Maastoilua transsissa
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti