Jotain ihan muuta

No niin, tulihan se sieltä! Viime postauksessa marisin oman nykyhevostelun tylsyyttä ja yksipuolisuutta. Sitten sain loistoidean, jota olen nyt kokeillut jo pari kertaa: Kahdelle tammalle satula selkään ja suitset päähän, itse toisen selkään ja toinen käsihevoseksi ja maastoon. Tämä siis vielä ihan normisettiä. Mutta laajensin hiukan ideaa ja keksin oivan tavan "ratsastaa" kaksi hevosta kerralla: heppa-1:n selässä maastoon ja heppa-2 käsihevosena. Sitten sieltä kentälle ja ratsun vaihto. Sitten vaan työntekoa heppa-2:lla ja heppa-1 kulkee mukana. Seuraavalla kerralla toisinpäin, eli heppa-2 maastopolleksi ja heppa-1 kenttäpolleksi.

Systeemin edut:

1. Kaksi hevosta saa liikuntaa lyhyemmässä ajassa kuin normaalisti
2. Hepat tottuu siihen, että toinen roikkuu ihan kintereillä tai vieressä kaikissa askellajeissa --> helpottaa plösöluokissa vieraiden hevosten lähestymisen aiheuttamaa ahdistusta
3. Kahden hevosen yhtäaikainen hakeminen tarhasta, harjaaminen ja satulointi sarjatyönä on nopeampaa kuin kahden hevosen erillinen hakeminen, hoito ja satulointi
4. Hevoset on paljon rauhallisempia maastossa kun kaveri on koko ajan mukana
5. Hevosta ei tarvitse jättää yksin talliin kuivumaan session jälkeen.

 Systeemin haitat:

1. Ei ole? No okei, ehkä hiukan vaarallista saattaa olla, jos tulee joku häppeninki maastossa eteen. Kannattaisi varmaan kuitenkin varuiksi etsiä se homeinen kypärä päähän jostain tallin romuhuoneen roinakasasta..
2. Etummaisen potku voi osua taaempaan hevoseen. Näillä kun ei ole kenkiä eivätkä tosissaan toisiaan monota, niin en oikeastaan pidä tätä ongelmana.

 Huomioita:

Kentän surkea kunto ei haittaa, koska itse asiassa ura hankien välissä helpottaa kahden kanssa liikkumista: toinen pysyy paremmin omalla paikallaan, kun se ei viitsi lähteä oikomaan hangen kautta.

Jos alkavat ikävästi riekkua, niin ei muuta kun suoraan umpihankeen kahlaamaan. Parin kerran jälken hoksasivat, ettei kannata hillua.

Käsihevonen oppii tosi nopeasti lukemaan toisen hevosen selässä olevaa ratsastajaa ja pysyy aika kivuttomasti mukana. Kapealla polulla kässäri seuraa pitkällä ohjalla takana, leveällä tiellä sen voi ottaa lyhyellä ohjalla viereen juoksemaan.

Sulkuja ja avoja pystyy ihan hyvin tekemään, vaikka se toinen hevonen siinä vieressä käveleekin. Samoin stopit ja peruutukset onnistuu. Takaosakäännöksenkin tein, no problem. Jahka kenttä tuosta sulaa, niin puomityöskentelykin onnistunee.

Tavoitteena on opettaa hevoset siihen, että voin vaihtaa kyytiä laskeutumatta alas hevosen selästä: ponit vierekkäin naamat eri suuntiin, käännyn sivuttain satulassa eli nostan oman ulkojalan myös siihen hevosten väliin, sisäjalka toisen hevosen jalustimeen ja hop, polle vaihtuu.

Miksi mä en ole keksinyt tätä aikaisemmin??

Pukittelukuukausi ja Pikkutamman oppivuodet

Hevostelussa pätee sama sääntö kuin laihduttamisessa: kielletty hedelmä on paljon kiinnostavampi kuin sallittu hedelmä. (Ja jos ruotsalaisia feisbuukkaajia on uskominen, hevonenkin on hedelmä.)  Kokeilepa joskus kieltää itseltäsi ratsastaminen, esteiden hyppääminen tai maastoilu kokonaan: parin kuukauden kuluttua kihiset innosta päästä haukkaamaan sitä hedelmääsi.

Pidän talvella taukoa ratsastamisesta marras-maaliskuun ajan. Syitä tähän on monia, mutta tärkimmät ovat työkiireet ja terveys. Tunsin monta talvea kauheaa syyllisyyttä siitä, etten ehtinyt tai pystynyt ratsastamaan tavoitteellisesti. Sitten eräänä syksynä sain tarpeekseni ja päätin, että tänä talvena en ratsasta lainkaan. Yllättäen hevoset olivat vielä keväällä hengissä (koska eihän niitä voi jättää liikuttamatta, eihän?) ja mikä parasta, minulla oli aivan hirveä hinku hevosen selkään. Vielä kummallisempaa oli, että oma ratsastustaito oli parantunut talven aikana vaikka en ollut ollut hevosen selässä neljään kuukauteen. Mitä kauemmin olin ollut ratsastamatta, sitä enemmän ajattelin sitä. Työmatkoilla harjoittelin laukanvaihtoa istuessani autossa. Illalla nukkumaan mentyäni suunnittelin treeni- tai koulutusohjelmia hevosilleni. Luin kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää ja tilailin hevoskirjoja ulkomailta. Maaliskuussa into päästä hevosen selkään oli ihan mahdottoman kova. Ja koska olin työstänyt ratsastusta päässäni koko talven ajan, olin samalla ratkaissut joitain ongelmia, jotka vielä syksyllä olivat olleet isoja ja vaikeita. Latenttia oppimista parhaimmillaan!

Tässä vaiheessa lukija varmaankin miettii, että entäs ne hevoset? Mitä niille tapahtui talven aikana? No, ensinnäkin ne lihoivat, kukin perskohtaisen silavoitumistaipumuksensa mukaisesti. Yllättävää kyllä, lihakset eivät olleet kadonneet mihinkään, ainoastaan työmoraali. Sen vuoksi maaliskuu on minun kalenterissani pukittelukuukausi. Yleensä hevoset tottuvat parissa viikossa (eli käytännössä 3-5 ratsastuskerrasta) taas työntekoon ja se pukittelu plus muu pelleily jää pois ihan itsekseen. Pari hevosistani on luonteeltaan sellaisia, että käsittelyn väheneminen tekee niistä ihan villihevosia.

Näihin aikoihin vuodesta alan yleensä olla suhteellisen kypsä villihevosten käytökseen, ja sormeni oikein syyhyävät päästä työstämään niitä pyörössä tai kentällä. Lempipoika ja Keikkutamma ovat helppoja tapauksia, koska niillä molemmilla on sen verran järkeä päässä luonnostaan, että ymmärtävät olevansa kesyhevosia. Kaunispoika rämettyy jo viikossa ja on sen jälkeen pelkkää kohellusta ja poukkoilua, mutta toisaalta se on aika helppo palauttaa ruotuun. Kaksikymmentäkaksivuotias Kilttitamma taantuu tauon aikana notkoselkäiseksi ja pinkeäksi pallosilmäksi, joka vähän väliä yrittää liueta ratsastajan alta takertumalla maahan tai pomppimalla paikoillaan. Tämän talven erikoisuuksiin on kuulunut myös aivan uusi liike, keuliminen. Olen viimeksi nähnyt sen nostavan etupäätään ilmaan hmm... vuonna 2000 ehkä? Muutaman ratsastuskerran jälkeen se on kuitenkin taas ihanan matala, hidas ja litteä, joten en jaksa noteerata näitä sen villihevospuuhia.

Pikkutamma on tällä haavaa sellaisessa vaiheessa, että sen ratsastaminen pienen tauon jälkeen ei ole mikään juttu. Asia jolle tuuletan ihan voittajana, koska se on ollut ehkä vaikeimmin motivoitavissa oleva otus ikinä. Sen mielestä ihmiset on niin ihania ja se niin rrrrakastaa niitä kaikkia (paitsi kengittäjää ja eläinlääkäriä, mutta se sallittakoon), kunhan ymmärtävät pysytelä maanpinnan tasolla eivätkä yritä kammeta kyytiin. Ja jos nyt välttämättä kampeavat itsensä sinne kyytiin, niin ainakaan yhteistyötä ei sitten tehdä. Tämän hevosen vuoksi meinasin aikoinaan lopettaa ratsastamisen kokonaan. Ainoa hevonen ikinä, jonka olisin hetkittäin halunnut pätkiä hengiltä kakkosnelosella.

No, kakkosnelosta ei siihen hätään onneksi löytynyt, joten kurmootin kotona ihmisperhettä (johonkinhan se raivo piti kanavoida!) ja yritin ratkaista minun ja Pikkutamman väliset ongelmat jollain muulla tapaa. Kyse ei ollut yhdestä eikä kahdesta ongelmasta, vaan niitä oli pahimmillaan leegio. Meillä oli muutaman vuoden sisällä jotakuinkin jokainen kirjallisuudessa tahi perimätietona kuvailtu ratsastukseen liittyvä käytösongelma. Maahanheittäytyminen ratsastaja selässä taisi olla ainoa, joka puuttui listalta. Se saattoi yhtäkkiä keksiä, ettei käänny ratsastaja selässä vasemmalle. Ollenkaan. Tai sitten se meni kiitoravia pitkin kenttää peruuttamalla, ohjattavuus nolla. Paitsi että sillä itsellä oli kyllä selkeä käsitys siitä, mihin ollaan menossa: kohti ojaa, koska jossain vaiheessa ojaanputoamista ja sieltä ylös könyämistä se sai pohkeen irti kyljestä nanosekunniksi, mikä riitti palkinnoksi. Raivospinit olivat sen suosikkeja, niiden kanssa juoni eteni suurinpiirtein näin: kartoitetaan jäiset kohdat kentästä. Viedään ratsastaja liukkaalle. Aletaan spinnata vimmatusti jompaan kumpaan suuntaan (kierosnopeus noin 1000 RPM). Jos tyyppi keikkuu vielä selässä minuutin päästä, vaihdetaan suuntaa lennossa. Tässä lajissa se kehittyi varsin ovelaksi; se nimittäin alkoi suosia jääläikkiä, jotka olivat ojan vieressä. Sitten vaan otettiin se peruuttamisesta tuttu ojalla uhkailu käyttöön, ja saatiin taas se nanosekunnin paineenpoisto palkinnoksi. Laukkaaminen oli myös metka laji: ensin aloitettiin mukava, rullaava laukka. Tuuditettiin ratsastaja valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Sitten napautettiin yhtäkkiä selkä notkolle ja pää taivaisiin. Napautus irroitti ratsastajan istunnan (se nanosekunti!), jolloin voitiin ampua eteen kakssataa lasissa. Ja tämä kaikki viivasuorin takakinterein, jolloin ratsastaja joutui kakomaan munuaisiaan kurkkutorvesta ja kärsi vielä seuraavat kolme viikkoa jäätävästä noidannuoli-iskias-yhdistelmästä. Ja ihan vaan lisätiedoksi, että hevonen oli maasta käsin koko ajan oikein mukava ja toimi esim. pyöröaitauksessa tai juoksuttaessa kuin enkeli.

Ja niin siinä sitten kävi samoin kuin Kiltintamman kanssakin aikoinaan, että ikä teki tehtävänsä. Pikkutamma seurasi emänsä kavionjälkiä ja muuttui aivan samassa aikataulussa kuin sekin. 7-vuotiaana se oli vielä kauhea, mutta suunta alkoi olla jo parempaan. 10-vuotiaana alkoi ratsastaminen olemaan jo melko turvallista, 12-vuotiaana siitä saattoi jopa hetkittäin nauttia. Nyt 15-vuotiaana on oikein mukava. Parasta tässä on, että vihdoinkin se toimii kuten perushevonen, by the book. Tiedättehän, kun esim. laittaa vasemman pohkeen kiinni niin hevonen reagoi vasempaan pohkeeseen eikä auringonpilkkujen määrään? Tai että laukassa voi koota pohkeella ilman että hevonen saa siitä pukittelukohtausta, ryntää perse länässä etuoikealle tai jää pomppimaan paikoilleen kintut suorina. Ihmeellisintä tässä on, että en ole kertaakaan pudonnut sen selästä. Pitkistä kintuista on yllättävän paljon hyötyä, kun pitää takertua teutaroivaan hevoseen.

Yksikään toinen hevonen ei ole ollut yhtä vaikea, mutta eivätpä ne myöskään ole opettaneet yhtä paljon. Pikkutamma osoitti minulle silloin aikoinaan hyvin selvästi omat rajoitukseni. Ja kun sen kanssa ei väkivallalla pärjännyt yhtään sen paremmin, oli pakko opetella itse paremmaksi ratsastajaksi ja yritettävä porautua sen ajatuksiin, keksiä mikä sitä motivoi. Tietenkin jos olisin ollut silloin fiksu, olisin myynyt sen pois ja ratsastanut muilla, kivemmilla ja helpommilla hevosillani. Mutta... mitä haastetta siinä nyt olisi ollut?

Rakas Puutarhatuolini

Eläinten koulutus tuottaa välillä hupaisia sivutuotteita. Vaikka kuinka suunnittelisi koulutustilanteen edeltäkäsin, saattaa koulutettava eläin oppiakin jotain ihan muuta kuin alunperin oli tarkoitus. Viimeisin tällainen sivujuonne on Keikkuvarsan kiinteä ja lämmin suhde valkoiseen puutarhatuoliin.

Aloitin Keikun ratsukoulutuksen samalla tavalla kuin aina ennenkin olen homman tehnyt, eli tein paljon asioita maasta käsin ennen selkäännousua. Siedätin sen kahiseville ja selän päällä keikkuville asioille, ohjasajoin sitä pyörössä pitkillä liinoilla, totutin satulaan ja opetin kääntävät ohjasavut vieressä kävellen. Ensimmäinen selkäännousu tehtiin muoviselta puutarhatuolilta paljaaseen selkään. Sen jälkeen totuteltiin selkäännousuun ja alastuloon ilman satulaa, ja kun se oli ihan jees juttu eikä aiheuttanut jännittymistä, lisättiin satula sinne väliin. Valkoinen puutarhatuoli oli koko ajan kuvioissa mukana, ja Keikku oppikin jo ensimmäisellä kerralla asettumaan itse oikeaan paikkaan tuolin viereen. Kaikki tämä siis pyöröaitauksen turvallisten seinien sisäpuolella.

Viime viikolla otin taas Keikun pitkästä aikaa käsittelyyn, ja tajusin vasta kentälle kävellessä että pyöröaitaus olikin varattu. Se on nyt Epsanjanruunan turvatarhana, koska se mokoma ei pysy pelkissä langoissa. Laiskana ihmisenä en enää jaksanut lähteä siirtämään Espanjanruunaa, joten ajattelin että hoidetaan ne selkäännousuhommat nyt sitten ekaa kertaa isolla kentällä. Hain valkoisen tuolin ja Keikku asettui sen viereen hyvin rauhallisena ja itsevarmana. Nousin selkään ja tulin alas muutaman kerran (koska edellisestä kerrasta on kulunut niin pitkä aika, että ajattelin sen tarvitsevan hiukan kertausta). Se ei ollut moinaskaan, vaan seisoi silmät tyytyväisinä viiruina tuolin vieressä minun harrastaessa eestaasjumppaani. Tämän jälkeen kävelytin sitä kentällä hetken aikaa (jotta sen mahdollisesti kohonneet stressihormonitasot palautuisivat normaaliksi) ja vein sen taas tuolin viereen.

Nousin selkään ja odotin, että se rentoutuisi, ja pyysin sitä liikkeelle. Ohjaaminen on vielä aikamoista hapuilua, joten kiemurtelimme tuolin lähellä ja vähän kauempanakin. Aina, kun etäännyimme liian kauaksi tuolista (n. 10 m eli yli sen etäisyyden, mikä aikaisemmin oli ollut pyöröaitauksessa uralta keskellä olevalle tuolille) Keikku jännittyi hiukan, joten palautin sen lähemmäksi tuolia ja se rentoutui. Pikkuhiljaa kasvatimme napanuoraa ja lopussa haahuilimme rentona peräti 15 metrin päässä tuolista. Aikaisemmat pyörössä aloittamani hevoset ovat liittäneet kokemansa raukeanrauhallisen olotilan pyöröaitaukseen, mutta Keikku näyttää liittävän sen (myös?) valkoiseen puutarhatuoliin. Keikun reaktiivisuuden tähden olen ollut sen kanssa tässä selkäännousuasiassa paljon huolellisempi kuin yleensä, joten ilmeisesti tuoli on sivutuotteena muuttunut rauhoittavaksi ärsykkeeksi. Enpä olisi tätäkään huomannut, jos olisin toiminut kuten aikaisemmin, eli noussut pyörössä selkään ja ratsastanut sieltä ulos vasta, kun hevonen on täysin rento ratsastaja selässään ja ohjaus toimii edes välttävästi. Siinä vaiheessa nimittäin hevosen itsevarmuus ratsastaja selässä on jo niin hyvä, ettei se enää kaipaa pyöröaitauksen turvaa.

Mietin tietenkin heti, miten voisin hyödyntää Keikun koulutuksessa tätä vasta ilmennyttä kiintymystä valkoiseen muovituoliin. Kentällä olevaan toiseen samanlaiseen tuoliin Keikku ei ainakaan nyt kiinnittänyt mitään huomiota, mikä on positiivinen juttu. Keikun isoäiti Kilttitamma nimittäin epäilee kaikkien kentän läheisyydessä olevien muovituolien olevan paikalla tappoaikeissa: nehän ilmiselvästi vaanivat, koska ovat paikoillaan. Lisäksi sen mielestä yksinäinen tuoli on vaarallisempi asia kuin lauma tuoleja. Länkkärikisoissa tuomarit istuvat aika usein samanlaisilla valkoisilla muovituoleilla, joten Keikku ei tulevaisuudessa todennäköisesti pelkää ainakaan tuomaria.

Oppimista vai johtajan kunnioitusta?

Valintoja tehdessä tuntuu välillä niin vaikealta löytää se oikea ratkaisu, mutta jälkikäteen näkee kuinka asiat ja tapahtumat ovat ketjuttuneet toisiinsa juuri sillä parhaimmalla tavalla. Tämä pätee myös omaan kehitykseen hevosihmisenä. Muistan silloin ihan alussa olleeni todella ymmälläni siitä, että kuinka ihmeessä joku ihminen muka voi väittää tietävänsä, mitä hevonen ajattelee. En ole sitä ihmistyyppiä, joka lukee rivien välistä ja tulkitsee näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa tunteen perusteella, vaan ennemminkin asioiden luokittelija, jota kiinnostaa todelliset, mitattavat havainnot joiden perusteella sitten "mallinnan" todellisuutta. Samoihin aikoihin kiinnostuin myös lännenratsastuksesta, joten tutustuminen hevosen ajatuksenjuoksuun tapahtui aluksi lukemalla lierihattuisten miesten kirjoituksia amerikkalaisista hevoslehdistä.

Jotain kuitenkin puuttui, ja se oli vedenpitävä tieteellinen tausta metodille. Minua myös häiritsi asioiden mystifiointi, mitä voisi kai kutsua termillä hevoskuiskaushumpuuki. Puuttuva palanen löytyi kognitiivisesta etologiasta ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Samalla laumanjohtajuutta korostava ajattelumalli haaleni ja oppimiseen perustuva vahvistui. Yksi syy tälle oli todennäköisesti se, että törmäsin niin usein laumanjohtajuusajattelun varjopuoliin: hevosia simputettiin (ja simputetaan edelleenkin) sen varjolla aivan turhaan.

Johtajuusajattelu on helposti omaksuttava pikaratkaisu, joka ei vaadi hirveän paljon taustatietoa, joten se on levinnyt kuin rikkaruoho kaikkiin ratsastuksen lajeihin. Sillä erotuksella, että siinä missä westernhevosia saatetaan simputtaa ylivarovaisiksi rankaisemalla niitä jokaisesta ylimääräisestä eleestä, enkkuratsastajat ovat saaneet oikeutuksen mätkiä raipalla ja huutaa hevoselleen kurinpidon nimissä. Yleinen käsitys on, että johtajuutta on pidettävä yllä jatkuvasti, tai muuten se hemmetin kaakki alkaa taas hyppiä silmille.

Jossain vaiheessa huomasin, että en ole miettinyt johtajuutta pitkiin aikoihin. Ollessani hevosten kanssa ja varsinkin miettiessäni ratkaisua johonkin ongelmaan ajattelen nykyään asioita pääsääntöisesti oppimistapahtumina, eli miten toimintani vaikuttaa hevoseen ja mikä palkitsee haluttua käyttäytymistä. Tämä ei mitenkään sulje pois johtajuusajattelua, vaan on ennemminkin erilainen lähestymistapa asiaan. Johtajuusajattelussa itsessään ei ole vikaa, vaan ongelmat tulevat sen tulkinnasta. Pätevän kouluttajan ei tarvitse korostaa johtajuuttaan. Hevoset pitävät varmasti ja selkeästi kehollaan artikuloivasta kouluttajasta ja lähtevät tällaisen ihmisen matkaan aivan luonnollisesti. Sivusta seuraava hevosen omistaja ei näe kouluttajan ja hevosen välillä tapahtuvaa sanatonta kommunikaatiota, vaan ainoastaan sen vaiheen, jossa kouluttaja hakee hevosen huomiota, esimerkiksi pyytämällä hevosta liikkumaan eteen aina, kun sen huomio karkaa kouluttajasta. Niinpä hevosen omistaja kokee oppineensa jotain uutta ja tärkeää: hevosta ajetaan eteen, kunnes se antaa periksi. Kouluttaja tekee todennäköisesti myös täsmällisesti ajoitettuja suunnanvaihtoja saadakseen hevosen huomion itseensä, mutta niiden merkitys jää usein hämäräksi katsojalle.

Kotiin päästyään hevosen omistaja ottaa menetelmän käyttöönsä, ja usein se toimiikin. Vaikka tulkinta oli alunperin väärä, hätyyttäminen toimii ainakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa hevonen kuitenkin oppii kuvion: ensin juostaan vimmatusti, sitten pitää muuttaa suuntaa muutaman kerran, sen jälkeen muututaan hitaaksi ja ihminen lopettaa eteen ajamisen. Hevosen huomio on kuitenkin kääntynyt ulkomaailman tarkkailusta sisäänpäin, eikä keskittynyt ihmiseen, mikä siis oli se alkuperäinen tarkoitus. Johtajuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on opitusta liikesarjasta, jossa hevosen palkinto on juoksuttamisen lopettaminen.

Tehokkain oppimistapa jotakuinkin kaikilla eläimillä (ihminen mukaan lukien) on oivallusoppiminen. Itse oivaltaminen on hevoselle palkitsevaa ja jos siihen vielä liittyy joku hevosen kannalta miellyttävä asia, on oppimisjälki erittäin pysyvä. Tämän vuoksi ns. pahat tavat pysyvät niin sitkeässä: jos hevonen on itse oppinut oivaltamalla esim. pukittamalla saamaan ratsastajan alas selästä, tarvitaan usein monta toistoa hevosen kannalta epäonnistuneita pukittelutilanteita, ennenkuin hevonen lopettaa kokonaan. Joskus tekeminen liittyy myös mukana olleeseen ihmiseen: omistajaa lennätetään alas selästä rutiinisti, mutta valmentajan kanssa ei edes yritetä samaa.

Monet hevosten oivalluksista ovat sellaisia, että ihmisille ei edes tule mieleen, että on kyse on opitusta asiasta, ja useimmiten vielä useamman asian ketjusta. Ruokinta-aikaan vimmatusti kuopiva hevonen on joskus oivaltanut, että kun ihminen kolistelee toisessa huoneessa ruokakuppeja [laukaisija], niin kun se aloittaa kuopimisen [opittu reaktio] , ilmestyy ruokakuppi nenän eteen [palkinto]. Tässäkin tapauksessa hevosella on tuplasti, ei vaan triplasti motivaattoreita: 1. nälkä, 2. oivallusoppimisen tuoma mielihyvä ja 3. ruokapalkinto. Itse asiassa yllä kuvatussa tilanteessa on vielä neljäskin motivaattori: rutiinien toteutuminen. Rutiineista pitävänä eläimenä hevonen kokee mielihyvää kun kaikki tapahtuu käsikirjoituksen mukaisesti. Ei mikään ihme, että ruokinta-aikaan liittyvien käytöshäiriöiden poisopettaminen on niin työlästä.

Koska oivallusoppimisen tulokset ovat varsin pysyviä, on hämmästyttävää kuinka vähän sitä käytetään hevosten koulutuksessa. Lännenratsun koulutuksessa oivallusoppimista käytetään enemmän kuin perinteisessä tyylissä, koska monissa tapauksissa hevosen on kyettävä itse, ilman ratsastajan apua huolehtimaan tehtävän suorittamisesta. Lisäksi jotkut lännenratsastuksessa käytettävät koulutusmenetelmät muistuttavat jonkin verran mm. koirien koulutuksessa käytettävää shapingia. Naksutinta ja namipalkintoja ei tarvita, jos opetustapahtuma on suunniteltu niin, että toimimalla oikein hevonenkin hyötyy siitä jollakin tavalla. En tarkoita hyötymisellä tässä rangaistuksen välttämistä, koska se ei mielestäni ole eettinen koulutusmenetelmä. Koulutuksen tulisi ensisijaisesti perustua palkitsemiseen, varsinkin kun aloitetaan nuoria hevosia. Rangaistuksen käyttö koulutusmenetelmänä syö luottamusta ihmisen ja hevosen väliltä, hidastaa oppimista, nostaa hevosen stressitasoa ja tekee hevosesta ylivarovaisen. Ylivarovaisuus on psykologinen tila, jossa hevonen tarkkailee ylikorostuneen voimakkaasti ratsastajaa, ja yrittää ennakoida ratsastajan toiveet mahdollisimman nopeasti rangaistuksen pelossa. Ylivarovainen hevonen saattaa näyttää ulospäin rauhalliselta, mutta sen stressihormonitaso voi olla silti korkealla. Myös pelkästään paineen poistoon perustuva koulutustapa aiheuttaa ennenpitkää ylivarovaisuutta, joten positiivisen palkitsemisen käyttö on hevosen mielenterveyden kannalta tärkeää.

Seuraavan kerran, kun olet tilanteessa jossa hevonen käyttäytyy mielestäsi kurittomasti, mieti onko kyseessä johtajuusasemasi kyseenalaistaminen vai olisiko taustalla sittenkin opittu reaktio. Joskus kyse voi olla aivan yksinkertaisesti siitäkin, että hevonen purkaa ylimääräistä energiaa tai jopa hulluttelee omaksi ilokseen. Hevoset eivät pohdi sosiaalisia hierarkioita eivätkä myöskään suunnittele ilkeyksiä pääsi menoksi, vaan elelevät omaa elämäänsä hevosena. Usein ihminen ja työ ratsuna ovat hevoselle niitä elämän pieniä haittatekijöitä, jotka vaan täytyy sietää ja joiden jälkeen pääsee taas jatkamaan omia puuhiaan. Sinusta riippuu, onko hevosen aika kanssasi hauskaa vai ikävää.

Kilparatsastus ja etiikka

Erilaisten hevosenkoulutusmetodien tarjonta on viime vuosina lisääntynyt, ja periaatteessa valikoimasta pitäisi löytyä jokaiselle jotain. Osa menetelmistä perustuu johtajuusajatteluun, mikä tarkoittaa että ihmisen olisi kyettävä ansaitsemaan hevosensa kunnioitus erilaisilla johtajuutta vahvistavilla harjoituksilla. Osa taas perustuu ajatukseen, että hevonen voidaan opettaa käyttäytymään halutulla tavalla. Molemmat suuntaukset hyödyntävät operanttia ehdollistamista, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa, että ympäristö reagoi hevosen käytöksen muutokseen. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna: hevonen saa palautetta ja muokkaa käyttäytymistään sen mukaisesti.

Perinteinen hevosen koulutus perustuu pääasiassa negatiiviseen vahvistamiseen (paineen poisto) sekä toisinaan myös positiiviseen rankaisemiseen (rangaistus). Uudemmat menetelmät kuten naksutinkoulutus ja shaping taas perustuvat yleensä positiiviseen vahvistamiseen (palkinto) ja negatiiviseen rankaisemiseen (viedään palkinto pois). Näiden lisäksi voidaan käyttää myös toiminnan keskeyttämistä (esim. hevonen nostaa väärän laukan, se siirretään käyntiin ja pyydetään nostamaan laukka uudestaan).

Eri tavalla koulutetut hevoset myös käyttäytyvät eri tavalla: palkitsemalla (positiivinen vahvistaminen) opetettu hevonen on yleensä utelias ja puuhakas ja kokeilee mielellään uusia asioita. Rankaisemalla (positiivinen rankaiseminen) koulutettu hevonen taas on oppinut olemaan kokeilematta (koska siitä saattaa seurata rangaistus) ja sen olemus on sulkeutuneempi. Paineen poistolla opetettu hevonen asettuu jonnekin noiden ääripäiden välimaastoon.

Okei, hienoa. Kaikki hevosellaan kilpailevat varmasti haluavat sen iloisesti suorittavan atleetin, kuten FEIn määritelmä kilpahevosesta kuuluu. Joten eikun palkitsemaan ynnä sheippaamaan, niillähän niitä iloisia atleetteja saadaan. Vai saadaanko?

Harrastehevosen päätehtävä on tuottaa miellyttäviä hetkiä omistajalleen. Sen tulee olla kiltti ja hyvinkäyttäytyvä sekä turvallinen, koska harrastelijan ei voida olettaa hallitsevan ongelmahevosen eheyttämisprotokollaa. Harrastehevonen saa olla veikeä ja oma-aloitteinen, eikä ole niin tarkkaa, tekeekö se sen laukanvaihdon juuri tasan X:n kohdalla. Ihmiset rakastuvat hevosissaan persoonallisuuteen, joten on hienoa jos harrasteratsulla sellainen on. Näin ollen positiivinen vahvistaminen (palkitseminen) höystettynä paineen poistolla on todennäköisesti paras menetelmä harrastehevosen kouluttamisessa.

Kilpahevoseen kohdistuu erilaiset vaatimukset kuin harrastehevoseen, joten kouluttaminenkin on haasteellisempaa. Kilpahevonen on nimittäin saatava vakuuttuneeksi siitä, että suoritettava on, vaikkei just nyt tekisi mieli. Sen tulee myös sietää yleisön aplodeja ja muuta mekastusta, matkustamista, yksinäisyyttä ja vieraissa paikoissa asumista. Aika harva hevonen on syntynyt kilpahevoseksi, ts. sillä on sellainen psyyke, että se pystyy kurinalaiseen suoritukseen lähes mahdottomissa olosuhteissa.

Oma havaintoni lähes pelkästään palkitsemalla koulutetuista hevosista on, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin kun itse haluavat. Allegoriana: jos teini-ikäinen lapsesi ei suostu viemään roskista ulos, sanotko että ei se mitään, katsotaan huomenna jos vaikka huvittaisi silloin, vai korotatko kenties hänen viikkorahaansa että motivaatio kotitöihin kasvaisi? Todennäköisesti et tekisi kumpaakaan, vaan käyttäisit ns. perinteisiä lapsenkasvatusmenetelmiä (uhkaus, kiristys & välitön palkinto). Teini tekee velvollisuutensa, roskis ei pursua yli laitojensa ja kaikki ovat pienen napinan jälkeen tyytyväisiä. Sama pätee hevosiin, eli on asioita, jotka on vaan tehtävä, vaikkei just nyt haluaisi.

Toinen ongelma on suorituksen laatu. Monet kilpailuissa vaadittavat liikkeet ovat fyysisesti vaikeita, ja kilpahevonen on jotenkin saatava vakuuttuneeksi, että ne on silti suoritettava parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kouluhevosella täytyy olla eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, estehevosen on hypättävä teknisesti oikein ja koukistettava jalkojaan tarpeeksi esteen yllä. Reining -hevosen on tehtävä kunnon spini eikä se saa laahustaa velttoa napakäännöstä. Ravihevosen on kiihdytettävä loppusuoralla ja vikellyshevosen jaksettava ylläpitää tasaista hidasta laukkaa todella pitkiä aikoja. Kuinka moni kilpahevonen suorittaa sataprosenttisesti ilman ulkopuolelta tulevaa motivointia, joka usein on fyysistä ja voidaan tulkita pakottamiseksi?

Kolmas seikka taas on hevosen mielenlaatu: toisinaan pääasiassa palkitsemalla koulutetuista hevosista tulee mahdottoman happamia työskentelijöitä. Ne suhtautuvat ihmiseen kuin jonkinlaiseen seremoniamestariin, ja ottavat nuivan asenteen jos seremoniamestari ei toimikaan niin kuin polle haluaa. Todennäköisesti kyseessä on ennemminkin kouluttajan tekemä virhe kuin menetelmän aiheuttama ongelma, mutta se kumoaa silti usein kuullun väitteen, että palkitsemalla kouluttaminen on turvallista, koska se ei luo käytösongelmia vaikka kouluttaja ei olisikaan aivan tilanteen tasalla.

Miten niitä happy athleteja sitten oikein saadaan? Todennäköisesti kurinalaisella työskentelyllä, jonka aikana hevoselle annetaan lupa tehdä virheitä ja mahdollisuus korjata ne. Mahdollisimman virheettömällä koulutuksella, mikä tarkoittaa palkitsemisen, paineenpoiston ja eettisesti hyväksyttävien rangaistusten (esim. pelleilystä seuraa lisää työtä) käyttöä sopivassa suhteessa.
Antamalla hevosen olla hevonen, eli tarjoamalla sille virkistysmahdollisuuksia kuten hengailua laumassa ja kävelyretkiä metsässä. Antamalla sille mahdollisuus kontrolloida omaa ympäristöään (pihattotyyppinen systeemi, jossa hevonen saa valita onko sisällä vai ulkona). Sallimalla sille rentouttavat piehtaroinnit ja mutakylvyt, jotka myös hoitavat lihaksistoa ja ihoa. Antamalla sille mahdollisuus juosta ja revitellä oikein kunnolla, että patoutunut energia pääsee purkautumaan. Kohtelemalla sitä arvostavasti ja suhtautumalla siihen kuten toiseen elävään, ajattelevaan olentoon, jolla on omia tarpeita (jotka toisinaan ovat ristiriidassa meidän ihmisten tarpeiden kanssa). Hyväksymällä hevonen sellaisena kuin se on (kuinkahan moni hevonen tälläkin hetkellä tietää, että sen ihminen on siihen tyytymätön?), on armeliaampaa vaihtaa hevosta ajoissa kuin yrittää vuosikausia muokata siitä jotain, mihin se ei pysty.

Suuri ongelma eettisesti hyväksyttävässä kilpahevosen kouluttamisessa ja valmentautumisessa taitaa edelleenkin olla sopivien valmentajien puute. Itse valmennuksissa käyneenä ja muiden valmentautumisia sivusta seuranneena olen huomannut, että huiput opettavat yleensä silkkaa hevostaitoa, kun taas ei ihan niin huiput käyttävät enemmän fyysisiä pakotteita. Todella hyvillä valmentajilla on etologia ja tekniikka hallussa sekä ajoitus kohdallaan, joten konfliktitilanteita ei edes pääse syntymään. Valmentajan hyvä hevostaito ja etologian tuntemus ei poissulje rangaistusten ja pakotteiden käyttöä, mutta yleensä niiden käyttö on hillitympää ja tehokkaampaa kuin tavisvalmentajien, jotka usein ampuvat hyttysiä tykillä. Tähän sopiikin hyvin Kyra K:n toteamus, että jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.

Ajattele apinoita

Hevosen kouluttaminen on suhteellisen helppoa, kunhan tietää mitä tekee ja miksi. Hevoset ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia eläimiä: kun tietää mikä niitä motivoi, on helppo palkita. Sen jälkeen ei tarvitse muuta kuin jakaa opetettava tehtävä hevosen kannalta loogisiin palasiin ja palkita oikealla hetkellä. Edistyminen on yleensä nopeaa ja karvaiset oppilaat ovat usein itsekin tohkeissaan siitä, että oivaltavat uusia juttuja.

Ratsastajan opettaminen on paljon vaikeampaa. Mitä vähemmän ratsastaja osaa, sitä vähemmän hän ymmärtää antaa painoarvoa oleellisille neuvoille. Opettaja saattaa hokea vuoden ajan jotain itselleen päivänselvää asiaa, ja ihmetellä miksi ratsastaja ei vieläkään kuuntele mitä hän sanoo. Ratsastaja puolestaan valikoi opettajan puheesta ne kohdat, jotka hän ymmärtää ja pystyy sisäistämään niiden merkityksellisyyden, muu informaatio menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lisäksi ihmiset tuppaavat olemaan fyysisesti suhteellisen huonossa kunnossa: Ilman liikunnalla hankittua lihasjänteyttä ja kehon koordinaatiokykyä ratsastuksen opettelu on lähes mahdotonta. Mielestäni on täysin epäreilua vaatia hevoselta moitteetonta suoritusta, jos oma istunta ja apujenkäyttö ei ole yhtä moitteetonta.

Kaikista haasteellisinta on opettaa sekä hevosta että ratsastajaa samanaikaisesti. Käytännössä lännenratsastuksen opettaminen (muilla kuin siihen koulutetuilla hevosilla) on yleensä juuri sitä. Entinen enkkutäti haluaa siirtyä poneineen länkkäriin, tai sitten he kaipaavat rentouttavaa vaihtelua este- ja koulutreenien lomassa. Kaikista vaikeinta on siirtää ratsastajalle mielikuvaa siitä tuntemuksesta, joka tulee kun joku liike suoritetaan oikein. Osaavasta hevosesta on tässä tilanteessa suunnattomasti apua, koska ratsastajan on helpompi tuntea omassa istunnassaan tapahtuneiden muutosten oikeanlainen vaikutus hevoseen. Kyllähän kouluttamaton hevonenkin reagoi ”oikein” jos apu on annettu oikein, mutta se ei välttämättä osaa suorittaa lajissa vaadittuja liikesarjoja puhtaasti, yleensä vaste on jotakin sinne päin.

Vaikka etologia, pedagogiikka ja kognitiivisten prosessien ymmärtäminen ovat opettajan työvälineitä, olisi ratsastajan kyettävä myös ymmärtämään niistä jotain. Muutoin suuri osa opettajan ohjeista menee hukkaan, koska ajoituksen ja hevosen mielentilan säätelyn tärkeys eivät täysin aukene ratsastajalle. Vaikeinta on yrittää estää ratsastajaa suuttumasta hevoselleen. Jos hevonen ei reagoi niin kuin ratsastajan mielestä pitäisi, alkavat ärräpäät ja ohjanperät lentää ja hevonen saa kyytiä. Yleensä tämän jälkeen hevonen on paremmin kuulolla ja reagoi apuihin paremmin. Ratsastaja kokee onnistuneensa kurinpalautuksessa ja homma jatkuu.

Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Rimpanpullan jälkeen hevonen on hetken aikaa kuulolla 110%:sesti, koska pelkää saavansa uudestaan huutia. Rangaistusta pelkäävä hevonen ei kuitenkaan voi olla rentoutuneessa mielentilassa, joten oppiminen hidastuu. Se tarvitsee enemmän toistoja ja pahimmassa tapauksessa se myös liittää epämiellyttävän olotilan oppimaansa asiaan pysyvästi. Tämän jälkeen se jännittyy joka ikinen kerta, kun siltä pyydetään opetettua asiaa. Ratsastaja olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisi hillinnyt itsensä. Hevonen olisi oppinut nopeammin ja paremmin, ja sen luottamus ratsastajaansa olisi kasvanut.

Miksi ratsastajat sitten menettävät hermojensa hallinnan? Osalla varmasti on taustalla suorituspaineita: kukaan tuskin haluaa näyttää huonolta ratsastajalta. Toinen, hyvin yleinen syy on pelko. Hevonen tekee jotain, joka saa ratsastajan pelästymään ja primitiivireaktio siihen on äkkipikainen raivostuminen. Kolmas syy on turhautuminen. Turhautumisentunne syntyy siitä, että ratsastaja ei oikeastaan tiedä, mitä on tekemässä ja minne on menossa. Tunne purkautuu spontaanisti heikomman osapuolen kurmoottamisena, aivan kuten makaki- tai simpanssilaumassakin. Sivistyksen ja itsehillinnän pintasilaus on meillä ihmisillä hyvin ohut, me muutumme apinoiksi silmänräpäyksessä. Olipa syy mikä tahansa yllämainituista, suuttuessaan hevoselle ratsastaja tietämättään mokaa paljon pahemmin kuin kuvitteleekaan. Jokainen tilannetta vierestä seuraava osaava ratsastaja nimittäin tietää, mistä episodi johtui ja miten se olisi voitu välttää. Seuraavan kerran kun alkaa keittää hevosen selässä, ajattele apinoita.

Viissataa kiloa uusavutonta lellikakaraa

Tässä eräänä päivänä mietiskelin hevosten kouluttamista ajaessani töistä kotiin. Hyvin koulutettu hevonen reagoi ratsastajan apuihin herkästi ja eksaktisti, mutta ei missään nimessä saa keksiä omia liikkeitä tai olla liian innokkaasti mukana hommassa. Esimerkiksi kouluhevonen: Sen tulee olla äärimmäisen kuuliainen eikä se saa näyttää tunteitaan ulospäin, koska tuomarit ruukaavat vähentää niistä pisteitä. Lännenratsastuksessa on sama juttu: liian innokas hevonen reagoi liian nopeasti tai ennakoi, ja suorituksen taso heikkenee. Tuomarit haluavat nähdä hevosia, jotka ovat yleisolemukseltaan "quiet", räiskyvästä persoonallisuudesta ja innokkaasta asenteesta ei saa kuin virhepisteitä.

Miten me sitten muokataan hevosesta kuuliainen kilparatsu? Hiomalla lajiin kuuluvia liikesarjoja satoja ja tuhansia kertoja ja joka kerta kun hevonen esittää omia mielipiteitään, sille huomautetaan siitä. Lopputuloksena on hevonen, joka on äärimmäisen tarkkaavainen ja joka odottaa kärsivällisesti käskyä ennen kuin tekee yhtään mitään. Sellaista hevosta pidetään erityisen hyvin koulutettuna. Psykologiselta kantilta tarkastellen liikutaan hyvin lähellä ylivarovaisuuden ja opitun avuttomuuden tilaa. Kuinkahan moni hevosia kouluttava erottaa, kummalla puolen rajaa operoidaan?

Jos mietitään hevosen elämää kokonaisuudessaan, ollaan vielä heikommilla jäillä. Kuinka moni hevonen saa päättää, missä viettää aikansa ja kenen kanssa? Hevosen koko elämä on ihmisten käsissä: se talutetaan karsinasta tarhaan ja takaisin, ja tarhataan ihmisten mielihalujen tai resurssien mukaisesti. Sen ruokinta-ajat sanelee ihmismaailman aikataulut, eikä suinkaan hevosen oma näläntunne tai lajinmukainen laidunnustarve. Sitä ruokitaan rehuilla, jotka ihminen katsoo soveliaaksi ravinnoksi, vaikka hevonen söisi mieluummin jotain muuta.

Nykymaailman harraste-tai kilpahevonen joutuu hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen pitäisi selviytyä oman yritteliäisyyden tai nokkeluuden avulla. Yleensä kun hevonen on nokkela, se saa siitä satikutia palkaksi, sillä karsinanovia ja tarhanportteja sukkelasti availeva hevonen on varsinainen riesa tallityöntekijöille. Jos hevonen onnistuu hankkiutumaan ikävyyksiin, tulee paikalle ihminen, joka vapauttaa sen hankalasta tilanteesta. Ei mikään ihme, että nykyajan hevoset ovat uusavuttomia ääliöitä, jotka satuttavat itseään heti, kun silmä välttää. Niille ei yksinkertaisesti ole kehittynyt taitoja ratkaista ongelmatilanteita itsenäisesti. Me ihmiset olemme erittäin tehokkaasti karsineet niiden elämästä sellaiset virikkeet, jotka sallisivat niiden oppia virheistään. Turvallisuuden nimissä tietenkin.

Hevosista on tullut monisataakiloisia lellikakaroita, joiden koko elämä on siloiteltu etukäteen mahdollisimman helpoksi. Ja auta armias, jos rutiineihin tulee yllättävä muutos, tällöin koko talli saa tuta tuon viisisataakiloisen primadonnan närkästyksen: seinät paukkuu ja kalterit kolisee, kun tuohtunut eläin alleviivaa huonoa kohteluaan ja hoputtaa henkilökuntaa toimimaan. Hevoselle ei yleensä tee hyvää, että se on oman ihmisensä ainoa hevonen. Tiedetäänhän me jo lapsistakin, että vanhempiensa ainoa silmäterä on yleensä raivostuttava lellikakara, jolle koko muu maailma haluaisi antaa kunnon selkäsaunan, kun taas vanhemmat ovat täysin sokeita pikkuhitlerinsä ärsyttävyydelle. Meidän tallilla tällaisia primadonnia ei luojan kiitos ole, koska niillä kaikilla on niin järkevät omistajat.

Tähän nyt vielä loppukaneetiksi, että osa omista hevosistani on ihan tavallisessa karsinatallissa ja niiden puolesta päätetään lähes kaikki mitä niiden elämässä tapahtuu. Tarkoituksenani ei siis ollut moralisoida kenenkään hevosenpitoa, ei oikeastaan edes kyseenalaistaa vallalla olevia käytäntöjä (paitsi ehkä ihan vähäsen? ;o) , vaan saada ihmiset pohtimaan kysymystä jostain muusta kuin omasta näkökulmastaan.