Vanhantamman paranemiskertomus

Vanhan hevosen pitäminen on ylellisyyttä. Useimmat hevosenomistajat joutuvat taloudellisista syistä luopumaan vanhasta hevosestaan jo siinä vaiheessa, kun ikä alkaa haitata ratsastus- tai kilpailuharrastusta. Harvemmalla harrastajalla on aikaa tai rahaa kahden hevosen pitämiseen vuokrapaikalla, joten ikähevosesta luopuminen on edellytys harrastuksen jatkumiselle. Minulla on oman tallin vuoksi ollut etuoikeus seurata seniorihevosen elämää vielä vuosia tuon kriittisen ikävaiheen jälkeenkin, mikä on ollut hyvin antoisaa. Ei se ikä hevosillekaan tule yksin, eli liikunnan määrää on joutunut säätämään hevosen voinnin ja kunnon mukaiseksi, eikä sairauksiltakaan ole voinut välttyä. Meillä on vuosien varrella koettu yleisimpiä ikähevosten terveysongelmia eli uveiitti, metabolinen oireyhtymä, PPID (ent. cushingintauti) ja kaviokuume ovat tulleet tutuksi. Se, mikä on yllättänyt, on vanhan hevosen kyky toipua sairauksista. Aina on sanottu, että vanha hevonen ei toivu kuten nuori ja että sen vuoksi on armollisempaa päästää se vihreämmille laitumille.

Vanhatamma on nyt melkein 30-vuotias ja se on tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin 24-vuotiaana sairastuessaan kaviokuumeeseen. Kaviokuume oli todennäköisesti hormonaalista alkuperää, koska se puhkesi tiineyden päättyessä keskenmenoon. Olin huolissani jo tiineyden alusta saakka sen voinnista, koska muuten hyvin aktiivinen ja reipas hevonen muuttui apaattiseksi ja laiskaksi. Ensimmäiset cushing-oireet olivat tulleet jo 3 vuotta aiemmin hevosen ollessa 21-vuotias, kun sen karvan laatu heikkeni ja karvanvaihto viivästyi ja lopulta loppui lähes kokonaan. Samoihin aikoihin alkoi esiintyä lievää pään alueen turvotusta ja rasvaa alkoi kertyä kaulaan ja lautasille.

Noh, kaviokuumeesta selvittiin, vaikka se oli erittäin pitkä ja hermoja raastava episodi. Jokaikinen päivä ensimmäisen 3 kuukauden aikana mietin, lopettaako hevosen kärsimykset vai jatkaako hoitoa. Neljännen kuukauden lopussa alkoi hevosen vointi parantua, ja puolen vuoden kuluttua akuutista vaiheesta päästiin jo kävelemään kentälle ihminen selässä. Vaikka Vanhatamma toipui loppujen lopuksi hyvin, vinoutui se sairastaessaan sen verran pahasti, että liikkeet jäivät hiukan epäpuhtaiksi. Jotain yllättävääkin tapahtui: 15-vuotiaasta saakka erikoiskengityksellä olleen hevosen etukaviot muuttuivat kaviokuumeen seurauksena niin paljon, että se on siitä saakka pärjännyt ilman kenkiä. Hevosen iän ja vinouden vuoksi se siirtyi osa-aikaeläkkeelle, mutta osallistui kuntonsa mukaan opetukseen ja jopa pikkukisoihin. Tammalaumassa se oli edelleenkin pomo ja toimi kasvatusäitinä 8 kk iässä vieroitetulle Keikkuvarsalle. Yleensä en vieroita tammavarsoja ollenkaan, vaan annan tammojen itse hoitaa asian. Keikun oma emä Pikkutamma oli kuitenkin sen verran epämääräinen heitukka kasvattajana, että kokeilin tällaista erityisratkaisua, mikä toimikin erinomaisesti. Vanhallatammalla ja Keikulla on nykyään hyvin erityinen suhde, molemmat huolehtivat toisistaan.

Seuraava oppimisen paikka löytyi ikäänkuin vahingossa. Löysin erittäin hyvän kaurantoimittajan säällisen ajomatkan päästä ja luovuin teollisten valmisrehujen käytöstä. Korvasin kaupalliset rehut vähitellen kauralla, koska niiden energia-arvo oli jotakuinkin sama. Vanhantamman kohdalla tein päätöksen, että jos se ei kestä kauraa niin laitan sen pois, koska sekä sen metabolinen että cushing olivat alkaneet oireilla entistä enemmän.

Tapahtuikin jotain odottamatonta: parin viikon kauransyöttelyn jälkeen sen vointi alkoi kohentua ihan silmissä. Karva oli edelleen takkuinen ja rasvakertymät pysyivät, mutta sen henkinen vireystaso parani ja virtsaaminen väheni huomattavasti. Nyttemmin olen oppinut seuraamaan sen virtsaamisen määrää, koska se korreloi aika selkeästi fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Mitä enemmän Vanhatamma virtsaa, sen huonompi olo sillä yleensä on. Selityksen kauran paremmuudesta teollisiin rehuihin nähden löytyikin tieteellisestä kirjallisuudesta. Törmäsin -taas kertaalleen vahingossa- artikkeliin, jossa oli verrattu kauran, ohran, maissin ja parin eri teollisen rehun glykeemistä indeksiä toisiinsa. Kauran GI oli matalin johtuen sen korkeasta kuitu- ja rasvapitoisuudesta. Näin ollen väkirehuannos ei enää aiheuttanutkaan yhtä korkeaa piikkiä verensokeriin ja sitä kautta insuliinineritykseen, mikä näkyi hevosen kohentuneena vointina. Rehuvalmistajien suosittelema sulavammaksi käsitelty rehu ei välttämättä ole hyväksi hevoselle, jos sillä on metabolisia ongelmia. Useimmiten perusrehut valmistetaan työtä tekeville hevosille, jotka tarvitsevat nopeaa energiaa ja kuluttavatkin kaiken ylimääräisen. Näitä hevosia vaan tuppaa nykyaikana olemaan vähemmän ja vähemmän, koska hevosia keskimäärin liikutetaan liian vähän aikaa ja liian kevyesti, ruokinnan kuitenkin ollessa ravintoarvoltaan luksustasoa entisiin aikoihin verrattuna.

Tämän jälkeen elämä Vanhantamman kanssa on ollut paria pientä takapakkia lukuunottamatta nousujohteista. Se ei esimerkiksi pärjää enää pihatossa, vaan haluaa tulla yöksi sisään talliin lepäämään. Se sairasteli viime talvena parisen viikkoa varsin vakavasti, mutta toipui hyvin. Tällä hetkellä se on ensimmäistä kertaa 8 vuoteen vaihtamassa tumppuista takkukarvaansa kiiltävään kesäkarvaan, jalka nousee kerkeästi ja ravipyrähdykset ovat letkeitä, se on utelias ja aktiivinen oman ikänsä puitteissa sekä osallistuu lauman toimintaan ja jopa johtaakin sitä. Nämä viimeisimmät voinnin paranemiset on saatu aikaiseksi kokeilemalla erilaisia lisäravinteita. Teollisista aineista (kuten esimerkiksi MSM tai glukosamiini) se alkaa virtsata enemmän, mutta luonnontuotteita sen aineenvaihdunta sietää hyvin. Liikkuminen ja henkinen vireys on lisääntynyt inkiväärin myötä ja karvanvaihto lähti käyntiin munkinpippurilla viime syksynä. Se on talven aikana sulattanut kovat rasvakertymät kaulalta ja hännänjuurelta, eikä mahakaan enää pömpötä samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Se on myös hyvin herkkä elimistön elektrolyyttitasapainolle, suolaa ja muita elekrolyyttejä sopivasti annostellen se voi hyvin, mutta liiat suolot turvottavat ja tekevät sen olon tukalaksi, jolloin sen katse kääntyy sisäänpäin ja se nököttää tarhan portilla apaattisena.

Näistä kaikista edistysaskelista huolimatta tiedän, että jokainen päivä saattaa olla sen viimeinen, joten yritän viettää sen kanssa laatuaikaa mahdollisimman paljon. Vanhan hevosen ihokaan ei enää toimi yhtä hyvin kuin nuoremman, joten se tarvitsee harjaamista ja putsaamista jotakuinkin päivittäin. Pienet aktivointitoimenpiteet virkistävät sitä selkeästi, joten se saa iltatallin aikaan vaellella vapaana tallissa ja pihalla. Sille myös annetaan makupaloja kun se tulee rehukeittiön ovelle niitä kerjäämään. Ei vanhaa voi enää pilata, se on ansainnut kaiken lellimisen jo tuhanteen kertaan.

Olosuhteiden merkityksestä

Tammojen pihatto on ollut pari viimeistä vuotta pois käytöstä, koska pihattotarhan omi käyttöönsä vuokralaishevonen, joka oli omistajan mielestä aivan liian herkkä ja arvokas tarhailemaan savipohjaisissa peltotarhoissa. Tuo ansarikukkanen vaihtoi tallia kesän alussa ja sain taas kaikki 4 omaa tammaa pihattoon. Teimme sisätiloihin yhden hevosen lisätilan, koska Vanhatamma tunnetusti tuppaa varaamaan koko karsinan omaan käyttöönsä muiden jäädessä värjöttelemään ulos säässä kuin säässä. Laajennusosa on Vanhantamman entinen kesäkarsina, ja sen ja pihattokarsinan välissä on pieni, lähinnä ihmisten kulkemiseen tarkoitettu ovi. Kerrankin kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eli Vanhatamma tyytyi omaan osioonsa ja jätti isomman karsinan muille. Väliovi oli kuitenkin avattava, koska kaksi erillistä sisätilaa aiheutti Vanhalletammalle ylimääräistä stressiä, sen kun oli rampattava vähän väliä toisella puolella tarkistamassa, että lauma on tallessa. Huolimatta siitä, että karsinoiden välisessä oviaukossa on kaksiosainen ovi, jonka ylempi luukku oli koko ajan auki. Ilmeisesti reikä seinässä ei ollut tarpeeksi, vaan piti olla myös kulkuyhteys.

Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.

Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.

Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.

Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.

Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?

Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.

Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.

Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)

Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.

Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

Vanhuus ei ole sairaus

Vanha hevonen on äärimmäisen miellyttävä otus. Siinä on samaa liikuttavaa ihmismäisyyttä kuin vanhassa koirassa. Se osaa lukea hyvin ihmistä ja tuntuu toimivan ajatuksella. Sille voi suoda erilaisia etuoikeuksia ilman, että se menisi mitenkään pilalle siitä. Ja vaikka vähän menisikin, niin entäs sitten. Se mikä nuorella hevosella on kurittomuutta on vanhalla vain persoonallista käytöstä. Vanhaa hevosta on helppo inhimillistää, varmaankin osittain siksi että kommunikaatio on hioutunut vuosien saatossa sellaiselle tasolle, että välillä ihan unohtaa toisen osapuolen olevan hevonen.

Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.

Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.

Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.

Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.

Kevät umpunen pien, maastolenkille tamman pian vien

Kenkääjä kävi eilen vuolemassa ja kengittämässä Pollelan polyypit sekä valkun ruunan, joka muutti Pollelaan alkuviikosta. Kymmenestä potilaasta vain kaksi oli ympärikengitystä, yksi etupään sairaskengitys ja loput pelkkiä vuoluja. Keikkuvarsan vuolu oli ihan kirjaimellisesti ympärivuolu, koska pollenpoikanen kävi kertaalleen selälläänkin. Toista kertaa jo tällä viikolla. Eka kerta tapahtui matolääkkeen antamisen yhteydessä, kun Keikku oli sitä mieltä että lääketuubi tappaa. Mitäs muuta siinä pieni polle voisikaan, kuin heittäytyä sadasosasekunnissa pystyyn ja siitä takakautta maihin jos pahasti ahistetaan. Tulee olemaan mielenkiintoista tämän tammanalun ratsukoulutus sitten parin vuoden päästä. Sen reaktiot on niin nopeita ja isoja, että ihmisellä ei ole mitään tsänssiä pysyä mukana tilanteessa. Mutta muuten on kyllä varsin järkevä otus ja vähän kovakin, mistä on tulevaisuudessa vain hyötyä. Kestääpähän pää paremmin työntekoa.

Keikun ylireaktiot johtuvat siitä, että se on nyt viettänyt kolmisen viikkoa yöt eri karsinassa kuin emänsä. Se on ollut varsin hermostunut ja välillä jopa vihainenkin, kun mamma ei ole vieressä pitämässä maitobaaria 24/7. Tämä on muuten ensimmäinen varsa meillä, joka on suuttunut vieroituksesta. Aikaisemmat ovat suhtautuneet siihen jotakuinkin neutraalisti.

Vanhatamma sai vielä viideksi viikoksi idioottikengät alleen, mutta liikutuslupa saatiin jo. Eli rauhallista kävelyä ensin pehmeällä alustalla. Jos se sujuu, niin sitten vaan maastoon maisemakierrokselle. Itse asiassa toipuminen on sujunut ihan ällistyttävän hyvin, eilisessä vuolussa ei löytynyt sälekerroksesta tai valkoviivasta mitään moitittavaa. Vähän oli toisessa etusessa verenpurkaumia anturassa, mutta tamma ei reagoinut koetuspihteihin ollenkaan. Ja niitä purkaumiahan sillä on ollut aina. VT on jo kuukauden päivät liikkunutkin täysin puhtaasti, pieni sairastarha alkaa jo olla liian ahdas. Laajensin sitä toissapäivänä muutamalla neliöllä, ja kunhan lumi tästä sulaa ja maa kuivuu, niin pääsevät Kiltintamman kanssa käyttämään koko tarhaa.

Kentän jääpinta sulaa kohisten, kohta pääsee taas ratsimaan ja pitämään tunteja. Vähänkö hienoa!

Kauan kestänyt kavioliitto vaarassa päättyä!

(Huomatkaa otsikko, siinä on tavoiteltu iltapäivälehtien ja seiskan lööppityyliä)

Vanhatamma otti ja kehitti itselleen kaviokuumeen, sopivasti viikkoa ennen mun lomareissua. Touhis ilmoitti tiistaina, että Mummo ontuu. Siinä sitten iltasella tsiigailin vanhusta, ja etuset näyttivät olevan kipiänä, vaihteli hiljakseen painoa jalalta toiselle. Kaviot kuitenkin viileät, eikä digitaalipulssikaan ollut epänormaali. Aloitin tulehduskipulääkkeen ihan varuiksi, tosin kovin pienellä annostuksella. Keskiviikkoaamuna se tuntui olevan muuten normaali, mutta kovin kömpelö. Illalla kun otin sisään, niin klassinen kaviokuumehan sillä oli päällä, takaosa alla kuin slidestoppaajalla ja etusten paino kantaosalla. Ei muuta kun sitä lääkettä käkättimeen ja runsaalla kädellä. Aamulla soitto Kengittäjälle ja eläinlääkärille, tässä järjestyksessä. Ei tässä enää lähdetä vanhaa röntgeneihin raahaamaan, lisäksi luottamus oman kenkääjän taitoihin on todella kova. Varsinkin näissä laminiittihommeleissa. Lekuri totesi, että eipä häntä täällä sitten enää tarvitakaan, kun diagnoosi on maallikon toimesta tehty, oikea hoito aloitettu ja sairaskenkäyskin seuraavana listalla. Määräsi vain lisää troppia, kun vanha alkoi olla lopussa.

Kengittäjä tuli, vuoli pystympään, katkaisi kärjen varpaalta ja laittoi idioottikenkään (nimi tulee siitä, että kenkä laitetaan hevosen kavioon "väärin päin": kenkä on edestä auki ja kantojen alla on kengän kärki), että saatiin painetta pois varvasosalta. Toimenpide näytti helpottavan Mummon oloa välittömästi, hevonen pystyi jo laittamaan painoa etusille paremmin. Sen jälkeen edistymistä ei näyttänyt juurikaan tapahtuvan. Kun viikon päästä lähdin reissuun, oli päällimmäisenä mielessä, että täytyy alkaa miettiä Mummonruholle loppusijoituspaikkaa. Kotiin tullessa oli huojennus huomata, että Vanhatamma oli viikossa muuttunut selkeästi paremmaksi. Onneksi oli lauma fiksuja virkaatekeviä tallinpitäjiä, olivat hoksanneet jättää VTn sisälle, kun sen jalat väsyivät sille kyhätyssä minimaallisen pienessä "tuuletustarhassa" tallin kyljessä. Se kun ei siellä mene maaten, ja pohjakin on kovempi kuin karsinassa. Karsinassa se menee makuulle kun kaviot väsyvät, lisäksi siellä on alla paksuja lehmien parsimattoja ja kunnon kerros turvetta, eli se myös jaksaa seisoskella siellä pitempään. Uutta lääkettä loppuneen tilallekin olivat virkaatehneet osanneet hankkia. Ehkä ne hevoset tosiaan pysyvät hengissä ilman mun läsnäoloa 24/7 ?!

Ei muuten tullut siinä tositilanteessa mieleenkään alkaa virittelemään mitään strasser- tai villihevosvuoluja Mummelille. Kivut olivat hevosraukalla kovat, olisi ollut eläinrääkkäystä pakottaa sitä kävelemään tai pitää seisomassa kovalla pohjalla. Kun hevosen silmistä sammuu kipinä, se on jo sietokykynsä äärirajan väärällä puolella. Olen myös viimeisen kahden vuoden ajan seurannut vierestä Kengittäjän oman hevosen, Vanhanruunan, erittäin vaikean kaviokuumeen onnistunutta hoitoa. VR on 26vee ja osallistuu elämänsä ensimmäisiä kertoja täyttä häkää länkkärivalmennuksiin ja kisoihin. Jos kaviokuumeen hoidon onnistumisen mittarina pidetään sitä, että hevonen kykenee hoidon jälkeen siihen työhön, mitä se teki sairastuessaan, niin VRn kohdalla on tapahtunut tuplaonnistuminen.

Koska piuhat on tässä päässä erityisen pitkät ja sotkuiset, tajusin vasta tänään, mistä VTn kaviokuume todennäköisesti tuli. Ollaan koko ajan pidetty sitä PPIDn eli entisen Cushingin taudin luontevana seurauksena, mistä johtuen ennustekin on ollut huono. Yhtäkkiä mieleen tuli VTn kummallinen, todennäköisesti allerginen reaktio jollekin (heinän mahdollisesti sisältämille hometoksiineille?) kaksi viikkoa ennen kk-episodia. Sen silmät alkoivat vuotaa, naama turposi ja silmäluometkin paisuivat umpeen. Tilaa keski pari päivää, jonka jälkeen kaikki oli taas ok. VTllä on vuosien varrella ollut ennenkin vastaavia "kohtauksia", ainoana tallin hevosista, ja se on toipunut niistä ennalleen itsekseen. Vaan entäpä JOS tällä kertaa turvotus eteni myös martokavioihin saakka, puristaen lamellikerrosta niin, että sen verenkierto häiriintyi ja aiheutti kuolion, sitä kautta lamellien repeämisen ja kavioluun kääntymisen alaspäin?

Tämä kk kun on siitä jänskä sairaus, että oikeastaan kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaviossa oikeasti tapahtuu kuumeen alkuvaiheessa. Sinne kavion sisään kun ei pääse kurkistamaan niin kauan, kun hevonen on hengissä ja verenkierto toiminnassa. Itse olen sen teorian kannattaja, jonka mukaan on kyse turvotuksesta. Lähinnä siksi, että se selittäisi parhaiten oireet, mutta myös siksi että kylmäys helpottaa useimpia kk-potilaita. Toisen teorian mukaan kyse on alunperinkin verenkierron vähyydestä tai estymisestä, jolloin kylmäystä ei pidä suorittaa, koska se vähentää verenkiertoa entisestään. Kolmas, ehkä todennäköisin selitys on, että laminitis on nippu samantyyppisiä oireita, samalla tavalla kuin ähkykin. Taustalla voi olla useita erilaisia mekanismejä, jotka aiheuttavat samanlaisia oireita: turvotusta, verenkierron vähyyttä, tai muita toistaiseksi tuntemattomia juttuja. Ainakin kaviokuumeen laukaisijoiden kirjo on todella laaja: liikalihavuus ja EMS (hevosten metabolinen syndrooma eli ns. sokeritauti). PPID/Cushingin tauti (hormonierityssairaus), ruokinta (fruktaanit, tärkkelys, nopeat muutokset), rasitus (juokseminen kovalla pinnalla), hometoksiinit, kiinni jääneet jälkeiset ja kohtutulehdus, kuljetuskuume, lannehalvaus, kortisonilääkitys...

VT on nyt parempi, silmissäkin on eloisa ja kiinnostunut katse. Se kävelee jo paremmin, tosin vielä varovaisesti. Kääntyminenkin on helpottunut: vielä ennen reissua se kääntyi kuin roll backia tekevä leikkuupuimuri tai linja-auto, runko ja kaula tönkköjäykkänä ja kaikki paino takaosalla. Nyt se laittaa jo painoa etusille kääntyessään, vaikka edelleenkin takaosa hoitaa suurimman osan hommasta. Voi olla että Mummosta tulee vielä kalu.

Senioriseksiä

Eläinlääkäri kävi parisen viikkoa sitten tekemässä tiineystarkastuksen parille astutetulle tammalle, molemmat oli jo kertaalleen todettu tiineiksi alkusyksystä. Vanhatamma oli viimevuotiseen tapaansa tyhjä, ilmeisesti sen kohtu ei enää tarjoa istukalle toimivaa kiinnittymiskohtaa. Sanoin siinä sitten lekurille, että sai olla tämän tamman kanssa viimeinen kerta, kun yritän astuttaa, on se jo niin vanha ja raihnainenkin. Sinänsä sääli, koska VT ja Vanhaherra ovat maailman miellyttävin astutuspariskunta: tamma toimii pelkällä riimulla ja peruuttaa oriin alle, ori kysyy nätisti luvan ja astuu rauhallisen lempeästi, aktin jälkeen ne jäävät seisoskelemaan vierekkäin ja nuuhkivat toisiaan hellästi.

Kun tulin illalla talliin, kuulin pellolta jokiproomun sumusireeniä tai hirven kiimamölinää muistuttavan karjaisun. Se onVanhantamman tapa ilmoittaa, että joku hevosista on oman aitansa väärällä puolella. Ryntäsin alas pimeälle pellolle, missä kaikki näytti kuitenkin olevan hyvin, hevoset seisoskelivat omissa tarhoissaan rauhallisena. Kunnes huomasin Vanhanherran tarhasta ylimääräisen laikun: siellä näytti seisoskelevan yhden sijasta kaksi hevosta. Vanhaherra oli rikkonut tarhojen välisestä kaksoisaidasta pienen pätkän omanpuoleistaan sähkölankaa, niin että sähköt menivät maihin eivätkä enää kiertäneet langoissa. Kun tämä hevosten liikkuvuutta niin ikävästi rajoittava sähköasia oli miesosapuolen toimesta hoidettu pois päiväjärjestyksestä, oli ylipainoinen, kankea ja paksuksi toppaloimitettu Vanhatamma jotenkin onnistunut limboamaan että levitoimaan tamma-aitauksesta Vanhanherran aitaukseen. Missään ei ollut aitaa rikki tai lankoja irrallaan, itseasiassa missään ei edes näkynyt kavion jälkiä aitojen välisessä kujanteessa. Siellä ne seisoskelivat tyytyväisinä samassa tarhassa muutaman metrin päässä toisistaan.

Olin aivan satavarma, että vanhukset olivat rikkoneet jänteensä ja irrottaneet kenkänsä ynnä takoneet jalkansa täyteen hokin iskemiä jahdatessaan toisiaan esileikin huumassa. Tarhan pohja oli nimittäin yhtä jäätynyttä mutakokkaretta ja jäistä kuoppaa. Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin molempien olevan totally safe and sound, eikä tarhastakaan löytynyt ainuttakaan jälkeä juoksemisesta, jahtaamisesta tai muusta kohkaamisesta.

Tunsin itseni aika ilonpilaajaksi palauttaessani Vanhaatammaa tammatarhaan. Toisilla on Suhe Isolla Ässällä, ja me ihmiset mennään sotkeutumaan siihen. :o( Pariskunta asui ennenvanhaan vierekkäisissä karsinoissa, ja voi sitä jokailtaista lemmenleiskuntaa: siinä seinät notkuivat rakkauspotkuista ja pissa lensi, kun pariskunta toteutti intohimokohtaamistaan tallissa. Hevot ovat kuitenkin siitä hankalia olentoja, että ne eivät välttämättä viihdy ihmisten valikoimien lajitoveriensa seinänaapureina. Niinpä erinäisten asumisjärjestelyjen toteuttamiseksi jouduin siirtämään Vanhantamman tallin toiseen osaan, kauas Vanhastaherrasta. Kai ne olivat sitä mieltä, että kun eivät meidän toimesta saa tavata, niin homma on järkättävä itse. Tai sitten tiineystarkastus sai Vanhantamman hormonit hyrräämään siihen malliin, että sähköaidatkaan eivät enää olleet este. Olisi vaan mummo ymmärtänyt siellä pellolla pitää mölyt mahassaan, niin olisi saanut viettää pitemmän aikaa ylkänsä kanssa.

The Hevonen

Keikkuvarsan virallinen elämä hevosena on alkanut. Tunnistajatäti raapusti paperiin tähdet ja sukat ja merkkasi, että rautiaankimo tamma. Sitten otettiin kaulasta verikoe ja laitettiin sinne mikrosiru. Tapahtuma jännitti Keikun emää paljon enemmän kuin Keikkua, jouduttiin välillä vähän hätistelemään ylihuolehtivaista Pikkutammaa loitommalle. Keikku on tähän astisista varsoista ehdottomasti helpoin, järkevin ja rohkein. Vaikka sirun asentaminen sattui, se tuli asentamisen jälkeen uteliaana nuuhkimaan naamaa ja tarjosi kaulaansa rapsutettavaksi.

Keikku sai joululahjaksi oman harjapakin. Se on syvän pinkki, ja tietenkin kaikki aarteet sen sisälläkin ovat pinkkiä: 2 harjaa, kumisuka, hikiviila, kaviokoukku ja kaviorasvapurkki suteineen. Sinne kun laittaa pollen varhaisemmat lahjat, vaaleanpunaisen harjan ja mikrokuituliinan, niin pakki on täynnä rinsessatavaraa.

Pari viikkoa sitten Keikku oppi kävelemään riimussa. Keikku on äitinsä tavoin ollut elämänsä ensimmäiset 4kk erittäin epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Kolmisen viikkoa sitten se päätti yhtäkkiä, että ihmiset onkin kivoja. Sen jälkeen sitä on saanut oikein hätistellä kauemmaksi, kun olisi koko ajan hakemassa rapsutuksia. Jo ensimmäisestä kerrasta lähtien Keikku on osannut kulkea rauhallisesti ja asiallisesti narussa. Se kävelee riimussa paljon nätimmin kuin pää pystyssä ja silmät pyörien tepasteleva äitinsä, jota saa vähän väliä kehottaa pysymään oikeassa positiossa. Keikku sen sijaan astelee omalla paikallaan tyynen rauhallisena, kuin ikivanha hevonen.

Keikun ydinperheessä tapahtui pieniä muutoksia. Ennen Keikun ja sen emän kanssa asui isoisoäiti Vanhatamma, mutta Hän ilmoitti eilen illalla haluavansa oman asunnon. Niinpä Vanhatamma muutti viereiseen yksiöön, ja isoäiti Kilttitamma siirtyi Keikun ja Pikkutamman luokse pyhättöön. Isoisoäidistä on ollut paljon apua varsan kasvatuksessa, Keikulla on oikeastaan ollut kaksi äitiä: Pikkutamma, joka imettää ja Vanhatamma, joka opettaa hevosen tavoille. Vanhatamma alkoi kuitenkin väsyä 24/7 lastenhoitoon, joten korvasimme hänet vähän nuorekkammalla Kiltillätammalla. Keikun ja Vanhantamman kosketusyhteys säilyy kyllä, ne pääsevät hypistelemään toisiaan pihaton ja karsinan välissä olevasta oviaukosta.

VT ja ohjaspituusdilemma

Oltiin kisoissa. Yllättäen repäisin kaksi kolmatta sijaa (superhelpoissa) luokissa, vaikka alunperin menin mukaan vain täytteeksi. Viimeisenä ilmoittautumispäivänä selasin mielessäni hepat läpi. Lemppari? Öö, no jos tosiaan haluan järjestää katsojille rodeo&orishown. Pikkutamma? Äh, se imettää vielä eikä sitä ole ratsastettu sitten viime kevään. Kilttitamma? Varattu toiselle ratsastajalle. Jäljelle jäi Vanhatamma. Muistaakseni ratsastin sillä joskus kesäkuussa viimeksi. No joo, kävinhän mä sen selässä viikko sitten sunnuntaina noin 5 minuutin rupeaman vain todetakseni, että ihan hyvä muuten, mutta on vino kuin savolaisen hymy ja jarrut yhtä hyvät kuin ketjuttomassa Jopossa..

Vanhatamma on oikein rela ja hidas ratsastaa niin kauan, kun malttaa jättää sen suun rauhaan. Kuolaintuntumaa jos hapuilee, niin se alkaa leikkiä kouluratsua ja harppoo eteenpäin korkeahkossa muodossa ja schwungikkaasti kuin paraskin kouluhevonen. Niin että päätin sitten olla koskematta koko suuvärkkiin mikrosekuntia pitempiä rupeamia lukuunottamatta. VT on myös nopea havaitsemaan ohjaspituuden. Sitä ei pysty hämäämään mukamaspitkillä ohjilla, ne on sille ihan samaa kamaa kuin lyhyet kouluohjat. VTn mielestä pitkät on tosiaan piiitkät tyyliin amerikka, ohjien pitää heilua luuppeina askelten tahdissa, jotta hälle kelpaavat länkkäriohjiksi.

Horsemanshitin plösö- osuudessa alkoivat puuttuvat jarrut tuntua: VT naulasi kiinteän ja voitontaahtoisen katseensa edellä kulkevan hevosen ahteriin ja otti oikein asiakseen pyrkiä mahd pian ohitse. Sitä on aika aseeton, kun käsissä roikkuu kilometrin pituiset ohjat ja pålle kiihdyttää niin, että NASAn sukkulakin jää toiseksi. Onneksi kuitenkin sain sen jotenkin pidettyä jossain jogin ja harjoitusravin välimaastossa. Ajoittain jopa jogissa. Trailissa VT yllätti positiivisesti*, se nimittäin teki melkeinpä kiltisti kaksi inhokkiliikettään: sidepassin puomi mahan alla ja naruportin. Portin sulkuvaiheessa tosin täytyi hieman kutitella kannuksella, kun hevonpeffa ei meinannut millään parkkeerata siihen portin viereen. Portilla ja hevosen takapuolella täytyy olla samanmerkkinen magneettinen varaus, koska ne hylkivät toisiaan niin voimakkaasti.

Vikassa luokassa oli ihan laukkaakin. VT suuttui kovin, kun pyysin yllättäen vasenta laukkaa. Pukkiloikka-raviaskel-ristilaukka-laukannosto mahtoi olla näkemisen arvoinen. Samoin luokan plösö-osuuden raketti-imitaatio. VTllä on luonnostaan ISO laukka, lisäksi se yrittää kaikin tavoin sluibata työnteosta. Mikä tarkoittaa, että se mieluummin yrittää kaikin keinoin juosta alta pois kuin koota itseään milliäkään. Ja edelleen ne piitkät ohjat. Okei, olin lyhentänyt niitä vä-hä-sen, mutta pituus oli silti pielessä. Pollen mielestä liian lyhyet ja mun mielestä liian pitkät.

Mutta hauskaa oli, ja se on pääasia. Lisäksi täytyy pitää mielessä, että kyseessä on isoisoäiti-ikäinen, takkuinen, lihava ja roikkovatsainen mummohevonen. Ei sitä sovi mennä paljosti komentelemaan. Jos se ei sillä kertaa toimi, niin voi voi. Menee vaan human- horse- rileissönshippi pilalle, jos vanhaa lähtee äkseeraamaan ja kovistelemaan. Se nauttii hevosporukassa suurta arvonantoa, tuntuisi kertakaikkiaan pahalta ruveta sitä kyykyttämään. Vain siksi, että MINÄ haluan menestyä enkä MINÄ halua yleisön näkevän, miten huonosti koulutettu ja kuriton tamma MINULLA on. Varsinkin, kun sitä on viime aikoina ratsastettu erittäin epäsäännöllisesti, eikä siltä ole vaadittu samoja asioita kuin kisoissa olisi pitänyt suorittaa. Nyt VT näytti nauttivan tapahtumasta, ja oli kovin mielissään tarjolla olevista hevosten jouluherkuista.

Lisämausteensa tälle ohjaspituusdilemmalle aiheutti amerikasta palanneen valmentajan läsnäolo. Se olisi kuristanut mut kuoliaaksi, jos olisin mennyt lyhentämään niitä ohjia enemmän. Tässä ohja-asiassa on nähtävissä selkeä kulttuuriero: jenkkilässä kisahevosia EI OTETA kuolaintuntumalle, vaikka kisat menisivät sen vuoksi ihan pieleen. Lyhyille ohjille ei ole olemassa ainuttakaan ekskyyssiä. Ikinä. Eurooppalaiset tuomarit sen sijaan arvostavat kontrollia ja istunnan muuttumattomuutta enemmän kuin 50% hyvin mennyttä suoritusta pitkin ohjin. Lyhytkestoiset mutta isot korjausliikkeet ovat bääd, mutta jatkuva kuolaintuntuma ei. Toisaalta en usko, että jenkeissä on edes harjoituskisoissa nähtävissä samanlaista romurallia kun mitä meillä näkee ihan arvokisoissakin, niin että niitä isoja korjausliikkeitä ei todnäk tarvitse tehdä. Ainakin valkun mukaan USAssa on jo pohjaoletuksena, että KAIKKI könkkäävät hitaasti eivätkä häiritse muiden kilpailijoiden hevosia. Minkä on melkeinpä pakko olla totta, koska moderneissa plösöhevosissa on niin paljon täykkäriverta, etteivät ne yksinkertaisesti pysyisi hanskassa, jos ympärillä olisi sählinkiä tai ohi kiitäviä ratsukoita.

* sekä ratsastaja että hevonen inhoavat lajia ihan yhtä paljon. Hevonen siksi, että sitä ärsyttää ne obstakkelit ja ratsastajaa lajin kilpikonnamainen hitaus.

Polle-esittely: Vanhatamma

Jos hevoset olisivat ihmisiä...

niin Vanhatamma olisi ehdottomasti Rouva Stiff Upperlip. Sellainen fiini, äkäisenreilu, vanhempi, englantilaista maalaisaatelia edustava rouvashenkilö, joka ei siedä sinuttelua ja pitää ehdottoman tarkasti kiinni yhteiskunnallisesta luokkajaosta. Se on omassa mielessään jakanut muut hevoset ja ihmiset neljään luokkaan: hyödyllisiin ja hyödyttömiin sekä sinuteltaviin ja teititeltäviin, ja käyttäytyykin sitten niitä kohtaan jaon mukaisesti. Hyödyllisten ryhmään pääsevät ihmisistä ruokkijat ja hevosista muut samanlaiset luokkatietoiset pokerinaamat. Hyödyttömien ryhmään kuuluvat satunnaiset ihmistuttavuudet ja alempiarvoiset hevoset, joista jälkimmäisiä se simputtaa ihan vaan omaksi huvikseen. Erinomaista anoppi- ja työpaikkakiusaajamateriaalia siis.

Sinuteltavien joukkoon pääsee, jos osaa käyttäytyä ja omaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. Ihmisiltä sinutteluvälit vaativat kohteliasta, pidättyväistä sekä johdonmukaista käyttäytymistä, toisten hevosten on ihan turha yrittää sinutella. Missään tilanteessa. Alempiarvoisia hevosia se puhuttelee kuin 1800-luvun kartanonrouva: "Pikkupuokki on hyvä ja poistuu, ja muistaakin sitten käyttää kyökin ovea", ja samassa yhteiskuntaluokassa olevia kohteliaan pidättyväisesti tituleeraamalla:"Ottaako Rouva vielä lisää paakelsia vai pyydänkö sisäkköä korjaamaan pois?" tai "Te Nuorimies siellä, olkaa hyvä ja poistukaa alueelta. Tämä on vain naisille."

Työpaikan kahvihuoneeseen se ehtii aina ensimmäisten joukossa, jos pullaa on tarjolla. Sillä on pokkaa ottaa se viimeinen kursailusiivu, vaikka ilman jääneen tsupparin tai jonkun muun alemman olion nenän edestä. Se on olevinaan nirso ja hienostunut, mutta kun kukaan ei ole näkemässä se tunkee herkkuja suun täyteen ja yrittää niellä ne ennen kuin muut huomaavat. Keskustelee kyllä mielellään tietäväisesti haute cuisinesta, mutta kiskoo kotona salaa keittössä läskisoosia kaksin käsin suoraan paistinpannulta. Sitten onkin hyvä mennä ystävättärien kanssa kello viiden teelle ja närkkiä pienenpieniä kurkkuvoileipiä ja inkiväärikeksejä nirsosti valikoiden. Pyylevyydestään se syyttää tietenkin hidasta aineenvaihduntaa ja perintötekijöitä.

Se harrastaa mielellään pitkiä kävelyretkiä perienglantilaiseen maalaistyyliin. Päällä tweedkankainen kävelypuku ja jalassa järkevät, paksupohjaiset kävelykengät ja päässä korkeahko tubeerattu nuttura, jonka se käy kerran viikossa uusimassa luottokampaajallaan. Jos sillä olisi koira, se olisi musta metsästyslinjainen labradorinnoutaja tai lauma cockerspanieleita. Maalaisaatelisena se suorastaan leuhkii sillä, että kykenee kulkemaan maastossa kuin maastossa, eikä tietenkään eksy koskaan. Kärryajelut maaseudulla ovat sen mielestä sivistyneisyyden huippu, tosin keskustan kauppakadutkin ovat sille tuttuja paikkoja.

Säädylleen uskollisena se ei ikinä näytä päällepäin tunteita. Tai ainakin se kuvittelee toimivansa niin. Se haluaa antaa itsestään viileän ja harkitsevan kuvan, mutta toisinaan se innostuu hiukan liikaa ja häpeää sitä silmät päästään jälkikäteen. Mannerheimintien liikenne, lähelle laskeutuva helikopteri tai ohiajava traktori eivät sitä hetkauta, mutta putoava lehti tai pikkulinnun pyrähdys saattavat aiheuttaa perinaisellisen hätkähdyksen, jota seuraa moittiva silmäys lornjetin läpi ja tuohtunut huomautus: "Hyvänen aika sentään!"