Tätipahkeisen ja Vanhantamman kanssa maastossa, loistava sää vaikkakin vähän kylmä: siinä -12 astetta. Ehdittiin lähteä juuri ennen auringonlaskua, joten valoa riitti hyvin sellaiseen tunnin ratsastukseen. Lemppari kävi tosi kovilla kierroksilla, johtui varmaan pakkasesta. Lähdettiin tallin pihasta pellolle päin, ja kaikkien sääntöjen vastaisesti aloitettiin reissu reippaalla laukalla syvässä lumessa. Ajattelin sen hiukan rauhoittavan Lempparia, mutta eipä se juurikaan auttanut. Mentiin vielä metsässäkin häntä tötteröllä piffiä ja paffia. Vasta kun päästiin vaikeammalle polulle, missä pitää katsoa mihin kavionsa laittaa, muuttui eteneminen normaalimmaksi.
Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.
Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.
Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.
torstaina, helmikuuta 24, 2005
20-2-05 Isoruuna, tunti
Tunnilla taas, pitkän tauon jälkeen. Isoruuna oli aika reippaalla tuulella, enkä oikein saanut omaa istuntaani vakaaksi. Hevonen kulki ja kukkui kuitenkin aivan mallikkaasti, joten en vaivautunut laskeutumaan ratsailta ja tarkistamaan satulointia.
Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.
Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.
Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"
Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.
Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.
Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.
Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.
Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"
Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.
Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.
20-2-05 Lempipoika, maastoilua
Lemppari oli niin seesteisen oloinen, että otin riskin ja jätin juoksuttamatta. Eipä tuota huomannut mitenkään, se antoi ihan asiallisesti nousta selkään tallin edessäkin. Joka muuten olikin eka kerta, olen ain aikaisemmin noussut selkään vasta kentällä. Nyt ei huvittanut kahlata lumessa parin sadan metrin matkaa kentälle, joten lainasin pihalla autoaan lumen alta kaivavaa Koirasta pitelemään hevosta kiinni. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaan eipä tuota olisi tarvittu, Lemppari steppasi askeleen kaksi ja seisoi sen jälkeen nätisti aloillaan.
Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.
Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.
Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.
Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.
Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.
Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.
maanantaina, helmikuuta 21, 2005
19-2-05 Kaunispoika, maastakäsintyöskentelyä
Laitettiin tällä kertaa satula selkään. Satulointi sujui jo paljon helpommin kuin viime kerralla, KP kyllä yritti heittää "voi vitsi mua pelottaa"- vaihteen päälle satulahuopaa laitettaessa, mutta satulasta se ei sanonut mitään. Se satulahuopakin pelotti vain siksi, ettäse oli musta. KP suhtautuu kaikkeen mustaan todella epäluuloisesti. Laitoin sille suitset päähän, ihan vaan kuolaimiin totuttelun vuoksi, vaikka juoksutinkin sen naruriimulla.
Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.
Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.
Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.
Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.
lauantaina, helmikuuta 19, 2005
Lempipoika 19-2-05, lumessa rämpimistä
Katselin lauantaina epätoivoisena tallinpihalta kentälle johtavaa reittiä: lunta ainakin polviin saakka. En kuitenkaan viitsinyt nousta hevosen selkään juoksuttamatta ensin, joten rämmin pollea taluttaen kentälle. Siellä oli ihan sama tilanne, niin paljon lunta että polle huohotti kevyesti jo 5 minuutin juoksuttamisen jälkeen. Eikä suostunut laukkaamaan, vaikka olisin tehnyt mitä. Kerran nosti -ilmeisesti vaan ihan saadakseen minut lopettamaan hätistelyn- kolmen askeleen pituisen laukan, ja pudotti takaisin raviin. Ovela polle: se huomasi hyvin nopeasti, että minä en kovin innokkaasti poistu juoksutusympyrän keskustasta (liikaa lunta) ja piiskakin oli vain tavallinen kouluraippa (en yletä). Ja viisas polle myös, sillä juoksutusympyrän kohdalla olikin yllättäen liukas kohta.
Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.
Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .
Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.
Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .
keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005
Vanhatamma 16-2-05, hämärähommia
Käytiin taas Hoitaja1:n kanssa pikamaastoilemassa pimeässä ilman satulaa. Olikin luksusta tulla siivottuun talliin, missä odotti hevonen valmiiksi "satuloituna". Kyseinen termi piti tässä tapauksessa sisällään villaloimitetun ja riimuun puetun eläimen. Maanantaina ei liukkaiden housujen ja liukkaan hevosenkarvan välissä ollut mitään karhennetta, mikä aiheutti muutamia oho- tilanteita. Siksi se villaloimi sinne väliin. Tällä kertaa Hoitaja1 ehti napata sidepullit omalle ratsulleen, joten hän oli armeliaasti virittänyt Vanhalletamman nahkariimuun kaksi riimunnarua ohjiksi.
Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.
VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.
Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.
Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.
ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...
Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.
VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.
Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.
Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.
ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...
maanantaina, helmikuuta 14, 2005
Vanhatamma 14-2-05
Pyörähdettiin pieni maastolenkki Hoitaja1:n ja Kiltintamman kanssa ilman satulaa. Ei menty ollenkaan autotielle, vaan kahlattiin käynnissä ja ravissa lumisella metsätiellä ja hiekkakuopalla. Laitettiin kuitenkin otsalamput päähän ja vikkuvat punaiset valot käsivarteen, lähinnä siltä varalta että kohdattaisiin moottorikelkkailijoita. Hoitaja1 joutui viime talvena todella vaaralliseen tilanteeseen aivan pihamme viereisessä metsikössä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista valoa mukanaan. Joku oli iltapimeässä kokeilemassa kelkkaansa, ja tottakai kuvitteli olevansa liikenteessä yksinään. Oli kuulemma sujahtanut todella läheltä ohi, eikä ilmeisesti edes huomannut meinanneensa kolaroida hevosen kanssa. Sen jälkeen ollaan aika visusti pidetty heijastimia ja vilkkuvaloja pimeässä.
Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.
Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.
lauantaina, helmikuuta 12, 2005
Lempipoika 12-2-05 maastoilua
Taas uusi yritys aloittaa hevosten säännöllinen liikuttaminen. Sama juttu joka talvi, heti kun pääsee hommiin käsiksi, iskee flunssa tai sää muuttuu ihan kamalaksi.
Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.
Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.
On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.
Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.
Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.
Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.
Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.
On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.
Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.
Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
Kaunispoika 8-2-05 satulaan totuttelua
Harjoiteltiin tänään Kauniinpojan kanssa satulointia. Otin sen tallin käytävälle ja harjasin ensin enimmät irtokarvat pois. Niitä riitti, koska KP alkoi pudottaa talvikarvaansa jo heti talvipäivän seisauksen jälkeen, kuten joka vuosi aikaisemminkin. Sitten otin satulan (ilman mitään lisävarustuksia eli ei jalustimia, satulavyötä tai huopaa) ja annoin KP:n tutustua siihen rauhassa. Kun se lopettin satulan nuuskimisen, nostin satulaa vähän ylemmäksi ja rapsuttelin hevosta samalla. Alussa se yritti kiskoa itsensä irti narusta, sitten se yritti kääntää takapäänsä itsensä (=oman päänsä) ja satulan väliin. Kun jatkoin rapsuttelemista ja poistuin satulan kanssa kauemmaksi aina kun se seisoi kiltisti paikoillaan, se käsitti pian, että kannattaa vaan seistä. Sitten nostin satulaa pikkuhiljaa ylemmäksi ja ylemmäksi, heiluttelin sitä ylös alas ja läpsyttelin vähän sen siipiäkin. Tarkkailin siinä samalla vaivihkaa KP:n ilmeitä, kun se rentoutui vähäsen, eikä enää ollut niin kovin kiinnostunut satulasta, laitoin sen sen selkään. Tein sen oikean kyljeltä, koska jostain syystä KP hyväksyy uudet asiat helpommin siltä puolelta. Sitten rapsuttelin sitä harjan juuresta ja kehuin kovasti, ja kun tuntui rennolta ja seisoi paikoillaan, otin satulan pois. Toistin satuloinnin sellaiset 7-8 kertaa, viimeisellä kerralla otin sen pois vasemmalta kyljeltä. Se vähän arvelutti KP:a, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut enää mitään steppailua tms.
Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.
Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.
Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.
Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.
perjantaina, helmikuuta 04, 2005
Tätipahkeinen & Vanhatamma 4-2-05
Maastoilua transsissa
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
tiistaina, helmikuuta 01, 2005
Minkälainen on hyvä ratsastaja?
Ratsastaja voi olla teknisesti vaikka kuinka loistava, mutta jos häneltä puuttu kyky lukea eri tyyppisiä hevosia, ei hänestä voi tulla hyvää ratsastajaa. Tuo onkin mielenkiintoinen juttu, tuo hyvän ratsastajan määritelmä. Mielestäni ratsastajasta ei tee hyvää se, että hän kisaa aktiivisesti ja/tai voittaa kisoissa (kuten suurin osa ratsastajista näyttää ajattelevan). Tottakai se mittaa ratsastajan taitoja, mutta mikään absoluuttinen mittari se ei tosiaankaan ole. Jokainen näissä hevoskuvioissa tarpeeksi kauan mukana ollut tietää, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Lajissa kuin lajissa pääsee suhteellisen pitkälle, varsinkin näissä kotimaan ympyröissä, ostamalla valmiiksi koulutetun huippuhevosen ja käyttämällä hyviä valmentajia ja ratsuttajia. Vasta ihan korkeimmalla huipulla päästään vertailemaan sitä ratsastajan todellista osaamista, kun kaikilla kilpailijoilla on allaan huippuhevoset ja huippuvalmentajien tuki.
Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.
Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.
Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.
Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.
Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.
Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)