Pukittelukuukausi ja Pikkutamman oppivuodet

Hevostelussa pätee sama sääntö kuin laihduttamisessa: kielletty hedelmä on paljon kiinnostavampi kuin sallittu hedelmä. (Ja jos ruotsalaisia feisbuukkaajia on uskominen, hevonenkin on hedelmä.)  Kokeilepa joskus kieltää itseltäsi ratsastaminen, esteiden hyppääminen tai maastoilu kokonaan: parin kuukauden kuluttua kihiset innosta päästä haukkaamaan sitä hedelmääsi.

Pidän talvella taukoa ratsastamisesta marras-maaliskuun ajan. Syitä tähän on monia, mutta tärkimmät ovat työkiireet ja terveys. Tunsin monta talvea kauheaa syyllisyyttä siitä, etten ehtinyt tai pystynyt ratsastamaan tavoitteellisesti. Sitten eräänä syksynä sain tarpeekseni ja päätin, että tänä talvena en ratsasta lainkaan. Yllättäen hevoset olivat vielä keväällä hengissä (koska eihän niitä voi jättää liikuttamatta, eihän?) ja mikä parasta, minulla oli aivan hirveä hinku hevosen selkään. Vielä kummallisempaa oli, että oma ratsastustaito oli parantunut talven aikana vaikka en ollut ollut hevosen selässä neljään kuukauteen. Mitä kauemmin olin ollut ratsastamatta, sitä enemmän ajattelin sitä. Työmatkoilla harjoittelin laukanvaihtoa istuessani autossa. Illalla nukkumaan mentyäni suunnittelin treeni- tai koulutusohjelmia hevosilleni. Luin kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää ja tilailin hevoskirjoja ulkomailta. Maaliskuussa into päästä hevosen selkään oli ihan mahdottoman kova. Ja koska olin työstänyt ratsastusta päässäni koko talven ajan, olin samalla ratkaissut joitain ongelmia, jotka vielä syksyllä olivat olleet isoja ja vaikeita. Latenttia oppimista parhaimmillaan!

Tässä vaiheessa lukija varmaankin miettii, että entäs ne hevoset? Mitä niille tapahtui talven aikana? No, ensinnäkin ne lihoivat, kukin perskohtaisen silavoitumistaipumuksensa mukaisesti. Yllättävää kyllä, lihakset eivät olleet kadonneet mihinkään, ainoastaan työmoraali. Sen vuoksi maaliskuu on minun kalenterissani pukittelukuukausi. Yleensä hevoset tottuvat parissa viikossa (eli käytännössä 3-5 ratsastuskerrasta) taas työntekoon ja se pukittelu plus muu pelleily jää pois ihan itsekseen. Pari hevosistani on luonteeltaan sellaisia, että käsittelyn väheneminen tekee niistä ihan villihevosia.

Näihin aikoihin vuodesta alan yleensä olla suhteellisen kypsä villihevosten käytökseen, ja sormeni oikein syyhyävät päästä työstämään niitä pyörössä tai kentällä. Lempipoika ja Keikkutamma ovat helppoja tapauksia, koska niillä molemmilla on sen verran järkeä päässä luonnostaan, että ymmärtävät olevansa kesyhevosia. Kaunispoika rämettyy jo viikossa ja on sen jälkeen pelkkää kohellusta ja poukkoilua, mutta toisaalta se on aika helppo palauttaa ruotuun. Kaksikymmentäkaksivuotias Kilttitamma taantuu tauon aikana notkoselkäiseksi ja pinkeäksi pallosilmäksi, joka vähän väliä yrittää liueta ratsastajan alta takertumalla maahan tai pomppimalla paikoillaan. Tämän talven erikoisuuksiin on kuulunut myös aivan uusi liike, keuliminen. Olen viimeksi nähnyt sen nostavan etupäätään ilmaan hmm... vuonna 2000 ehkä? Muutaman ratsastuskerran jälkeen se on kuitenkin taas ihanan matala, hidas ja litteä, joten en jaksa noteerata näitä sen villihevospuuhia.

Pikkutamma on tällä haavaa sellaisessa vaiheessa, että sen ratsastaminen pienen tauon jälkeen ei ole mikään juttu. Asia jolle tuuletan ihan voittajana, koska se on ollut ehkä vaikeimmin motivoitavissa oleva otus ikinä. Sen mielestä ihmiset on niin ihania ja se niin rrrrakastaa niitä kaikkia (paitsi kengittäjää ja eläinlääkäriä, mutta se sallittakoon), kunhan ymmärtävät pysytelä maanpinnan tasolla eivätkä yritä kammeta kyytiin. Ja jos nyt välttämättä kampeavat itsensä sinne kyytiin, niin ainakaan yhteistyötä ei sitten tehdä. Tämän hevosen vuoksi meinasin aikoinaan lopettaa ratsastamisen kokonaan. Ainoa hevonen ikinä, jonka olisin hetkittäin halunnut pätkiä hengiltä kakkosnelosella.

No, kakkosnelosta ei siihen hätään onneksi löytynyt, joten kurmootin kotona ihmisperhettä (johonkinhan se raivo piti kanavoida!) ja yritin ratkaista minun ja Pikkutamman väliset ongelmat jollain muulla tapaa. Kyse ei ollut yhdestä eikä kahdesta ongelmasta, vaan niitä oli pahimmillaan leegio. Meillä oli muutaman vuoden sisällä jotakuinkin jokainen kirjallisuudessa tahi perimätietona kuvailtu ratsastukseen liittyvä käytösongelma. Maahanheittäytyminen ratsastaja selässä taisi olla ainoa, joka puuttui listalta. Se saattoi yhtäkkiä keksiä, ettei käänny ratsastaja selässä vasemmalle. Ollenkaan. Tai sitten se meni kiitoravia pitkin kenttää peruuttamalla, ohjattavuus nolla. Paitsi että sillä itsellä oli kyllä selkeä käsitys siitä, mihin ollaan menossa: kohti ojaa, koska jossain vaiheessa ojaanputoamista ja sieltä ylös könyämistä se sai pohkeen irti kyljestä nanosekunniksi, mikä riitti palkinnoksi. Raivospinit olivat sen suosikkeja, niiden kanssa juoni eteni suurinpiirtein näin: kartoitetaan jäiset kohdat kentästä. Viedään ratsastaja liukkaalle. Aletaan spinnata vimmatusti jompaan kumpaan suuntaan (kierosnopeus noin 1000 RPM). Jos tyyppi keikkuu vielä selässä minuutin päästä, vaihdetaan suuntaa lennossa. Tässä lajissa se kehittyi varsin ovelaksi; se nimittäin alkoi suosia jääläikkiä, jotka olivat ojan vieressä. Sitten vaan otettiin se peruuttamisesta tuttu ojalla uhkailu käyttöön, ja saatiin taas se nanosekunnin paineenpoisto palkinnoksi. Laukkaaminen oli myös metka laji: ensin aloitettiin mukava, rullaava laukka. Tuuditettiin ratsastaja valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Sitten napautettiin yhtäkkiä selkä notkolle ja pää taivaisiin. Napautus irroitti ratsastajan istunnan (se nanosekunti!), jolloin voitiin ampua eteen kakssataa lasissa. Ja tämä kaikki viivasuorin takakinterein, jolloin ratsastaja joutui kakomaan munuaisiaan kurkkutorvesta ja kärsi vielä seuraavat kolme viikkoa jäätävästä noidannuoli-iskias-yhdistelmästä. Ja ihan vaan lisätiedoksi, että hevonen oli maasta käsin koko ajan oikein mukava ja toimi esim. pyöröaitauksessa tai juoksuttaessa kuin enkeli.

Ja niin siinä sitten kävi samoin kuin Kiltintamman kanssakin aikoinaan, että ikä teki tehtävänsä. Pikkutamma seurasi emänsä kavionjälkiä ja muuttui aivan samassa aikataulussa kuin sekin. 7-vuotiaana se oli vielä kauhea, mutta suunta alkoi olla jo parempaan. 10-vuotiaana alkoi ratsastaminen olemaan jo melko turvallista, 12-vuotiaana siitä saattoi jopa hetkittäin nauttia. Nyt 15-vuotiaana on oikein mukava. Parasta tässä on, että vihdoinkin se toimii kuten perushevonen, by the book. Tiedättehän, kun esim. laittaa vasemman pohkeen kiinni niin hevonen reagoi vasempaan pohkeeseen eikä auringonpilkkujen määrään? Tai että laukassa voi koota pohkeella ilman että hevonen saa siitä pukittelukohtausta, ryntää perse länässä etuoikealle tai jää pomppimaan paikoilleen kintut suorina. Ihmeellisintä tässä on, että en ole kertaakaan pudonnut sen selästä. Pitkistä kintuista on yllättävän paljon hyötyä, kun pitää takertua teutaroivaan hevoseen.

Yksikään toinen hevonen ei ole ollut yhtä vaikea, mutta eivätpä ne myöskään ole opettaneet yhtä paljon. Pikkutamma osoitti minulle silloin aikoinaan hyvin selvästi omat rajoitukseni. Ja kun sen kanssa ei väkivallalla pärjännyt yhtään sen paremmin, oli pakko opetella itse paremmaksi ratsastajaksi ja yritettävä porautua sen ajatuksiin, keksiä mikä sitä motivoi. Tietenkin jos olisin ollut silloin fiksu, olisin myynyt sen pois ja ratsastanut muilla, kivemmilla ja helpommilla hevosillani. Mutta... mitä haastetta siinä nyt olisi ollut?

Oppiminen on helppoa, opettaminen vaikeaa

Olen tässä viime aikoina joutunut pohtimaan ratsastuksen opetusta aika paljon oppilaan näkökulmasta. Käytännössä tunteja pitäessäni joudun yleensä keskittymään eniten hevoseen, koska kilpailevat oppilaani ovat ratsastuksellisesti jo sillä tasolla, että osaavat hallita kehonsa ja tarvitsevat lähinnä vinkkejä hienosäätöön tai hevosen päänsisäisten asioiden muokkaamiseen. Myös monet tätiratsastajistani ottavat minulta tunteja hevosen vuoksi, yleensä kyseessä on kouluhinkkaamiseen lopen kyllästynyt eläin, joka ei enää halua liikkua eteen edes raipan avulla. Toinen vaihtoehto on hevonen, joka liikkuu liikaa, ts. painelee menemään päin kuolainta tikittävässä ylitempossa, eikä kuuntele ratsastajaa lainkaan. Yllämainituissa tapauksissa ensisijainen tehtäväni on opettaa hevoselle asia uudestaan siten, että se tekee sen oikein ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Tapauksesta riippuen muokataan samanaikaisesti tai heti sen jälkeen ratsastajan istuntaa ja apujen käyttöä hevoselle selkeämmäksi ja miellyttävämmäksi.

Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.

Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim.  Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.

Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.

Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.

Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.

Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.

Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?

Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.

Oppimista vai johtajan kunnioitusta?

Valintoja tehdessä tuntuu välillä niin vaikealta löytää se oikea ratkaisu, mutta jälkikäteen näkee kuinka asiat ja tapahtumat ovat ketjuttuneet toisiinsa juuri sillä parhaimmalla tavalla. Tämä pätee myös omaan kehitykseen hevosihmisenä. Muistan silloin ihan alussa olleeni todella ymmälläni siitä, että kuinka ihmeessä joku ihminen muka voi väittää tietävänsä, mitä hevonen ajattelee. En ole sitä ihmistyyppiä, joka lukee rivien välistä ja tulkitsee näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa tunteen perusteella, vaan ennemminkin asioiden luokittelija, jota kiinnostaa todelliset, mitattavat havainnot joiden perusteella sitten "mallinnan" todellisuutta. Samoihin aikoihin kiinnostuin myös lännenratsastuksesta, joten tutustuminen hevosen ajatuksenjuoksuun tapahtui aluksi lukemalla lierihattuisten miesten kirjoituksia amerikkalaisista hevoslehdistä.

Jotain kuitenkin puuttui, ja se oli vedenpitävä tieteellinen tausta metodille. Minua myös häiritsi asioiden mystifiointi, mitä voisi kai kutsua termillä hevoskuiskaushumpuuki. Puuttuva palanen löytyi kognitiivisesta etologiasta ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Samalla laumanjohtajuutta korostava ajattelumalli haaleni ja oppimiseen perustuva vahvistui. Yksi syy tälle oli todennäköisesti se, että törmäsin niin usein laumanjohtajuusajattelun varjopuoliin: hevosia simputettiin (ja simputetaan edelleenkin) sen varjolla aivan turhaan.

Johtajuusajattelu on helposti omaksuttava pikaratkaisu, joka ei vaadi hirveän paljon taustatietoa, joten se on levinnyt kuin rikkaruoho kaikkiin ratsastuksen lajeihin. Sillä erotuksella, että siinä missä westernhevosia saatetaan simputtaa ylivarovaisiksi rankaisemalla niitä jokaisesta ylimääräisestä eleestä, enkkuratsastajat ovat saaneet oikeutuksen mätkiä raipalla ja huutaa hevoselleen kurinpidon nimissä. Yleinen käsitys on, että johtajuutta on pidettävä yllä jatkuvasti, tai muuten se hemmetin kaakki alkaa taas hyppiä silmille.

Jossain vaiheessa huomasin, että en ole miettinyt johtajuutta pitkiin aikoihin. Ollessani hevosten kanssa ja varsinkin miettiessäni ratkaisua johonkin ongelmaan ajattelen nykyään asioita pääsääntöisesti oppimistapahtumina, eli miten toimintani vaikuttaa hevoseen ja mikä palkitsee haluttua käyttäytymistä. Tämä ei mitenkään sulje pois johtajuusajattelua, vaan on ennemminkin erilainen lähestymistapa asiaan. Johtajuusajattelussa itsessään ei ole vikaa, vaan ongelmat tulevat sen tulkinnasta. Pätevän kouluttajan ei tarvitse korostaa johtajuuttaan. Hevoset pitävät varmasti ja selkeästi kehollaan artikuloivasta kouluttajasta ja lähtevät tällaisen ihmisen matkaan aivan luonnollisesti. Sivusta seuraava hevosen omistaja ei näe kouluttajan ja hevosen välillä tapahtuvaa sanatonta kommunikaatiota, vaan ainoastaan sen vaiheen, jossa kouluttaja hakee hevosen huomiota, esimerkiksi pyytämällä hevosta liikkumaan eteen aina, kun sen huomio karkaa kouluttajasta. Niinpä hevosen omistaja kokee oppineensa jotain uutta ja tärkeää: hevosta ajetaan eteen, kunnes se antaa periksi. Kouluttaja tekee todennäköisesti myös täsmällisesti ajoitettuja suunnanvaihtoja saadakseen hevosen huomion itseensä, mutta niiden merkitys jää usein hämäräksi katsojalle.

Kotiin päästyään hevosen omistaja ottaa menetelmän käyttöönsä, ja usein se toimiikin. Vaikka tulkinta oli alunperin väärä, hätyyttäminen toimii ainakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa hevonen kuitenkin oppii kuvion: ensin juostaan vimmatusti, sitten pitää muuttaa suuntaa muutaman kerran, sen jälkeen muututaan hitaaksi ja ihminen lopettaa eteen ajamisen. Hevosen huomio on kuitenkin kääntynyt ulkomaailman tarkkailusta sisäänpäin, eikä keskittynyt ihmiseen, mikä siis oli se alkuperäinen tarkoitus. Johtajuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on opitusta liikesarjasta, jossa hevosen palkinto on juoksuttamisen lopettaminen.

Tehokkain oppimistapa jotakuinkin kaikilla eläimillä (ihminen mukaan lukien) on oivallusoppiminen. Itse oivaltaminen on hevoselle palkitsevaa ja jos siihen vielä liittyy joku hevosen kannalta miellyttävä asia, on oppimisjälki erittäin pysyvä. Tämän vuoksi ns. pahat tavat pysyvät niin sitkeässä: jos hevonen on itse oppinut oivaltamalla esim. pukittamalla saamaan ratsastajan alas selästä, tarvitaan usein monta toistoa hevosen kannalta epäonnistuneita pukittelutilanteita, ennenkuin hevonen lopettaa kokonaan. Joskus tekeminen liittyy myös mukana olleeseen ihmiseen: omistajaa lennätetään alas selästä rutiinisti, mutta valmentajan kanssa ei edes yritetä samaa.

Monet hevosten oivalluksista ovat sellaisia, että ihmisille ei edes tule mieleen, että on kyse on opitusta asiasta, ja useimmiten vielä useamman asian ketjusta. Ruokinta-aikaan vimmatusti kuopiva hevonen on joskus oivaltanut, että kun ihminen kolistelee toisessa huoneessa ruokakuppeja [laukaisija], niin kun se aloittaa kuopimisen [opittu reaktio] , ilmestyy ruokakuppi nenän eteen [palkinto]. Tässäkin tapauksessa hevosella on tuplasti, ei vaan triplasti motivaattoreita: 1. nälkä, 2. oivallusoppimisen tuoma mielihyvä ja 3. ruokapalkinto. Itse asiassa yllä kuvatussa tilanteessa on vielä neljäskin motivaattori: rutiinien toteutuminen. Rutiineista pitävänä eläimenä hevonen kokee mielihyvää kun kaikki tapahtuu käsikirjoituksen mukaisesti. Ei mikään ihme, että ruokinta-aikaan liittyvien käytöshäiriöiden poisopettaminen on niin työlästä.

Koska oivallusoppimisen tulokset ovat varsin pysyviä, on hämmästyttävää kuinka vähän sitä käytetään hevosten koulutuksessa. Lännenratsun koulutuksessa oivallusoppimista käytetään enemmän kuin perinteisessä tyylissä, koska monissa tapauksissa hevosen on kyettävä itse, ilman ratsastajan apua huolehtimaan tehtävän suorittamisesta. Lisäksi jotkut lännenratsastuksessa käytettävät koulutusmenetelmät muistuttavat jonkin verran mm. koirien koulutuksessa käytettävää shapingia. Naksutinta ja namipalkintoja ei tarvita, jos opetustapahtuma on suunniteltu niin, että toimimalla oikein hevonenkin hyötyy siitä jollakin tavalla. En tarkoita hyötymisellä tässä rangaistuksen välttämistä, koska se ei mielestäni ole eettinen koulutusmenetelmä. Koulutuksen tulisi ensisijaisesti perustua palkitsemiseen, varsinkin kun aloitetaan nuoria hevosia. Rangaistuksen käyttö koulutusmenetelmänä syö luottamusta ihmisen ja hevosen väliltä, hidastaa oppimista, nostaa hevosen stressitasoa ja tekee hevosesta ylivarovaisen. Ylivarovaisuus on psykologinen tila, jossa hevonen tarkkailee ylikorostuneen voimakkaasti ratsastajaa, ja yrittää ennakoida ratsastajan toiveet mahdollisimman nopeasti rangaistuksen pelossa. Ylivarovainen hevonen saattaa näyttää ulospäin rauhalliselta, mutta sen stressihormonitaso voi olla silti korkealla. Myös pelkästään paineen poistoon perustuva koulutustapa aiheuttaa ennenpitkää ylivarovaisuutta, joten positiivisen palkitsemisen käyttö on hevosen mielenterveyden kannalta tärkeää.

Seuraavan kerran, kun olet tilanteessa jossa hevonen käyttäytyy mielestäsi kurittomasti, mieti onko kyseessä johtajuusasemasi kyseenalaistaminen vai olisiko taustalla sittenkin opittu reaktio. Joskus kyse voi olla aivan yksinkertaisesti siitäkin, että hevonen purkaa ylimääräistä energiaa tai jopa hulluttelee omaksi ilokseen. Hevoset eivät pohdi sosiaalisia hierarkioita eivätkä myöskään suunnittele ilkeyksiä pääsi menoksi, vaan elelevät omaa elämäänsä hevosena. Usein ihminen ja työ ratsuna ovat hevoselle niitä elämän pieniä haittatekijöitä, jotka vaan täytyy sietää ja joiden jälkeen pääsee taas jatkamaan omia puuhiaan. Sinusta riippuu, onko hevosen aika kanssasi hauskaa vai ikävää.

Kilparatsastus ja etiikka

Erilaisten hevosenkoulutusmetodien tarjonta on viime vuosina lisääntynyt, ja periaatteessa valikoimasta pitäisi löytyä jokaiselle jotain. Osa menetelmistä perustuu johtajuusajatteluun, mikä tarkoittaa että ihmisen olisi kyettävä ansaitsemaan hevosensa kunnioitus erilaisilla johtajuutta vahvistavilla harjoituksilla. Osa taas perustuu ajatukseen, että hevonen voidaan opettaa käyttäytymään halutulla tavalla. Molemmat suuntaukset hyödyntävät operanttia ehdollistamista, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa, että ympäristö reagoi hevosen käytöksen muutokseen. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna: hevonen saa palautetta ja muokkaa käyttäytymistään sen mukaisesti.

Perinteinen hevosen koulutus perustuu pääasiassa negatiiviseen vahvistamiseen (paineen poisto) sekä toisinaan myös positiiviseen rankaisemiseen (rangaistus). Uudemmat menetelmät kuten naksutinkoulutus ja shaping taas perustuvat yleensä positiiviseen vahvistamiseen (palkinto) ja negatiiviseen rankaisemiseen (viedään palkinto pois). Näiden lisäksi voidaan käyttää myös toiminnan keskeyttämistä (esim. hevonen nostaa väärän laukan, se siirretään käyntiin ja pyydetään nostamaan laukka uudestaan).

Eri tavalla koulutetut hevoset myös käyttäytyvät eri tavalla: palkitsemalla (positiivinen vahvistaminen) opetettu hevonen on yleensä utelias ja puuhakas ja kokeilee mielellään uusia asioita. Rankaisemalla (positiivinen rankaiseminen) koulutettu hevonen taas on oppinut olemaan kokeilematta (koska siitä saattaa seurata rangaistus) ja sen olemus on sulkeutuneempi. Paineen poistolla opetettu hevonen asettuu jonnekin noiden ääripäiden välimaastoon.

Okei, hienoa. Kaikki hevosellaan kilpailevat varmasti haluavat sen iloisesti suorittavan atleetin, kuten FEIn määritelmä kilpahevosesta kuuluu. Joten eikun palkitsemaan ynnä sheippaamaan, niillähän niitä iloisia atleetteja saadaan. Vai saadaanko?

Harrastehevosen päätehtävä on tuottaa miellyttäviä hetkiä omistajalleen. Sen tulee olla kiltti ja hyvinkäyttäytyvä sekä turvallinen, koska harrastelijan ei voida olettaa hallitsevan ongelmahevosen eheyttämisprotokollaa. Harrastehevonen saa olla veikeä ja oma-aloitteinen, eikä ole niin tarkkaa, tekeekö se sen laukanvaihdon juuri tasan X:n kohdalla. Ihmiset rakastuvat hevosissaan persoonallisuuteen, joten on hienoa jos harrasteratsulla sellainen on. Näin ollen positiivinen vahvistaminen (palkitseminen) höystettynä paineen poistolla on todennäköisesti paras menetelmä harrastehevosen kouluttamisessa.

Kilpahevoseen kohdistuu erilaiset vaatimukset kuin harrastehevoseen, joten kouluttaminenkin on haasteellisempaa. Kilpahevonen on nimittäin saatava vakuuttuneeksi siitä, että suoritettava on, vaikkei just nyt tekisi mieli. Sen tulee myös sietää yleisön aplodeja ja muuta mekastusta, matkustamista, yksinäisyyttä ja vieraissa paikoissa asumista. Aika harva hevonen on syntynyt kilpahevoseksi, ts. sillä on sellainen psyyke, että se pystyy kurinalaiseen suoritukseen lähes mahdottomissa olosuhteissa.

Oma havaintoni lähes pelkästään palkitsemalla koulutetuista hevosista on, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin kun itse haluavat. Allegoriana: jos teini-ikäinen lapsesi ei suostu viemään roskista ulos, sanotko että ei se mitään, katsotaan huomenna jos vaikka huvittaisi silloin, vai korotatko kenties hänen viikkorahaansa että motivaatio kotitöihin kasvaisi? Todennäköisesti et tekisi kumpaakaan, vaan käyttäisit ns. perinteisiä lapsenkasvatusmenetelmiä (uhkaus, kiristys & välitön palkinto). Teini tekee velvollisuutensa, roskis ei pursua yli laitojensa ja kaikki ovat pienen napinan jälkeen tyytyväisiä. Sama pätee hevosiin, eli on asioita, jotka on vaan tehtävä, vaikkei just nyt haluaisi.

Toinen ongelma on suorituksen laatu. Monet kilpailuissa vaadittavat liikkeet ovat fyysisesti vaikeita, ja kilpahevonen on jotenkin saatava vakuuttuneeksi, että ne on silti suoritettava parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kouluhevosella täytyy olla eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, estehevosen on hypättävä teknisesti oikein ja koukistettava jalkojaan tarpeeksi esteen yllä. Reining -hevosen on tehtävä kunnon spini eikä se saa laahustaa velttoa napakäännöstä. Ravihevosen on kiihdytettävä loppusuoralla ja vikellyshevosen jaksettava ylläpitää tasaista hidasta laukkaa todella pitkiä aikoja. Kuinka moni kilpahevonen suorittaa sataprosenttisesti ilman ulkopuolelta tulevaa motivointia, joka usein on fyysistä ja voidaan tulkita pakottamiseksi?

Kolmas seikka taas on hevosen mielenlaatu: toisinaan pääasiassa palkitsemalla koulutetuista hevosista tulee mahdottoman happamia työskentelijöitä. Ne suhtautuvat ihmiseen kuin jonkinlaiseen seremoniamestariin, ja ottavat nuivan asenteen jos seremoniamestari ei toimikaan niin kuin polle haluaa. Todennäköisesti kyseessä on ennemminkin kouluttajan tekemä virhe kuin menetelmän aiheuttama ongelma, mutta se kumoaa silti usein kuullun väitteen, että palkitsemalla kouluttaminen on turvallista, koska se ei luo käytösongelmia vaikka kouluttaja ei olisikaan aivan tilanteen tasalla.

Miten niitä happy athleteja sitten oikein saadaan? Todennäköisesti kurinalaisella työskentelyllä, jonka aikana hevoselle annetaan lupa tehdä virheitä ja mahdollisuus korjata ne. Mahdollisimman virheettömällä koulutuksella, mikä tarkoittaa palkitsemisen, paineenpoiston ja eettisesti hyväksyttävien rangaistusten (esim. pelleilystä seuraa lisää työtä) käyttöä sopivassa suhteessa.
Antamalla hevosen olla hevonen, eli tarjoamalla sille virkistysmahdollisuuksia kuten hengailua laumassa ja kävelyretkiä metsässä. Antamalla sille mahdollisuus kontrolloida omaa ympäristöään (pihattotyyppinen systeemi, jossa hevonen saa valita onko sisällä vai ulkona). Sallimalla sille rentouttavat piehtaroinnit ja mutakylvyt, jotka myös hoitavat lihaksistoa ja ihoa. Antamalla sille mahdollisuus juosta ja revitellä oikein kunnolla, että patoutunut energia pääsee purkautumaan. Kohtelemalla sitä arvostavasti ja suhtautumalla siihen kuten toiseen elävään, ajattelevaan olentoon, jolla on omia tarpeita (jotka toisinaan ovat ristiriidassa meidän ihmisten tarpeiden kanssa). Hyväksymällä hevonen sellaisena kuin se on (kuinkahan moni hevonen tälläkin hetkellä tietää, että sen ihminen on siihen tyytymätön?), on armeliaampaa vaihtaa hevosta ajoissa kuin yrittää vuosikausia muokata siitä jotain, mihin se ei pysty.

Suuri ongelma eettisesti hyväksyttävässä kilpahevosen kouluttamisessa ja valmentautumisessa taitaa edelleenkin olla sopivien valmentajien puute. Itse valmennuksissa käyneenä ja muiden valmentautumisia sivusta seuranneena olen huomannut, että huiput opettavat yleensä silkkaa hevostaitoa, kun taas ei ihan niin huiput käyttävät enemmän fyysisiä pakotteita. Todella hyvillä valmentajilla on etologia ja tekniikka hallussa sekä ajoitus kohdallaan, joten konfliktitilanteita ei edes pääse syntymään. Valmentajan hyvä hevostaito ja etologian tuntemus ei poissulje rangaistusten ja pakotteiden käyttöä, mutta yleensä niiden käyttö on hillitympää ja tehokkaampaa kuin tavisvalmentajien, jotka usein ampuvat hyttysiä tykillä. Tähän sopiikin hyvin Kyra K:n toteamus, että jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.

Ajattele apinoita

Hevosen kouluttaminen on suhteellisen helppoa, kunhan tietää mitä tekee ja miksi. Hevoset ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia eläimiä: kun tietää mikä niitä motivoi, on helppo palkita. Sen jälkeen ei tarvitse muuta kuin jakaa opetettava tehtävä hevosen kannalta loogisiin palasiin ja palkita oikealla hetkellä. Edistyminen on yleensä nopeaa ja karvaiset oppilaat ovat usein itsekin tohkeissaan siitä, että oivaltavat uusia juttuja.

Ratsastajan opettaminen on paljon vaikeampaa. Mitä vähemmän ratsastaja osaa, sitä vähemmän hän ymmärtää antaa painoarvoa oleellisille neuvoille. Opettaja saattaa hokea vuoden ajan jotain itselleen päivänselvää asiaa, ja ihmetellä miksi ratsastaja ei vieläkään kuuntele mitä hän sanoo. Ratsastaja puolestaan valikoi opettajan puheesta ne kohdat, jotka hän ymmärtää ja pystyy sisäistämään niiden merkityksellisyyden, muu informaatio menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lisäksi ihmiset tuppaavat olemaan fyysisesti suhteellisen huonossa kunnossa: Ilman liikunnalla hankittua lihasjänteyttä ja kehon koordinaatiokykyä ratsastuksen opettelu on lähes mahdotonta. Mielestäni on täysin epäreilua vaatia hevoselta moitteetonta suoritusta, jos oma istunta ja apujenkäyttö ei ole yhtä moitteetonta.

Kaikista haasteellisinta on opettaa sekä hevosta että ratsastajaa samanaikaisesti. Käytännössä lännenratsastuksen opettaminen (muilla kuin siihen koulutetuilla hevosilla) on yleensä juuri sitä. Entinen enkkutäti haluaa siirtyä poneineen länkkäriin, tai sitten he kaipaavat rentouttavaa vaihtelua este- ja koulutreenien lomassa. Kaikista vaikeinta on siirtää ratsastajalle mielikuvaa siitä tuntemuksesta, joka tulee kun joku liike suoritetaan oikein. Osaavasta hevosesta on tässä tilanteessa suunnattomasti apua, koska ratsastajan on helpompi tuntea omassa istunnassaan tapahtuneiden muutosten oikeanlainen vaikutus hevoseen. Kyllähän kouluttamaton hevonenkin reagoi ”oikein” jos apu on annettu oikein, mutta se ei välttämättä osaa suorittaa lajissa vaadittuja liikesarjoja puhtaasti, yleensä vaste on jotakin sinne päin.

Vaikka etologia, pedagogiikka ja kognitiivisten prosessien ymmärtäminen ovat opettajan työvälineitä, olisi ratsastajan kyettävä myös ymmärtämään niistä jotain. Muutoin suuri osa opettajan ohjeista menee hukkaan, koska ajoituksen ja hevosen mielentilan säätelyn tärkeys eivät täysin aukene ratsastajalle. Vaikeinta on yrittää estää ratsastajaa suuttumasta hevoselleen. Jos hevonen ei reagoi niin kuin ratsastajan mielestä pitäisi, alkavat ärräpäät ja ohjanperät lentää ja hevonen saa kyytiä. Yleensä tämän jälkeen hevonen on paremmin kuulolla ja reagoi apuihin paremmin. Ratsastaja kokee onnistuneensa kurinpalautuksessa ja homma jatkuu.

Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Rimpanpullan jälkeen hevonen on hetken aikaa kuulolla 110%:sesti, koska pelkää saavansa uudestaan huutia. Rangaistusta pelkäävä hevonen ei kuitenkaan voi olla rentoutuneessa mielentilassa, joten oppiminen hidastuu. Se tarvitsee enemmän toistoja ja pahimmassa tapauksessa se myös liittää epämiellyttävän olotilan oppimaansa asiaan pysyvästi. Tämän jälkeen se jännittyy joka ikinen kerta, kun siltä pyydetään opetettua asiaa. Ratsastaja olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisi hillinnyt itsensä. Hevonen olisi oppinut nopeammin ja paremmin, ja sen luottamus ratsastajaansa olisi kasvanut.

Miksi ratsastajat sitten menettävät hermojensa hallinnan? Osalla varmasti on taustalla suorituspaineita: kukaan tuskin haluaa näyttää huonolta ratsastajalta. Toinen, hyvin yleinen syy on pelko. Hevonen tekee jotain, joka saa ratsastajan pelästymään ja primitiivireaktio siihen on äkkipikainen raivostuminen. Kolmas syy on turhautuminen. Turhautumisentunne syntyy siitä, että ratsastaja ei oikeastaan tiedä, mitä on tekemässä ja minne on menossa. Tunne purkautuu spontaanisti heikomman osapuolen kurmoottamisena, aivan kuten makaki- tai simpanssilaumassakin. Sivistyksen ja itsehillinnän pintasilaus on meillä ihmisillä hyvin ohut, me muutumme apinoiksi silmänräpäyksessä. Olipa syy mikä tahansa yllämainituista, suuttuessaan hevoselle ratsastaja tietämättään mokaa paljon pahemmin kuin kuvitteleekaan. Jokainen tilannetta vierestä seuraava osaava ratsastaja nimittäin tietää, mistä episodi johtui ja miten se olisi voitu välttää. Seuraavan kerran kun alkaa keittää hevosen selässä, ajattele apinoita.

Niinpä tietysti

No niin, siinähän kävi just niinku epäilin tässä taannoin. Hevosharrasteohjaajatutkinto, jonka lisäpaketiksi SRL on suunnitellut lännenratsastusosiota, on ainakin tälle tädille lähes saavuttamattomissa. Ratsastuksenohjaajatutkinnosta puhumattakaan. Edellisen sisäänpääsyvaatimuksena on (soveliaan hevosen lisäksi) joku helpposee-tasoinen kouluohjelma (no problem) ja 80 sentin estehyppely. Jälkimmäisessä piti kait nylpyttää jotain vähän haastavampaa ja suorittaa 90 sentin rata. Loppukokeissa sitten 110 sentin rata.

Mullahan on -siis periaatteessa- hevosia, joilla voisi hypätä, kun eivät ole "aitoja" länkkärirotuisia (joilla voi niilläkin hypätä, mutta rotuja ei ole varsinaisesti jalostettu siihen puuhaan, niillä hypätään lähinnä rotukohtaisissa tyyliluokissa, joissa esteet on matalia ja radat helppoja) vaan kuuluvat rotuun, joka yleensä hyppää varsin mielellään, ja joiden kapasiteetti riittää helposti seura- ja aluetasolle. Mutkunmutkun. Ongelma nro 1 on, että meidän hevosilla ei ole käytännössä koskaan hypätty, mikäli ei lasketa jotain kavaletteja kentällä ja kaatuneita puunrunkoja maastossa. Kakkosprobleemi tulee siitä, että pitäisi hypätä jossain vieraassa maneesissa vieraiden hevosten läsnäollessa. Voip olla aika lennokasta puuhaa, tosin kaikkialla muualla kuin esteiden lähellä (jonne hevosta tuskin edes saa). Nää kun tuppaa oleen sellasia jännittäjätyyppejä nää mun pallosilmät (ratsastajasta puhumattakaan). Kolmosongelma on se, että tätä tätiä huimaa jo maapuomit, jos hevonen laahustaa niitten yli liian reippaassa tempossa. Neljäs sudenkuoppa syntyi siitä, että edes kouluosuuteen ei kuulemma saa osallistua lännenvermeissä. Kun pannaan yhteen pitkäjalkainen hujoppi, kapea ponikokoinen hevonen ja lituska koulusatula, saadaan aikaiseksi suhteellisen hupaisa ratsukko: alapohkeet heiluu tyhjän päällä ja kantapäät kolisee jossain hevosen polvien tietämillä. Jooei. Totesin, että opetusministeriön vaatima panostus hevosenhoitajan amistasoiseen tutkintoon olis vähän liian ylimitoitettua. Varsinkin kun itsellä on plakkarissa jo yhet paperit, joilla vois vaikka leikkiä teoria-aineiden opettajaa kyseisessä oppilaitoksessa.

Toinen vaihtoehto saada jonkinasteista koulutusta tällä länkkäopen armoitetulla saralla on SRL:n lännenratsastusvalmentajan tutkinto. Sitä varten ei tartte vuoden ajan raahata polyyppiaan Ypikselle viideksi päiväksi kuukaudessa, kuunnella perustason luennointia jostain hevosenhoidosta eikä hypätä esteen estettä. Koulutukseen ei kuitenkaan pääse ihan tosta noin vaan, vaan tarttee hankkia kilpailutuloksia kansalliselta tasolta. Helppo nakki sanoo toiveikas ja positiivinen ihminen. Voi apua sanoo ylikriittinen perfektionisti-Olmi. Että pitäisi mennä julkisesti suorittamaan, vaikkei olekaan -vielä- ihan täydellinen? Varsinkin kun hevoskalusto on tätä pallosilmä/sinkoilija/pinkiö-tyyppiä, joka vaatii 5-10 harjoitteluläsnäolon vieraassa paikassa suoriutuakseen suuremmitta traumoitta kilpailurupeamasta. Satunnaisen lukijan mieleen saattaa putkahtaa sellainen kerettiläinen ajatus, jotta vaihahan täti sitä kalustoa. Se on kuitenkin kuolleena syntynyt voin jo heti tässä sanoa, mä nimittäin ihan oikeesti tykkään ratsastaa näillä hermokimpuilla. Ei tuu aika pitkäksi, kun jokainen ratsastuskerta on yllätyksiä täynnä. Ajatustyötä joutuu tekemään monin verroin enemmän kuin vähemmän herkkien ratsujen kanssa, ja virheitä ei sais tehdä. Ainakaan samaa virhettä montaa kertaa, koska nopealiikkeinen hevonen on yleensä myös äärimmäisen nopea oppimaan. Näin ollen ihan tavallinen arkiratsastus on jo hirmuisen jännää ja haastavaa, kilpatreeni suorastaan mahottoman jännää ja haastavaa ja kilpailutilanne, noh, varsin mielenkiintoinen ja yleensä myös vauhdikas (mikä ei siis olen jutun juoni, kuten alla olevista videoista näkee).

Tässä AQHAn video western pleasuren askellajeista:


Ja tässä oikea todellisuus eli se mitä tuomarit palkitsevat:

Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

Oikeutta tätien hevosille!

Olen tässä viime aikoina sellaista miettinyt, että tämä meidän koulu/estepainotteinen hevoskulttuurimme on niin perkeleen epäreilu hevosta kohtaan. Jos polle ei ole iso, puoliverinen liitokavio, on se ihan paska kiva ja sen on hitto vieköön opittava liikkumaan kuin se puoliverinen liitokavio. Mikä siis tarkoittaa, että kun valkku huutaa pää punaisena "eteen-eteen-ETEEN", keski-ikäisyyden jäykistämä täti puristautuu kouristuksenomaisesti eläinparan notkoon selkään ja lopputuloksena on jotain epämääräistä alakaulaista liikettä karkuunjuoksemisen ja paikalleenjähmettymisen välimaastosta. Tätä sitten jatketaan vuosikausia eli niin pitkään kun täti uskaltaa tai polle pysyy hengissä, mutta mihinkään se ei näytä johtavan. Lisäksi valmentajien nihkeät kommentit hevosen kapasiteetista -ts. sen puutteesta- jäytävät tädin itsetuntoa. Eihän nyt kukaan huonoa hevosta halua omistaa.

Nooh, sitten paikalle marssii yks lännenratsastaja, pitää tunnin pari ja sanoo tädille, että sulla on aivan ihana hevonen! On sopivan pieni, ei ole liikaa eteenpyrkimystä ja liikkeetkin ovat aivan taivaallisen matalat. Että tää sun poni on kuule kuin tehty länkkärin hitaisiin lajeihin. Täti on ihan että häh? ja sen koko maailmankuva romuttuu, kun sen täytyy oppia ymmärtämään, että yllä luetellut ominaisuudet on plussapuolia eikä miinuksia. Jos täti on oikein fiksu, se vaihtaa kokonaan länkkään ja lopettaa kapasiteettivammaisen kouluratsunsa kiusaamisen.

Se alussa mainitun epiksen ydin on, että kun tän maan kouluvalmentajat eivät tiedä mitään lännenratsastuksesta, ne eivät osaa ohjata näitä maneesin pohjaa kyntäviä paikallaanjauhajia oikealle opelle, vaan oman kuoliaaksituskastumisensa uhallakin jatkavat ratsukon valmentamista. Jos lännenratsastus olisi yleisempää ja siihen törmäisi vähän joka vuokratallilla (olettaen siis, että puhutaan laadukkaasta, metodeiltaan terveestä länkkäristä eikä mistään wintecin synteettisellä maastoilusta tai kaiva -ne -kannukset -kylkiluiden -väliin -ja -pidä -ne -siellä -systeemistä), olisi harrastajaprospektin helpompi kokeilla lajia. Tällä hetkellä homma yleensä lähtee siitä, että joku muita ennakkoluulottomampi täti soittaa länkkäriopelle, länkkäriope tulee vuokratallille tunnittamaan, tädin ennen niin toivoton heppa alkaa yhtäkkiä pelittämään (myös siellä koulutunnilla), lisää tätejä pyrkii tunnille ja lopulta länkkäriope ei tiedä, mihin kaikki tätinsä sijoittaisi muutenkin täydessä kalenterissa.

Se, että tädin polle alkaa yhtäkkiä toimia paremmin, ei suinkaan johdu länkkäopen kertakaikkisesta erinomaisuudesta, vaan siitä aivan yksinkertaisesta tosiasiasta, että hepan on paljon kivempi tehdä töitä kun sen suussa ei roikuta koko tuntia keskimäärin 70 kilon voimalla. Ja kun sitä ei koko ajan läpsytetä ja puristella pohkeilla, se alkaa reagoida niihinkin paremmin. Puhumattakaan siitä, että palkitseminen on suorastaan ylenpalttista siihen 2 millimetrin ja 2 nanosekunnin sisäohjan myötäykseen, mitä koulussa yleensä käytetään "palkintona". Lisäksi hevoselle annetaan todnäk ensimmäisiä kertoja eläissään sen sileäkuoristen tennispalloaivojen vaatima parin sekunnin miettimisaika, niin että se ihan oikeesti on mukana jutussa ja kartalla tehtävien suhteen. Siitäkään ei varmasti ole pollen oppimiselle haittaa, että apuja pyritään käyttämään one by one, eikä siis kaikkia tykitetä yhtäaikaa kuten yleensä on totuttu. Mainitsemattajättämättä sitä, että kun pedagoginen tyyli on länkässä se, että hevosen annetaan ihan itse ja estämättä tehdä virheitä, isojakin, ja sitten sille kerrotaan heti perään että hei, ei noin vaan näin.

Tätien ja niiden ratsujen opettaminen on länkkäopellekin erittäin palkitsevaa. On hieno nähdä ennen niin nihkeän pollen laukkaavan kaunista, pyöreää laukka, pitkin ohjin tietenkin. Selässä täti, jonka naama ei vois enempää olla messingillä. Tai seurata kiukkuisen ja hankalan hevosen asteittaista muuttumista yhteistyöhaluiseksi ja seesteiseiseksi otukseksi.

Nyt sitten on SRL:kin heräämässä asiaan ja suunnittelee opetusministeriön (vai mikäsenyt oli?) kanssa lännenratsastusosiota ratsastusopettajan tutkintoon. Ei siis puhtaasti lännenratsastusopettajien opetusta, vaan lisäpalikkaa jo enkkupuolen opettajiksi opiskelleille. Joo, hyvä tulee varmaan, tän paletinhan tosiaan oppii vaikka joltain nettikurssilta monimuotona. Lännenratsastushan on vähän niinku enkkuratsastusta erilaisilla varusteilla. Tsiisus. Lajeilla on TÄYSIN erilaiset ideologiset lähtökohdat, suurin ongelma useimmilla ratsastajilla on se perkeleen enkkupohja. Kun ei uskalleta antaa, ei osata ratsastaa tekemättä mitään, ei ymmärretä olla kontrolloimatta, ei sisäistetä mentaalista kontrollia, joka tulee vain ja ainoastaan "tottelevaisuuskoulutuksen" kautta. Ainoa mun näkemä hyöty tästä palikasta tulee siitä, että laji tulee edes hiukan tutummaksi näille enkkupuolen opeille ja valkuille. Jos vaikka 10 vuoden päästä nähtäisiin tilanne, jossa kouluvalmentaja ohjaa valikoituja oppilaitaan lajiin, joka sopii hevoselle paremmin?

Lisäksi on ollut puhetta lännenratsastusharrasteohjaajan tutkinnosta, mistä heti innostuin. Kunnes heräsin ja päästin kissan ulos. Lyödäänkö vetoa, että sinnekin vaaditaan se helppo-öö-tasoinen ja 110:ä hyppäävä hevonen? Ja hyvä kysymys myös on, kuka opettaa? Tässä maassa on aika harvassa ne tyypit, joiden juttuja kuuntelisin ilman että tarttis ajatella, että älä nyt hyvä ihminen ihan potaskaa suolla.

Pikkutamman jälki-istunto

En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.

Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.

Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.

Mies ja hevonen sekä hevonen ja mies

Tää oli IHAN pakko laittaa tänne:



Mun mielestä toi lännensetä fuskasi, koska ratsasti kahdella kädellä kangilla. Olisi ollut paljon vaikuttavampaa, jos olisi tehnyt kaikki manööverit yhdellä kädellä. Varsinkin kun ei edes mitään sarjavaihtoja esittänyt.

Taustamusasikermä (yök mikä sana..) muuten alkaa maailmanparhaalla länkkäbiisillä, Huuliharppukostajan tunnarilla.

Lujaa osaa lahjatonkin luukuttaa...

Hevosen ratsastaminen hitaaksi on kovaa duunia. Siis ilman ohjastuntumaa. Jos ohjilla saisi jarruttaa, olisi lännenratsastus helppoa. Sen kun pidättelisi pollea, kunnes sopivan hidas askellus löytyisi, ja sen jälkeen pitäisi hepan siinä tempossa ja tahdissa istunnalla. Korjaisi aina ohjilla, jos vauhti lähtisi kiihtymään. Alla video western ridingin maailmanmestaruuskisoista (luokka on non pro, miettikääs sitä miltä ne prot oikein näyttää!):



Pleasurevideoita viime aikoina katsoneelle tämä w.ridingin vauhtikin on jo aikamoista lasettamista. Tykkään tuosta yo. filmistä siksi, että siitä näkee aika hyvin ratsastajan käyttämät avut. Siis sen, kuinka minimaallisia ne ovat ja kuinka hyvin laukanvaihtoavut on ajoitettu kohdalleen. Oma laukka Quarterin kanssa suoralla uralla on tällä hetkellä parhaimmillaan tuon videon luokkaa (samalla ohjaspituudella), mutta laukanvaihtoihin saakka emme ole vielä päässeet. Viimeiset kolme viikkoa olen harjoitellut kulmien ratsastamista, Quarterinretku hankki nimittäin syksyn aikana itselleen ikävän tavan kaatua lapa edellä kulmiin ja ryysätä niistä tuhatta ja sataa läpi. Laukkaympyröitä ollaan tehty, samoin kaariuria vastalaukan kanssa. Hevonenhan on koulutettu Amerikassa ja toimii kyllä, eteneminen on kiinni lähinnä tädistä: kykenenkö hallitsemaan kehoni niin täydellisesti, etten häiritse hevosen suoritusta?

Kouluratsastajat pitävät tätä istunta-asiaa omana yksinoikeutenaan, kukaan koskaan ikinä missään ei ole niin tarkka näissä istuntajudansseissa kuin kouluratsastaja. Jos siis niiltä kysytään. Mutta mitäköhän sanoisi kouluratsastaja, kun se laitettaisiin pleasure-koulutetun ratsun selkään, ja otettaisiin ohjat pois? Ja sitten kerrottaisiin, että sun on nyt esitettävä hidas käynti, ravi ja laukka siirtymisineen täsmälleen samassa tempossa, samoin suunnanvaihdos, pysähtyminen ja peruuttaminen? Hevonen pysyy tietenkin siististi uralla ja liikkuu koottuna, pää alhaalla ja kaula suorana, hiukan muttei liikaa sisäänpäin asetettuna.

Muistan kihisevän raivoisat ja suorastaan masentuneet tunnelmat, kun muutama vuosi sitten menin valkun oppiin. Se otti multa samantien ohjat pois, ja sanoi että saan koskea niihin vasta, kun olen ansainnut sen. Seuraavat kaksi kuukautta ratsastin pari, kolme kertaa viikossa ilman ohjia, kädet selän takana tai sitten juoksutusliinassa. Valkku myös kielsi mua ratsastamasta omilla hevosillani, kunnes osaisin rauhoittaa istuntani ja käteni. Kun onnistuin kääntämään, pysäyttämään, peruuttamaan ja tekemään siirtymiset kaikkien askellajien välillä ilman ohjia, sain kunnian koskea niihin. Ja sain myös luvan alkaa taas ratsastaa omia hevosiani. Ne olivat ratsastuselämäni vaikeimmat, mutta samalla antoisimmat kuukaudet. Kyllä kävi muutaman kerran mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Sitten mietin, että enhän mä tässä muuta menetä kuin aikaa ja rahaa, eli antaa palaa vaan. Päätös luottaa valkkuun oli yksi ratsastusurani parhaimmista päätöksistä. Se on poikinut upeita kokemuksia hevosen selässä, ja olen saanut ratsastettavakseni hienon hevosen.

Olen nyt ratsastanut kyseistä hevosta lokakuun alusta saakka. Alku oli hankalaa, koska hevosella oli tiettyjä käyttäytymisongelmia, eli se siis sikaili ratsastaja selässä oikein kunnolla. Pari, kolme ekaa viikkoa kului kurinpidollisiin toimenpiteisiin, ja vasta niiden mentyä läpi päästiin treenaamaan sitä varsinaista taidollista puolta. Viime viikonloppuna oltiin kurssilla, ja Quarteri toimi kuin unelma. Se oli hidas ja pääkin pysyi suhteellisen matalana, laukannostot ja laukat sujuivat taivaallisesti, ravi oli pehmeää ja ravilisäykset olivat hienoja. Ja kiukuttelusta ei ollut tietoakaan!

Alla video pleasuren maailmanmestaruuskisojen 2008 voittajasta. Hevonen on 4-vuotias qh-tamma ja tietenkin pleasure-jalostuksen tuote.



Pleasuressahan tuomarit arvostelevat pääasiassa hevosta, joten hevosen liikkeiden laatu vaikuttaa sijoitukseen. Liikkeiden laatu taas on pitkälti jalostuksen tuotetta eli rahalla saa ja hevosella pääsee. Olisipa joskus varaa hankkia tuon tasoinen hevonen, ja osata vielä ratsastaa se niin, ettei se mene pilalle...

Kehityskaari

Oikeasti mulla kyllä oli ohjat. Ne katosivat kun muokkasin kuvaa.

Ihmisen hevosteluelämässä on erilaisia kausia. Tai ainakin mulla on ollut. Aina ei edes huomaa siirtyneensä seuraavaan kauteen, vaan muutoksen huomaa vasta jälkikäteen. Ainoa yhteinen asia eri kausissa on, että aikaisempien kausien toilailujen ja typeryyksien muisteleminen saa vajoamaan syvään häpeän tilaan. Onneksi häpeän syvyys ja kulunut aika ovat käänteisesti verrannollisia: enää ei vaiheen 4 toilailut jaksa kauhean paljon innostaa itseruoskinnan jaloon puuhaan.

1. Kausi: pikkukakaravaihe alkeisratsastajana ratsastuskoululla. Kaikki oli kamalan jännää ja pelottavaa: hevoset, ratsastusopet, tallitytöt, hevosten hoitajat. Hevoset talloivat vähän väliä varpaille ja söivät takista napit, tai ainakin eväsleivät. Hyvä ratsastus oli sitä, että pysyi hevosenselässä koko tunnin ajan. Suurin osa kertyneistä selästäsuistumisista osuukin tähän ajanjaksoon.

2. Kausi: jatkokurssilainen teini, joka ihmetteli että miksi tää on niin vaikeeta? Miksi mä en opi mitään ja noi muut oppii? Selässäpysyminen ei niinkään ollut enää ongelma, paitsi jos hypättiin esteitä tai hevonen pukitteli. Hyvä ratsastus oli sitä, että sai nostettua kunnollisen laukan tai hevonen meni hetkeksi kuolaintuntumalle. Kokeilua erilaisilla hevosilla eri talleilla. Loput putoamiset -paria harhalaukausta lukuunottamatta- osuvat tähän aikakauteen.

3. Kausi: myöhäisteininä/nuorena "aikuisena" (hah..) ei käy säännöllisesti tunneilla, mutta ratsastelee silloin tällöin siellä täällä. Hevoset silti mielessä päivittäin.

4. Kausi: Alkuvuodet oman hevosen kanssa. Selässäpysymisen taito hioutui huimilla maastoretkillä huippuunsa, mutta istunta ja ratsastustaito olivat vielä ihan hukassa. Kentällä jaksoi pyöriä just sen 20 minsaa, mikä meni siihen pakollisentylsään alkukävelyyn ja epätahtiseen kevyeenraviin, ryysivään laukkaan ja muutamaan epämääräiseen pohkeenväistöön ja etuosakäännökseen (juu, niitä tehtiin 70-luvulla ratsastuskouluissa ihan kamalasti!). Esteet ja laukkaaminen olivat hevostelun parasta antia, samoin mahdollisimman vaikeat maasto-olosuhteet. Kuolaintuntumaa ei ollut, syynä "tää hevonen on niin huono kun se ei osaa". Ongelmaa yritettiin ratkaista muunmuassa hissikuolaimilla ja gramaneilla. Kiinnostus länkkäriin virisi, mutta lähinnä siksi, että lännenleffoissa ratsastettiin aina laukkaa ja pysähdyttiin täydestä vauhdista. Luonnollinen hevostaito oli täysin käsittämätöntä: kuinka kukaan voi millään väittää ymmärtävänsä, mitä hevosen päässä liikkuu? Tällä kaudella ei putoiltu, mikä on otettujen riskien määrään verrattuna pienoinen ihme.

5. Kausi: Kohti orastavaa ratsastustaitoa: Opin myötäämisen taidon. Yhtäkkiä huomasin pystyväni ratsastamaan niin, että hevosen turpa osoitti alaspäin, eikä rykinyt taivasta kohti. Istunta tuotti suuria vaikeuksia, koska missään ei osattu kuvailla eikä kukaan osannut kertoa, MILTÄ hyvän istunnan pitäisi tuntua. Tämän vuoksi ratsastus oli pitkälti käsillä ratsastamista ja edestä kasaamista, hevonen kulki patenttimuodossa takapää puoli virstaa jäljessä. Länkkäröinti ja hevosen sielunelämän opiskelu pääsi kunnolla vauhtiin, tärkeimpänä asiana oivallus siitä, että hevosen liikkeellesaamiseen ja pysäyttämiseen tarvittavan voiman välillä on epäsuhta, ja että niin ei tarvitsisi olla. Jonkinlainen miniatyyrivalaistuminen.

6. Kausi: sinnikästä valmennuksissa käyntiä, treenaamista käsikirjan mukaan ja ihmettelyä, miksi hevonen ei siltikään toimi? Ei vielä mitään hajua siitä, kuinka opettaa hevoselle liikesarjatemppujen lisäksi työskentelyä. Koska en hahmottanut ratsastuksen syy- ja seuraussuhteita kunnolla, tein kasapäin koulutuksellisia emämokia. Vaikka olin ahkera, suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen, saavutin tämän kauden aikana hyvin vähän edistymistä, mutta sitäkin enemmän pahaa mieltä. Vaikka olin tässä vaiheessa "pehmeimmilläni" hevostaitopuolella, sain pilattua välit senhetkiseen ratsuuni lähes lopullisesti. Hirveä hinku kilpailemiseen aiheutti täydellistä ääliöyttä ja aivotonta periksiantamattomuutta.

7. Kausi: Heittää epätoivoisena romukoppaan suurimman osan senhetkisistä valmentajista ja auktoriteeteistä, ja alkaa luottaa omaan fiilikseen. Edelleenkin epävarma siitä, mikä on hyvä istunta. Lukee vimmatusti alan kirjallisuutta ja katselee ratsastusvideoita. Alkaa pikkuhiljaa hahmottaa istunnan TODELLISEN merkityksen. Samoin hevosen sielunelämä sekä oppimistapa alkaa hahmottua. Ymmärtää, ei vaan sisäistää erään hyvän valmentajan opin: kun osaa liikutella hevosen jalkoja haluamaansa suuntaan ja haluamallaan nopeudella, on eväät kaikkien kisoissa nähtävien temppujen tekemiseen. Pehmeäpäisyys hevostaitopuolella jatkuu mutta hermo ei silti pidä hevosen selässä, mikä aiheuttaa edelleen konflikteja ratsun kanssa. Vieläkin hirveämpi hinku kilpailemiseen. Opettaminen tuntui ihan kamalalta, koska ulkoaopitut mutta sisäistämättömät asiat vaivaisivat ja aiheuttivat epävarmuutta.

8. Kausi: Tässä vaiheessa tielle osuu valmentaja, joka osaa näyttää ja selittää, miltä asioiden (kuten sen hyvän istunnan) kuuluu tuntua. Samoin apujen käyttö selkiytyy, ja varsinkin lantion käyttämisen taito avautuu. Tähän kun lisää tiedot oppimisen lainalaisuuksista, hevosten käyttäytymistä tutkivista tieteistä, fysiologiasta ja anatomiasta, syntyy Valaistumista muistuttava henkinen kokemus. Mikään ei ole niin ihanaa ja tärkeää kuin ratsastaminen, siitä näkee untakin. Autoa ajaessa ilmaratsastaa eli tekee laukanvaihtoja, pyörittää hevosta spinissä, opettelee lantiolla pysäyttämistä. Kilpaileminen.. no, se on ihan jees ja hauskaa, mutta ei sen takia isoäitiään möisi. Opettaminen on jo siedettävää, mutta lepää vielä monilla alueilla sisäistämättömän tiedon/taidon varassa.

9. Kausi: Edellisellä kaudella opitut asiat selkiytyvät järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi, josta myöhemmin (kaudella 10?) muotoutunee metodi. Käytännön kokemus erilaisista hevosista tuottaa jatkuvasti lisää uutta ymmärrystä, uusia lainalaisuuksia löytyy ja ratsastaminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Oman kehon käyttö ja sen liikkeiden siirtäminen alla olevaan hevosenkehoon on silkkaa tekniikkaa, mutta hienovaraista sellaista. Koska se on vain tekniikkaa, se ei herätä raivoa, turhautumista tai pelkoa. Siksi häpeää silmät päästään aikaisempien vuosien maltinmenetyksiä hevosen selässä. Ymmärtää, että ne johtuivat turhautumisesta, siitä että tiesi ettei osaa. Ja osittain myös pelosta. Ymmärtää, että pelon tunnustaminen (edes itselleen) auttoi ison harppauksen eteenpäin. Opettaminen ei enää tunnu ollenkaan ahdistavalta tai epämiellyttävältä, koska on varma osaamisestaan. Eniten mielihyvää tuottaa nuorten hevosten kouluttaminen ja ongelmatapausten ratkominen. Ihmettelee itsekseen, riittääkö elinikä oppimaan kaiken sen, minkä vielä haluaa oppia? Tiedostaa omia puutteitaan sekä vahvuuksiaan ratsastajana, on kriittinen muttei (toivottavasti) liian perfektionisti. Kilpaileminen.. öö, mitä se on?

Kausi 9 on edelleen meneillään, ja seuraava kausi on vielä täysi arvoitus.

Poikien juttuja

On taas ehtinyt aika vierähtää edellisestä postauksesta. Se on nääs vähän niin, että jos on aikaa ratsastaa, ei jää aikaa koneella istumiseen. Und vice versa.

Tällä hetkellä hevoselämä on hyvin testosteronipitoista. Olen saanut onnistuneesti delegoitua tammojen liikutuksen muille tahoille, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä poikasten ratsastamiseen. Ykkösratsuna on tietenkin Lempipoika, jolla ratsastaminen on aina nautinto. Tosin hekumaa on hiukan himmentänyt Lempparin kiukuttelu, se kun on viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua siihen, ettei mitään uutta ole vaadittu. En ole nimittäin nähnyt mitään järkeä alkaa opettaa uusia asioita hevoselle, jonka selkään olen ehtinyt noin kerran kuussa. No, nyt on taas aikaa ratsastaa, joten Lempparikin on saanut tuta progressiivisen ratsastuksen ihanuuden. Suurimmat ongelmat olivat aluksi laukannostoissa ja laukassa. Oikea ja vasen laukka näyttivät nousevan täysin randomina avuista riippumatta. Ja noston jälkeen alkoi armoton poukkoilu ja ravistelu, johon liittyi myös rodeotyyppistä kierrepukittelua. Eihän siihen muu auttanut, kun nostella niitä laukkoja niin kauan, että se pelleily loppui. Ja korrekti laukka löytyi pyöröaitauksen avulla. Hevosen on nimittäin aika hankala alkaa tarjota väärää laukkaa, kun aitaus pitää asetuksen sisäänpäin ja ulkotakajalan rungon alla. Eväät myötälaukkaan tulevat siellä ikäänkuin ilmaiseksi, ratsastajan ei tarvitse muuta kuin pyytää siirtymistä. Aitaus on myös ihan ykköspätevä väline liian vauhdin ja kaahotuksen poistamiseen, harvempi hevonen jaksaa kerrasta toiseen juosta viiripäänä, kun latu ei johda minnekään. Varsinkin, jos sitä on juoksutettu pyörössä, ja se on oppinut löytämään matalan muodon ja rauhallisen olotilan aitauksessa.

Laukan korjaamisen jälkeen aloitin väistötyöskentelyn. Oltiin Lempparin kanssa tehty kyllä paljon two trackia, sekä vasta- että myötätaivutuksella. Nyt aloitin sidepassin ja puhtaiden pivot-käännösten harjoittelemisen. Lemppari oli hyvin väkevästi sitä mieltä, että hittoon ne pohkeet sieltä kyljestä, ja potki ihan kamelina suoraan sivulle. Osui muutaman kerran mun buutsien pohjaankin niillä takajaloilla huitoessaan. Huitominen kesti tasan kaksi ratsastuskertaa, ja kolmannella sidepassattiin ja kääntyiltiin kuin vanhat tekijät. Mulla on Lempuusin kanssa periaatteena, että varsinaisia trail-treenejä puomeineen sun muineen ei aloiteta, ennen kuin systeemit pelaa ilman obstakkeleita. Ollaan tietenkin tehty joitakin puomiharjoituksia käynnissä ja jogissa, ja siltaanhan on hepo opetettu jo koulutuksen alkuvaiheessa. Sidepass on kuitenkin niin vaikea liike, että en halua hämmentää elukkaa jalkoihin sotkeutuvilla puomihässäköillä. Viime viikolla onnistuimme avaamaan pyörön metalliportin kauniisti sidepassaten ja peruuttaen, mutta sulkemista en vielä edes yrittänyt. Naruporttia emme ole vielä kokeilleet, koska haluan olla täysin varma, että hevonen liikkuu sivuttain asetuksessa kuin asetuksessa, antaa vaikka vain puoli askelta pyydettäessä, eikä hikeenny avuista. Eikä pelästy mukana seuraavaa narua tai kursaile parkkeerata takapäätään tolpan viereen.

Kakkosratsuni Vanhaherra on jäänyt vähemmälle liikutukselle, se nimittäin pääsi tammoja vahtiessaan pahasti laihtumaan kesällä, ja on nyt lihotuskuurilla. Luulin aluksi, että se on sairas tai jotain, mutta sitten ekaa kertaa (sitten kevään) juoksuttaessa huomasin, että sillä onkin ihan tajuton kunto, en saanut sitä edes kunnolla hengästymään puolen tunnin juoksutuksen aikana. Nyt VH on yöt sisällä, loimitettu ympäri vuorokauden ja saa paljon ruokaa, ja on lihonutkin jo vähän. Kun VH aikoinaan muutti meille, yritin aluksi pitää sitä kuten muita hevosianikin, eli ilman loimea mahdollisimman paljon. Sillä on kuitenkin niin ohut ja silkkinen karvapeite, että se palelee todella herkästi. Ja palelun seurauksena sen selkä menee niin jumiin, että sitä ei voi edes satuloida. Nyt on selkäjumit saatu avattua ja olen ratsastanut oria yhden kerran. Se oli ihan kamala. Kaikki, mitä se oli viime kevääseen mennessä oppinut länkkäristä näyttivät valuneen kesäsateiden mukana ties minne. Ori oli kiireinen, ei suostunut seisomaan paikoillaan, kilkutti kuolainta ja oli jäykkä kuin sorkkarauta: runko oli käppyrä vasemmalle, kaula oikealle ja pää taas vasemmalle. Olikin mielenkiintoista jumpata sitä suoremmaksi, koska kun yhden mutkan sai suoristettua, niin ne muut muuttuivat vielä pahemmiksi. Ratsastuksen lopussa se oli jotakuinkin siedettävä, tosin jogi oli edelleenkin tyystin kadoksissa. VH:lla on sellainen kouluhevostyyppinen, munuaiset irroittava poing poing-ravi, joten haluan sen pehmeän ja hitaan jogin nopeasti takaisin, tai en kyllä enää ala. Kouluhevosen liikkeet, iso ja leveä lännensatula ja liukkaat farkut ei ole kovin innostava yhdistelmä, ja koska kahta en vaihda, on ravin muututtava.

Kolmosprojektini on maailman herkin paniikkipolle Kaunispoika. Kun se oli 3-vuotias, totesin että tuo tarvitsee lisää aikaa. Kun se oli 5-vuotias, kävin muutaman kerran sen selässä ja totesin hevosen yksinkertaisesti liian vaaralliseksi ratsastaa. Päätin, että hevonen tullaan aloittamaan täysin alusta, ja että sen kanssa edetään pitkän, tai siis todella pitkän kaavan mukaisesti. Viime syksynä Kaunispoika sai Omahoitajan, joka on sinnikkäästi jaksanut työstää kokonaisen vuoden hevosta maasta käsin. Koko talvikausi meni talutellessa ja pyörötyöskentelyssä, ja kevään aikana saatiin KP säkitettyä monille pelottaville asioille. Nyt on oltu selässä ehkä jotain vajaat 10 kertaa, en tiedä tarkalleen koska en ole pitänyt kirjaa ratsastuskerroista. En nimittäin halua edes tietää, mones kerta on menossa etten aseta sen perusteella vaatimuksia itselleni tai hevoselle. Etenen intuition/fiiliksen perusteella, enkä halua saada paineita siitä, mitä sen pitäisi osata tehdä tokalla tai kymmenennellä ratsastuskerralla. Olemme edistyneet jokaisella ratsastuskerralla aina jossakin asiassa. Välillä se on ollut niinkin pieni juttu kuin se, että hevonen on oppinut hyväksymään pehmeän kuolaintuntuman, eikä jännitä niskaa. Tai että se uskaltaa kävellä kokonaisen metrin päässä taluttajasta. Nyt ollaan vaiheessa, että mennään lyhyitä pätkiä rauhallista jogia liinassa. Osataan kääntyä sekä kohti taluttajaa että pois päin siitä. Siedetään pohkeita saamatta paniikkikohtausta. Pysytään kauniisti matalassa muodossa kevyellä kuolaintuntumalla. Ja selkään nousu tai sieltä poistuminen ei enää aiheuta minkäänlaista reaktiota. Olen täysin vakuuttunut, että napakalla kurilla, ystävällisyydellä, reiluudella ja kärsivällisyydellä KP:stäkin saadaan tehtyä rauhallinen ja miellyttävä ratsu. KP:ssä olisi sisäänrakennettuna kaikki ainekset hermostuneeseen, ratsastajan alta karkuun juoksevaan painajaiseen, joka kutoisi, imppaisi ja olisi vähän väliä stressiripulilla. Sellaisia hevosia on maailmassa ihan liikaa.

Tuntumisen tärkeys

Kuvassa ent. Talliorja ja Pikkutamma.


Edelleen mieli askastelee opetuksen parissa. Muistan ratsastuskouluajoiltani 70-luvulta, että en oikeastaan oppinut siellä kuudessa vuodessa muuta kuin pysymään erilaisten hevosten selässä ja väistelemään varpaille tallovia jättikavioita. Osa opettajista oli ihan kamalia, mutta kyllä sinne sekaan pari kivaa ja jopa yksi loistavakin mahtui. Yksi kivoista on nykyään Etelä-Suomessa vaikuttava, hyvin tunnettu eläinlääkäri ja se loistava opettaa edelleen, mutta omassa ratsastuskoulussaan.

Olen viime vuosina käynyt aina silloin tällöin seuraamassa ratsastustuntia jollain koululla. Opettajat ovat olleet paljon kivempia ja kannustavampia kuin pari, kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta jotain puuttuu edelleen. En ole yhdelläkään tunnilla vieläkään nähnyt, että opettaja olisi kertonut, miltä jonkun liikkeen tai avun käyttämisen pitäisi _tuntua_ tai kuinka paljon voimaa sen suorittamiseen vaaditaan. Puolipidäte esimerkiksi on juuri tällainen. Samoin ohjastuntuma. Molemmat selitetään kyllä perinpohjaisesti ratsastusta käsittelevissä kirjoissa, mutta niissä on yleensä oletuksena, että alla on suhteellisen herkkä yksityishevonen. Oppikirjojen ohjastuntumaa on aika vaikeaa tavoittaa, kun alla on ohjia käsistä repivä tai kuolaimeen koko painollaan nojaava paksukaula, joka taipui kyljistään viimeksi remonttiaikoinaan.

Silmiinpistäviä puutteita ovat myös eteen-alasratsastuksen opettaminen, myötäämisen opettelu ja yleisestikin sen selittäminen, miten hevonen toimii ja miksi apuja käytetään niin kuin käytetään. Ikäänkuin ratsastus olisi jotain mekaanisten liikesarjojen opettelemista. Ja ikäänkuin nuo tunneilla suoritettavat liikkeet olisivat itsessään päämääriä, eivätkä keinoja joidenkin muiden, tärkeämpien asioiden saavuttamiselle.

Istunta on tärkeä, oikeastaan kaikista tärkein asia ratsastuksessa, mutta mielestäni sen kaavamainen opettaminen ei johda mihinkään, ellei ratsastajalle kerrota miksi. Ainakaan minä en opi mitään, jos minulle ei kerrota minkä vuoksi. Ja nimenomaan istunnan opettelussa sen tuntumisen tietäminen on ihan ensiarvoisen tärkeää. Painon siirtäminen sisään tai ulos, miltä se tuntuu ratsastajan lantiossa ja reisissä. Laukannosto, miten se oikeastaan on kahden fyysisen olennon sujuva paritanssi siten, ettei ratsastaja estä hevosta liikkumasta eteen ja pyydetyssä laukassa. Pohkeiden käyttö, että se ei todellakaan ole puristamista, paukuttamista ja jatkuvaa nalkutusta. Tuhansia kertoja opettajien ja valmentajien suusta kuultu lause "ratsasta enemmän jaloilla" saa aikaan vain vääränlaista jalkojen käyttöä, jos ratsastajalle ei kerrota, miten niitä jalkoja käytetään ja miltä sen pitäisi tuntua.

Myös hevosen reaktioiden tunnistaminen on tärkeää. Miltä tuntuu, kun hevonen kokoaa itseään. Miltä tuntuu, kun hevonen hakee itse kuolaintuntumalle tai muille avuille. Miltä tuntuu hyvä, pyöreä laukka/lope. Miltä oikeanlainen jogi/keskiravi/koottu ravi tuntuu. Miltä tuntuu, kun hevonen käyttää takapäätään ja astuu kunnolla alle/on hip over. Miltä tuntuu, kun hevonen reagoi käytettyihin apuihin oikein.

Ja lopuksi kaikista tärkein: miten hevosta palkitaan oikeanlaisesta reaktiosta. Monilla ratsastajilla on käsitys, että hevosen _kuuluu_ toimia tietyllä tavalla, ts. mihin se on joskus jonkun toimesta koulutettu, ja siinä kaikki. Ehkä tyrmäävin kuulemani lause ratsastajan suusta oli, että "ei ole mun tehtävä alkaa kouluttamaan toisten hevosia". Eli siis tämä ratsastaja tuli ja maksoi, vaati ja oletti, mutta ei mitenkään kiittänyt hevosta oikeanlaisista reaktioista. Kun se ilmeisesti on sitä kouluttamista, josta hänelle, tässä tapauksessa satunnaiselle puskaratsastajalle, kuului mitä ilmeisimmin maksaa. Kuinkahan moni tuolla mennä porskuttaa tyytyväisenä hevosellaan (tai vielä kamalampaa, jonkun toisen hevosella) tajuamatta, että jokainen kontakti hevoseen on kouluttamista? Hevonen on ehkä yksi maailman oppivaisimmista eläimistä, ihminen mukaan lukien, ja ne perhanat oppivat jokaisesta ihmiskontaktista jotain.

Temput terävät

Minä kun olen tällainen siistin perusratsastuksen äänenkannattaja, saan aina creepsejä ihmisistä, jotka penäävät "kivoja harjoituksia" ja "uusia ratoja", vaikka hevosella olisi isoja puutteita ihan basic-jutuissa. Oman näkemykseni mukaan kaikenmaailman temppuratojen aika on vasta sitten, kun hevonen pysyy avuilla ja on ratsastettu kantamaan itseään oikein. Mikä on piiitkä duuni, eikä mikään "hei, tää meni tänään eteen-alas, mitä mä nyt teen?"-juttu. Jotenkin nimenomaan länkkärissä tämä korostuu. Tai sitten mä vaan vietän liikaa aikaa länkkäväen parissa. ;o)

Mun herkkään perfektionistin silmään sattuu, kun näen esim. trail- rataa väännettävän hevosella, joka kulkee sieraimet kohti taivasta, selkä notkolla ja runko väärään suuntaan käppyrällä. Miten kertoa ihmisille kohteliaasti mutta napakasti, että hei kuule, ei ole vielä aika harjoitella esteitä tai reiningin spinejä ja slaideja, kun hevonen ei vielä osaa edes liikkua oikein. Tai saada joku ymmärtämään, että jos hevonen ei skulaa edes nivelellä, niin on ihan turhaa lähteä leikkimään kangilla. Tää kankijuttu kun on länkkärissä vähän sellanen must ja jokamiehen oikeus. Siihen ei saa kajota.

Totta kai niitä ratoja ja esteitä voi ja pitääkin harjoitella ihan omaksi ja hevosenkin piristykseksi, mutta silloin pitäisi enemmän keskittyä siihen, että hevonen suorittaa edes osatehtävän kauniisti ja oikein liikkuen, eikä pitää päämääränä tehtävien läpäisyä keinolla millä hyvänsä. Tyyliin "hei mä tein jo kaikki esteet, mitä mä nyt teen?"

Ehkä mun ei pitäisi edes julkaista tätä. Olen tylsimys. Ehkä vähemmän perfektionistit on onnellisempia ihmisiä. Ainakin ne saa aikaiseksi jotain, kun eivät jää nysväämään johonkin detaljiin vuosikausiksi.

Ongelmahevosia

Mitä paremmin oppii ratsastamaan, sitä paremmin sisäistää lauseen "väkivalta on taitamattoman vaihtoehto". Silloin kun tietää, mitä on tekemässä, osaa jättää ihmis-hevossuhteesta henkilökohtaisuudet pois ja suhtautua vikuroivaan tai hankalaan hevoseen mielenkiintoisena probleemana.

Vaikein kohta hankalien hevosten ymmärtämisessä tuntuu olevan häiriökäyttäytymisen syyn löytäminen. Jotkut ovat hankalia, koska niillä on epämiellyttäviä kokemuksia ratsastajista tai epäsopivista varusteista. Jotkut ovat kovaluonteisempia kuin keskivertopollet ja vaativat siksi napakamman ratsastajan ja käsittelijän. Jotkut taas ovat synnynnäisiä adhd-tapauksia, joiden kanssa mennään ihan eri tietä kuin edellisten. Sitten on ne säälittävimmät. Ne, joiden ongelmat johtuvat kivusta. Kivun alkuperän löytäminenkään ei ole ihan niin helppoa kuin kuvittelisi. Moni ajattelee, että kyllä se röntgenillä, scintigrafialla tai hierojan sormilla löytyy. Tai että satulan vaihtaminen tai satulattomuus parantaa tilanteen. Ja silti hevonen tappelee edelleen vastaan kuin viimeistä päivää. Toisinaan ei auta muu kuin luovuttaa kyseisen hevosen kanssa ja hankkia sille uusi ammatti. Tai tehdä se Suuri Päätös eli lähettää se ikivihreille laitumille. Kaikista hevosista ei vaan yksinkertaisesti ole kilpahevosiksi, eikä edes tätiratsuiksi.

Kivun vuoksi raivoava hevonen voi olla hengenvaarallinen, mutta se ei ole se tärkein pointti. Vielä tärkeämpää on lopettaa hevosen kiusaaminen. Eläinsuojelulaissahan sanotaan, että hevoselle ei saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman ja tarpeellisen rajaa voi olla vaikea määritellä, mutta itse olen taipuvainen pitämään lääkinnällisistä syistä aiheutettua hetkellistä tai lyhytkestoista kärsimystä tarpeellisena (esim. ähkyleikkauksen jälkitila). En tästä huolimatta kuulu niihin, jotka ovat ensimmäisenä kiekumassa eutanasiaa sairaille, vanhuksille ja kroonikoille. Moni hevonen viettää aivan tyytyväisenä laatuisaa luppoelämää tarhaillen ja seurustellen, vaikka pientä vikaa ja kulumaa jo onkin. Ja nykyään hevosten kroonisia sairauksiakin osataan hoitaa, kunhan vaan tarpeeksi tehokkaita lääkkeitä on saatavilla.

Kärsimys on sekin vaikeasti määriteltävissä. Puhutaanko vain fyysisestä kärsimisestä vai laajennetaanko psyykkisen puolelle? Aiheuttaako rokotuskammoisen hevosen pakkorokottaminen kärsimystä vai ei? Entä miten on osaamattoman käsittelijän aiheuttaman jatkuvasti stressaavan mielentilan laita? Entä hevosen pitkäaikainen erottaminen sen lajitovereista, vaikka selvästi nähdään, että hevonen menee siitä pahasti tolaltaan?

Jotkut hevoset sietävät kipua pitkään, näyttämättä sitä mitenkään ulospäin. Okei, ne saattavat sulkeutua passiivisina potemaan, mutta sellainen hevonen ei välttämättä näytä kärsivältä. On hevosia, jotka pelkällä sisulla ravaavat kilpaa tai hyppäävät esteitä, vaikka kipuherkempi hevonen olisi samanlaisesta vammasta täysin jalaton. Sitten on niitä draamakuningattaria, jotka saavat aivan ylimitoitetun reaktion pienimmistäkin epämukavuuksista. Periaatteessa kummankin tyyppiset yksilöt tuntevat samanasteisen kivun, mutta reagoivat siihen eri tavalla.

Sama juttu henkisen stressin kanssa. Toiset elelevät vuosia aivan normaaleina kiivastahtista kilpahevosen elämää isolla tallilla, jossa hevoset ja ihmiset vaihtuvat ja aina on jotain meininkiä ympärillä. Joku toinen hevonen ei selviydy vastaavassa ympäristössä terveenä parhaimmasta mahdollisesta hoidosta huolimatta, vaan saa mahahaavan, ähkyilee, kutoo, imppaa, hyökkäilee ihmisiä kohti, on jatkuvasti ripulilla tai potee eläinlääkäreiden mielestäkin täysin mystisiä vaivoja.

Taas karkasi se punainen lanka, koska piti alunperin kirjoittaa siitä, miten uusien asioiden oppiminen ja oivaltaminen on muuttanut elämää hevosten kanssa. Hevosten elekieli tulee koko ajan tutummaksi, ja niiden aivoitukset eivät enää ole niin suuria salaisuuksia. Ratsastaminen on aina vaan kivempaa ja helpompaa, ihmettelen tässä että miten euforista se onkaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Ongelmahevosiakaan ei enää roiku nurkissa, kuten joitakin vuosia sitten. Samat hevoset täällä vieläkin notkuvat, mutta minne ne ongelmat oikein katoavat? Vuosi vuodelta huomaan tarvitsevani vähemmän ja vähemmän fyysistä voimankäyttöä hevosta vastaan. Jos nyt pitää joskus fyysiseksi ryhtyä, niin mieluummin sitten hevosen kanssa. Kun molemmilla osapuolilla on samansuuntaiset intressit, hommat sujuvat paljon jouheammin.