Vanhan hevosen pitäminen on ylellisyyttä. Useimmat hevosenomistajat joutuvat taloudellisista syistä luopumaan vanhasta hevosestaan jo siinä vaiheessa, kun ikä alkaa haitata ratsastus- tai kilpailuharrastusta. Harvemmalla harrastajalla on aikaa tai rahaa kahden hevosen pitämiseen vuokrapaikalla, joten ikähevosesta luopuminen on edellytys harrastuksen jatkumiselle. Minulla on oman tallin vuoksi ollut etuoikeus seurata seniorihevosen elämää vielä vuosia tuon kriittisen ikävaiheen jälkeenkin, mikä on ollut hyvin antoisaa. Ei se ikä hevosillekaan tule yksin, eli liikunnan määrää on joutunut säätämään hevosen voinnin ja kunnon mukaiseksi, eikä sairauksiltakaan ole voinut välttyä. Meillä on vuosien varrella koettu yleisimpiä ikähevosten terveysongelmia eli uveiitti, metabolinen oireyhtymä, PPID (ent. cushingintauti) ja kaviokuume ovat tulleet tutuksi. Se, mikä on yllättänyt, on vanhan hevosen kyky toipua sairauksista. Aina on sanottu, että vanha hevonen ei toivu kuten nuori ja että sen vuoksi on armollisempaa päästää se vihreämmille laitumille.
Vanhatamma on nyt melkein 30-vuotias ja se on tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin 24-vuotiaana sairastuessaan kaviokuumeeseen. Kaviokuume oli todennäköisesti hormonaalista alkuperää, koska se puhkesi tiineyden päättyessä keskenmenoon. Olin huolissani jo tiineyden alusta saakka sen voinnista, koska muuten hyvin aktiivinen ja reipas hevonen muuttui apaattiseksi ja laiskaksi. Ensimmäiset cushing-oireet olivat tulleet jo 3 vuotta aiemmin hevosen ollessa 21-vuotias, kun sen karvan laatu heikkeni ja karvanvaihto viivästyi ja lopulta loppui lähes kokonaan. Samoihin aikoihin alkoi esiintyä lievää pään alueen turvotusta ja rasvaa alkoi kertyä kaulaan ja lautasille.
Noh, kaviokuumeesta selvittiin, vaikka se oli erittäin pitkä ja hermoja raastava episodi. Jokaikinen päivä ensimmäisen 3 kuukauden aikana mietin, lopettaako hevosen kärsimykset vai jatkaako hoitoa. Neljännen kuukauden lopussa alkoi hevosen vointi parantua, ja puolen vuoden kuluttua akuutista vaiheesta päästiin jo kävelemään kentälle ihminen selässä. Vaikka Vanhatamma toipui loppujen lopuksi hyvin, vinoutui se sairastaessaan sen verran pahasti, että liikkeet jäivät hiukan epäpuhtaiksi. Jotain yllättävääkin tapahtui: 15-vuotiaasta saakka erikoiskengityksellä olleen hevosen etukaviot muuttuivat kaviokuumeen seurauksena niin paljon, että se on siitä saakka pärjännyt ilman kenkiä. Hevosen iän ja vinouden vuoksi se siirtyi osa-aikaeläkkeelle, mutta osallistui kuntonsa mukaan opetukseen ja jopa pikkukisoihin. Tammalaumassa se oli edelleenkin pomo ja toimi kasvatusäitinä 8 kk iässä vieroitetulle Keikkuvarsalle. Yleensä en vieroita tammavarsoja ollenkaan, vaan annan tammojen itse hoitaa asian. Keikun oma emä Pikkutamma oli kuitenkin sen verran epämääräinen heitukka kasvattajana, että kokeilin tällaista erityisratkaisua, mikä toimikin erinomaisesti. Vanhallatammalla ja Keikulla on nykyään hyvin erityinen suhde, molemmat huolehtivat toisistaan.
Seuraava oppimisen paikka löytyi ikäänkuin vahingossa. Löysin erittäin hyvän kaurantoimittajan säällisen ajomatkan päästä ja luovuin teollisten valmisrehujen käytöstä. Korvasin kaupalliset rehut vähitellen kauralla, koska niiden energia-arvo oli jotakuinkin sama. Vanhantamman kohdalla tein päätöksen, että jos se ei kestä kauraa niin laitan sen pois, koska sekä sen metabolinen että cushing olivat alkaneet oireilla entistä enemmän.
Tapahtuikin jotain odottamatonta: parin viikon kauransyöttelyn jälkeen sen vointi alkoi kohentua ihan silmissä. Karva oli edelleen takkuinen ja rasvakertymät pysyivät, mutta sen henkinen vireystaso parani ja virtsaaminen väheni huomattavasti. Nyttemmin olen oppinut seuraamaan sen virtsaamisen määrää, koska se korreloi aika selkeästi fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Mitä enemmän Vanhatamma virtsaa, sen huonompi olo sillä yleensä on. Selityksen kauran paremmuudesta teollisiin rehuihin nähden löytyikin tieteellisestä kirjallisuudesta. Törmäsin -taas kertaalleen vahingossa- artikkeliin, jossa oli verrattu kauran, ohran, maissin ja parin eri teollisen rehun glykeemistä indeksiä toisiinsa. Kauran GI oli matalin johtuen sen korkeasta kuitu- ja rasvapitoisuudesta. Näin ollen väkirehuannos ei enää aiheuttanutkaan yhtä korkeaa piikkiä verensokeriin ja sitä kautta insuliinineritykseen, mikä näkyi hevosen kohentuneena vointina. Rehuvalmistajien suosittelema sulavammaksi käsitelty rehu ei välttämättä ole hyväksi hevoselle, jos sillä on metabolisia ongelmia. Useimmiten perusrehut valmistetaan työtä tekeville hevosille, jotka tarvitsevat nopeaa energiaa ja kuluttavatkin kaiken ylimääräisen. Näitä hevosia vaan tuppaa nykyaikana olemaan vähemmän ja vähemmän, koska hevosia keskimäärin liikutetaan liian vähän aikaa ja liian kevyesti, ruokinnan kuitenkin ollessa ravintoarvoltaan luksustasoa entisiin aikoihin verrattuna.
Tämän jälkeen elämä Vanhantamman kanssa on ollut paria pientä takapakkia lukuunottamatta nousujohteista. Se ei esimerkiksi pärjää enää pihatossa, vaan haluaa tulla yöksi sisään talliin lepäämään. Se sairasteli viime talvena parisen viikkoa varsin vakavasti, mutta toipui hyvin. Tällä hetkellä se on ensimmäistä kertaa 8 vuoteen vaihtamassa tumppuista takkukarvaansa kiiltävään kesäkarvaan, jalka nousee kerkeästi ja ravipyrähdykset ovat letkeitä, se on utelias ja aktiivinen oman ikänsä puitteissa sekä osallistuu lauman toimintaan ja jopa johtaakin sitä. Nämä viimeisimmät voinnin paranemiset on saatu aikaiseksi kokeilemalla erilaisia lisäravinteita. Teollisista aineista (kuten esimerkiksi MSM tai glukosamiini) se alkaa virtsata enemmän, mutta luonnontuotteita sen aineenvaihdunta sietää hyvin. Liikkuminen ja henkinen vireys on lisääntynyt inkiväärin myötä ja karvanvaihto lähti käyntiin munkinpippurilla viime syksynä. Se on talven aikana sulattanut kovat rasvakertymät kaulalta ja hännänjuurelta, eikä mahakaan enää pömpötä samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Se on myös hyvin herkkä elimistön elektrolyyttitasapainolle, suolaa ja muita elekrolyyttejä sopivasti annostellen se voi hyvin, mutta liiat suolot turvottavat ja tekevät sen olon tukalaksi, jolloin sen katse kääntyy sisäänpäin ja se nököttää tarhan portilla apaattisena.
Näistä kaikista edistysaskelista huolimatta tiedän, että jokainen päivä saattaa olla sen viimeinen, joten yritän viettää sen kanssa laatuaikaa mahdollisimman paljon. Vanhan hevosen ihokaan ei enää toimi yhtä hyvin kuin nuoremman, joten se tarvitsee harjaamista ja putsaamista jotakuinkin päivittäin. Pienet aktivointitoimenpiteet virkistävät sitä selkeästi, joten se saa iltatallin aikaan vaellella vapaana tallissa ja pihalla. Sille myös annetaan makupaloja kun se tulee rehukeittiön ovelle niitä kerjäämään. Ei vanhaa voi enää pilata, se on ansainnut kaiken lellimisen jo tuhanteen kertaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poppakonstit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poppakonstit. Näytä kaikki tekstit
perjantaina, kesäkuuta 01, 2012
maanantaina, joulukuuta 29, 2008
Pikkutamman jälki-istunto
En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.
Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.
Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.
Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.
Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.
sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008
Mission Impossible
Kenttä on sulanut ja olen varovaisesti aloitellut ratsastelemaan. Pääsiäisenä tosin oikein rykäisin: perjantaina maailman lihavimman vuoniksen selässä, lauantaina Läikkäpollea rassaamassa ja sunnuntaina sai Vanhaherra kyytiä. Tiistaina en meinannut enää päästä aamulla sängystä ylös, kun lihakset olivat niin kipeinä.
Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.
Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.
Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.
Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.
Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.
Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.
Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.
Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.
Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.
Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.
Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.
Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.
sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008
Monty experience ja vähän rotuerottelua
Yritin jo eilen illalla vääntää jonkinlaista postausta Montyn keikasta, mutta asiat leijuivat päässä niin hajallaan, ettei niistä saanut koottua minkäänlaista järjellistä sanottavaa.
Oltiin jo aamusta paikalla, katsomassa hevosten valintaa. Mielenkiintoinen valikoima nuoria aloitettavia ja vanhempia ongelmahevosia. Aloitettavissa oli tarjolla ihku 3-vuotias FWB-ori ja sen samanikäinen puolisisko sekä ihan sikaitsevarma 2-vuotias pv-tamma. Montyn oppilaat aloittivat lisänumerona sen ihkun oriin, ja se itsevarma tammanalku pääsi varsinaiseen showhun.
Käytöshäiriöisissä oli tarjolla söpö eestinheppa, joka diskattiin showsta koska sen ongelmat olivat sellaisia, että niihin ei voitu puuttua demossa. Toinen vaihtoehto oli parivuotias FWB-tamma, jolla oli useita ongelmia. Sekin diskattiin, suurinpiirtein samasta syystä kuin ekakin. Kolmantena oli sellainen kuikelo rautias estetamma, joka onneksi soveltui ongelmineen demohevoseksi.
Ratsastettavuusongelmaisissa oli ekana vaihtoehtona AIVAN MIELETTÖMÄN KAUNIS arabiori, jonka käytös oli kaikinpuolin kamalaa. Tokana pv, jonka ongelmana oli stressaaminen ja kolmantena lv, jolla oli vähän samantapaisia ongelmia kuin kakkosella. Kuvankaunis ori valittiin demoon, mistä olin oikein mielissäni.
Lastausongelmahevosia oli myös tarjolla 3: Suokkitamma, KWPN-tamma ja jo käytöshäiriöisistä tuttu rautias estetamma. Oppilaat lastasivat yhden tammoista ja Monty demossa sen suokin. Olikin muuten varsin itsevarma pakkaus. Ja hauska. Kurkki sielä trailerista muikea ilme naamalla.
Tällä kertaa ei nähty Annie-dummyä, vaan selkään nousi suoraan ihminen. Tai siis mies. Sama hemmo kuin viimeksikin, sellainen kuivan kesän orava Cornwallista. Viime vuonna Monty sanaili jotain sellasta, että tyypillä olisi vaimo ja lapset siellä englannissa odottamassa. Ainakin eilen mies näytti kyllä heilastelevan yhden naisoppilaan kanssa. Että se siitä perheestä. No mutta, mitäs tässä juoruamaan, hevosistahan tässä piti kirjoittaa.
Se arabiori oli mielenkiintoinen tapaus, todella vaikea. Montyn mielestä sen ongelmat ja käytös johtuivat kahdesta asiasta: pahoinpitelystä ja johtajuusongelmasta. Ori pelkäsi ihan silminnähden, ja reagoi erittäin voimakkaasti esim. kahdella liinalla juoksuttaessa takajalkojen takaa tulevaan liinaan. Meinasi istua ja kaatua ja vaikka mitä. Samaan aikaan se oli kuitenkin hyvin agressiivinen ja pomottava, näykki ihmisiä ja näytti muutenkin erittäin arroganttia naamaa.
Mä ehkä näin sen käyttäytymisen hiukan eri vinkkelistä kuin suurin osa katsojista, kun kerran tuon rodun sielunelämään olen pääasiassa tutustunut. Ja omassa tallissa sattuu olemaan saman rodun lisäksi sekä oreja että joitain erittäin hankalia persoonallisuuksia. Mä en olisi niinkään varma, että oriin ylireaktiot sun muut johtuivat nimenomaan ja pelkästään pahoinpitelystä. En siis kiistä että olisi pahoinpidelty, varmasti oli kun pelkäsikin niin kauheasti, mutta aika iso osa käytöksestä oli kyllä "ihan normaalia" arabia. Monilla tuon rotuisilla nyt vaan sattuu olemaan todella ylidramaattinen tapa suhtautua asiaan. Jos joku asia ei mene niinkuin ne haluavat, seuraa siitä armoton show ja herkempiä sieluja vavisuttava katastrofinalku. Ne ovat usein yllättävän kovia ja dominoivia, se vain kätkeytyy kohteliaan käytöksen taakse. Lisäksi niillä tuntuu olevan sisäsyntyinen taipumus reagoida heilahteleviin käsiin tms. heilauttamalla päätään sadasosasekunnissa ylös. Ilman että kukaan ikinä olisi lyönyt tai edes uhannut. Samoin se arrogantti ravaaminen pää yleisöä kohti, se on just sitä mitä hyviltä näyttelyhevosilta halutaan: show attitudea. Ja tällä hevosella sitä riitti, oh my.
Olen huomannut omieni kanssa, että ne pitää joskus ihan tahallaan viedä tai oikeastaan päästää sinne "kauhun rajamaille", mistä selvittyään ne itse hoksaavat, että hei, mä en kuollutkaan. Ja sitten voidaankin aloittaa se työskentely ihan normaaliin tapaan. Hyvänä esimerkkinä Keikkuvarsa, joka kiepautti itsensä saman viikon aikana kaksi kertaa pystyyn ja selälleen niin nopsaan, ettei kukaan ehtinyt edes ajatella reagoivansa siihen jotenkin. Molemmilla kerroilla siksi, että sille tehtiin jotain, mihin se oli tottunut ja aikaisemmilla kerroilla se oli ollut ihan rauhallinen. Hommat eivät vaan sattuneet kiinnostamaan sillä hetkellä.
Tai Keikkuvarsan emä Pikkutamma, joka kaipaa aina silloin tällöin pientä dramatiikkaa elämäänsä. Silloin se järjestää shown vaikka mistä: takertuu hännästään aurauskeppiin, peruuttaa itsepäisyyttään ojaan, kääriytyy ohimennessään sähkölankoihin, kaatuu koska sotkeutui jalkoihinsa tai jotain muuta yhtä typerää. Kauheinta, mitä Pikkutammalle voi tapahtua on, että sen hännän alle menee jotakin, esimerkiksi juoksutusliina. Siitä se ilo vasta irtoaakin ja tuloksena on suurinpiirtein samanlaista istumisharjoittelua kuin demon oriin tapauksessa. PTn emäkin oli nuorempana ihan samanlainen. Kerran maastossa tuli tupenrapinat neopreenisuojaan kiinni jääneestä kuusenoksasta. Juu, ihan kamalaa joo, mutta kun tämä kyseessä oleva näre oli sellainen kalju, noin 20 cm pitkä tikunrääpäle, joka ei tod edes häirinnyt hevosta mitenkään. Se vaan jotenkin sattui saamaan hevosen täysin tolaltaan. Sama tamma keikautti kerran päätään ylöspäin jyrkässä ylämäessä, ja kopautti kaulansa mun kypärään niin lujaa, että näytin kaksi viikkoa pandalta, kun molemmat silmät olivat mustana. Tamma säikähti "puusta hyökännyttä petoa" niin paljon, että varoi kyseistä mäkeä ja jopa sen lähellä olevia polkuja useita vuosia. Aina kun ratsastettiin sinne päinkin, alkoi sydän hakata niin lujaa, että pohkeissa tuntui tu-tum-tu-tum...
Vastapainoksi yllä olevalle: on meillä rauhallisia ja järkeviäkin hevosia, ja samaa rotua. Silti ne ovat noin 10 x reaktiivisempia kuin minkään muun rotuiset hevoset, ja reagointinopeus on hitaimmillaankin ihan käsittämätön. Siihen kun vielä lisää kumimaisen notkean kaulan ja rungon, niin avot. Nehän ovat nimenomaan kuuluisia siitä, että kykenevät kääntymään todella pienessä tilassa. Vaikka pennin päällä ja seinät ympärillä. Niin se demo-orikin teki sulavan kauniita käännöksiä takajaloillaan seisten. Sillä oli erittäin vahvan näköinen takapää, joten tuo keuliminen taisi olla oikein sen bravuurinumero. Varsinkin ratsastaja selässä, käsitin omistajan epätoivoisista puheista. Keuliva sählämi ei ole kiva asia, varsinkaan jos kyseessä on sellainen sadasosasekunnissa reagoiva tapaus. Siinä nimittäin käy helposti silleen, että ylösriuhtaisu menee överiksi ja hevonen päätyy selälleen.
Äh, tästä katosi nyt se kuuluisa punainen lanka. Demostahan mun piti kirjoittaa. Jännää muuten, että tänä vuonnakin kuului eniten huokailuja, epäilyksiä ja muuta supinaa juuri lastausosuudesta. Lastaamisen täytyy olla tosi hankalaa puuhaa, koska suurimmat epäilykset kohdistuvat näköjään aina siihen, onko hevosia treenattu etukäteen vai ei. Mun mielestä aivan toisarvoinen kysymys, ideanahan on nimenomaan näyttää, miten hevosen saa traileriin. Eikä epäonnistumisia tai yhdeksään illalla venyneitä demopäiviä, kun hepat eivät lastaudu. Jokatapauksessa tyypit on taitavia, jos saavat edes parilla harjoittelukerralla hevosen koppiin. Siis jos omistaja lastaa sitä aina kahdesta viiteen tuntia.
Niin ja väkivallasta ja -ttomuudesta piti vielä sanoa sananen. Vähemmän hevosia käsitellyt ihminen saattaa moisissa demoissa helposti käsittää, että väkivallattomuus on jonkinlaista absoluuttista fyysistä koskemattomuutta, vähän niin kuin lasten kasvatuksessa. Montyn dually- halter on sekin väline, jolla puututaan fyysisesti hevosen käytökseen. Kuten kaikki muutkin välineet. Hevonen on hyvin fyysinen olento, joka laumassa käyttää fyysistä ja psyykkistä voimaa lajitovereitaan vastaan. Väkivallattomuus ei minun mielestäni ole täydellistä koskemattomuutta tai jotain ihmeen pehmolääppimistä ja hyminää, vaan fyysisten keinojen käytön rajoittamista minimiin. Minimi riippuu hevosesta, herkimpien kanssa ei tarvita kuin katse niin hevonen myötää paineelle. Vähän tiukempi tyyppi tarvitsee äkäisesti heitetyn liinakiepin takajalkoihinsa, ennen kuin viitsii liikuttaa jalkojaan pyörössä. Ennen pitkää sekin alkaa reagoida herkemmin ja herkemmin, kun huomaa sen itselleen edulliseksi. Luku sinänsä on hevoset, joilla on pitkä historia erilaisten ihmisten kanssa. Ei niitä yhdellä riimulla tai parilla pyöröaitausjuoksutuksella paranneta. Toisinaan ne ovat hengenvaarallisia, koska ovat oppineet hyökkäämään. Sellaisten kanssa työskenteleminen on ammattilaisten hommaa, eikä suinkaan pari Montyn demoa nähneen harrastelijan, joka suuressa tunteenpalossa haluaa auttaa kaikkia tielleen osuvia huonosti kohdeltuja hevosia.
Tarkoitus ei ollut kritisoida demoa tai vähätellä sen hyödyllisyyttä. Kaikki hevosten hyvinvoinnin hyväksi tehtävä työ on arvokasta, ja mitä useampi ihminen alkaa vastaavanlaisten demojen jälkeen miettiä omaa hevoseenkohteluaan, niin sitä parempi. Vielä hienompaa on, jos demo aiheuttaa ihmisten käyttäytymisessä muutoksia, jotka parantavat hevosten elämänlaatua. Suurin osa kuitenkin jatkaa entiseen malliin, yleensä kai laiskuudesta. Uuden ajattelutavan omaksuminen on raskas ja pitkä prosessi, joka jatkuu vuosia. Suosittelen sitä silti, koska sen jälkeen elämä hevosten kanssa on paljon antoisampaa. Niistä tulee omaisuuden ja urheiluvälineen lisäksi ystäviä ja kumppaneita, sanojen täydessä merkityksessä.
Oltiin jo aamusta paikalla, katsomassa hevosten valintaa. Mielenkiintoinen valikoima nuoria aloitettavia ja vanhempia ongelmahevosia. Aloitettavissa oli tarjolla ihku 3-vuotias FWB-ori ja sen samanikäinen puolisisko sekä ihan sikaitsevarma 2-vuotias pv-tamma. Montyn oppilaat aloittivat lisänumerona sen ihkun oriin, ja se itsevarma tammanalku pääsi varsinaiseen showhun.
Käytöshäiriöisissä oli tarjolla söpö eestinheppa, joka diskattiin showsta koska sen ongelmat olivat sellaisia, että niihin ei voitu puuttua demossa. Toinen vaihtoehto oli parivuotias FWB-tamma, jolla oli useita ongelmia. Sekin diskattiin, suurinpiirtein samasta syystä kuin ekakin. Kolmantena oli sellainen kuikelo rautias estetamma, joka onneksi soveltui ongelmineen demohevoseksi.
Ratsastettavuusongelmaisissa oli ekana vaihtoehtona AIVAN MIELETTÖMÄN KAUNIS arabiori, jonka käytös oli kaikinpuolin kamalaa. Tokana pv, jonka ongelmana oli stressaaminen ja kolmantena lv, jolla oli vähän samantapaisia ongelmia kuin kakkosella. Kuvankaunis ori valittiin demoon, mistä olin oikein mielissäni.
Lastausongelmahevosia oli myös tarjolla 3: Suokkitamma, KWPN-tamma ja jo käytöshäiriöisistä tuttu rautias estetamma. Oppilaat lastasivat yhden tammoista ja Monty demossa sen suokin. Olikin muuten varsin itsevarma pakkaus. Ja hauska. Kurkki sielä trailerista muikea ilme naamalla.
Tällä kertaa ei nähty Annie-dummyä, vaan selkään nousi suoraan ihminen. Tai siis mies. Sama hemmo kuin viimeksikin, sellainen kuivan kesän orava Cornwallista. Viime vuonna Monty sanaili jotain sellasta, että tyypillä olisi vaimo ja lapset siellä englannissa odottamassa. Ainakin eilen mies näytti kyllä heilastelevan yhden naisoppilaan kanssa. Että se siitä perheestä. No mutta, mitäs tässä juoruamaan, hevosistahan tässä piti kirjoittaa.
Se arabiori oli mielenkiintoinen tapaus, todella vaikea. Montyn mielestä sen ongelmat ja käytös johtuivat kahdesta asiasta: pahoinpitelystä ja johtajuusongelmasta. Ori pelkäsi ihan silminnähden, ja reagoi erittäin voimakkaasti esim. kahdella liinalla juoksuttaessa takajalkojen takaa tulevaan liinaan. Meinasi istua ja kaatua ja vaikka mitä. Samaan aikaan se oli kuitenkin hyvin agressiivinen ja pomottava, näykki ihmisiä ja näytti muutenkin erittäin arroganttia naamaa.
Mä ehkä näin sen käyttäytymisen hiukan eri vinkkelistä kuin suurin osa katsojista, kun kerran tuon rodun sielunelämään olen pääasiassa tutustunut. Ja omassa tallissa sattuu olemaan saman rodun lisäksi sekä oreja että joitain erittäin hankalia persoonallisuuksia. Mä en olisi niinkään varma, että oriin ylireaktiot sun muut johtuivat nimenomaan ja pelkästään pahoinpitelystä. En siis kiistä että olisi pahoinpidelty, varmasti oli kun pelkäsikin niin kauheasti, mutta aika iso osa käytöksestä oli kyllä "ihan normaalia" arabia. Monilla tuon rotuisilla nyt vaan sattuu olemaan todella ylidramaattinen tapa suhtautua asiaan. Jos joku asia ei mene niinkuin ne haluavat, seuraa siitä armoton show ja herkempiä sieluja vavisuttava katastrofinalku. Ne ovat usein yllättävän kovia ja dominoivia, se vain kätkeytyy kohteliaan käytöksen taakse. Lisäksi niillä tuntuu olevan sisäsyntyinen taipumus reagoida heilahteleviin käsiin tms. heilauttamalla päätään sadasosasekunnissa ylös. Ilman että kukaan ikinä olisi lyönyt tai edes uhannut. Samoin se arrogantti ravaaminen pää yleisöä kohti, se on just sitä mitä hyviltä näyttelyhevosilta halutaan: show attitudea. Ja tällä hevosella sitä riitti, oh my.
Olen huomannut omieni kanssa, että ne pitää joskus ihan tahallaan viedä tai oikeastaan päästää sinne "kauhun rajamaille", mistä selvittyään ne itse hoksaavat, että hei, mä en kuollutkaan. Ja sitten voidaankin aloittaa se työskentely ihan normaaliin tapaan. Hyvänä esimerkkinä Keikkuvarsa, joka kiepautti itsensä saman viikon aikana kaksi kertaa pystyyn ja selälleen niin nopsaan, ettei kukaan ehtinyt edes ajatella reagoivansa siihen jotenkin. Molemmilla kerroilla siksi, että sille tehtiin jotain, mihin se oli tottunut ja aikaisemmilla kerroilla se oli ollut ihan rauhallinen. Hommat eivät vaan sattuneet kiinnostamaan sillä hetkellä.
Tai Keikkuvarsan emä Pikkutamma, joka kaipaa aina silloin tällöin pientä dramatiikkaa elämäänsä. Silloin se järjestää shown vaikka mistä: takertuu hännästään aurauskeppiin, peruuttaa itsepäisyyttään ojaan, kääriytyy ohimennessään sähkölankoihin, kaatuu koska sotkeutui jalkoihinsa tai jotain muuta yhtä typerää. Kauheinta, mitä Pikkutammalle voi tapahtua on, että sen hännän alle menee jotakin, esimerkiksi juoksutusliina. Siitä se ilo vasta irtoaakin ja tuloksena on suurinpiirtein samanlaista istumisharjoittelua kuin demon oriin tapauksessa. PTn emäkin oli nuorempana ihan samanlainen. Kerran maastossa tuli tupenrapinat neopreenisuojaan kiinni jääneestä kuusenoksasta. Juu, ihan kamalaa joo, mutta kun tämä kyseessä oleva näre oli sellainen kalju, noin 20 cm pitkä tikunrääpäle, joka ei tod edes häirinnyt hevosta mitenkään. Se vaan jotenkin sattui saamaan hevosen täysin tolaltaan. Sama tamma keikautti kerran päätään ylöspäin jyrkässä ylämäessä, ja kopautti kaulansa mun kypärään niin lujaa, että näytin kaksi viikkoa pandalta, kun molemmat silmät olivat mustana. Tamma säikähti "puusta hyökännyttä petoa" niin paljon, että varoi kyseistä mäkeä ja jopa sen lähellä olevia polkuja useita vuosia. Aina kun ratsastettiin sinne päinkin, alkoi sydän hakata niin lujaa, että pohkeissa tuntui tu-tum-tu-tum...
Vastapainoksi yllä olevalle: on meillä rauhallisia ja järkeviäkin hevosia, ja samaa rotua. Silti ne ovat noin 10 x reaktiivisempia kuin minkään muun rotuiset hevoset, ja reagointinopeus on hitaimmillaankin ihan käsittämätön. Siihen kun vielä lisää kumimaisen notkean kaulan ja rungon, niin avot. Nehän ovat nimenomaan kuuluisia siitä, että kykenevät kääntymään todella pienessä tilassa. Vaikka pennin päällä ja seinät ympärillä. Niin se demo-orikin teki sulavan kauniita käännöksiä takajaloillaan seisten. Sillä oli erittäin vahvan näköinen takapää, joten tuo keuliminen taisi olla oikein sen bravuurinumero. Varsinkin ratsastaja selässä, käsitin omistajan epätoivoisista puheista. Keuliva sählämi ei ole kiva asia, varsinkaan jos kyseessä on sellainen sadasosasekunnissa reagoiva tapaus. Siinä nimittäin käy helposti silleen, että ylösriuhtaisu menee överiksi ja hevonen päätyy selälleen.
Äh, tästä katosi nyt se kuuluisa punainen lanka. Demostahan mun piti kirjoittaa. Jännää muuten, että tänä vuonnakin kuului eniten huokailuja, epäilyksiä ja muuta supinaa juuri lastausosuudesta. Lastaamisen täytyy olla tosi hankalaa puuhaa, koska suurimmat epäilykset kohdistuvat näköjään aina siihen, onko hevosia treenattu etukäteen vai ei. Mun mielestä aivan toisarvoinen kysymys, ideanahan on nimenomaan näyttää, miten hevosen saa traileriin. Eikä epäonnistumisia tai yhdeksään illalla venyneitä demopäiviä, kun hepat eivät lastaudu. Jokatapauksessa tyypit on taitavia, jos saavat edes parilla harjoittelukerralla hevosen koppiin. Siis jos omistaja lastaa sitä aina kahdesta viiteen tuntia.
Niin ja väkivallasta ja -ttomuudesta piti vielä sanoa sananen. Vähemmän hevosia käsitellyt ihminen saattaa moisissa demoissa helposti käsittää, että väkivallattomuus on jonkinlaista absoluuttista fyysistä koskemattomuutta, vähän niin kuin lasten kasvatuksessa. Montyn dually- halter on sekin väline, jolla puututaan fyysisesti hevosen käytökseen. Kuten kaikki muutkin välineet. Hevonen on hyvin fyysinen olento, joka laumassa käyttää fyysistä ja psyykkistä voimaa lajitovereitaan vastaan. Väkivallattomuus ei minun mielestäni ole täydellistä koskemattomuutta tai jotain ihmeen pehmolääppimistä ja hyminää, vaan fyysisten keinojen käytön rajoittamista minimiin. Minimi riippuu hevosesta, herkimpien kanssa ei tarvita kuin katse niin hevonen myötää paineelle. Vähän tiukempi tyyppi tarvitsee äkäisesti heitetyn liinakiepin takajalkoihinsa, ennen kuin viitsii liikuttaa jalkojaan pyörössä. Ennen pitkää sekin alkaa reagoida herkemmin ja herkemmin, kun huomaa sen itselleen edulliseksi. Luku sinänsä on hevoset, joilla on pitkä historia erilaisten ihmisten kanssa. Ei niitä yhdellä riimulla tai parilla pyöröaitausjuoksutuksella paranneta. Toisinaan ne ovat hengenvaarallisia, koska ovat oppineet hyökkäämään. Sellaisten kanssa työskenteleminen on ammattilaisten hommaa, eikä suinkaan pari Montyn demoa nähneen harrastelijan, joka suuressa tunteenpalossa haluaa auttaa kaikkia tielleen osuvia huonosti kohdeltuja hevosia.
Tarkoitus ei ollut kritisoida demoa tai vähätellä sen hyödyllisyyttä. Kaikki hevosten hyvinvoinnin hyväksi tehtävä työ on arvokasta, ja mitä useampi ihminen alkaa vastaavanlaisten demojen jälkeen miettiä omaa hevoseenkohteluaan, niin sitä parempi. Vielä hienompaa on, jos demo aiheuttaa ihmisten käyttäytymisessä muutoksia, jotka parantavat hevosten elämänlaatua. Suurin osa kuitenkin jatkaa entiseen malliin, yleensä kai laiskuudesta. Uuden ajattelutavan omaksuminen on raskas ja pitkä prosessi, joka jatkuu vuosia. Suosittelen sitä silti, koska sen jälkeen elämä hevosten kanssa on paljon antoisampaa. Niistä tulee omaisuuden ja urheiluvälineen lisäksi ystäviä ja kumppaneita, sanojen täydessä merkityksessä.
torstaina, tammikuuta 31, 2008
Kauan kestänyt kavioliitto vaarassa päättyä!
(Huomatkaa otsikko, siinä on tavoiteltu iltapäivälehtien ja seiskan lööppityyliä)
Vanhatamma otti ja kehitti itselleen kaviokuumeen, sopivasti viikkoa ennen mun lomareissua. Touhis ilmoitti tiistaina, että Mummo ontuu. Siinä sitten iltasella tsiigailin vanhusta, ja etuset näyttivät olevan kipiänä, vaihteli hiljakseen painoa jalalta toiselle. Kaviot kuitenkin viileät, eikä digitaalipulssikaan ollut epänormaali. Aloitin tulehduskipulääkkeen ihan varuiksi, tosin kovin pienellä annostuksella. Keskiviikkoaamuna se tuntui olevan muuten normaali, mutta kovin kömpelö. Illalla kun otin sisään, niin klassinen kaviokuumehan sillä oli päällä, takaosa alla kuin slidestoppaajalla ja etusten paino kantaosalla. Ei muuta kun sitä lääkettä käkättimeen ja runsaalla kädellä. Aamulla soitto Kengittäjälle ja eläinlääkärille, tässä järjestyksessä. Ei tässä enää lähdetä vanhaa röntgeneihin raahaamaan, lisäksi luottamus oman kenkääjän taitoihin on todella kova. Varsinkin näissä laminiittihommeleissa. Lekuri totesi, että eipä häntä täällä sitten enää tarvitakaan, kun diagnoosi on maallikon toimesta tehty, oikea hoito aloitettu ja sairaskenkäyskin seuraavana listalla. Määräsi vain lisää troppia, kun vanha alkoi olla lopussa.
Kengittäjä tuli, vuoli pystympään, katkaisi kärjen varpaalta ja laittoi idioottikenkään (nimi tulee siitä, että kenkä laitetaan hevosen kavioon "väärin päin": kenkä on edestä auki ja kantojen alla on kengän kärki), että saatiin painetta pois varvasosalta. Toimenpide näytti helpottavan Mummon oloa välittömästi, hevonen pystyi jo laittamaan painoa etusille paremmin. Sen jälkeen edistymistä ei näyttänyt juurikaan tapahtuvan. Kun viikon päästä lähdin reissuun, oli päällimmäisenä mielessä, että täytyy alkaa miettiä Mummonruholle loppusijoituspaikkaa. Kotiin tullessa oli huojennus huomata, että Vanhatamma oli viikossa muuttunut selkeästi paremmaksi. Onneksi oli lauma fiksuja virkaatekeviä tallinpitäjiä, olivat hoksanneet jättää VTn sisälle, kun sen jalat väsyivät sille kyhätyssä minimaallisen pienessä "tuuletustarhassa" tallin kyljessä. Se kun ei siellä mene maaten, ja pohjakin on kovempi kuin karsinassa. Karsinassa se menee makuulle kun kaviot väsyvät, lisäksi siellä on alla paksuja lehmien parsimattoja ja kunnon kerros turvetta, eli se myös jaksaa seisoskella siellä pitempään. Uutta lääkettä loppuneen tilallekin olivat virkaatehneet osanneet hankkia. Ehkä ne hevoset tosiaan pysyvät hengissä ilman mun läsnäoloa 24/7 ?!
Ei muuten tullut siinä tositilanteessa mieleenkään alkaa virittelemään mitään strasser- tai villihevosvuoluja Mummelille. Kivut olivat hevosraukalla kovat, olisi ollut eläinrääkkäystä pakottaa sitä kävelemään tai pitää seisomassa kovalla pohjalla. Kun hevosen silmistä sammuu kipinä, se on jo sietokykynsä äärirajan väärällä puolella. Olen myös viimeisen kahden vuoden ajan seurannut vierestä Kengittäjän oman hevosen, Vanhanruunan, erittäin vaikean kaviokuumeen onnistunutta hoitoa. VR on 26vee ja osallistuu elämänsä ensimmäisiä kertoja täyttä häkää länkkärivalmennuksiin ja kisoihin. Jos kaviokuumeen hoidon onnistumisen mittarina pidetään sitä, että hevonen kykenee hoidon jälkeen siihen työhön, mitä se teki sairastuessaan, niin VRn kohdalla on tapahtunut tuplaonnistuminen.
Koska piuhat on tässä päässä erityisen pitkät ja sotkuiset, tajusin vasta tänään, mistä VTn kaviokuume todennäköisesti tuli. Ollaan koko ajan pidetty sitä PPIDn eli entisen Cushingin taudin luontevana seurauksena, mistä johtuen ennustekin on ollut huono. Yhtäkkiä mieleen tuli VTn kummallinen, todennäköisesti allerginen reaktio jollekin (heinän mahdollisesti sisältämille hometoksiineille?) kaksi viikkoa ennen kk-episodia. Sen silmät alkoivat vuotaa, naama turposi ja silmäluometkin paisuivat umpeen. Tilaa keski pari päivää, jonka jälkeen kaikki oli taas ok. VTllä on vuosien varrella ollut ennenkin vastaavia "kohtauksia", ainoana tallin hevosista, ja se on toipunut niistä ennalleen itsekseen. Vaan entäpä JOS tällä kertaa turvotus eteni myös martokavioihin saakka, puristaen lamellikerrosta niin, että sen verenkierto häiriintyi ja aiheutti kuolion, sitä kautta lamellien repeämisen ja kavioluun kääntymisen alaspäin?
Tämä kk kun on siitä jänskä sairaus, että oikeastaan kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaviossa oikeasti tapahtuu kuumeen alkuvaiheessa. Sinne kavion sisään kun ei pääse kurkistamaan niin kauan, kun hevonen on hengissä ja verenkierto toiminnassa. Itse olen sen teorian kannattaja, jonka mukaan on kyse turvotuksesta. Lähinnä siksi, että se selittäisi parhaiten oireet, mutta myös siksi että kylmäys helpottaa useimpia kk-potilaita. Toisen teorian mukaan kyse on alunperinkin verenkierron vähyydestä tai estymisestä, jolloin kylmäystä ei pidä suorittaa, koska se vähentää verenkiertoa entisestään. Kolmas, ehkä todennäköisin selitys on, että laminitis on nippu samantyyppisiä oireita, samalla tavalla kuin ähkykin. Taustalla voi olla useita erilaisia mekanismejä, jotka aiheuttavat samanlaisia oireita: turvotusta, verenkierron vähyyttä, tai muita toistaiseksi tuntemattomia juttuja. Ainakin kaviokuumeen laukaisijoiden kirjo on todella laaja: liikalihavuus ja EMS (hevosten metabolinen syndrooma eli ns. sokeritauti). PPID/Cushingin tauti (hormonierityssairaus), ruokinta (fruktaanit, tärkkelys, nopeat muutokset), rasitus (juokseminen kovalla pinnalla), hometoksiinit, kiinni jääneet jälkeiset ja kohtutulehdus, kuljetuskuume, lannehalvaus, kortisonilääkitys...
VT on nyt parempi, silmissäkin on eloisa ja kiinnostunut katse. Se kävelee jo paremmin, tosin vielä varovaisesti. Kääntyminenkin on helpottunut: vielä ennen reissua se kääntyi kuin roll backia tekevä leikkuupuimuri tai linja-auto, runko ja kaula tönkköjäykkänä ja kaikki paino takaosalla. Nyt se laittaa jo painoa etusille kääntyessään, vaikka edelleenkin takaosa hoitaa suurimman osan hommasta. Voi olla että Mummosta tulee vielä kalu.
Vanhatamma otti ja kehitti itselleen kaviokuumeen, sopivasti viikkoa ennen mun lomareissua. Touhis ilmoitti tiistaina, että Mummo ontuu. Siinä sitten iltasella tsiigailin vanhusta, ja etuset näyttivät olevan kipiänä, vaihteli hiljakseen painoa jalalta toiselle. Kaviot kuitenkin viileät, eikä digitaalipulssikaan ollut epänormaali. Aloitin tulehduskipulääkkeen ihan varuiksi, tosin kovin pienellä annostuksella. Keskiviikkoaamuna se tuntui olevan muuten normaali, mutta kovin kömpelö. Illalla kun otin sisään, niin klassinen kaviokuumehan sillä oli päällä, takaosa alla kuin slidestoppaajalla ja etusten paino kantaosalla. Ei muuta kun sitä lääkettä käkättimeen ja runsaalla kädellä. Aamulla soitto Kengittäjälle ja eläinlääkärille, tässä järjestyksessä. Ei tässä enää lähdetä vanhaa röntgeneihin raahaamaan, lisäksi luottamus oman kenkääjän taitoihin on todella kova. Varsinkin näissä laminiittihommeleissa. Lekuri totesi, että eipä häntä täällä sitten enää tarvitakaan, kun diagnoosi on maallikon toimesta tehty, oikea hoito aloitettu ja sairaskenkäyskin seuraavana listalla. Määräsi vain lisää troppia, kun vanha alkoi olla lopussa.
Kengittäjä tuli, vuoli pystympään, katkaisi kärjen varpaalta ja laittoi idioottikenkään (nimi tulee siitä, että kenkä laitetaan hevosen kavioon "väärin päin": kenkä on edestä auki ja kantojen alla on kengän kärki), että saatiin painetta pois varvasosalta. Toimenpide näytti helpottavan Mummon oloa välittömästi, hevonen pystyi jo laittamaan painoa etusille paremmin. Sen jälkeen edistymistä ei näyttänyt juurikaan tapahtuvan. Kun viikon päästä lähdin reissuun, oli päällimmäisenä mielessä, että täytyy alkaa miettiä Mummonruholle loppusijoituspaikkaa. Kotiin tullessa oli huojennus huomata, että Vanhatamma oli viikossa muuttunut selkeästi paremmaksi. Onneksi oli lauma fiksuja virkaatekeviä tallinpitäjiä, olivat hoksanneet jättää VTn sisälle, kun sen jalat väsyivät sille kyhätyssä minimaallisen pienessä "tuuletustarhassa" tallin kyljessä. Se kun ei siellä mene maaten, ja pohjakin on kovempi kuin karsinassa. Karsinassa se menee makuulle kun kaviot väsyvät, lisäksi siellä on alla paksuja lehmien parsimattoja ja kunnon kerros turvetta, eli se myös jaksaa seisoskella siellä pitempään. Uutta lääkettä loppuneen tilallekin olivat virkaatehneet osanneet hankkia. Ehkä ne hevoset tosiaan pysyvät hengissä ilman mun läsnäoloa 24/7 ?!
Ei muuten tullut siinä tositilanteessa mieleenkään alkaa virittelemään mitään strasser- tai villihevosvuoluja Mummelille. Kivut olivat hevosraukalla kovat, olisi ollut eläinrääkkäystä pakottaa sitä kävelemään tai pitää seisomassa kovalla pohjalla. Kun hevosen silmistä sammuu kipinä, se on jo sietokykynsä äärirajan väärällä puolella. Olen myös viimeisen kahden vuoden ajan seurannut vierestä Kengittäjän oman hevosen, Vanhanruunan, erittäin vaikean kaviokuumeen onnistunutta hoitoa. VR on 26vee ja osallistuu elämänsä ensimmäisiä kertoja täyttä häkää länkkärivalmennuksiin ja kisoihin. Jos kaviokuumeen hoidon onnistumisen mittarina pidetään sitä, että hevonen kykenee hoidon jälkeen siihen työhön, mitä se teki sairastuessaan, niin VRn kohdalla on tapahtunut tuplaonnistuminen.
Koska piuhat on tässä päässä erityisen pitkät ja sotkuiset, tajusin vasta tänään, mistä VTn kaviokuume todennäköisesti tuli. Ollaan koko ajan pidetty sitä PPIDn eli entisen Cushingin taudin luontevana seurauksena, mistä johtuen ennustekin on ollut huono. Yhtäkkiä mieleen tuli VTn kummallinen, todennäköisesti allerginen reaktio jollekin (heinän mahdollisesti sisältämille hometoksiineille?) kaksi viikkoa ennen kk-episodia. Sen silmät alkoivat vuotaa, naama turposi ja silmäluometkin paisuivat umpeen. Tilaa keski pari päivää, jonka jälkeen kaikki oli taas ok. VTllä on vuosien varrella ollut ennenkin vastaavia "kohtauksia", ainoana tallin hevosista, ja se on toipunut niistä ennalleen itsekseen. Vaan entäpä JOS tällä kertaa turvotus eteni myös martokavioihin saakka, puristaen lamellikerrosta niin, että sen verenkierto häiriintyi ja aiheutti kuolion, sitä kautta lamellien repeämisen ja kavioluun kääntymisen alaspäin?
Tämä kk kun on siitä jänskä sairaus, että oikeastaan kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaviossa oikeasti tapahtuu kuumeen alkuvaiheessa. Sinne kavion sisään kun ei pääse kurkistamaan niin kauan, kun hevonen on hengissä ja verenkierto toiminnassa. Itse olen sen teorian kannattaja, jonka mukaan on kyse turvotuksesta. Lähinnä siksi, että se selittäisi parhaiten oireet, mutta myös siksi että kylmäys helpottaa useimpia kk-potilaita. Toisen teorian mukaan kyse on alunperinkin verenkierron vähyydestä tai estymisestä, jolloin kylmäystä ei pidä suorittaa, koska se vähentää verenkiertoa entisestään. Kolmas, ehkä todennäköisin selitys on, että laminitis on nippu samantyyppisiä oireita, samalla tavalla kuin ähkykin. Taustalla voi olla useita erilaisia mekanismejä, jotka aiheuttavat samanlaisia oireita: turvotusta, verenkierron vähyyttä, tai muita toistaiseksi tuntemattomia juttuja. Ainakin kaviokuumeen laukaisijoiden kirjo on todella laaja: liikalihavuus ja EMS (hevosten metabolinen syndrooma eli ns. sokeritauti). PPID/Cushingin tauti (hormonierityssairaus), ruokinta (fruktaanit, tärkkelys, nopeat muutokset), rasitus (juokseminen kovalla pinnalla), hometoksiinit, kiinni jääneet jälkeiset ja kohtutulehdus, kuljetuskuume, lannehalvaus, kortisonilääkitys...
VT on nyt parempi, silmissäkin on eloisa ja kiinnostunut katse. Se kävelee jo paremmin, tosin vielä varovaisesti. Kääntyminenkin on helpottunut: vielä ennen reissua se kääntyi kuin roll backia tekevä leikkuupuimuri tai linja-auto, runko ja kaula tönkköjäykkänä ja kaikki paino takaosalla. Nyt se laittaa jo painoa etusille kääntyessään, vaikka edelleenkin takaosa hoitaa suurimman osan hommasta. Voi olla että Mummosta tulee vielä kalu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)