Kaviot kesäkuntoon

Keikkuvarsasta ei koskaan tiedä etukäteen, missä mennään. Se oli aamulla aika napakalla tuulella, joten epäilin että kengittäjäparka saisi taas painia selälleen heittäytyvän karvasalaman kanssa. Vielä mitä, koipiotus seisoi sievästi muina tammoina ja antoi leikata, vuolla ja raspata. Ekojen napsausten kohdalla nytkähti koko polle, mutta sen jälkeen ei homma enää jaksanut kiinnostaa. Vaikuttaisi todellakin siltä, että Keikkis tulee sittenkin enemmän täyspäiseen isäänsä kuin sähköpäiseen emäänsä. Välillä en ole ollut asiasta niinkään varma.

Vanhatamma sai nyt alleen normikengät. Sehän on tammikuun puolesta välistä saakka kopsutellut idiooteilla. Kaviokuume ei ole suuremmin jättänyt jälkiä, vaikka vej:ssä on rotaatiota ihan selvästi. Kovalla pinnalla ei mielellään kääntyile niin, että painoa tulee sille huonommalle jalalle. Kentällä VT mennä kopsuttaa jo ihan ratsuna, ja juoksee tarhassa (kivikovalla savipellolla) siinä missä muutkin.

Kuivat kelit näkyy kavioissa. Varsinkin Vanhanherran ongelmakavioissa. Saatiin kengittäjältä käsky öljytä niitä kalanmaksa- tai naurisöljyllä, että vähän pehmenisivät. Eikä vedessä seisottamisestakaan haittaa olisi. Kun ei vuoluveitsi meinannut kyetä. Moisia tököttejä ei tallista löytynyt, joten aloitin hoidon rypsiöljyllä ja yritän keksiä jonkun systeemin tuohon vedessäseisottamiseen. Meinaan vaan, että voi olla hiukan hankalaa yrittää seisottaa astuvaa orihevosta jalat saavissa kesken astutuskauden. Jos se kuvitteleekin näkevänsä vilauksen tammasta -tai no, kyllä ruunat ja oriitkin käy- niin johan alkaa täpinä ja peräänhuutelu. Vaikka kilttihän se on. Machoilee vaan muulle laumalle, niinkuin kunnon oriin pitääkin.

Vanhaherra on nyt astutusten ajan lomalla ratsastushommista. En viitsi pilata sitä hienoa edistymistä ja rauhaa, mikä on saavutettu. Kun ne naiset on kuitenkin nyt päällimmäisenä mielessä. Pikkutammaa olen vähäsen ratsastellut ja yrittänyt kaivaa sieltä ihran keskeltä sen hianon reining-tamman, joka mulla vielä pari vuotta sitten oli. Spinnaa edelleenkin kuin eläin, mutta laukan vauhtikontrolli, niiaavat stopit ja sileät laukanvaihdot on unohduksissa. Kauniinpojan omahoitaja on käynyt Pikkutammalla plösö- ja trailtunneilla, niin että tamma saa kyllä monipuol.. no joo, siis sanotaan nyt vaikka, että saa liikuntaa. Toinen köpöttää suoralla hevosella käyntiä ja ravia niin hitaassa tempossa, että hämähäkinverkot ehtii kehkeytyä hevosen jalkojen väliin, ja toinen nelistää takatukka sojossa ympyrää ja tekee äkkipysähdyksiä. Järjettömän näköistä puuhaa joka tapauksessa. Olisi siinä satunnaisella enkkuratsastajalla ihmettelemistä, jos vahingossa paikalle osuisi.

Tuntumisen tärkeys

Kuvassa ent. Talliorja ja Pikkutamma.


Edelleen mieli askastelee opetuksen parissa. Muistan ratsastuskouluajoiltani 70-luvulta, että en oikeastaan oppinut siellä kuudessa vuodessa muuta kuin pysymään erilaisten hevosten selässä ja väistelemään varpaille tallovia jättikavioita. Osa opettajista oli ihan kamalia, mutta kyllä sinne sekaan pari kivaa ja jopa yksi loistavakin mahtui. Yksi kivoista on nykyään Etelä-Suomessa vaikuttava, hyvin tunnettu eläinlääkäri ja se loistava opettaa edelleen, mutta omassa ratsastuskoulussaan.

Olen viime vuosina käynyt aina silloin tällöin seuraamassa ratsastustuntia jollain koululla. Opettajat ovat olleet paljon kivempia ja kannustavampia kuin pari, kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta jotain puuttuu edelleen. En ole yhdelläkään tunnilla vieläkään nähnyt, että opettaja olisi kertonut, miltä jonkun liikkeen tai avun käyttämisen pitäisi _tuntua_ tai kuinka paljon voimaa sen suorittamiseen vaaditaan. Puolipidäte esimerkiksi on juuri tällainen. Samoin ohjastuntuma. Molemmat selitetään kyllä perinpohjaisesti ratsastusta käsittelevissä kirjoissa, mutta niissä on yleensä oletuksena, että alla on suhteellisen herkkä yksityishevonen. Oppikirjojen ohjastuntumaa on aika vaikeaa tavoittaa, kun alla on ohjia käsistä repivä tai kuolaimeen koko painollaan nojaava paksukaula, joka taipui kyljistään viimeksi remonttiaikoinaan.

Silmiinpistäviä puutteita ovat myös eteen-alasratsastuksen opettaminen, myötäämisen opettelu ja yleisestikin sen selittäminen, miten hevonen toimii ja miksi apuja käytetään niin kuin käytetään. Ikäänkuin ratsastus olisi jotain mekaanisten liikesarjojen opettelemista. Ja ikäänkuin nuo tunneilla suoritettavat liikkeet olisivat itsessään päämääriä, eivätkä keinoja joidenkin muiden, tärkeämpien asioiden saavuttamiselle.

Istunta on tärkeä, oikeastaan kaikista tärkein asia ratsastuksessa, mutta mielestäni sen kaavamainen opettaminen ei johda mihinkään, ellei ratsastajalle kerrota miksi. Ainakaan minä en opi mitään, jos minulle ei kerrota minkä vuoksi. Ja nimenomaan istunnan opettelussa sen tuntumisen tietäminen on ihan ensiarvoisen tärkeää. Painon siirtäminen sisään tai ulos, miltä se tuntuu ratsastajan lantiossa ja reisissä. Laukannosto, miten se oikeastaan on kahden fyysisen olennon sujuva paritanssi siten, ettei ratsastaja estä hevosta liikkumasta eteen ja pyydetyssä laukassa. Pohkeiden käyttö, että se ei todellakaan ole puristamista, paukuttamista ja jatkuvaa nalkutusta. Tuhansia kertoja opettajien ja valmentajien suusta kuultu lause "ratsasta enemmän jaloilla" saa aikaan vain vääränlaista jalkojen käyttöä, jos ratsastajalle ei kerrota, miten niitä jalkoja käytetään ja miltä sen pitäisi tuntua.

Myös hevosen reaktioiden tunnistaminen on tärkeää. Miltä tuntuu, kun hevonen kokoaa itseään. Miltä tuntuu, kun hevonen hakee itse kuolaintuntumalle tai muille avuille. Miltä tuntuu hyvä, pyöreä laukka/lope. Miltä oikeanlainen jogi/keskiravi/koottu ravi tuntuu. Miltä tuntuu, kun hevonen käyttää takapäätään ja astuu kunnolla alle/on hip over. Miltä tuntuu, kun hevonen reagoi käytettyihin apuihin oikein.

Ja lopuksi kaikista tärkein: miten hevosta palkitaan oikeanlaisesta reaktiosta. Monilla ratsastajilla on käsitys, että hevosen _kuuluu_ toimia tietyllä tavalla, ts. mihin se on joskus jonkun toimesta koulutettu, ja siinä kaikki. Ehkä tyrmäävin kuulemani lause ratsastajan suusta oli, että "ei ole mun tehtävä alkaa kouluttamaan toisten hevosia". Eli siis tämä ratsastaja tuli ja maksoi, vaati ja oletti, mutta ei mitenkään kiittänyt hevosta oikeanlaisista reaktioista. Kun se ilmeisesti on sitä kouluttamista, josta hänelle, tässä tapauksessa satunnaiselle puskaratsastajalle, kuului mitä ilmeisimmin maksaa. Kuinkahan moni tuolla mennä porskuttaa tyytyväisenä hevosellaan (tai vielä kamalampaa, jonkun toisen hevosella) tajuamatta, että jokainen kontakti hevoseen on kouluttamista? Hevonen on ehkä yksi maailman oppivaisimmista eläimistä, ihminen mukaan lukien, ja ne perhanat oppivat jokaisesta ihmiskontaktista jotain.