Eläinten koulutus tuottaa välillä hupaisia sivutuotteita. Vaikka kuinka suunnittelisi koulutustilanteen edeltäkäsin, saattaa koulutettava eläin oppiakin jotain ihan muuta kuin alunperin oli tarkoitus. Viimeisin tällainen sivujuonne on Keikkuvarsan kiinteä ja lämmin suhde valkoiseen puutarhatuoliin.
Aloitin Keikun ratsukoulutuksen samalla tavalla kuin aina ennenkin olen homman tehnyt, eli tein paljon asioita maasta käsin ennen selkäännousua. Siedätin sen kahiseville ja selän päällä keikkuville asioille, ohjasajoin sitä pyörössä pitkillä liinoilla, totutin satulaan ja opetin kääntävät ohjasavut vieressä kävellen. Ensimmäinen selkäännousu tehtiin muoviselta puutarhatuolilta paljaaseen selkään. Sen jälkeen totuteltiin selkäännousuun ja alastuloon ilman satulaa, ja kun se oli ihan jees juttu eikä aiheuttanut jännittymistä, lisättiin satula sinne väliin. Valkoinen puutarhatuoli oli koko ajan kuvioissa mukana, ja Keikku oppikin jo ensimmäisellä kerralla asettumaan itse oikeaan paikkaan tuolin viereen. Kaikki tämä siis pyöröaitauksen turvallisten seinien sisäpuolella.
Viime viikolla otin taas Keikun pitkästä aikaa käsittelyyn, ja tajusin vasta kentälle kävellessä että pyöröaitaus olikin varattu. Se on nyt Epsanjanruunan turvatarhana, koska se mokoma ei pysy pelkissä langoissa. Laiskana ihmisenä en enää jaksanut lähteä siirtämään Espanjanruunaa, joten ajattelin että hoidetaan ne selkäännousuhommat nyt sitten ekaa kertaa isolla kentällä. Hain valkoisen tuolin ja Keikku asettui sen viereen hyvin rauhallisena ja itsevarmana. Nousin selkään ja tulin alas muutaman kerran (koska edellisestä kerrasta on kulunut niin pitkä aika, että ajattelin sen tarvitsevan hiukan kertausta). Se ei ollut moinaskaan, vaan seisoi silmät tyytyväisinä viiruina tuolin vieressä minun harrastaessa eestaasjumppaani. Tämän jälkeen kävelytin sitä kentällä hetken aikaa (jotta sen mahdollisesti kohonneet stressihormonitasot palautuisivat normaaliksi) ja vein sen taas tuolin viereen.
Nousin selkään ja odotin, että se rentoutuisi, ja pyysin sitä liikkeelle. Ohjaaminen on vielä aikamoista hapuilua, joten kiemurtelimme tuolin lähellä ja vähän kauempanakin. Aina, kun etäännyimme liian kauaksi tuolista (n. 10 m eli yli sen etäisyyden, mikä aikaisemmin oli ollut pyöröaitauksessa uralta keskellä olevalle tuolille) Keikku jännittyi hiukan, joten palautin sen lähemmäksi tuolia ja se rentoutui. Pikkuhiljaa kasvatimme napanuoraa ja lopussa haahuilimme rentona peräti 15 metrin päässä tuolista. Aikaisemmat pyörössä aloittamani hevoset ovat liittäneet kokemansa raukeanrauhallisen olotilan pyöröaitaukseen, mutta Keikku näyttää liittävän sen (myös?) valkoiseen puutarhatuoliin. Keikun reaktiivisuuden tähden olen ollut sen kanssa tässä selkäännousuasiassa paljon huolellisempi kuin yleensä, joten ilmeisesti tuoli on sivutuotteena muuttunut rauhoittavaksi ärsykkeeksi. Enpä olisi tätäkään huomannut, jos olisin toiminut kuten aikaisemmin, eli noussut pyörössä selkään ja ratsastanut sieltä ulos vasta, kun hevonen on täysin rento ratsastaja selässään ja ohjaus toimii edes välttävästi. Siinä vaiheessa nimittäin hevosen itsevarmuus ratsastaja selässä on jo niin hyvä, ettei se enää kaipaa pyöröaitauksen turvaa.
Mietin tietenkin heti, miten voisin hyödyntää Keikun koulutuksessa tätä vasta ilmennyttä kiintymystä valkoiseen muovituoliin. Kentällä olevaan toiseen samanlaiseen tuoliin Keikku ei ainakaan nyt kiinnittänyt mitään huomiota, mikä on positiivinen juttu. Keikun isoäiti Kilttitamma nimittäin epäilee kaikkien kentän läheisyydessä olevien muovituolien olevan paikalla tappoaikeissa: nehän ilmiselvästi vaanivat, koska ovat paikoillaan. Lisäksi sen mielestä yksinäinen tuoli on vaarallisempi asia kuin lauma tuoleja. Länkkärikisoissa tuomarit istuvat aika usein samanlaisilla valkoisilla muovituoleilla, joten Keikku ei tulevaisuudessa todennäköisesti pelkää ainakaan tuomaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti