noita atavistisia ylilyöntejä ;o)

Täti pahkeinen voikin sitten kertoa groomin näkemyksen päivästä, ja siitä, miten hevosia lastataan ihan guruna. Jos vaan ehtii ja viitsii.

* Desi melassisiirappia ämpäriin ja ämpäri täyteen vettä. Joskus me laitetaan sekaan elektrolyyttipulveria, mutta kisatilanteessa sen maku olisi voinut häiritä

** Luokkamaksu 15e, eihän nyt sellaista rahasummaa voi heittää hukkaan siksi että hevonen tuntuu hysteeriseltä, eihän??

Näin nätisti se pirun tamma kulkee kotona, kisoissa meininki onkin sitten vähän eri näköistä...

Joo eiku ei eiku joo eiku siis ei- viikko

Sydänfilmissä on käyty ja keuhkot tsekattu, eikä mitään löytynyt. Niinpä saatoin hyvällä omallatunnolla taas jatkaa ratsastamista. Pikkutamma jäi mun sairastelun vuoksi parina päivänä ratsastamatta, mikä kostautui oikein korkojen kanssa. Se oli maanantaina kamalampi kuin ikinä, mikään askellaji tai suunta ei sopinut sille sitten millään. Metsä oli mörköjä pullollaan, ja Appisruunalle oli mitä ilmeisimmin kasvanut pallit uudestaan, koska PT oli siitä suorastaan sairaalloisen kiinnostunut. Yritä nyt siinä sitten ratsastaa, kun hevonen haistattaa paskat kaikille mahdollisille avuille niiden voimakkuudesta riippumatta, ja tuijottaa vaan kaihoisasti toisen hevosen perään. Että vitutti, ekaa kertaa elämässäni tuli sellainen fiilis ja apinanraivo hevosen selässä, että voisin hutkia kaakkia kakkosnelosella päähän, eikä yhtään surettais vaikka se siihen kupsahtaisi. Itseasiassa olisin siinä tapauksessa mielelläni jäänyt hutkimaan sitä raatoakin siihen pariksi tunniksi. No, onneksi ei ollut mitään kättä pidempää käsillä, joten jouduin kuosittamaan sen ääliön ratsastamalla. Mutta oli sekin silti K-18- kamaa, ei heikkohermoisille.

Tiistaina mokoma olikin sitten paras ikinä. Käynti oli verkkaista, ravi hidasta ja keinuvaa ja laukat onnistuivat yhdellä kädellä kuin vettä vaan. Apuja kuunneltiin korvat kuuliaisena ratsastajaa kohden, Appisruuna oli kuin ilmaa ja maailma hymyili. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, ajattelin.

Kunnes. Keskiviikkona valmentajan pitämällä tunnilla. Voi tsiisus mikä pässinpää ja idiootti voikaan hevonen olla. Luojan kiitos se maanantainen revohka ei täysin toistunut, mutta kamala se silti oli. Appisruuna oli niiden uusiopallien lisäksi kasvattanut itselleen jonkun ihme supermagneetin, joka imi itseensä ruunikonkimoja karvaooppeleita, mutta jätti rautiaat rauhaan (koska Vanhatamma ei kerta ollut ollenkaan kiinnostunut siitä). Illalla nukkumaan mennessäni kihisin pyhää vihaa mokomaa kusipäähevosta kohtaan, suurinpiirtein näin untakin hevosteurastamoista ja lihakoukuista.

Torstaisella eli siis eilisellä tunnilla PT yllättäen olikin oikein mainio. Se oli vähän turhan kiireinen ravissa ja tuppasi ennakoimaan laukannostoja, mutta muuten se oli ihan ok. Jotain oli myös loksahtanut kohdalleen vasemman laukan suhteen, koska se oli parempaa kuin ikinä aikaisemmin. Saas nähdä mikä on meininki tunnilla tänään, ja tietenkin miten se käyttäytyy viikonlopun kisoissa. Yleensä huonosti, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

PT:n kisatreeni tauolla

Kesän ensimmäiset kisat lähestyy, ja minä makaan sisällä angiinassa ja kärsin rintakivuista. Ihan kiva. Pikkutamma näetsen on otus, joka vaatii säännöllistäkin säännöllisemmän ratsastuksen pysyäkseen edes jonkinlaisessa kurissa, saatika että se kykenisi keskittymään suorittamiseen. Ehdittiin hioa jogi ennen taukoa tosi hienoon kuosiin, mutta plösökäyntiä en edes viitsi yrittää koska se on PT:lle aivan liian hidas askellaji. Hiihtäköön omaa nopeuttaan, jostain on vaan kertakaikkiaan tingittävä.

Laukkaa ollaan veivattu oikein urakalla, nyt PT malttaa jo laukata hitaasti, yhdellä kädellä tosin lähinnä muodossa "kirahvi". Kotona saan sen pään alas pohkeilla ja ohjia ravistamalla, mutta tiedän että se menee kisoissa niin kipsiin ettei tunne apuja lainkaan. Toinen kisapaniikin aiheuttama ongelma, joka johtuu kaiketi juuri tästä jähmettymisestä, on se, että se nostaa vääriä laukkoja. Jostain ihmeen syytä se tuppaa nostamaan kisoissa AINA oikean laukan, oli kierros, asetus, mun paino tai tähtien asento mikä hyvänsä.

Jos kisat edes pidettäisiin ulkokentällä, muttakun ei. Aina ne perkeleet ratsastetaan maneesissa, vaikka sää olisi kuinka hyvä. Maneesissa PT menee vielä pahempaan tilaan, se tuijottelee paskajäykkänä yleisöä (mitä se ei juurikaan tee ulkokentällä), imeytyy ovea kohti ja tökkii menemään kammottavaa suorajalkalaukkaa. Yritä siinä sitten istua satulassa, kun munuaiset pyrkii kilpirauhasen paikalle. Käpylehmälaukka johtunee siitä, että jostain syystä useimmissa maneeseissa on kamalan kova pohja ja kaikki meidän hevoset ovat tottuneet pehmeäpohjaiseen kenttään. Raskashan se sellainen on, mutta pitää konit hirmuisessa lihaskunnossa, jänteet vahvoina ja säästää niveliä. Nää kun on rotua, joka elää kauemmin kuin metusalem, ja pysyy myös käyttökelpoisena jos vaan jalat kestää. Siksi siis se pehmeä pohja. Esim. vanhantamman ikä lähentelee neljännesvuosisataa, mutta se on edelleen loistavassa kunnossa. Niin hyvässä, että on myös tulossa kisoihin. Ja jos saan sen vielä tänä vuonna tiineeksi, ajattelin syksyllä viedä sen tammanäyttelyyn kantakirjattavaksi. Kun en ole aiemmin ehtinyt/ viitsinyt.

Tänään pitäisi päästä PT:n selkään, mutta en tiedä kykenenkö ja onko siinä mitään järkeä. En nyt viitsisi ihan tahallaan hankkia sydäriä vaan siksi, että hevonen toimisi kisoissa paremmin.