Oppivainen ihminen

Enkkuratsastelujen välissä harjoitellaan Ainoaa Oikeaa ratsastuksen lajia ;)



[Uudistusten myötä Tätipahkeinen muuttui Touhikseksi. Sama täti kyseessä kuitenkin.]

Hevosihmisten suusta kuulee usein lausahduksen ”se ja se hevonen opetti minulle paljon”. Tätikin on saanut kokea menneenä talvena, miten hevonen opettaa ihmistä, tai päinvastoin. Tai ainakin opitaan pikkuhiljaa puhumaan samaa kieltä, jos ei muuta.

Kun Kiltintamman vakkariratsastaja Talliorja muutti helmikuussa pois, omin KT:n omaksi vuokrapollekseni. KT ei ole niitä kaikkein suoraviivaisempia hevosia ratsastaa, vaikka muuten onkin kiltteyden perikuva. Yhteiset ratsastussessiomme vaihtelivat talven mittaan asteikolla ok - no jaa - melko hirveää - ei lasten katsottavaa. Maastoilu ja käynti-ravi-työskentely kentällä olivat suhteellisen ookoo, mutta se laukka. Voih ja eih. Alussa pidinkin viisaampana olla laukkaamatta lainkaan. Muutaman kerran kokeilin, mutta pakkamme hajosi välittömästi ja tuloksena oli joko sinne tänne kaahotusta pukittelun kera (huonona päivänä) tai nenä taivaissa selkä notkolla suorin jaloin tököttelyä (hyvänä päivänä).

Jossakin huhtikuun kieppeillä aloin päästä hiukan jyvälle hommasta. Ensin tarvittiin kuitenkin sisäinen asenteenmuutos. Olen nimittäin koko ajan ollut sitä mieltä, että hevonen kulkee, kunhan vain itse opin ratsastamaan paremmin. Pikku hiljaa aloin tajuamaan, että vika ei aina olekaan minussa. Ta-daa, mikä oivallus! Toisinaan KT siis ihan oikeasti pistää minua huokealla ja välttyy sillä tavoin työnteosta! (edellä olevaa totuutta ovat kyllä hyvää tarkoittavat ihmiset hokeneet minulle enemmän kuin usein, mutta lopullinen oma oivallus antoi odottaa itseään näin kauan.)

Toki syy virheisiin edelleenkin on yleisimmin siellä satulan ja ohjasperien välissä. Nyttemmin olen kuitenkin jo kohtalaisen hyvin oppinut erottamaan, milloin hevonen sanoo ”en mä voi tehdä noin niin kauan kun sä teet näin” ja milloin taas ”en viitsi, ei huvita, tee itte”. Suurin läpimurto tapahtui, kun toukokuun alusta alkaen pääsin ohjatuille tunneille kerran viikossa.

Tunneilla olen erittäin konkreettisesti saanut huomata, kuinka helpolla sitä päästää sekä itsensä että hevosen yksin ratsastellessaan: ”Johan se on mennyt kymmenen minuuttia ihan kivaa ravia, nyt pitkät ohjat ja huilaamaan”. Ja vaikka ne oman ratsastuksen perusvirheet ovat erittäinkin hyvin tiedossa, niiden aktiivinen korjaus on vaikeaa, ellei mahdotonta, jos ei joku ole jatkuvasti vieressä muistuttamassa. Ratsastuksen hankaluus kun piilee paljolti juuri siinä, että selässä asiat tuntuvat aivan erilaisilta kuin miltä ne näyttävät.

Suurin hyöty kuitenkin omalla kohdallani tulee itsevarmuuden kasvamisesta. Tiedän, että voin vaatia hevoselta työntekoa. Tiedän, että teen oikein ja hevosen on toteltava minua. Osaamisen kasvaessa voin myös tehdä vaihtelevampia asioita, jolloin ratsastuksesta tulee mielekkäämpää ja hauskempaa molemmille. KT:n kunniaksi on sanottava, että monipuolisuutta siltä ei ainakaan puutu: se on kouluratsu, maastoratsu ja lännenratsu, kaikki samassa paketissa. Ehkä saan väännettyä siitä kesän mittaan vielä esteratsunkin, kuka tietää…

Paljon porua peruutuksesta

Pikkutamma harjoittelee spinikäännöstä siirtämällä ensin painoa takaosalle peruutusapujen avulla ja sen jälkeen väistämällä etuosalla vasemmalle.

Lännenratsatuksessa peruutus on tärkeä liike. Sen lisäksi, että se kuuluu kilpailuissa vaadittaviin liikkeisiin, sitä käytetään apuna kun hevoselle opetetaan muita asioita. Reining- hevosen liukupysähdystä opetellaan peruuttamisen avulla, ja sitä voidaan myös käyttää apuna käännösten opettelussa. Peruutusharjoituksia voidaan käyttää hevosen kokoamiseen ja se on myös hyvä keino ilmoittaa väärin toimivalle hevoselle, että hei, toi ei ollut ollenkaan suotavaa. Niinpä länkkärihevoset oppivat peruuttamaan pienistä avuista ja hyvin, toisinaan jopa liian hyvin...

Suomessa suurin osa länkkärin harrastajista treenaa reiningiä, ja useimmat täällä käyvät ulkomaiset valmentajat ovat pääasiallisesti reiningratsastajia. Niinpä yleisin meillä käytetty peruutustyyli on reining-tyyppinen takapää alle, pää alas ja selkä köyryssä ravia taaksepäin. Pleasuressa ja muissa hitaissa lajeissa peruutetaan hitaasti, askel kerrallaan ja hevosen kokoamisaste on lievempi.

Monet länkkäriharrastajat ovat hakeneet ratsastukseen ja hevosen koulutukseen apua ulkomaisista videoista. Useimmiten niissä on huipputason ratsastajia huippuhyvin koulutettujen huippusukuisten hevosten kanssa. Reining-videolla vauhdikkaasti peruuttava kilpahevonen on itseasiassa ammattimaisesti suoritetun koulutusjatkumon lopputuote, joka on oppinut kilpailuissa suoritettavat liikesarjat ulkoa ja suorittaa ne hyvän ratsastajan alla hyvin pienillä avuilla. Niinpä monet kisavideoilla esiintyvät reinarit peruuttavat jalat irti hevosesta, antaen vain aloitusmerkin hevoselle ja pitäen sitä istunnalla peruutuksessa niin kauan kuin on tarvis.

Sitten seuraakin tämän kirjoituksen kantapään kautta opittua- osio, lausuttuna kokemuksen syvällä rinta-äänellä. Opettajana tietenkin Kaikkien Paniikkiperuuttajien ja Raivospinnaajien Äiti, Pikkutamma:

Kun menee harrastelijamaisena nuoren hevosen kouluttajana apinoimaan huippuratsastajien jalat irti- peruutusta, saa helposti aikaiseksi hevosen, joka pakenee epämiellyttäviä tehtäviä ja apuja peruuttamalla. Peruuttamaan yhtäkkiä lähtevä hevonen saa keikautettua ratsastajan tasapainostaan (varsinkin kun ne pohkeet on irti), ratsastajan ylävartalon paino siirtyy eteenpäin (ja lantio kääntyy taaksepäin whoa-asentoon) ja peruuttaminen senkun kiihtyy. Peruutuksen jälkeinen äkkipysähdys keikauttaa taas ratsastajaa, ja keikautuksen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen hevonen intoutuu joko peruuttamaan uudestaan tai vaikkapa spinnaamaan vimmatusti omavalintaiseen suuntaan.

Jos olisin siinä vaiheessa ollut viisas, olisin miettinyt asiaa tarkemmin, ja päätynyt sittenkin opettamaan peruutusta pohjeapujen avulla, vaikka Pikkutamma ilmiselvästi osasi peruuttaa hyvin ilmankin. Siten sille ei olisi tullut sellaista käsitystä asiasta, että peruutus on yhtä kuin täydellinen vapautus pohjeavuista. Peruuttamiskiukuttelun käynnistyttyä ei nimittäin ollut enää oikeastaan mitään tehtävissä, koska peruuttaminen oli ilmeisestikin sen mielestä liikesarja, jota ei voinut keskeyttää, ei edes kannuksia käyttämällä. Yleensä kaikki keskeytysyritykset saivat tilanteen vaan pahenemaan, ja kannus kyljessäkin vain lisäsi vauhtia taaksepäin.

Vahingosta viisastuneena olen seuraavien koulutettavien kanssa ollut alusta saakka hyvin tarkka kolmesta peruuttamiseen liittyvästä asiasta: 1. nuorta hevosta aloitettaessa pohjeavut ovat peruutuksessa aina mukana, 2. kiukuttelukohtauksissa kannus painuu kevyesti kylkeen kiinni ja pysyy siinä kunnes hevonen liikkuu eteenpäin ja 3. yhtään omaehtoista peruutusta tai liian herkkää painoapuihin reagointia (=peruutus ilman pyyntöä pohkeilla) ei katsota läpi sormien. Lisäksi olen yrittänyt mahdollisuuksien mukaan käyttää "käytösvirheiden korjausperuuttamisen" sijasta muita vaihtoehtoja (hevosesta riippuen mikä tahansa työtehtävä, joka saa sen ymmärtämään, että ei-hyväksytystä toiminnasta seuraa aina duunia).

Valitettavasti hevoset tuntuvat peruuttavan huomattavasti näyttävämmin ilman pohjeapuja, niiden mukaan ottaminen kangistaa peruutuksesta kaiken loistokkuuden ja vauhdikkuuden. Onneksi se nopea, ilman pohjeapuja tapahtuva nopea peruutus voidaan opettaa myöhemminkin, kun hevonen on enemmän ratsastettu ja oletusarvoltaan hyvätapainen.

Vanhanherran elämän kevät

Kuva on Vanhanherran ensimmäiseltä länkkäriratsastuskerralta.

Nyt on takana 9 ratsastuskertaa Vanhallaherralla. Alussa kovin pystypäinen ja kiireinen hevonen on alkanut pikkuhiljaa muuttua seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Ei se mikään hysteerikko kipittäjä ennenkään ollut, mutta eteenpyrkimyksen määrä ja laatu vaan ovat lännenratsastuksessa niin erilaiset kuin koulu- tai esteratsastuksessa. Alkuun ajattelin, että vaikeinta olisi saada se madaltamaan päätään. Se on rakenteeltaan korkea- ja pitkäkaulainen, ja orina mielellään tarkkailee koko ajan ympäristöään. Yllättäen tuon asian kanssa ei ole ollut ongelmia, tällä hetkellä se pystyy jo liikkumaan kaikissa askellajeissa pää alhaalla. Ainakin hetkellisesti ennen kuin se muistaa, että ai niin, niitä naisia piti vahtia.

Suurin ongelma on saada VH relaamaan, jos kentällä on muita hevosia. Jos ei ole rento, ei onnistu jogi eikä mikään muukaan. Sillä on luonnostaan erittäin korkeat, kouluhevosmaiset liikkeet ja kintereen toiminta sitä luokkaa, että meikäläisen peba ei pysy satulassa ilman nahkaisia kokochapsejä. Jos kentällä on muita, VH muuttuu kivikovakylkiseksi S-mutkaksi, ja harppoo ravissa kuin kirahvikaulainen hirvi. Yritä siinä sitten pysytellä rennon jäntevänä, kun alla on apuhin vastaamaton vatkaaja, joka kaatuu sisäänpäin, hapuilee sitä olematonta ulko-ohjan tukea kaula käärmeenä ja unohtaa tyystin, että hei, mehän ollaan opeteltu uusi ja mukavampi tapa liikkua yhdessä.

Jos ravi on vaikeaa, niin laukka on taivaallista. Laukka on selvästi sille mieluisin askellaji (yllätys yllätys, tässä nyt kuitenkin puhutaan entisestä laukkahevosesta..). Se vastaa luonnostaan istuntaan ja painoapuihin, ja laukkaa sitä hitaammin, mitä pontevammin painan ulkopohjetta kiinni. Sitten vaan houkuttelen sen käärmemäisen kirahvikaulan alemmas ja alemmas, kunnes: siinä se on, täydellinen pleasure lope. Oikeassa kierroksessa se on jo ihan loistava, mutta vasemmassa se vielä kaatuu sisäänpäin ja vauhti on hiukan kovempi.

Sitä jännittyneisyyttä (silloin kun kentällä on muita hevosia) olen ajatellut poistaa siten, että kun ratsastan porukassa, en edes yritä suorittaa mitään erityisiä kommervenkkejä, vaan herkistelen sitä avuille käynnissä. En usko, että kovempien apujen käyttö näissä kivettymistilanteissa saa sitä ikinä relaamaan. Eli siis myötäysharjoituksia, taivuttelua, myötäysharjoituksia, pysäytyksiä, peruutuksia, ja vielä lisää niitä myötäysharjoituksia.

Vanhan hevosen ratsastaminen ja uudelleenkouluttaminen on näköjään ihan oma juttunsa. Työskentely viisaan ja paljon kokeneen hevosen kanssa antaa paljon ratsastajallekin. Niiden kanssa ei tarvitse olla niin huolissaan aikarajoituksista ja selän kipeytymisistä kuin nuorten hevosten kanssa, ne eivät enää säikähtele jokaista ohilentävää harakkaa ja osaavat muutenkin suhtautua elämään kuulimmin. Jotenkin sitä osaa myös paremmin olla vaatimatta niiltä liikaa, koska taustalla ei ole vimmattua hinkua kilparadoille. Vaikka eihän sekään ole vielä poissuljettua, etteikö me johonkin seurakisoihin vielä VHn kanssa päädytä. Jos se jäykistely saadaan kuriin.

Idealistina intoilua

Pakko kai sitä omaa on tulla tännekin kehumaan, kun täälläkin...

Lempipojan kouluratsastusura ei sitten lähtenytkään niin reippaasti käyntiin, kuin mitä talvella uumoilin. Niinpä olen sitä itse tässä ratsastellut, ja täytyy sanoa että. Jokainen ratsastuskerta on ollut sfääreissä leijumista, huokailtavan ihanaa ja täydellistä. Poika on siinä tullut äitiinsä, että pollen voi ottaa pakasta vaikka parin kuukauden lomailun jälkeen ja lähteä ratsastamaan. Tuosta noin vaan, ilman mitään puhinoita, täpinöitä tai pullistelua. Sellainen hevosen olla pitää, varsinkin tällaisella tuuriratsastajalla kuin minä.

Ollaan nyt kovasti treenattu notkeutta, kiemuraurat, serpentiinit ja enkkuratsastajan mielestä todennäköisesti hoipertelulta näyttävät etuosan väistöharjoitukset käynnissä (spiniä varten) ovat olleet pop. Tällä viikolla aloitetaan pyssäytyksien hiominen tosissaan. Pyöröaitauksen ulkoseinää onkin hyvä käyttää siihen tarkoitukseen: 180cm aita kyllä vakuuttaa pollen jos toisenkin, että nyt seuraa äkkipysäys ko ma sanon whoa!

Eilen oltiin erään länkkärikaverin, aikaisemmalta uraltaan kouluratsastajan, pitämällä tunnilla. Lemppari paarusti kiltisti koko puolitoistatuntisen ravia, ainoastaan tempon lisäykset ja mun epätoivoiset avotaivutusyritykset saivat sen hiukan tuohtumaan. Kas kun mun ratsastusrepertoaarissa on vuosia ollut vain selkeitä väistöjä tyyliin two track, spin ja side pass, niin eihän vanha enää pystynyt koordinoimaan kehoaan johonkin niin hienovireiseen kuin taivutus. Varsinkaan kolmenkymmenen metrin pituisella kentänpätkällä. Mä tartten lääniä kun olen niin hemmetin hidas.

Hyödyllistähän tuo tunnilla ratsastaminen oli. Että on joku, joka huutaa sieltä maasta, että leuka ylös, leuka ylös, leuka ylös, kädet eteen, leuka ylös... (loop: infinite). Lempparin muhkea orikaula vielä oikein kutsuu tuijottamaan alaspäin, se kun on NIIN magee. Ainoa asia, joka jäi hiukan mietityttämään, on se kouluratsastajien armastama ulko-ohja. Kun minä en ole vuosikausiin käyttänyt sen tukea, ainoastaan ulkopohkeen. Mieluummin käytän vastakkaisina apuina sisäohja-ulkopohje-yhdistelmää. Hevosenikin olen kouluttanut sitä oppia noudattamaan. Mä olen taipuvainen olemaan vähän sitä mieltä, että se ulko-ohjan tuki on kaiken pahan alku ja juuri, että se saa hevoset odottamaan ulkopuolista tukea, nojaamaan ulospäin ja haittaa sisäpohkeen sisälle asettavaa vaikutusta. Balsamia mun kerettiläisille ajatuksille on ollut kouluratsastajaystäväni selostus Ulf Möllerin klinikasta. Tyyppi pani siellä suomalaiskouluratsastajat ensin ratsastamaan ilman ulko-ohjan tukea, sisäohjalla voimakkaasti sisään taivuttaen (ah, niin länkkäriä!), ja sen jälkeen suoristamaan hevoset tasaisesti jakautuvalle ohjastuntumalle. Sen tasaisen ymmärrän kyllä, mutta en sitä vahvempaa ulkoa. No, täytyy märehtiä tätä asiaa vielä ennen seuraavaa tuntia, jos vaikka osallistuisin omine tukineni.

Kun mä olen silleen hankalalla tavalla puritaani tän lännenratsastuksen kanssa, että haluan ratsastaa niin kuin sitä siellä alkuperämaassa tehdään. Haluan, että mun hevoset pystyy (edes kotiolosuhteissa jos en kisoissa onnistu) kulkemaan yhtä rennolla ja elastisella etuosalla kuin jenkkireinareitten pollet. Haluan että ratsastus on enemmän mentaalinen kuin tekninen tapahtuma, haluan että mulla on lähes telepatiaan verrattavissa oleva yhteys hevoseen (jonka olen saavuttanut vain nanosekunnin pituisiksi hetkiksi, se on ihan uskomaton tunne!).

Kouluratsastajaa musta ei ikinä tule tämän uskomattoman hitaan koordinaationi takia. Mä en myöskään pysty millään motivoimaan itseäni NIIN hienovaraisiin ja pieniin juttuihin, mitä kouluratsastuksessa tehdään. Jos mä olisin taidemaalari ja maalaisin niinkuin ratsastaisin, niin olisin joku nykytaiteen tyyppi, joka hirmuisella fiiliksellä roiskii väriä telalla jättisuurelle kankaalle. Pikkutarkat kaupunkinäkymät sais mut kiljumaan turhautumisesta.