Vanhantamman paranemiskertomus

Vanhan hevosen pitäminen on ylellisyyttä. Useimmat hevosenomistajat joutuvat taloudellisista syistä luopumaan vanhasta hevosestaan jo siinä vaiheessa, kun ikä alkaa haitata ratsastus- tai kilpailuharrastusta. Harvemmalla harrastajalla on aikaa tai rahaa kahden hevosen pitämiseen vuokrapaikalla, joten ikähevosesta luopuminen on edellytys harrastuksen jatkumiselle. Minulla on oman tallin vuoksi ollut etuoikeus seurata seniorihevosen elämää vielä vuosia tuon kriittisen ikävaiheen jälkeenkin, mikä on ollut hyvin antoisaa. Ei se ikä hevosillekaan tule yksin, eli liikunnan määrää on joutunut säätämään hevosen voinnin ja kunnon mukaiseksi, eikä sairauksiltakaan ole voinut välttyä. Meillä on vuosien varrella koettu yleisimpiä ikähevosten terveysongelmia eli uveiitti, metabolinen oireyhtymä, PPID (ent. cushingintauti) ja kaviokuume ovat tulleet tutuksi. Se, mikä on yllättänyt, on vanhan hevosen kyky toipua sairauksista. Aina on sanottu, että vanha hevonen ei toivu kuten nuori ja että sen vuoksi on armollisempaa päästää se vihreämmille laitumille.

Vanhatamma on nyt melkein 30-vuotias ja se on tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin 24-vuotiaana sairastuessaan kaviokuumeeseen. Kaviokuume oli todennäköisesti hormonaalista alkuperää, koska se puhkesi tiineyden päättyessä keskenmenoon. Olin huolissani jo tiineyden alusta saakka sen voinnista, koska muuten hyvin aktiivinen ja reipas hevonen muuttui apaattiseksi ja laiskaksi. Ensimmäiset cushing-oireet olivat tulleet jo 3 vuotta aiemmin hevosen ollessa 21-vuotias, kun sen karvan laatu heikkeni ja karvanvaihto viivästyi ja lopulta loppui lähes kokonaan. Samoihin aikoihin alkoi esiintyä lievää pään alueen turvotusta ja rasvaa alkoi kertyä kaulaan ja lautasille.

Noh, kaviokuumeesta selvittiin, vaikka se oli erittäin pitkä ja hermoja raastava episodi. Jokaikinen päivä ensimmäisen 3 kuukauden aikana mietin, lopettaako hevosen kärsimykset vai jatkaako hoitoa. Neljännen kuukauden lopussa alkoi hevosen vointi parantua, ja puolen vuoden kuluttua akuutista vaiheesta päästiin jo kävelemään kentälle ihminen selässä. Vaikka Vanhatamma toipui loppujen lopuksi hyvin, vinoutui se sairastaessaan sen verran pahasti, että liikkeet jäivät hiukan epäpuhtaiksi. Jotain yllättävääkin tapahtui: 15-vuotiaasta saakka erikoiskengityksellä olleen hevosen etukaviot muuttuivat kaviokuumeen seurauksena niin paljon, että se on siitä saakka pärjännyt ilman kenkiä. Hevosen iän ja vinouden vuoksi se siirtyi osa-aikaeläkkeelle, mutta osallistui kuntonsa mukaan opetukseen ja jopa pikkukisoihin. Tammalaumassa se oli edelleenkin pomo ja toimi kasvatusäitinä 8 kk iässä vieroitetulle Keikkuvarsalle. Yleensä en vieroita tammavarsoja ollenkaan, vaan annan tammojen itse hoitaa asian. Keikun oma emä Pikkutamma oli kuitenkin sen verran epämääräinen heitukka kasvattajana, että kokeilin tällaista erityisratkaisua, mikä toimikin erinomaisesti. Vanhallatammalla ja Keikulla on nykyään hyvin erityinen suhde, molemmat huolehtivat toisistaan.

Seuraava oppimisen paikka löytyi ikäänkuin vahingossa. Löysin erittäin hyvän kaurantoimittajan säällisen ajomatkan päästä ja luovuin teollisten valmisrehujen käytöstä. Korvasin kaupalliset rehut vähitellen kauralla, koska niiden energia-arvo oli jotakuinkin sama. Vanhantamman kohdalla tein päätöksen, että jos se ei kestä kauraa niin laitan sen pois, koska sekä sen metabolinen että cushing olivat alkaneet oireilla entistä enemmän.

Tapahtuikin jotain odottamatonta: parin viikon kauransyöttelyn jälkeen sen vointi alkoi kohentua ihan silmissä. Karva oli edelleen takkuinen ja rasvakertymät pysyivät, mutta sen henkinen vireystaso parani ja virtsaaminen väheni huomattavasti. Nyttemmin olen oppinut seuraamaan sen virtsaamisen määrää, koska se korreloi aika selkeästi fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Mitä enemmän Vanhatamma virtsaa, sen huonompi olo sillä yleensä on. Selityksen kauran paremmuudesta teollisiin rehuihin nähden löytyikin tieteellisestä kirjallisuudesta. Törmäsin -taas kertaalleen vahingossa- artikkeliin, jossa oli verrattu kauran, ohran, maissin ja parin eri teollisen rehun glykeemistä indeksiä toisiinsa. Kauran GI oli matalin johtuen sen korkeasta kuitu- ja rasvapitoisuudesta. Näin ollen väkirehuannos ei enää aiheuttanutkaan yhtä korkeaa piikkiä verensokeriin ja sitä kautta insuliinineritykseen, mikä näkyi hevosen kohentuneena vointina. Rehuvalmistajien suosittelema sulavammaksi käsitelty rehu ei välttämättä ole hyväksi hevoselle, jos sillä on metabolisia ongelmia. Useimmiten perusrehut valmistetaan työtä tekeville hevosille, jotka tarvitsevat nopeaa energiaa ja kuluttavatkin kaiken ylimääräisen. Näitä hevosia vaan tuppaa nykyaikana olemaan vähemmän ja vähemmän, koska hevosia keskimäärin liikutetaan liian vähän aikaa ja liian kevyesti, ruokinnan kuitenkin ollessa ravintoarvoltaan luksustasoa entisiin aikoihin verrattuna.

Tämän jälkeen elämä Vanhantamman kanssa on ollut paria pientä takapakkia lukuunottamatta nousujohteista. Se ei esimerkiksi pärjää enää pihatossa, vaan haluaa tulla yöksi sisään talliin lepäämään. Se sairasteli viime talvena parisen viikkoa varsin vakavasti, mutta toipui hyvin. Tällä hetkellä se on ensimmäistä kertaa 8 vuoteen vaihtamassa tumppuista takkukarvaansa kiiltävään kesäkarvaan, jalka nousee kerkeästi ja ravipyrähdykset ovat letkeitä, se on utelias ja aktiivinen oman ikänsä puitteissa sekä osallistuu lauman toimintaan ja jopa johtaakin sitä. Nämä viimeisimmät voinnin paranemiset on saatu aikaiseksi kokeilemalla erilaisia lisäravinteita. Teollisista aineista (kuten esimerkiksi MSM tai glukosamiini) se alkaa virtsata enemmän, mutta luonnontuotteita sen aineenvaihdunta sietää hyvin. Liikkuminen ja henkinen vireys on lisääntynyt inkiväärin myötä ja karvanvaihto lähti käyntiin munkinpippurilla viime syksynä. Se on talven aikana sulattanut kovat rasvakertymät kaulalta ja hännänjuurelta, eikä mahakaan enää pömpötä samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Se on myös hyvin herkkä elimistön elektrolyyttitasapainolle, suolaa ja muita elekrolyyttejä sopivasti annostellen se voi hyvin, mutta liiat suolot turvottavat ja tekevät sen olon tukalaksi, jolloin sen katse kääntyy sisäänpäin ja se nököttää tarhan portilla apaattisena.

Näistä kaikista edistysaskelista huolimatta tiedän, että jokainen päivä saattaa olla sen viimeinen, joten yritän viettää sen kanssa laatuaikaa mahdollisimman paljon. Vanhan hevosen ihokaan ei enää toimi yhtä hyvin kuin nuoremman, joten se tarvitsee harjaamista ja putsaamista jotakuinkin päivittäin. Pienet aktivointitoimenpiteet virkistävät sitä selkeästi, joten se saa iltatallin aikaan vaellella vapaana tallissa ja pihalla. Sille myös annetaan makupaloja kun se tulee rehukeittiön ovelle niitä kerjäämään. Ei vanhaa voi enää pilata, se on ansainnut kaiken lellimisen jo tuhanteen kertaan.

Kevät umpunen pien, maastolenkille tamman pian vien

Kenkääjä kävi eilen vuolemassa ja kengittämässä Pollelan polyypit sekä valkun ruunan, joka muutti Pollelaan alkuviikosta. Kymmenestä potilaasta vain kaksi oli ympärikengitystä, yksi etupään sairaskengitys ja loput pelkkiä vuoluja. Keikkuvarsan vuolu oli ihan kirjaimellisesti ympärivuolu, koska pollenpoikanen kävi kertaalleen selälläänkin. Toista kertaa jo tällä viikolla. Eka kerta tapahtui matolääkkeen antamisen yhteydessä, kun Keikku oli sitä mieltä että lääketuubi tappaa. Mitäs muuta siinä pieni polle voisikaan, kuin heittäytyä sadasosasekunnissa pystyyn ja siitä takakautta maihin jos pahasti ahistetaan. Tulee olemaan mielenkiintoista tämän tammanalun ratsukoulutus sitten parin vuoden päästä. Sen reaktiot on niin nopeita ja isoja, että ihmisellä ei ole mitään tsänssiä pysyä mukana tilanteessa. Mutta muuten on kyllä varsin järkevä otus ja vähän kovakin, mistä on tulevaisuudessa vain hyötyä. Kestääpähän pää paremmin työntekoa.

Keikun ylireaktiot johtuvat siitä, että se on nyt viettänyt kolmisen viikkoa yöt eri karsinassa kuin emänsä. Se on ollut varsin hermostunut ja välillä jopa vihainenkin, kun mamma ei ole vieressä pitämässä maitobaaria 24/7. Tämä on muuten ensimmäinen varsa meillä, joka on suuttunut vieroituksesta. Aikaisemmat ovat suhtautuneet siihen jotakuinkin neutraalisti.

Vanhatamma sai vielä viideksi viikoksi idioottikengät alleen, mutta liikutuslupa saatiin jo. Eli rauhallista kävelyä ensin pehmeällä alustalla. Jos se sujuu, niin sitten vaan maastoon maisemakierrokselle. Itse asiassa toipuminen on sujunut ihan ällistyttävän hyvin, eilisessä vuolussa ei löytynyt sälekerroksesta tai valkoviivasta mitään moitittavaa. Vähän oli toisessa etusessa verenpurkaumia anturassa, mutta tamma ei reagoinut koetuspihteihin ollenkaan. Ja niitä purkaumiahan sillä on ollut aina. VT on jo kuukauden päivät liikkunutkin täysin puhtaasti, pieni sairastarha alkaa jo olla liian ahdas. Laajensin sitä toissapäivänä muutamalla neliöllä, ja kunhan lumi tästä sulaa ja maa kuivuu, niin pääsevät Kiltintamman kanssa käyttämään koko tarhaa.

Kentän jääpinta sulaa kohisten, kohta pääsee taas ratsimaan ja pitämään tunteja. Vähänkö hienoa!

Kauan kestänyt kavioliitto vaarassa päättyä!

(Huomatkaa otsikko, siinä on tavoiteltu iltapäivälehtien ja seiskan lööppityyliä)

Vanhatamma otti ja kehitti itselleen kaviokuumeen, sopivasti viikkoa ennen mun lomareissua. Touhis ilmoitti tiistaina, että Mummo ontuu. Siinä sitten iltasella tsiigailin vanhusta, ja etuset näyttivät olevan kipiänä, vaihteli hiljakseen painoa jalalta toiselle. Kaviot kuitenkin viileät, eikä digitaalipulssikaan ollut epänormaali. Aloitin tulehduskipulääkkeen ihan varuiksi, tosin kovin pienellä annostuksella. Keskiviikkoaamuna se tuntui olevan muuten normaali, mutta kovin kömpelö. Illalla kun otin sisään, niin klassinen kaviokuumehan sillä oli päällä, takaosa alla kuin slidestoppaajalla ja etusten paino kantaosalla. Ei muuta kun sitä lääkettä käkättimeen ja runsaalla kädellä. Aamulla soitto Kengittäjälle ja eläinlääkärille, tässä järjestyksessä. Ei tässä enää lähdetä vanhaa röntgeneihin raahaamaan, lisäksi luottamus oman kenkääjän taitoihin on todella kova. Varsinkin näissä laminiittihommeleissa. Lekuri totesi, että eipä häntä täällä sitten enää tarvitakaan, kun diagnoosi on maallikon toimesta tehty, oikea hoito aloitettu ja sairaskenkäyskin seuraavana listalla. Määräsi vain lisää troppia, kun vanha alkoi olla lopussa.

Kengittäjä tuli, vuoli pystympään, katkaisi kärjen varpaalta ja laittoi idioottikenkään (nimi tulee siitä, että kenkä laitetaan hevosen kavioon "väärin päin": kenkä on edestä auki ja kantojen alla on kengän kärki), että saatiin painetta pois varvasosalta. Toimenpide näytti helpottavan Mummon oloa välittömästi, hevonen pystyi jo laittamaan painoa etusille paremmin. Sen jälkeen edistymistä ei näyttänyt juurikaan tapahtuvan. Kun viikon päästä lähdin reissuun, oli päällimmäisenä mielessä, että täytyy alkaa miettiä Mummonruholle loppusijoituspaikkaa. Kotiin tullessa oli huojennus huomata, että Vanhatamma oli viikossa muuttunut selkeästi paremmaksi. Onneksi oli lauma fiksuja virkaatekeviä tallinpitäjiä, olivat hoksanneet jättää VTn sisälle, kun sen jalat väsyivät sille kyhätyssä minimaallisen pienessä "tuuletustarhassa" tallin kyljessä. Se kun ei siellä mene maaten, ja pohjakin on kovempi kuin karsinassa. Karsinassa se menee makuulle kun kaviot väsyvät, lisäksi siellä on alla paksuja lehmien parsimattoja ja kunnon kerros turvetta, eli se myös jaksaa seisoskella siellä pitempään. Uutta lääkettä loppuneen tilallekin olivat virkaatehneet osanneet hankkia. Ehkä ne hevoset tosiaan pysyvät hengissä ilman mun läsnäoloa 24/7 ?!

Ei muuten tullut siinä tositilanteessa mieleenkään alkaa virittelemään mitään strasser- tai villihevosvuoluja Mummelille. Kivut olivat hevosraukalla kovat, olisi ollut eläinrääkkäystä pakottaa sitä kävelemään tai pitää seisomassa kovalla pohjalla. Kun hevosen silmistä sammuu kipinä, se on jo sietokykynsä äärirajan väärällä puolella. Olen myös viimeisen kahden vuoden ajan seurannut vierestä Kengittäjän oman hevosen, Vanhanruunan, erittäin vaikean kaviokuumeen onnistunutta hoitoa. VR on 26vee ja osallistuu elämänsä ensimmäisiä kertoja täyttä häkää länkkärivalmennuksiin ja kisoihin. Jos kaviokuumeen hoidon onnistumisen mittarina pidetään sitä, että hevonen kykenee hoidon jälkeen siihen työhön, mitä se teki sairastuessaan, niin VRn kohdalla on tapahtunut tuplaonnistuminen.

Koska piuhat on tässä päässä erityisen pitkät ja sotkuiset, tajusin vasta tänään, mistä VTn kaviokuume todennäköisesti tuli. Ollaan koko ajan pidetty sitä PPIDn eli entisen Cushingin taudin luontevana seurauksena, mistä johtuen ennustekin on ollut huono. Yhtäkkiä mieleen tuli VTn kummallinen, todennäköisesti allerginen reaktio jollekin (heinän mahdollisesti sisältämille hometoksiineille?) kaksi viikkoa ennen kk-episodia. Sen silmät alkoivat vuotaa, naama turposi ja silmäluometkin paisuivat umpeen. Tilaa keski pari päivää, jonka jälkeen kaikki oli taas ok. VTllä on vuosien varrella ollut ennenkin vastaavia "kohtauksia", ainoana tallin hevosista, ja se on toipunut niistä ennalleen itsekseen. Vaan entäpä JOS tällä kertaa turvotus eteni myös martokavioihin saakka, puristaen lamellikerrosta niin, että sen verenkierto häiriintyi ja aiheutti kuolion, sitä kautta lamellien repeämisen ja kavioluun kääntymisen alaspäin?

Tämä kk kun on siitä jänskä sairaus, että oikeastaan kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaviossa oikeasti tapahtuu kuumeen alkuvaiheessa. Sinne kavion sisään kun ei pääse kurkistamaan niin kauan, kun hevonen on hengissä ja verenkierto toiminnassa. Itse olen sen teorian kannattaja, jonka mukaan on kyse turvotuksesta. Lähinnä siksi, että se selittäisi parhaiten oireet, mutta myös siksi että kylmäys helpottaa useimpia kk-potilaita. Toisen teorian mukaan kyse on alunperinkin verenkierron vähyydestä tai estymisestä, jolloin kylmäystä ei pidä suorittaa, koska se vähentää verenkiertoa entisestään. Kolmas, ehkä todennäköisin selitys on, että laminitis on nippu samantyyppisiä oireita, samalla tavalla kuin ähkykin. Taustalla voi olla useita erilaisia mekanismejä, jotka aiheuttavat samanlaisia oireita: turvotusta, verenkierron vähyyttä, tai muita toistaiseksi tuntemattomia juttuja. Ainakin kaviokuumeen laukaisijoiden kirjo on todella laaja: liikalihavuus ja EMS (hevosten metabolinen syndrooma eli ns. sokeritauti). PPID/Cushingin tauti (hormonierityssairaus), ruokinta (fruktaanit, tärkkelys, nopeat muutokset), rasitus (juokseminen kovalla pinnalla), hometoksiinit, kiinni jääneet jälkeiset ja kohtutulehdus, kuljetuskuume, lannehalvaus, kortisonilääkitys...

VT on nyt parempi, silmissäkin on eloisa ja kiinnostunut katse. Se kävelee jo paremmin, tosin vielä varovaisesti. Kääntyminenkin on helpottunut: vielä ennen reissua se kääntyi kuin roll backia tekevä leikkuupuimuri tai linja-auto, runko ja kaula tönkköjäykkänä ja kaikki paino takaosalla. Nyt se laittaa jo painoa etusille kääntyessään, vaikka edelleenkin takaosa hoitaa suurimman osan hommasta. Voi olla että Mummosta tulee vielä kalu.

No hoof no horse

Kengättömyys ei varsinaisesti ole ollut minulle mikään uskonasia, vaan huomasinpa vaan jossain vaiheessa, että suurin osa omista hevosistani tulee aivan hyvin toimeen ilman kenkiäkin. Paljasjalka- aate sai aikoinaan alkukipinänsä Pikkutamman kenkäongelmista: se onnistui jotenkin kiskomaan ainakin yhden kengän kavioistaan viimeistään kahden viikon kuluttua kengityksestä. Ja kun tietää, kuinka kiireistä porukkaa kengittäjät ovat (ja mitä kengitys kustantaa), oli helppo päätyä kokeilemaan kengättömyyttä. Kentällä ratsastaminen sujui alusta saakka aivan normaalisti, mutta maastossa mentiin seuraava vuosi pehmeitä pientareita pitkin. Seuraavana kesänä maastoilukin sujui jo ihan normaalisti.

Seuraavana oli vuorossa Kilttitamma, jonka etujalkojen liikkeissä oli parantamisen varaa. Sillä oli myös aika ajoin turvotusta takasissa. Kenkien poisto lisäsi etujalkojen liikettä, ja takajalkojen turvotukset ovat muisto vain. Sekä Pikkutammalla että Kiltillätammalla on molemmilla erittäin hyvät ja vahvat kaviot, joten kengättömyys on sopinut niille oikein hyvin.

Toisaalta taas Vanhallatammalla ja Vanhallaherralla on etujaloissa sen verran pehmeät lattakaviot, että täydellinen kengättömyys ei tule kysymykseenkään. Vanhatamma oli yhden kesän ilman etukenkiä, ja hevosparka masentui silminnähden. Se ei enää pystynyt johtamaan laumaansa, sen yleiskunto laski ja se sekä tuntui että näytti vanhalta hevoselta. Syksyllä, kun etusiin taas laitettiin popot, hevonen piristyi ihan silmissä ja sai takaisin entisen auktoriteettinsä.

Vanhanherran kaviot ovat puolestaan menneet pilalle vuosia kestäneen hoitamattomuuden vuoksi. Kavioiden holvirakenne on romahtanut, ja kaviot näyttävät lähinnä pingismailoilta. Antura on niin ohut, että se tuntuu sormella painettaessa pehmeältä. Kantoja sillä ei ollut Suomeen tuotaessa ollenkaan, niitä on nyt kasvateltu parisen vuotta hyvän kengittäjän tarkassa valvonnassa.

Lemppari ja Kaunispoika ovat olleet koko ikänsä ilman kenkiä. Poikkeuksena Lempparin muutaman vuoden takainen etukaviokato: sen etukaviot yksinkertaisesti sulivat pois märällä savipellolla. Sillä oli seuraavan talven ajan hyvin erikoisen muotoiset etukengät suojaamassa kavioita kulumiselta. Kevään koittaessa molemmat kaviot olivat kasvaneet normimittoihin, ja kengät voitiin taas jättää pois. Kauniillapojalla on emänsä ja siskonsa tavoin erinomaiset kaviot, se jopa kuluttaa ne täsmälleen oikeaan muotoon. Käytännössä se tarvitsee vuolua vain noin 4 kertaa vuodessa, ja silloinkin hyvin minimaallisesti.

En tiedä, olenko täällä maininnut asiasta, mutta Lemppari on hyvin tarkka pohjasta, jolla sitä ratsastetaan. Se ei edes harkitse laukan nostamista liukkaalla alustalla, ja liikkuu kovalla pohjalla tikittäen kuin pikku poni (mitä se ei suinkaan ole, onhan se nyt sentään 153cm korkea, iso, mahtava ja lennokasliikkeinen orhi). Viime viikonlopun tikitysratsastusten jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että pojan on saatava etukengät. Muuten se tikittää lihaksensa jumiin, ja se niistä lennokkaista liikkeistä. Takajalkojen kengitys muodostaa pienen ongelman: oriit viettävät päivänsä yhteisessä tarhassa, joten en hirveän mielelläni laitattaisi niille hokkareita takasiin. Yksi vaihtoehto saattaisi olla sellaiset päällepuettavat kalossit, mutta en ole vielä oikein vakuuttunut niiden käyttöominaisuuksista. Ensinnäkin pysyvyys askarruttaa, varsinkin pehmeillä pohjilla kuten lumihangessa tai soisilla metsäpoluilla. Toisekseen pukemisen helppous/vaikeus: miten onnistuu oletettavasti tiukkojen kenkien pukeminen pakkasen jähmettämin sormin minuuttiaikataulun hönkiessä niskaan?