No nyt sai Pikkutamma liukkarit alle! Jos ei ala stopit pelittää, niin... sitten ei. Ollaan sen kanssa edistytty viime aikoina kivasti, eilen tehtiin muutama laukanvaihtoa kasilla. Suht hyvin onnistui, ottaen huomioon ettei olla tehty niitä pariin kolmeen vuoteen kuin joitain yksittäisiä silloin tällöin.
Tehtiin niitä koulutuksen alkuaikoina jonkin verran, että se oppisi vaihtamaan matalasti ja luonnollisesti. En halunnut tehdä sitä virhettä, että opettaisin sille vastalaukan ennen vaihtoja. Siinä meinaan käy helposti silleen, että hevosta on vaikeaa saada enää oppimaan vaihtoa askeleessa, kun se on tottunut menemään vastalaukkaa luontevasti. Hevosesta tulee helposti sellainen ikuinen ravin kautta vaihtaja, tai sitten se voi oppia vaihtamaan väärin, kouluratsastustyyppisesti: vaihto on liian korkea ja laukkaan tulee hidastus (tai jopa pysähdys) vaihdon kohdalle.
Nyt sitten jatketaan vaihdon hiomista. Heppa on saatava vaihtamaan täsmälleen halutusa kohdassa, myös suoralla uralla ratsastettaessa, ja vaihdon jälkeinen ryysääminen on saatava kitkettyä pois.
perjantaina, elokuuta 26, 2005
perjantaina, elokuuta 19, 2005
Epätoivosta seitsemänteen taivaaseen
Ratsastin PTn toissapäivänä enkkukamoilla ja enkkutyylillä, ja voi jestas että oli vaikeeta. Sattui vielä olemaan tuulinen päivä, niin että se näki ja kuuli mörköjä joka puun, kiven ja kannon kohdalla (ja niitähän riittää, kun kenttä sijaitsee metsän laidassa...). PT ei myöskään ole tottunut jatkuvaan kuolaintukeen, ja oli hyvin hämmentynyt lyhyistä ohjista. Epätoivon fiiliksistä huolimatta hommasta oli kyllä paljon hyötyä, koska saatiin aikaiseksi hyvä rento laukka ja jopa pari hyvää laukanvaihtoa.
Eilen ratsastin PTn taas länkkärivehkeillä, ja polle toimi kuin unelma! Mentiin kangilla yhdellä kädellä hiiiidasta jogia ja rentoa laukkaa, peruuttaminenkin onnistui pelkällä painolla. Mitäs se otus nyt oikein hautoo, tämä ei kyllä ole sen normaalia käytöstä?! Ei vaan vitsailu sikseen, nämä tällaiset eilisen kaltaiset ratsastuskerrat ovat juuri niitä, joita odotellessa jaksaa taas venyttää hermoa ja laskea sataan seuraavat 10 ratsastuskertaa. Muut hevoset, joilla yleensä ratsastan, kehittyvät ja toimivat asteittain ja ovat paremmin ennalta arvattavia. PT (ja itse asiassa myös sen emä KT) taas on kuin vuoristorata, tänään ollaan huippuhyviä, huomenna ei onnistu yksinkertaisesti mikään. Jossain vaiheessa seurasin sellaiset puoli vuotta sen käyttäytymistä ja merkitsin aina ratsastuksen jälkeen ylös miten se käyttäytyi. Kiukuttelukohtaukset eivät näyttäneet korreloivan mitenkään kiimojen kanssa, vaan elivat ihan omaa biorytmiään. Ne olivat pahimmillaan siinä 4-5 vuoden iässä, ja alkoivat helpottua 6 vuotiaana. Nykyään PT on jo ihan siedettävä, "raivareita" se ei ole saanut enää kahteen vuoteen.
Monet nuoria hevosia paljon ratsastaneet sanovat, että hevosilla on murrosikä juuri tuossa 4-5 vuoden iässä, jonka jälkeen ne aikuistuvat ja muuttuvat helpommiksi ratsastaa. Ainakin meidän hevosten kohdalla tuo on pitänyt hyvin paikkansa, ne ovat ihania 3 vuotiaana, sitten ne ovat 1 - 2 vuotta ihan kamalia. Vasta tuon murrosiän jälkeen ne kykenevät hallitsemaan hermonsa ja keskittymään työntekoon kunnolla.
Eilen ratsastin PTn taas länkkärivehkeillä, ja polle toimi kuin unelma! Mentiin kangilla yhdellä kädellä hiiiidasta jogia ja rentoa laukkaa, peruuttaminenkin onnistui pelkällä painolla. Mitäs se otus nyt oikein hautoo, tämä ei kyllä ole sen normaalia käytöstä?! Ei vaan vitsailu sikseen, nämä tällaiset eilisen kaltaiset ratsastuskerrat ovat juuri niitä, joita odotellessa jaksaa taas venyttää hermoa ja laskea sataan seuraavat 10 ratsastuskertaa. Muut hevoset, joilla yleensä ratsastan, kehittyvät ja toimivat asteittain ja ovat paremmin ennalta arvattavia. PT (ja itse asiassa myös sen emä KT) taas on kuin vuoristorata, tänään ollaan huippuhyviä, huomenna ei onnistu yksinkertaisesti mikään. Jossain vaiheessa seurasin sellaiset puoli vuotta sen käyttäytymistä ja merkitsin aina ratsastuksen jälkeen ylös miten se käyttäytyi. Kiukuttelukohtaukset eivät näyttäneet korreloivan mitenkään kiimojen kanssa, vaan elivat ihan omaa biorytmiään. Ne olivat pahimmillaan siinä 4-5 vuoden iässä, ja alkoivat helpottua 6 vuotiaana. Nykyään PT on jo ihan siedettävä, "raivareita" se ei ole saanut enää kahteen vuoteen.
Monet nuoria hevosia paljon ratsastaneet sanovat, että hevosilla on murrosikä juuri tuossa 4-5 vuoden iässä, jonka jälkeen ne aikuistuvat ja muuttuvat helpommiksi ratsastaa. Ainakin meidän hevosten kohdalla tuo on pitänyt hyvin paikkansa, ne ovat ihania 3 vuotiaana, sitten ne ovat 1 - 2 vuotta ihan kamalia. Vasta tuon murrosiän jälkeen ne kykenevät hallitsemaan hermonsa ja keskittymään työntekoon kunnolla.
keskiviikkona, elokuuta 17, 2005
Laukkatreeniä ja kisahöpinöitä
Viime viikolla löytyi syy Pikkutamman huonoille oikean kierroksen spineille. Hieroja sanoi, että kopukalla on vasemmanpuoleiset iso selkälihas ja lapa todella kireänä. Tänään hierottiin tokaa kertaa ja uusi satulakin on, niin että toivottavasti saadaan ongelma poistettua. Muuten PT toimii oikein kivasti, se ei enää näe mörköjä joka pusikossa ja jaksaa keskittyä työntekoon ihan aikuisesti.
Ollaan nyt työstetty laukkaa aika paljon, ensin haettiin rentoutta ja nyt säädetään vaihteita kohdalleen: hidas plösölaukka, laukka ja nopea reining- laukka. Kaksi vaihdetta löytyy jo istunnalla, ne nopeammat, mutta hitaan kanssa ollaan vielä vaiheessa. Plösölaukka vaatii hevosen vatsa- ja selkälihaksilta todella paljon, joten sitä ei ihan parissa kuukaudessa saavuteta.
Läikkiksen omppa höpötteli toissapäivänä Hoitaja1selle, että kuinka kauan toi tyyppi aikoo oikein hautoa tota pollea täällä takapihalla, menis nyt piru vieköön sillä kisoihin reinaamaan. Juu, mennään mennään, mutta vasta sitten, kun laukanvaihto on kunnolla hanskassa. Ollaan nyt niin kauan harjoiteltu tasapainoista laukkaa, että vaihto on huonontunut ihan kamalaksi, polle loikkaa vaihtaessaan kuin tykinammus, poissa on ihanan litteä ja huomaamaton reining- vaihto. Nyyh. No, ehkä se sieltä vielä löytyy. Itse asiassa ollaan lähiaikoina menossa harjoituskisoihin plösöttämään, että polli oppisi käyttäytymään kisapaikoilla. En ole asettanut sijoittumistavoitteita kovin korkealle, koska PT ei todellakaan ole mikään pleasure- hevonen, sen on ihan liian nopea ja sähäkkä siihen hommaan. Ja ensi viikolla se saa alleen slaidarit, niin että päästään reenaamaan liukupysähdyksiä. Ehditään reenata niillä pari kolme kuukautta, ennenkuin tulee hokkikelit.
Ollaan nyt työstetty laukkaa aika paljon, ensin haettiin rentoutta ja nyt säädetään vaihteita kohdalleen: hidas plösölaukka, laukka ja nopea reining- laukka. Kaksi vaihdetta löytyy jo istunnalla, ne nopeammat, mutta hitaan kanssa ollaan vielä vaiheessa. Plösölaukka vaatii hevosen vatsa- ja selkälihaksilta todella paljon, joten sitä ei ihan parissa kuukaudessa saavuteta.
Läikkiksen omppa höpötteli toissapäivänä Hoitaja1selle, että kuinka kauan toi tyyppi aikoo oikein hautoa tota pollea täällä takapihalla, menis nyt piru vieköön sillä kisoihin reinaamaan. Juu, mennään mennään, mutta vasta sitten, kun laukanvaihto on kunnolla hanskassa. Ollaan nyt niin kauan harjoiteltu tasapainoista laukkaa, että vaihto on huonontunut ihan kamalaksi, polle loikkaa vaihtaessaan kuin tykinammus, poissa on ihanan litteä ja huomaamaton reining- vaihto. Nyyh. No, ehkä se sieltä vielä löytyy. Itse asiassa ollaan lähiaikoina menossa harjoituskisoihin plösöttämään, että polli oppisi käyttäytymään kisapaikoilla. En ole asettanut sijoittumistavoitteita kovin korkealle, koska PT ei todellakaan ole mikään pleasure- hevonen, sen on ihan liian nopea ja sähäkkä siihen hommaan. Ja ensi viikolla se saa alleen slaidarit, niin että päästään reenaamaan liukupysähdyksiä. Ehditään reenata niillä pari kolme kuukautta, ennenkuin tulee hokkikelit.
tiistaina, elokuuta 02, 2005
Hevosten välisestä ystävyydestä
Meidän Pikkutamma on äärettömän sosiaalinen otus, joka tulee toimeen kaikkien muiden hevosten kanssa, riippumatta niiden asemasta laumahierarkiassa. Niinpä laitoimme sen Läikkäpollen kaveriksi pihattoon. Läikkis on vuotias tammavarsa, joka oli ennen meille tuloa ehtinyt asua syntymäpaikkansa lisäksi kahdella muulla tallilla. Läikkiksen ja PT:n välille syntyi nopeasti hyvin voimakas kiintymys, ja nyt ne ovat kuin emä ja varsa. Sosiaalisuudestaan huolimatta PT osaa olla ihan luontevasti välillä yksinkin, mutta Läikkis on aivan murheen murtama, jos sen uusi kaveri viedään pois.
Sunnuntaina pollet joutuivat olemaan erossa toisistaan muutaman tunnin, ja Läikkis sai sen aikaa olla muiden tammojen kanssa samalla laitumella. Kun hepat taas illalla laitettiin yhdessä pihattoon, Läikkis oli niin innoissaan parhaan kaverinsa tapaamisesta, että se nuoli PT:a kaulasta. Se liimautui PT:n pykälään niin tiiviisti, että PT:kin alkoi jo vähän ahdistaa moinen tunkeilu.
Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa, VT ja KT, olivat vieraassa tallissa vuokralaisena, nuorempi niistä kiintyi hyvin voimakkaasti samanikäiseen kaveriinsa. Kaveri kuitenkin katkaisi laitumella jalkansa ja se jouduttiin lopettamaan. KT oli monta kuukautta hyvin masentuneen oloinen, se oli niin apaattinen, että luulimme sen olevan sairas. Samoin PT menetti kaksivuotiaana varsakaverinsa, ja oli sen jälkeen hyvin pitkään muissa maailmoissa ja apaattinen. Joskus, kun VT ja KT ovat joutuneet olemaan pitkään erossa toisistaan, jälleennäkemisen riemua on hauska katsella. Ne laittavat kaulat kaarella ja nenänsieraimet vastakkain, höpöttävät toisilleen matalalla äänellä ja pyrähtävät yhtä aikaa joustavaan raviin. Sitten ne juoksevat palan matkaa rinnakkain, pysähtyvät ja höpöttävät taas toisilleen nenät vastakkain. Juoksevat taas, kääntyvät yhtä aikaa ja välillä pysähtyvät höpöttämään. Tätä kestää vartin verran, sitten mennään yhdessä syömään, samalle heinäkasalle tai ruohotuppaalle.
Ilmeisestikin nuorena solmituista ystävyyssuhteista muodostuu hyvin kiinteitä, ja hevoset kokevat kaverin menetyksen voimakkaasti. Kuinkakohan moni hevosen omistaja miettii tätä, kun vaihtaa hevosensa uuteen tallipaikkaan? Useimmiten ihmiset tekevät tallinvaihtopäätöksen sen perusteella, missä talli sijaitsee ja mikä on kuukausivuokra. Tai onko tallilla maneesi vai ei. Tai keitä muita ihmisiä tallilla liikkuu. Kaikki tekijöitä, jotka ovat hevosen kannalta merkityksettömiä. Entä sitten ne hevoset, joilta on viety mahdollisuus kaverisuhteiden solmimiseen, koska ne on aina tarhattu yksin, ja karsinassakin on kiinteät seinät niin että ne eivät pääse koskettelemaan muita hevosia? Hevosen laumavietti on todella voimakas, todennäköisesti paljon voimakkaampi kuin ihmisellä. Siitä huolimatta me tuomitsemme ne hyvin kevyin perustein elämään eristyssellissä, ilman ainuttakaan fyysistä kontaktia lajitovereihin. Kuinkahan moni meistä ihmisistä selviäisi täyspäisenä moisesta?
Sunnuntaina pollet joutuivat olemaan erossa toisistaan muutaman tunnin, ja Läikkis sai sen aikaa olla muiden tammojen kanssa samalla laitumella. Kun hepat taas illalla laitettiin yhdessä pihattoon, Läikkis oli niin innoissaan parhaan kaverinsa tapaamisesta, että se nuoli PT:a kaulasta. Se liimautui PT:n pykälään niin tiiviisti, että PT:kin alkoi jo vähän ahdistaa moinen tunkeilu.
Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa, VT ja KT, olivat vieraassa tallissa vuokralaisena, nuorempi niistä kiintyi hyvin voimakkaasti samanikäiseen kaveriinsa. Kaveri kuitenkin katkaisi laitumella jalkansa ja se jouduttiin lopettamaan. KT oli monta kuukautta hyvin masentuneen oloinen, se oli niin apaattinen, että luulimme sen olevan sairas. Samoin PT menetti kaksivuotiaana varsakaverinsa, ja oli sen jälkeen hyvin pitkään muissa maailmoissa ja apaattinen. Joskus, kun VT ja KT ovat joutuneet olemaan pitkään erossa toisistaan, jälleennäkemisen riemua on hauska katsella. Ne laittavat kaulat kaarella ja nenänsieraimet vastakkain, höpöttävät toisilleen matalalla äänellä ja pyrähtävät yhtä aikaa joustavaan raviin. Sitten ne juoksevat palan matkaa rinnakkain, pysähtyvät ja höpöttävät taas toisilleen nenät vastakkain. Juoksevat taas, kääntyvät yhtä aikaa ja välillä pysähtyvät höpöttämään. Tätä kestää vartin verran, sitten mennään yhdessä syömään, samalle heinäkasalle tai ruohotuppaalle.
Ilmeisestikin nuorena solmituista ystävyyssuhteista muodostuu hyvin kiinteitä, ja hevoset kokevat kaverin menetyksen voimakkaasti. Kuinkakohan moni hevosen omistaja miettii tätä, kun vaihtaa hevosensa uuteen tallipaikkaan? Useimmiten ihmiset tekevät tallinvaihtopäätöksen sen perusteella, missä talli sijaitsee ja mikä on kuukausivuokra. Tai onko tallilla maneesi vai ei. Tai keitä muita ihmisiä tallilla liikkuu. Kaikki tekijöitä, jotka ovat hevosen kannalta merkityksettömiä. Entä sitten ne hevoset, joilta on viety mahdollisuus kaverisuhteiden solmimiseen, koska ne on aina tarhattu yksin, ja karsinassakin on kiinteät seinät niin että ne eivät pääse koskettelemaan muita hevosia? Hevosen laumavietti on todella voimakas, todennäköisesti paljon voimakkaampi kuin ihmisellä. Siitä huolimatta me tuomitsemme ne hyvin kevyin perustein elämään eristyssellissä, ilman ainuttakaan fyysistä kontaktia lajitovereihin. Kuinkahan moni meistä ihmisistä selviäisi täyspäisenä moisesta?
maanantaina, elokuuta 01, 2005
Maastoilua ponien kanssa
Pikkutamma ja minä lähdettiin sunnuntaina issikoiden kanssa pitkälle maastolenkille. Käytiin koluamassa reittejä, joita kukaan meistä ei aikaisemmin ollut ratsastanut. Reissu kesti 3,5 tuntia ja matkaa kertyi sellaiset 20 kilsaa. Pidettiin aika rauhallista tahtia, pääasiassa mentiin kävellen, sopivat pätkät ravattiin hillitysti (issikat tölttäsivät).
Vähän jännitti lähteä kyseiseen suuntaan, koska sielläpäin nimittäin vaikuttaa eräs maanviljelijä, joka inhoaa hevosia. On hätyytellyt suurilla työkoneilla ajaessaan hevosen kanssa tiellä liikkuneita ja kuulemma kehoittanut perheenjäseniäänkin kiusantekoon. Juorut kertovat, että tyyppi olisi keväällä ajanut jollain kauhakuormaajalla tms. hevosen päälle, ja hevonen jouduttiin sen vuoksi lopettamaan. Niin että äijän muodostama uhka on ihan todellinen. Kyseinen hemmo on joskus käynyt meillä urakoimassa, ja olen jokunen vuosi sitten ostanut silti heinää ja olkia, niin että ajattelin että pystyn kyllä puhumaan sen järkiinsä, jos joudutaan lenkillä vastakkain.
Ei törmätty kuitenkaan yhteenkään kiusaajaan, vaan lenkki sujui mainiosti. Pikkutamma alkaa pikkuhiljaa oppia suhtautumaan erilaisiin kulkuneuvoihin, eikä enää yritä loikata auton eteen tai peruuta ojaan pelästyessään. Autoilijat eivät käsitä sitä, että hevonen painaa saman verran kuin hirvi ja toimii pelästyessään täsmälleen samalla tavoin: hyökkää pelkoa aiheuttavan kohteen eteen. Moni autoilija vetää kapealla tiellä hevosten ohi normaalia ajonopeutta, mutta en oikein usko että kukaan niistä tekisi samoin jos tienvarressa liikkuisi hirvi. Joo, onhan sillä hevosella se ratsastaja selässä, mutta ihan oikeasti, mitä joku 50-80 kiloinen ratsastaja pystyy tekemään, jos 400-600 kiloa hevosta päättää hypätä auton eteen? Sellaista otusta kuin täysin liikennevarma hevonen ei olekaan, rauhallisin ja varminkin polle saattaa yhtäkkiä säikähtää jotain ja loikata ajoradalle.
Jaa, miksi sinne liikenteeseen sitten on tungettava hevosen kanssa? No ensinnäkin siksi, että hevoset tarvitsevat vaihtelua työskentelyynsä, pelkällä kenttä/ maneesityöskentelyllä niistä tulee joko sikalaiskoja, hysteerikkoja tai elämäänsä kyllästyneitä robotteja. Pääkaupunkiseudulta ei juurikaan enää löydä maastolenkkejä, jotka eivät ainakin osittain menisi autoteitä pitkin. Toisekseen vaihtelu tekee hyvää ratsastajallekin, koska ainainen suu viivana/ otsa rypyssä työskentely vie kivasta harrastuksesta kaiken ilon ja hommasta tulee ennen pitkää ilotonta tahkoamista (joidenkin ratsastajien homma on aina ollut sitä, joten he eivät edes tiedä, mitä on mukava yhteistyö hevosen kanssa). Kolmanneksi liikenteeseen ja muuttuvaan ympäristöön tottumaton hevonen on aina ja jokapaikassa vaarallinen, ja ainoa paikka, jossa sen voi siihen totuttaa, on liikenne. Neljäntenä ja mun mielestä tärkeimpänä syynä liikenteessä ratsastamiseen on se, että alunperin hevonen kuului liikenteeseen. Hevoset olivat teillä ennen autoja, itse asiassa ne ovat kulkuneuvoja siinä missä autotkin. Jos minä haluaisin alkaa käyttää hevoskyytiä vaikkapa kauppareissulla, minulla pitäisi kaiken tasapuolisuuden nimissä olla siihen mahdollisuus. Esim. Unkarissa käydessäni olin aivan haltioissani siitä, että kaupunkien liikenteessä liikuttiin hevoskärryillä ihan luontevasti, ja muu liikenne huomioi hevoset kohteliaasti. No, Unkarin liikennekulttuuri oli suomalaiseen verrattuna muutenkin huomattavasti kohteliaampaa, ja sitä myöten myös hitaampaa.
Illalla kolusin karttaa läpi ja etsin uusia, pitempiä ja parempia maastoilureittejä. Löysin yhden lyhyemmän, sellaisen 10 kilsan mahdollisen reitin, sekä muutaman pidemmän , 20-30 kilsan mittaisen ehdokkaan. nyt sitten vaan pitäisi jostain löytyä sitä aikaa että pääsisi tutkimaan, josko reitit olisivat käyttökelpoisia ja turvallisia.
Vähän jännitti lähteä kyseiseen suuntaan, koska sielläpäin nimittäin vaikuttaa eräs maanviljelijä, joka inhoaa hevosia. On hätyytellyt suurilla työkoneilla ajaessaan hevosen kanssa tiellä liikkuneita ja kuulemma kehoittanut perheenjäseniäänkin kiusantekoon. Juorut kertovat, että tyyppi olisi keväällä ajanut jollain kauhakuormaajalla tms. hevosen päälle, ja hevonen jouduttiin sen vuoksi lopettamaan. Niin että äijän muodostama uhka on ihan todellinen. Kyseinen hemmo on joskus käynyt meillä urakoimassa, ja olen jokunen vuosi sitten ostanut silti heinää ja olkia, niin että ajattelin että pystyn kyllä puhumaan sen järkiinsä, jos joudutaan lenkillä vastakkain.
Ei törmätty kuitenkaan yhteenkään kiusaajaan, vaan lenkki sujui mainiosti. Pikkutamma alkaa pikkuhiljaa oppia suhtautumaan erilaisiin kulkuneuvoihin, eikä enää yritä loikata auton eteen tai peruuta ojaan pelästyessään. Autoilijat eivät käsitä sitä, että hevonen painaa saman verran kuin hirvi ja toimii pelästyessään täsmälleen samalla tavoin: hyökkää pelkoa aiheuttavan kohteen eteen. Moni autoilija vetää kapealla tiellä hevosten ohi normaalia ajonopeutta, mutta en oikein usko että kukaan niistä tekisi samoin jos tienvarressa liikkuisi hirvi. Joo, onhan sillä hevosella se ratsastaja selässä, mutta ihan oikeasti, mitä joku 50-80 kiloinen ratsastaja pystyy tekemään, jos 400-600 kiloa hevosta päättää hypätä auton eteen? Sellaista otusta kuin täysin liikennevarma hevonen ei olekaan, rauhallisin ja varminkin polle saattaa yhtäkkiä säikähtää jotain ja loikata ajoradalle.
Jaa, miksi sinne liikenteeseen sitten on tungettava hevosen kanssa? No ensinnäkin siksi, että hevoset tarvitsevat vaihtelua työskentelyynsä, pelkällä kenttä/ maneesityöskentelyllä niistä tulee joko sikalaiskoja, hysteerikkoja tai elämäänsä kyllästyneitä robotteja. Pääkaupunkiseudulta ei juurikaan enää löydä maastolenkkejä, jotka eivät ainakin osittain menisi autoteitä pitkin. Toisekseen vaihtelu tekee hyvää ratsastajallekin, koska ainainen suu viivana/ otsa rypyssä työskentely vie kivasta harrastuksesta kaiken ilon ja hommasta tulee ennen pitkää ilotonta tahkoamista (joidenkin ratsastajien homma on aina ollut sitä, joten he eivät edes tiedä, mitä on mukava yhteistyö hevosen kanssa). Kolmanneksi liikenteeseen ja muuttuvaan ympäristöön tottumaton hevonen on aina ja jokapaikassa vaarallinen, ja ainoa paikka, jossa sen voi siihen totuttaa, on liikenne. Neljäntenä ja mun mielestä tärkeimpänä syynä liikenteessä ratsastamiseen on se, että alunperin hevonen kuului liikenteeseen. Hevoset olivat teillä ennen autoja, itse asiassa ne ovat kulkuneuvoja siinä missä autotkin. Jos minä haluaisin alkaa käyttää hevoskyytiä vaikkapa kauppareissulla, minulla pitäisi kaiken tasapuolisuuden nimissä olla siihen mahdollisuus. Esim. Unkarissa käydessäni olin aivan haltioissani siitä, että kaupunkien liikenteessä liikuttiin hevoskärryillä ihan luontevasti, ja muu liikenne huomioi hevoset kohteliaasti. No, Unkarin liikennekulttuuri oli suomalaiseen verrattuna muutenkin huomattavasti kohteliaampaa, ja sitä myöten myös hitaampaa.
Illalla kolusin karttaa läpi ja etsin uusia, pitempiä ja parempia maastoilureittejä. Löysin yhden lyhyemmän, sellaisen 10 kilsan mahdollisen reitin, sekä muutaman pidemmän , 20-30 kilsan mittaisen ehdokkaan. nyt sitten vaan pitäisi jostain löytyä sitä aikaa että pääsisi tutkimaan, josko reitit olisivat käyttökelpoisia ja turvallisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)