Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.
Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.
Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.
Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.
Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).
Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.
Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).
Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.
Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lempipoika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lempipoika. Näytä kaikki tekstit
lauantaina, toukokuuta 22, 2010
keskiviikkona, syyskuuta 24, 2008
Poikien juttuja

On taas ehtinyt aika vierähtää edellisestä postauksesta. Se on nääs vähän niin, että jos on aikaa ratsastaa, ei jää aikaa koneella istumiseen. Und vice versa.
Tällä hetkellä hevoselämä on hyvin testosteronipitoista. Olen saanut onnistuneesti delegoitua tammojen liikutuksen muille tahoille, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä poikasten ratsastamiseen. Ykkösratsuna on tietenkin Lempipoika, jolla ratsastaminen on aina nautinto. Tosin hekumaa on hiukan himmentänyt Lempparin kiukuttelu, se kun on viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua siihen, ettei mitään uutta ole vaadittu. En ole nimittäin nähnyt mitään järkeä alkaa opettaa uusia asioita hevoselle, jonka selkään olen ehtinyt noin kerran kuussa. No, nyt on taas aikaa ratsastaa, joten Lempparikin on saanut tuta progressiivisen ratsastuksen ihanuuden. Suurimmat ongelmat olivat aluksi laukannostoissa ja laukassa. Oikea ja vasen laukka näyttivät nousevan täysin randomina avuista riippumatta. Ja noston jälkeen alkoi armoton poukkoilu ja ravistelu, johon liittyi myös rodeotyyppistä kierrepukittelua. Eihän siihen muu auttanut, kun nostella niitä laukkoja niin kauan, että se pelleily loppui. Ja korrekti laukka löytyi pyöröaitauksen avulla. Hevosen on nimittäin aika hankala alkaa tarjota väärää laukkaa, kun aitaus pitää asetuksen sisäänpäin ja ulkotakajalan rungon alla. Eväät myötälaukkaan tulevat siellä ikäänkuin ilmaiseksi, ratsastajan ei tarvitse muuta kuin pyytää siirtymistä. Aitaus on myös ihan ykköspätevä väline liian vauhdin ja kaahotuksen poistamiseen, harvempi hevonen jaksaa kerrasta toiseen juosta viiripäänä, kun latu ei johda minnekään. Varsinkin, jos sitä on juoksutettu pyörössä, ja se on oppinut löytämään matalan muodon ja rauhallisen olotilan aitauksessa.
Laukan korjaamisen jälkeen aloitin väistötyöskentelyn. Oltiin Lempparin kanssa tehty kyllä paljon two trackia, sekä vasta- että myötätaivutuksella. Nyt aloitin sidepassin ja puhtaiden pivot-käännösten harjoittelemisen. Lemppari oli hyvin väkevästi sitä mieltä, että hittoon ne pohkeet sieltä kyljestä, ja potki ihan kamelina suoraan sivulle. Osui muutaman kerran mun buutsien pohjaankin niillä takajaloilla huitoessaan. Huitominen kesti tasan kaksi ratsastuskertaa, ja kolmannella sidepassattiin ja kääntyiltiin kuin vanhat tekijät. Mulla on Lempuusin kanssa periaatteena, että varsinaisia trail-treenejä puomeineen sun muineen ei aloiteta, ennen kuin systeemit pelaa ilman obstakkeleita. Ollaan tietenkin tehty joitakin puomiharjoituksia käynnissä ja jogissa, ja siltaanhan on hepo opetettu jo koulutuksen alkuvaiheessa. Sidepass on kuitenkin niin vaikea liike, että en halua hämmentää elukkaa jalkoihin sotkeutuvilla puomihässäköillä. Viime viikolla onnistuimme avaamaan pyörön metalliportin kauniisti sidepassaten ja peruuttaen, mutta sulkemista en vielä edes yrittänyt. Naruporttia emme ole vielä kokeilleet, koska haluan olla täysin varma, että hevonen liikkuu sivuttain asetuksessa kuin asetuksessa, antaa vaikka vain puoli askelta pyydettäessä, eikä hikeenny avuista. Eikä pelästy mukana seuraavaa narua tai kursaile parkkeerata takapäätään tolpan viereen.
Kakkosratsuni Vanhaherra on jäänyt vähemmälle liikutukselle, se nimittäin pääsi tammoja vahtiessaan pahasti laihtumaan kesällä, ja on nyt lihotuskuurilla. Luulin aluksi, että se on sairas tai jotain, mutta sitten ekaa kertaa (sitten kevään) juoksuttaessa huomasin, että sillä onkin ihan tajuton kunto, en saanut sitä edes kunnolla hengästymään puolen tunnin juoksutuksen aikana. Nyt VH on yöt sisällä, loimitettu ympäri vuorokauden ja saa paljon ruokaa, ja on lihonutkin jo vähän. Kun VH aikoinaan muutti meille, yritin aluksi pitää sitä kuten muita hevosianikin, eli ilman loimea mahdollisimman paljon. Sillä on kuitenkin niin ohut ja silkkinen karvapeite, että se palelee todella herkästi. Ja palelun seurauksena sen selkä menee niin jumiin, että sitä ei voi edes satuloida. Nyt on selkäjumit saatu avattua ja olen ratsastanut oria yhden kerran. Se oli ihan kamala. Kaikki, mitä se oli viime kevääseen mennessä oppinut länkkäristä näyttivät valuneen kesäsateiden mukana ties minne. Ori oli kiireinen, ei suostunut seisomaan paikoillaan, kilkutti kuolainta ja oli jäykkä kuin sorkkarauta: runko oli käppyrä vasemmalle, kaula oikealle ja pää taas vasemmalle. Olikin mielenkiintoista jumpata sitä suoremmaksi, koska kun yhden mutkan sai suoristettua, niin ne muut muuttuivat vielä pahemmiksi. Ratsastuksen lopussa se oli jotakuinkin siedettävä, tosin jogi oli edelleenkin tyystin kadoksissa. VH:lla on sellainen kouluhevostyyppinen, munuaiset irroittava poing poing-ravi, joten haluan sen pehmeän ja hitaan jogin nopeasti takaisin, tai en kyllä enää ala. Kouluhevosen liikkeet, iso ja leveä lännensatula ja liukkaat farkut ei ole kovin innostava yhdistelmä, ja koska kahta en vaihda, on ravin muututtava.
Kolmosprojektini on maailman herkin paniikkipolle Kaunispoika. Kun se oli 3-vuotias, totesin että tuo tarvitsee lisää aikaa. Kun se oli 5-vuotias, kävin muutaman kerran sen selässä ja totesin hevosen yksinkertaisesti liian vaaralliseksi ratsastaa. Päätin, että hevonen tullaan aloittamaan täysin alusta, ja että sen kanssa edetään pitkän, tai siis todella pitkän kaavan mukaisesti. Viime syksynä Kaunispoika sai Omahoitajan, joka on sinnikkäästi jaksanut työstää kokonaisen vuoden hevosta maasta käsin. Koko talvikausi meni talutellessa ja pyörötyöskentelyssä, ja kevään aikana saatiin KP säkitettyä monille pelottaville asioille. Nyt on oltu selässä ehkä jotain vajaat 10 kertaa, en tiedä tarkalleen koska en ole pitänyt kirjaa ratsastuskerroista. En nimittäin halua edes tietää, mones kerta on menossa etten aseta sen perusteella vaatimuksia itselleni tai hevoselle. Etenen intuition/fiiliksen perusteella, enkä halua saada paineita siitä, mitä sen pitäisi osata tehdä tokalla tai kymmenennellä ratsastuskerralla. Olemme edistyneet jokaisella ratsastuskerralla aina jossakin asiassa. Välillä se on ollut niinkin pieni juttu kuin se, että hevonen on oppinut hyväksymään pehmeän kuolaintuntuman, eikä jännitä niskaa. Tai että se uskaltaa kävellä kokonaisen metrin päässä taluttajasta. Nyt ollaan vaiheessa, että mennään lyhyitä pätkiä rauhallista jogia liinassa. Osataan kääntyä sekä kohti taluttajaa että pois päin siitä. Siedetään pohkeita saamatta paniikkikohtausta. Pysytään kauniisti matalassa muodossa kevyellä kuolaintuntumalla. Ja selkään nousu tai sieltä poistuminen ei enää aiheuta minkäänlaista reaktiota. Olen täysin vakuuttunut, että napakalla kurilla, ystävällisyydellä, reiluudella ja kärsivällisyydellä KP:stäkin saadaan tehtyä rauhallinen ja miellyttävä ratsu. KP:ssä olisi sisäänrakennettuna kaikki ainekset hermostuneeseen, ratsastajan alta karkuun juoksevaan painajaiseen, joka kutoisi, imppaisi ja olisi vähän väliä stressiripulilla. Sellaisia hevosia on maailmassa ihan liikaa.
sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008
Mission Impossible
Kenttä on sulanut ja olen varovaisesti aloitellut ratsastelemaan. Pääsiäisenä tosin oikein rykäisin: perjantaina maailman lihavimman vuoniksen selässä, lauantaina Läikkäpollea rassaamassa ja sunnuntaina sai Vanhaherra kyytiä. Tiistaina en meinannut enää päästä aamulla sängystä ylös, kun lihakset olivat niin kipeinä.
Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.
Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.
Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.
Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.
Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.
Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.
Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.
Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.
Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.
Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.
Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.
Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.
sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007
Tikkana pystyssä
No olipas maneesikeikka! Käveltiin ensin reippaassa talvisäässä 3km maneesille. Seuraavat puoli tuntia seisottiin ihmettelemässä outoa paikkaa ja taluteltiin äijänä röhkivää otusta. Ne peilit olivat taas ihan kauheita. Tai siis se harmaa könsikäs, joka aina niiden kohdalla ilmestyi maisemiin.
Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen selkään ja lisää seisomista. Jossain vaiheessa Lempuusilla nousi testosteronit oikein kunnolla päähän, käytiin kerran kynttilänä pystyssäkin. Sen jälkeen katsoin tarvitsevani taluttajan. Taluttajan kanssakin seistiin pääasiassa paikoillaan, vasta vikat 15min käveltiin ympyrää.
On aika kamala tunne, kun jalkojen välistä ei löydykään hevosta, vaan liukkaannotkea saippuapala. Pohkeiden alla ei ole mitään, ja ohjista ei ole mitään apua, koska otus kokoaa itsensä jonkinlaisen pre-pomppuasentoon niiden hipaisustakin. "Eteen" on suunta, joka on tyystin korvautunut "ylöspäin"-suunnalla. Onneksi Lempijäbä nousee takajaloilleen hyvin hitaasti ja varmasti, niin että ei ole suurtakaan riskiä että se kaatuisi selälleen. Se myös pysyttelee siellä korkeuksissa mielellään tovin, ennen kuin laskeutuu neljälle (tänään tosin viidelle) jalalle. Ja sillä on mukavan paksu ja luotettava kaula, jota halia sen keulimisen aikana.
Ensi kerralla kyllä juoksutan ensimmäiseksi, kun päästään maneesiin. En tajua, miksen sitä nyt tehnyt, kun kerran oli liinat sun muut vempaleet mukanakin. Kaipa mä ajattelin, että en viitsi häiritä muita ratsukoita sillä juoksuttamisella. Typerä minä, koska LP on nimenomaan tottunut siihen, että se saa purkaa jännittyneisyyden pois liinassa ennen selkäännousua.
Niin, ja olisinhan voinut ratsastaa tai edes juoksuttaa pollen edellisenä päivänä. Edellisestä ratsastus/liikutuskerrasta kun oli jo viikko. Mutta kun oli kylmä ja väsy ja vaikka mitä...
Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen selkään ja lisää seisomista. Jossain vaiheessa Lempuusilla nousi testosteronit oikein kunnolla päähän, käytiin kerran kynttilänä pystyssäkin. Sen jälkeen katsoin tarvitsevani taluttajan. Taluttajan kanssakin seistiin pääasiassa paikoillaan, vasta vikat 15min käveltiin ympyrää.
On aika kamala tunne, kun jalkojen välistä ei löydykään hevosta, vaan liukkaannotkea saippuapala. Pohkeiden alla ei ole mitään, ja ohjista ei ole mitään apua, koska otus kokoaa itsensä jonkinlaisen pre-pomppuasentoon niiden hipaisustakin. "Eteen" on suunta, joka on tyystin korvautunut "ylöspäin"-suunnalla. Onneksi Lempijäbä nousee takajaloilleen hyvin hitaasti ja varmasti, niin että ei ole suurtakaan riskiä että se kaatuisi selälleen. Se myös pysyttelee siellä korkeuksissa mielellään tovin, ennen kuin laskeutuu neljälle (tänään tosin viidelle) jalalle. Ja sillä on mukavan paksu ja luotettava kaula, jota halia sen keulimisen aikana.
Ensi kerralla kyllä juoksutan ensimmäiseksi, kun päästään maneesiin. En tajua, miksen sitä nyt tehnyt, kun kerran oli liinat sun muut vempaleet mukanakin. Kaipa mä ajattelin, että en viitsi häiritä muita ratsukoita sillä juoksuttamisella. Typerä minä, koska LP on nimenomaan tottunut siihen, että se saa purkaa jännittyneisyyden pois liinassa ennen selkäännousua.
Niin, ja olisinhan voinut ratsastaa tai edes juoksuttaa pollen edellisenä päivänä. Edellisestä ratsastus/liikutuskerrasta kun oli jo viikko. Mutta kun oli kylmä ja väsy ja vaikka mitä...
lauantaina, marraskuuta 03, 2007
Reining-rullakko

En voi muuta kuin nostaa hattua oikeille ratsastuksen opettajille. Musta on mehut ihan pihalla kahden tunnin ja yhden nuoren hevosen juoksutussession jälkeen. Niin mehuton olen, etten enää illalla jaksanut nousta oman pollen selkään. Jo pelkkä ulkona seisominen ja paleleminen väsyttää, ja kun siihen lisää 100 prosenttisen keskittymisen asiakkaisiin, niin huh huh. Tosin epäilen, että työkseen ridakoulussa opettava ei ehkä joudu enää laittamaan itseään likoon niin totaalisesti, opettaminen sujuu rutiinilla. Mutta silti, niillä on suuret ryhmät ja yleensä vielä huonompia ratsastajiakin oppilainaan.
Huomenna pitäisi lähteä isolla porukalla maneesiin. Vähän kyllä ihmettelen, miten Lemppari ottaa vajaan viikon seisomisen jälkeen keikan. Vieras paikka, vieraita hevosia ja ne perhanan peilit. Viimeksi kun käytiin maneesissa, se pysähtyi joka kerta pullistelemaan peilissä näkyvälle orhille. Joka oli todella törkeä otus kun pottuili pörhistelemällä takaisin... No, olen varautunut seisomaan vaikka kentän keskellä koko kaksituntisen, jos LP äityy liian äijäksi. Otan kuitenkin raipan mukaan ihan varuiksi.
Olen vähän huvittuneena seurannut tätä heppamediassa vellovaa rullakuurikeskustelua. Toivottavasti se nyt vihdoinkin laantuu, kun se on useammankin auktoriteetin voimin todettu vaarattomaksi. Nimittäin. Kukaan ei ilmeisesti ole missään vaiheessa hoksannut, että roll kür tai voimakkaasti eteen-alasratsastus tai ylivenytys tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, on aivan normaali lännenratsastuksen treenimuoto. Reinarit treenaavat pitkiä rupeamia ympyräuralla niin, että hevonen kulkee kaulastaan ylitaivutettuna sisäänpäin, välillä _erittäin_ ylitaivutettuna. Pleasurehevosten -yleensä suhteellisen lyhytkestoinen kuolaintuntuma- on ihan silkkaa rullakuuria. Silti esim. italiaisen tutkimuksen mukaan lännenratsastushevosilla esiintyy vähemmän stereotyyppistä käyttäytymistä kuin englantilaiseen tyyliin ratsastetuilla. Ja silti lännenratsastushevoset (puhun nyt tässä hevosista, jotka ovat ammattilaisten tai pätevien amatöörien kouluttamia) ovat yleensä hyvin tasapainoisia ja rauhallisia, olematta silti opitun avuttomuuden tilassa. Sehän siitä rullakuurista pitäisi pahimmillaan seurata. Parhaimmillaan sillä näköjään saa vahvan selän ja loistavan peräänannon, ainakin jos katsoo huippureining-ratsukkoa (-rullakkoa? hah hah). Hevoset kantavat itseään lähes täydellisen kaaren muotoisena, takaosa alla, lavat ryhdikkäinä ja pää matalla. Hitto, jos ikinä pääsisi edes lähelle sitä, rullauksella tai ilman.
Mutta hys hys, ei herätetä nukkuvaa leijonaa, ja annetaan kouluratsastajien tapella keskenään siitä, kuka ratsastaa oikein ja kuka väärin. Koska tokihan maailmassa on vain se yksi oikea tapa ratsastaa, eikö vain?
keskiviikkona, lokakuuta 24, 2007
No hoof no horse

Kengättömyys ei varsinaisesti ole ollut minulle mikään uskonasia, vaan huomasinpa vaan jossain vaiheessa, että suurin osa omista hevosistani tulee aivan hyvin toimeen ilman kenkiäkin. Paljasjalka- aate sai aikoinaan alkukipinänsä Pikkutamman kenkäongelmista: se onnistui jotenkin kiskomaan ainakin yhden kengän kavioistaan viimeistään kahden viikon kuluttua kengityksestä. Ja kun tietää, kuinka kiireistä porukkaa kengittäjät ovat (ja mitä kengitys kustantaa), oli helppo päätyä kokeilemaan kengättömyyttä. Kentällä ratsastaminen sujui alusta saakka aivan normaalisti, mutta maastossa mentiin seuraava vuosi pehmeitä pientareita pitkin. Seuraavana kesänä maastoilukin sujui jo ihan normaalisti.
Seuraavana oli vuorossa Kilttitamma, jonka etujalkojen liikkeissä oli parantamisen varaa. Sillä oli myös aika ajoin turvotusta takasissa. Kenkien poisto lisäsi etujalkojen liikettä, ja takajalkojen turvotukset ovat muisto vain. Sekä Pikkutammalla että Kiltillätammalla on molemmilla erittäin hyvät ja vahvat kaviot, joten kengättömyys on sopinut niille oikein hyvin.
Toisaalta taas Vanhallatammalla ja Vanhallaherralla on etujaloissa sen verran pehmeät lattakaviot, että täydellinen kengättömyys ei tule kysymykseenkään. Vanhatamma oli yhden kesän ilman etukenkiä, ja hevosparka masentui silminnähden. Se ei enää pystynyt johtamaan laumaansa, sen yleiskunto laski ja se sekä tuntui että näytti vanhalta hevoselta. Syksyllä, kun etusiin taas laitettiin popot, hevonen piristyi ihan silmissä ja sai takaisin entisen auktoriteettinsä.
Vanhanherran kaviot ovat puolestaan menneet pilalle vuosia kestäneen hoitamattomuuden vuoksi. Kavioiden holvirakenne on romahtanut, ja kaviot näyttävät lähinnä pingismailoilta. Antura on niin ohut, että se tuntuu sormella painettaessa pehmeältä. Kantoja sillä ei ollut Suomeen tuotaessa ollenkaan, niitä on nyt kasvateltu parisen vuotta hyvän kengittäjän tarkassa valvonnassa.
Lemppari ja Kaunispoika ovat olleet koko ikänsä ilman kenkiä. Poikkeuksena Lempparin muutaman vuoden takainen etukaviokato: sen etukaviot yksinkertaisesti sulivat pois märällä savipellolla. Sillä oli seuraavan talven ajan hyvin erikoisen muotoiset etukengät suojaamassa kavioita kulumiselta. Kevään koittaessa molemmat kaviot olivat kasvaneet normimittoihin, ja kengät voitiin taas jättää pois. Kauniillapojalla on emänsä ja siskonsa tavoin erinomaiset kaviot, se jopa kuluttaa ne täsmälleen oikeaan muotoon. Käytännössä se tarvitsee vuolua vain noin 4 kertaa vuodessa, ja silloinkin hyvin minimaallisesti.
En tiedä, olenko täällä maininnut asiasta, mutta Lemppari on hyvin tarkka pohjasta, jolla sitä ratsastetaan. Se ei edes harkitse laukan nostamista liukkaalla alustalla, ja liikkuu kovalla pohjalla tikittäen kuin pikku poni (mitä se ei suinkaan ole, onhan se nyt sentään 153cm korkea, iso, mahtava ja lennokasliikkeinen orhi). Viime viikonlopun tikitysratsastusten jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että pojan on saatava etukengät. Muuten se tikittää lihaksensa jumiin, ja se niistä lennokkaista liikkeistä. Takajalkojen kengitys muodostaa pienen ongelman: oriit viettävät päivänsä yhteisessä tarhassa, joten en hirveän mielelläni laitattaisi niille hokkareita takasiin. Yksi vaihtoehto saattaisi olla sellaiset päällepuettavat kalossit, mutta en ole vielä oikein vakuuttunut niiden käyttöominaisuuksista. Ensinnäkin pysyvyys askarruttaa, varsinkin pehmeillä pohjilla kuten lumihangessa tai soisilla metsäpoluilla. Toisekseen pukemisen helppous/vaikeus: miten onnistuu oletettavasti tiukkojen kenkien pukeminen pakkasen jähmettämin sormin minuuttiaikataulun hönkiessä niskaan?
maanantaina, lokakuuta 08, 2007
Lemppari ja paremmintietäjien syvä ahdistus

Lemppari viime kesänä. Tämänkesäisiä kuvia ei ole tarjolla, kun en ole juurikaan ehtinyt ratsastaa. Oikeasti kuvan ottohetkellä ei satanut, lisäsin sateen ihan vaan tämän hetkisen sään kunniaksi.
Kiireistä huolimatta olen päässyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna peräti kolme kertaa ratsaille, yeehaw! Oloneuvoksena kesänsä laitumella/tarhassa hortoillut Lempipoika ei tunnu olevan ihan yhtä innostunut asiasta. Kaikki muut askellajit ja kommervenkit on ihan ok, mutta laukka ei kuulemma kuulu ohjelmistoon. Sen sijaan Lemppari esittää mitä hienointa selkäköyryloikkaa ja pikkupomppoa. Ei mitään varsinaisesti vaarallista, vaan lähinnä ärsyttävää. Joka loikalla persus irtoaa satulasta ja istunta katoaa hetkeksi, juuri siksi kriittiseksi ajaksi jolloin pitäisi laittaa poika kuosiin. Siinä vaiheessa kun olen saanut koordinoitua omat raajani taas omille paikoilleen, alkaakin uusi pomppusarja. No, kokemuksesta tiedän, että pukittelu lakkaa, kunhan saan taas ridaputken pään auki. Ratsastusintoa nostatin ostamalla Prof.Tsoissin anatomisen, terapeuttisen ja psykedeelisen erikoispadin. Mainosten mukaan erityisen kevyen, pätevästi iskuja vaimentavan ja tietenkin imukykyisen. Tottakai hankin samansävyiset pintelit myös. Epäilen kyllä vahvasti pintsujen päätyvän käyttämättöminä laatikkoon, joka on jo ennestään pullollaan tyylikkyyshimon kourissa ostettuja värikkäitä jalkariepuja. Kuka ihme niiden kanssa oikein jaksaa askarrella? En minä ainakaan...
Vielä kesällä olin aivan vino, kun vasemman jalan joku ihmelihas oli pahasti jumissa. Nyt on jotain kremppaa oikeassa jalassakin, joten päättelen olevani suhteellisen suora. Ainakin Lemppari liikkuu nyt suoremmin kuin kesällä. Se on aika kumma polle, nappaan sen suoraan pakasta keskimäärin joka toinen kuukausi, ja se on joka kerran ollut parempi ratsastaa kuin edellisellä kerralla. Ainoat ongelmat liittyvät siihen laukkaan, mutta nekin ovat aina korjaantuneet pois aika nopeasti. Jonkin verran sillä vieläkin esiintyy sellaista Mä-En-Halua-Kääntyä- ja Mä-Muuten-Meen-Nyt-Portille- asennetta, mutta niiden määräkin on koko ajan hiljaksiin vähentynyt. Tää mun hiljaa hyvä tulee- systeemi on ns. Metusalem- metodi, joka perustuu ajatukseen "Mihin tässä kiirettä olisi, valmiissa maailmassa?".
Jos ihan oikeasti juttua ajattelee, niin kyllähän se niin on, että me ihmiset määrittelemme suurinpiirtein kaiken hevosteluhomman omista lähtökohdistamme. Niinkuin nyt esimerkiksi, että kuinka nopeasti jonkun hevosyksilön koulutuksen pitäisi edetä. Jos jostain syystä haluaa edetä hitaammin, niin heti on vähintään kymmenen paremmintietäjää motkottamassa, että hevonen menee aivan pilalle, kun sitä ei aloiteta 3- vuotiaana (tai länkkärirotujen kohdalla 2- vuotiaana). Toinen yleinen huolenaihe on, kuinka usein joku liikuttaa omaansa. Tokihan me kaikki tiedämme, että jos hevosta ei säännöllisesti liikuteta ihmisvoimin joka päivä, se menee siitäkin pilalle, ja lisäksi sairastuu. Kolmas tarkkailun kohde onkin sitten liikunnan määrä. Ettei vaan hevosella olisi huono kunto? Sillä selittyy suurin piirtein kaikki ratsastukseen liittyvät ongelmat. (Se toinen mahdollinen selitys on tietenkin ruokinta. Koulutusvirheitä tai epämotivoivaa työskentelyä syyttää aika harva, vaikka väittäisin että ne ovat aika monen ongelman perimmäisiä syitä.)
Tottakai lihaskunnon puute vaikeuttaa kokoamista ja sydän-keuhkokunto vaikuttaa jaksamiseen. Hevonen on kuitenkin jo perusrakenteeltaan paljon atleettisempi otus kuin ihminen, sillä on elimistössä pelit ja vehkeet paremmassa valmiustilassa, ja sen lihasmassan kasvattaminen on paljon nopeampaa. Jos se saa noin muutoin liikkua ulkona omatoimisesti, esim. isossa tarhassa tai pihatossa, ei ole mikään ongelma nostaa kondista aika nopeastikin sille tasolle, että se jaksaa työskennellä kentällä sen maagisen tunnin, minkä useimmat (minä mukaan luettuna) jostain syystä ratsastavat automaattisesti ilman kelloakin. (Taitaa olla ratsastuskouluaikojen perua. Ja sitten ne ketkut hevoset ovat siitä oppineet jäykistelemään sen 50 minsaa ja toimimaan viimeiset 10, koska tietävät homman loppuvan pian. )
Hittoako se kelleen kuuluu, minkä ikäisenä joku oman hevosensa aloittaa, kuinka monta kertaa sillä viikossa ratsastaa ja miten intensiivistä treeniä harrastaa? Suurimmasta osasta hevosia ei tule ikinä kummoisiakaan kilpahevosia, joten minkä ihmeen vuoksi nekin pitäisi alistaa kilpahevosen luonnottomaan elämään? Vain siksikö, että niin kuuluu tehdä?
Tunnisteet:
Hevostaito,
Lempipoika,
Mielipiteitä,
Ratsastuksen Jalo Taito
maanantaina, kesäkuuta 18, 2007
Lemppari miehuudentunnossaan

Lemppari viime kesänä.
Parisen viikkoa sitten meidän tallille muutti Kimotamma ja sen vuosikas orivarsa. Pariskunta tuupattiin Lempparin ja Kauniinpojan viereiseen tarhaan, koska se oli ainoa vapaana oleva sijoituspaikka. Uudet hepat saapuivat illalla, ja koska kaikki hepat ovat yötä ulkona, ramppasin koko seuraavan yön noin tunnin, puolentoista välein ulkona katsomassa, että kaikki on hyvin. Kaunispoika, joka on koko kevään ollut pomoasemassa, riehaantui aivan tyystin tulokkaista (varsinkin kun Kimotammalla oli vielä kiimanjämät päällä), ja jaksoi juosta mylvien ja rehvastellen läpi yön eestaas aidanviertä. Lemppari otti asiat rauhallisemmin, keuli pikkuisen, röhki varoittavaan sävyyn Kauniillepojalle ja suuntasi vähän väliä Kimotammaan intensiivisiä sänkykamarikatseita.
Kimotamman ilmestyminen herätti ilmeisestikin Lempparissa niin voimakkaan miehisyydentunteen, että poikien oli keskusteltava arvojärjestysjutut uusiksi. Diskussion tuloksena Kaunispoika on täynnä hampaanjälkiä ja Lempparin ego on multiploitunut vähintäänkin nelinkertaiseksi. Hyvinkasvatettuna poikana se on edelleenkin helppo käsitellä, mutta muiden hevosten läheisyys saa sen laskemaan tunkin maata kohti ja kasvamaan ainakin 10cm korkeutta.
Lauantaina otin härkää sarvista ja lähdin Lempparilla maastoon, kavereina erittäin tiineenä oleva Pikkutamma ratsastajineen. Puolentunnin "rauhallinen" kävelyreissu sisälsikin sitten kaikki mahdolliset ja tahattomat uimakoululiikkeet takapotkullisesta courbettesta levadeen, piffistä paffiin ja salamannopeista rollbackeistä sivulle liiraaviin avo-, vasta- ja sulkutaivutuksiin. Useimmiten äijämäisen röhkinnän säestyksellä. Otettiin ehkä 4 tai 5 puhdasta käyntiaskelta koko reissun aikana.
Kentällä Lemppari oli onneksi paljon rauhallisempi, kaikki muu kävi paitsi laukka. Laukannostokäsky tuntui olevan yhtä kuin kehoitus köyryselkäloikkaan suorin jaloin, joten totesin että tänään onkin sitten jo ihan oman turvallisuuden vuoksi ravipäivä.
Sunnuntaina taas selkään, ja Lempo oli aivan kuin eri hevonen. Kaikki askellajit oli ok, mitä nyt muutama megapukki laukassa. Mutta nehän vaan piristää, pitää silleen kivasti ratsastajan hereillä. Onneksi tiedän, että pukittelu vähenee mitä enemmän ratsastaa ja jossain vaiheessa se jää kokonaan pois. Ihan omaa syytänihän se on, kun en ehdi/viitsi ratsastaa pollea säännöllisesti. Muutenkaan en oikein jaksa pitää tuota pukittelua mitenkään isona asiana, meidän kaikki tammat ovat olleet aikamoisia peräpään heittelijöitä jossain vaiheessa uraansa. Kyllä siihen sakkiin pari loikkivaa ja pomppivaa oriakin mahtuu.
Pystyyn nouseminen sen sijaan on paljon pelottavampaa, niin monta kammottavaa selälleenkaatumisjuttua olen vuosien varrella kuullut tai nähnyt. Mikäs siinä jos joku 600-700 kiloinen puokki nousee takajaloilleen, sehän on itse niin painava, ettei 60-kiloisen ratsastajan lisäpaino juurikaan keikauta sitä suuntaan tai toiseen. 400-450 kiloa painava arabi on yleensä sen verran huteranoloinen keuliessaan ja keulakin nousee pystysuoraan sadasosasekunnissa, niin että ratsastajan pienikin horjahdus saattaa saada sen kaatumaan. Jos ei nyt selälleen, niin ainakin kyljelleen. Onneksi Lemppari on ainakin tähän päivään saakka harrastanut lähinnä sellaisia levaden korkuisia, hallitunhitaita keulimisia. Ja niitäkin hyvin harvoin.
Lauantaisesta maastolenkistä tuli elävästi mieleen eräs vaellusretki Unkarissa. Kärjessä nuori mies valkoisen lipizzaoriin selässä ja perässä kymmenkunta kikattavaa suomalaisnaista. Koko reissun ajan poika hyppyytti ja pompotti oritta, ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen perässä seuraavaan naislaumaan. Tallin pihalta lähdettiin ylämäkeen kiitolaukassa, että saatiin pihalla keulineista hevosista liika into pois. Muutkin laukkaosuudet vedettiin hervotonta kiitoa, ja kiipeilyosuudessa mentiin sellaisia mäkiä, että ainakin puolet retkelle osallistuneista naisista näkee niistä vieläkin painajaisia. Se oli pelottavan ihana maastolenkki, muistaakseni vain yksi tai kaksi asiakasta putosi hevosen selästä.
Jos kaikenmaailman extremelajeilla machoilevat miehet oikeasti tietäisivät, kuinka vaarallinen ja tapaturma-altis laji ratsastus voi oikeasti olla, niin tallithan pursuisivat cowboy- unelmiaan toteuttavia uroita. Tosin siihen extreme- tunnelmaan saattaisi olla hiukan vaikeaa päästä maneesissa laahustavilla ratsastuskoulun tahmakavioilla. Hmm... liikeidea. Jonkun pitäisi perustaa ratsastustalli Miehille. Talli Äijät Oy. Siellä olisi kaikkea kivaa ja vaarallista kuten esim. villihevosen kesyttämistä, hillitöntä kiitolaukkailua kaikkialla missä suinkin mahtuu laukan nostamaan, hervotonta kaahailua hevoskärryillä, umpipäissään ratsastamista ja vaikkapa pienoiskiväärillä ampumista hevosen selästä. Luonnollisestikin kaikki tallin ratsut olisivat oriita, ja tallilla pidettäisiin paria tammaa ihan vaan sen vuoksi, että saataisiin orhit lietsottua sopivan räväkkään mielentilaan.
maanantaina, toukokuuta 14, 2007
Idealistina intoilua

Pakko kai sitä omaa on tulla tännekin kehumaan, kun täälläkin...
Lempipojan kouluratsastusura ei sitten lähtenytkään niin reippaasti käyntiin, kuin mitä talvella uumoilin. Niinpä olen sitä itse tässä ratsastellut, ja täytyy sanoa että. Jokainen ratsastuskerta on ollut sfääreissä leijumista, huokailtavan ihanaa ja täydellistä. Poika on siinä tullut äitiinsä, että pollen voi ottaa pakasta vaikka parin kuukauden lomailun jälkeen ja lähteä ratsastamaan. Tuosta noin vaan, ilman mitään puhinoita, täpinöitä tai pullistelua. Sellainen hevosen olla pitää, varsinkin tällaisella tuuriratsastajalla kuin minä.
Ollaan nyt kovasti treenattu notkeutta, kiemuraurat, serpentiinit ja enkkuratsastajan mielestä todennäköisesti hoipertelulta näyttävät etuosan väistöharjoitukset käynnissä (spiniä varten) ovat olleet pop. Tällä viikolla aloitetaan pyssäytyksien hiominen tosissaan. Pyöröaitauksen ulkoseinää onkin hyvä käyttää siihen tarkoitukseen: 180cm aita kyllä vakuuttaa pollen jos toisenkin, että nyt seuraa äkkipysäys ko ma sanon whoa!
Eilen oltiin erään länkkärikaverin, aikaisemmalta uraltaan kouluratsastajan, pitämällä tunnilla. Lemppari paarusti kiltisti koko puolitoistatuntisen ravia, ainoastaan tempon lisäykset ja mun epätoivoiset avotaivutusyritykset saivat sen hiukan tuohtumaan. Kas kun mun ratsastusrepertoaarissa on vuosia ollut vain selkeitä väistöjä tyyliin two track, spin ja side pass, niin eihän vanha enää pystynyt koordinoimaan kehoaan johonkin niin hienovireiseen kuin taivutus. Varsinkaan kolmenkymmenen metrin pituisella kentänpätkällä. Mä tartten lääniä kun olen niin hemmetin hidas.
Hyödyllistähän tuo tunnilla ratsastaminen oli. Että on joku, joka huutaa sieltä maasta, että leuka ylös, leuka ylös, leuka ylös, kädet eteen, leuka ylös... (loop: infinite). Lempparin muhkea orikaula vielä oikein kutsuu tuijottamaan alaspäin, se kun on NIIN magee. Ainoa asia, joka jäi hiukan mietityttämään, on se kouluratsastajien armastama ulko-ohja. Kun minä en ole vuosikausiin käyttänyt sen tukea, ainoastaan ulkopohkeen. Mieluummin käytän vastakkaisina apuina sisäohja-ulkopohje-yhdistelmää. Hevosenikin olen kouluttanut sitä oppia noudattamaan. Mä olen taipuvainen olemaan vähän sitä mieltä, että se ulko-ohjan tuki on kaiken pahan alku ja juuri, että se saa hevoset odottamaan ulkopuolista tukea, nojaamaan ulospäin ja haittaa sisäpohkeen sisälle asettavaa vaikutusta. Balsamia mun kerettiläisille ajatuksille on ollut kouluratsastajaystäväni selostus Ulf Möllerin klinikasta. Tyyppi pani siellä suomalaiskouluratsastajat ensin ratsastamaan ilman ulko-ohjan tukea, sisäohjalla voimakkaasti sisään taivuttaen (ah, niin länkkäriä!), ja sen jälkeen suoristamaan hevoset tasaisesti jakautuvalle ohjastuntumalle. Sen tasaisen ymmärrän kyllä, mutta en sitä vahvempaa ulkoa. No, täytyy märehtiä tätä asiaa vielä ennen seuraavaa tuntia, jos vaikka osallistuisin omine tukineni.
Kun mä olen silleen hankalalla tavalla puritaani tän lännenratsastuksen kanssa, että haluan ratsastaa niin kuin sitä siellä alkuperämaassa tehdään. Haluan, että mun hevoset pystyy (edes kotiolosuhteissa jos en kisoissa onnistu) kulkemaan yhtä rennolla ja elastisella etuosalla kuin jenkkireinareitten pollet. Haluan että ratsastus on enemmän mentaalinen kuin tekninen tapahtuma, haluan että mulla on lähes telepatiaan verrattavissa oleva yhteys hevoseen (jonka olen saavuttanut vain nanosekunnin pituisiksi hetkiksi, se on ihan uskomaton tunne!).
Kouluratsastajaa musta ei ikinä tule tämän uskomattoman hitaan koordinaationi takia. Mä en myöskään pysty millään motivoimaan itseäni NIIN hienovaraisiin ja pieniin juttuihin, mitä kouluratsastuksessa tehdään. Jos mä olisin taidemaalari ja maalaisin niinkuin ratsastaisin, niin olisin joku nykytaiteen tyyppi, joka hirmuisella fiiliksellä roiskii väriä telalla jättisuurelle kankaalle. Pikkutarkat kaupunkinäkymät sais mut kiljumaan turhautumisesta.
maanantaina, maaliskuuta 05, 2007
Lemppari ja Vanhaherra vaihtavat alaa

Lempipoika esittelee laitumella raviaan.
Talven hiljaiselon jälkeen alkaa taas hevostelupuuhiin tulla vipinää. Pikkupuokki muutti helmikuun puolessa välissä toiselle tallille, ja samalla menetin hyvän talliorjan. Se joka sanoo, että 10 hevosta menee siinä missä yhdeksänkin, on muuten väärässä. Jo yhden yksilön vähennys luupääkokoonpanossa vähentää työtä noin 20 minuuttia päivässä. Varsinkin näinä ahdistavankiireisinä loimitusaikoina.
Perjantaina trakehneriruuna Perushevonen lähti kotiinsa maneesitallille, ja vaihdossa saatiin Vanhaherra takaisin kesäresidenssiinsä. VH on seisonut koko talven maneesitallilla ihan ruunana, ei ole huudellut naisille ja pötkyläkin on pysynyt häveliäästi housuissa. Trailerista ulos astuttuaan se kuitenkin hokasi välittömästi, että jee, täähän on se mesta missä sai viime kesänä paljon ***lua. Se kiljui täysin palkein muutaman kimeän Isäntä On Saapunut- ilmoituksen, ja oli niin tohkeissaan, että olisi varmaan astunut tallissa vaihtoa odottelevan Perushevosen, jos olisi päässyt siihen kalterien välistä käsiksi.
Minun olisi tarkoitus alkaa tässä pikkuhiljaa länkkäröimään Vanhaaherraa. Juoksutin sen sekä lauantaina että sunnuntaina, että päästäisiin edes jonkinlaiseen työskentelynmakuun heti alusta pitäen. Viime kesänähän en ehtinyt muuta kuin talutella sitä naisiin tai ulos laitumelle, joten sen käsitys meidän tallin viihtyisyydestä on ehkä hiukan ylimitoitettu. VH käyttäytyi kentällä aivan asiallisesti ja juoksuttaminenkin sujui ihan hyvin, paitsi että kentän vieressä ulkoileva tammalauma sai sen joka kierroksella kuikuilemaan ulos ympyrältä. Luulen, että kun menen ensimmäistä kertaa selkään, siirrän akkalauman ihan varmuuden vuoksi toisaalle.
Vanhanherran muuttuminen länkkärihevoseksi aiheutti ison aikapulaongelman. Oma aikani ei nimittäin millään riitä kolmen hevosen (Lempipoika, Kaunispoika ja Vanhaherra) liikuttamiseen, realistisesti ajatellen ehdin oikeastaan puuhastella korkeintaan yhden hevosen kanssa. Niinpä tein Lempparin tulevaisuuden suhteen radikaalin ratkaisun: siitä tulee kouluhevonen "Yhtiökumppanilleni", jonka kanssa kimppaomistan Vanhanherran. Lempparilla on erittäin hyvät liikkeet rotuisekseen: se kulkee luonnostaan rentona oikein päin, hakee eteen alas ja askel on sekä korkea että pitkä. Sen takapää on erittäin vahva, se kokoaa itsensä luonnostaan oikein ja esittää mielellään piffiäpaffia sekä levadeja tarhassa juostessaan.
YK kävi eilen koeratsastamassa Lempparia, ja tykkäsi kovasti. Alkuun hevonen oli todella hämmentynyt, sehän ei ole tottunut pysyvään ohjastuntumaan ja jatkuvasti kiinni oleviin pohkeisiin. Lemppari kalibroitui kuitenkin uudenlaisiin apuihin aika nopeasti, ja ratsastuksen lopussa se kulki jo suhteellisen rentona eteen. Välillä se muisti kapinoida pohkeita vastaan laimeasti sivuille potkimalla, mutta uskoisin tuonkin tavan poistuvan, kun se huomaa että potkimalla ei pääse pohkeista eroon. Nyt sitten vaan polle saa luvan tottua säännölliseen työskentelyyn ja reippaaseen eteenliikkumiseen, että saadaan se kunnolla kuolaimen ja pohkeen väliin. Tähän saakkahan sen liikkeitä on oikeastaan typistetty tahallaan, jogi ja hidas lope eivät todellakaan ole rohkaisseet sitä käyttämään koko liikekapasiteettiaan.
Lemppari on maailman ihanin hevonen, ja sillä ratsastaminen sen luokan nautinto, että yllämainitun päätöksen tekeminen oli pitkä ja vaikea, koko talven kestänyt juupas-eipäs-projekti. YK on kuitenkin hyvä ratsastaja, ja meillä on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten hevosia kuuluu ratsastaa, joten uskon päätyneeni oikeaan ratkaisuun. Ja onhan minulla vielä VH ja KP ratsastettavana. VH on mielenkiintoinen projekti, koska sille on kertynyt 17 vuoden ajalta kokemuksia erilaisista ratsastajista ja lajeista: se on aluksi laukannut kilpaa, sitten toiminut seuratason estehevosena ja puskaratsuna, sen jälkeen se on ollut siitosoriina, ja aina välillä se on kaivettu naftaliinista laukkaamaan kilpaa tai hyppäämään esteitä. Kouluratsastusta sillä on todennäköisesti menty tosimielessä vasta viimeisen vuoden aikana. Ja nyt sitten vielä lännenratsastusta. Ei ole helppoa tällaisella yleisrotua edustavalla hevosella, kaikkeen muuhun voi joutua sekaantumaan paitsi raveihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)