No hoof no horse

Kengättömyys ei varsinaisesti ole ollut minulle mikään uskonasia, vaan huomasinpa vaan jossain vaiheessa, että suurin osa omista hevosistani tulee aivan hyvin toimeen ilman kenkiäkin. Paljasjalka- aate sai aikoinaan alkukipinänsä Pikkutamman kenkäongelmista: se onnistui jotenkin kiskomaan ainakin yhden kengän kavioistaan viimeistään kahden viikon kuluttua kengityksestä. Ja kun tietää, kuinka kiireistä porukkaa kengittäjät ovat (ja mitä kengitys kustantaa), oli helppo päätyä kokeilemaan kengättömyyttä. Kentällä ratsastaminen sujui alusta saakka aivan normaalisti, mutta maastossa mentiin seuraava vuosi pehmeitä pientareita pitkin. Seuraavana kesänä maastoilukin sujui jo ihan normaalisti.

Seuraavana oli vuorossa Kilttitamma, jonka etujalkojen liikkeissä oli parantamisen varaa. Sillä oli myös aika ajoin turvotusta takasissa. Kenkien poisto lisäsi etujalkojen liikettä, ja takajalkojen turvotukset ovat muisto vain. Sekä Pikkutammalla että Kiltillätammalla on molemmilla erittäin hyvät ja vahvat kaviot, joten kengättömyys on sopinut niille oikein hyvin.

Toisaalta taas Vanhallatammalla ja Vanhallaherralla on etujaloissa sen verran pehmeät lattakaviot, että täydellinen kengättömyys ei tule kysymykseenkään. Vanhatamma oli yhden kesän ilman etukenkiä, ja hevosparka masentui silminnähden. Se ei enää pystynyt johtamaan laumaansa, sen yleiskunto laski ja se sekä tuntui että näytti vanhalta hevoselta. Syksyllä, kun etusiin taas laitettiin popot, hevonen piristyi ihan silmissä ja sai takaisin entisen auktoriteettinsä.

Vanhanherran kaviot ovat puolestaan menneet pilalle vuosia kestäneen hoitamattomuuden vuoksi. Kavioiden holvirakenne on romahtanut, ja kaviot näyttävät lähinnä pingismailoilta. Antura on niin ohut, että se tuntuu sormella painettaessa pehmeältä. Kantoja sillä ei ollut Suomeen tuotaessa ollenkaan, niitä on nyt kasvateltu parisen vuotta hyvän kengittäjän tarkassa valvonnassa.

Lemppari ja Kaunispoika ovat olleet koko ikänsä ilman kenkiä. Poikkeuksena Lempparin muutaman vuoden takainen etukaviokato: sen etukaviot yksinkertaisesti sulivat pois märällä savipellolla. Sillä oli seuraavan talven ajan hyvin erikoisen muotoiset etukengät suojaamassa kavioita kulumiselta. Kevään koittaessa molemmat kaviot olivat kasvaneet normimittoihin, ja kengät voitiin taas jättää pois. Kauniillapojalla on emänsä ja siskonsa tavoin erinomaiset kaviot, se jopa kuluttaa ne täsmälleen oikeaan muotoon. Käytännössä se tarvitsee vuolua vain noin 4 kertaa vuodessa, ja silloinkin hyvin minimaallisesti.

En tiedä, olenko täällä maininnut asiasta, mutta Lemppari on hyvin tarkka pohjasta, jolla sitä ratsastetaan. Se ei edes harkitse laukan nostamista liukkaalla alustalla, ja liikkuu kovalla pohjalla tikittäen kuin pikku poni (mitä se ei suinkaan ole, onhan se nyt sentään 153cm korkea, iso, mahtava ja lennokasliikkeinen orhi). Viime viikonlopun tikitysratsastusten jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että pojan on saatava etukengät. Muuten se tikittää lihaksensa jumiin, ja se niistä lennokkaista liikkeistä. Takajalkojen kengitys muodostaa pienen ongelman: oriit viettävät päivänsä yhteisessä tarhassa, joten en hirveän mielelläni laitattaisi niille hokkareita takasiin. Yksi vaihtoehto saattaisi olla sellaiset päällepuettavat kalossit, mutta en ole vielä oikein vakuuttunut niiden käyttöominaisuuksista. Ensinnäkin pysyvyys askarruttaa, varsinkin pehmeillä pohjilla kuten lumihangessa tai soisilla metsäpoluilla. Toisekseen pukemisen helppous/vaikeus: miten onnistuu oletettavasti tiukkojen kenkien pukeminen pakkasen jähmettämin sormin minuuttiaikataulun hönkiessä niskaan?

Juoksutusjuttuja

Sarjassamme "hevonen opettaa tätiä", aiheenä tänään on juoksutus.

Juoksutan Kilttiätammaa säännöllisesti. Nykyisin yhä useammin, koska edistyessäni itse juoksutuksen jalossa taidossa olen alkanut saada siitä yhä enemmän hyötyäkin irti (josta lisää tuonnempana). Ehtana ratsastuskoulun kasvattina en tietenkään ollut koskaan juoksuttanut hevosta ennen Pollelaan rantautumistani. Se nyt vaan ei ole ollut ratsastuskouluissa tapana, kuten ei muukaan hevostaitojen opetus. Viime aikoina tässä on ilmeisesti tapahtunut hiukan parannusta, koska ainakin omat lapseni ovat ratsastuskoulussa saaneet monipuolista oppia myös hevosen käyttäytymisen, käsittelyn ja hoidon perusteista. Hienoa!

Palatakseni otsikon aiheeseen, juoksutin aluksi tammaa perinteiseen, kirjoista ja videoilta opiskelemaani ”enkkutyyliin”. Varusteina suitset, delta, liina ja pitkä piiska (en sentään sortunut mihinkään apuohjavirityksiin, vaikka lähes joka paikassa tähdennettiin, että juoksuttaessa on ehdottomasti oltava apuohja A, B tai ainakin C). KT on kokenut ja tasainen hevonen, joka satavarmasti ei lähde käsistä, joten pian vaihdoin suitset tavalliseen riimuun. Piiska oli mielestäni ehdottoman pakollinen varuste, koska tamma tuppasi juoksutettaessa toisinaan olemaan vähän laiska ja nihkeä.

Eli siinä sitä sitten patsasteltiin oikeaoppisesti kolmion kärkenä ja viuhuteltiin piiskaa aina kun tamman tahti alkoi hiipua. (Kaikki hevosoppaansa tavanneet tietävät, että juoksutuksessa hevonen, ihminen, liina ja piiska muodostavat tarkan, säännöllisen kolmionmuotoisen kuvion. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä).

Sattuipa sitten joku aika takaperin, että piiska unohtui matkasta enkä enää viitsinyt palata sitä hakemaan. ”Viuhuttelen vaikka ylimääräistä liinapäätä, eiköhän se tamma sillä edes jotenkuten liiku”, ajattelin.

Yllätys olikin suuri, kun KT tuntui paitsi reippaammalta, myös huomattavasti herkemmältä ja kuuntelevaisemmalta kuin normaalisti. Kovapäisenä en tietenkään yhdestä kerrasta uskonut, mutta kun seuraavallakin kerralla ilman piiskaa tapahtui sama ilmiö, koin ahaa-elämyksen. Kun käteni vapautui painavasta piiskasta (ja samalla minulla oli yksi tavara vähemmän, mihin sotkeentua ja kompastella), kroppani olikin huomattavasti rennompi ja vapaampi viestittämään hevoselle mitä halusin sen tekevän. (”Hei, tätihän on oppinut puhumaan!” Kilttitamma varmaan ajatteli mielessään.)

Olen hämmästellyt, miten herkästi hevonen reagoi kehonkieleeni. Toki ääniavutkin ovat juoksutuksessa tärkeitä (niitä käytin aiemminkin), mutta esimerkiksi temponvaihtelut on helppo saada aikaan omalla kehollaan viestittämällä. Olen edennyt lähinnä yritys-erehdys-periaatteella: kun hevonen reagoi oikein, tiedän että olen itse tehnyt oikein. Karkeana peruslogiikkana olen pitänyt "takaa ajetaan, edestä jarrutetaan". En tiedä kuinka oikeaoppista tuo lienee, mutta ainakin KT:n kohdalla toimii.

Juoksutuksesta on meille paljon hyötyä. Se on hyvää alkulämmittelyä ennen selkään nousua, ainakin Kiltintamman tapaiselle herkkikselle, joka on myös eri pätevä saamaan itselleen kaikenlaisia lihasjumeja. Ilman ratsastajaa selässä rytkymässä KT saa rauhassa verrytellä itseään ja rentoutua. Minä taas näen maasta käsin helposti, onko jompikumpi suunta tai tietty askellaji tavallista vaikeampi (etenkin laukka on KT:n kohdalla hyvä mittari). Näen myös, mikä on ”yleinen fiilinki”: tökötelläänkö happamana turpa taivaissa vai mennäänkö rentona ja tyytyväisenä pää alhaalla. Tästä on paljon apua selkään mennessä. Lisäksi juoksutuksen aikana saan hevosen kuulolle, löydämme yhteisen kielen ja vireen. Nykyisin juoksutuksesta on tullutkin ihan must, etenkin taukojen jälkeen. Jos en ensin juoksuta, tuntuu että menen hevosen selkään "sokkona".

Seuraava askel tädin opintiellä on oppia irtojuoksuttamaan pyöröaitauksessa, jolloin saan viimeisenkin haittaavan ylimääräisen kapineen eli liinan pois häiritsemästä. Uskon, että Kiltintamman kärsivällisyys riittää kyllä opettamaan tädille pyörötyöskentelyäkin. On se vaan niin pätevä ope.

Lemppari ja paremmintietäjien syvä ahdistus

Lemppari viime kesänä. Tämänkesäisiä kuvia ei ole tarjolla, kun en ole juurikaan ehtinyt ratsastaa. Oikeasti kuvan ottohetkellä ei satanut, lisäsin sateen ihan vaan tämän hetkisen sään kunniaksi.

Kiireistä huolimatta olen päässyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna peräti kolme kertaa ratsaille, yeehaw! Oloneuvoksena kesänsä laitumella/tarhassa hortoillut Lempipoika ei tunnu olevan ihan yhtä innostunut asiasta. Kaikki muut askellajit ja kommervenkit on ihan ok, mutta laukka ei kuulemma kuulu ohjelmistoon. Sen sijaan Lemppari esittää mitä hienointa selkäköyryloikkaa ja pikkupomppoa. Ei mitään varsinaisesti vaarallista, vaan lähinnä ärsyttävää. Joka loikalla persus irtoaa satulasta ja istunta katoaa hetkeksi, juuri siksi kriittiseksi ajaksi jolloin pitäisi laittaa poika kuosiin. Siinä vaiheessa kun olen saanut koordinoitua omat raajani taas omille paikoilleen, alkaakin uusi pomppusarja. No, kokemuksesta tiedän, että pukittelu lakkaa, kunhan saan taas ridaputken pään auki. Ratsastusintoa nostatin ostamalla Prof.Tsoissin anatomisen, terapeuttisen ja psykedeelisen erikoispadin. Mainosten mukaan erityisen kevyen, pätevästi iskuja vaimentavan ja tietenkin imukykyisen. Tottakai hankin samansävyiset pintelit myös. Epäilen kyllä vahvasti pintsujen päätyvän käyttämättöminä laatikkoon, joka on jo ennestään pullollaan tyylikkyyshimon kourissa ostettuja värikkäitä jalkariepuja. Kuka ihme niiden kanssa oikein jaksaa askarrella? En minä ainakaan...

Vielä kesällä olin aivan vino, kun vasemman jalan joku ihmelihas oli pahasti jumissa. Nyt on jotain kremppaa oikeassa jalassakin, joten päättelen olevani suhteellisen suora. Ainakin Lemppari liikkuu nyt suoremmin kuin kesällä. Se on aika kumma polle, nappaan sen suoraan pakasta keskimäärin joka toinen kuukausi, ja se on joka kerran ollut parempi ratsastaa kuin edellisellä kerralla. Ainoat ongelmat liittyvät siihen laukkaan, mutta nekin ovat aina korjaantuneet pois aika nopeasti. Jonkin verran sillä vieläkin esiintyy sellaista Mä-En-Halua-Kääntyä- ja Mä-Muuten-Meen-Nyt-Portille- asennetta, mutta niiden määräkin on koko ajan hiljaksiin vähentynyt. Tää mun hiljaa hyvä tulee- systeemi on ns. Metusalem- metodi, joka perustuu ajatukseen "Mihin tässä kiirettä olisi, valmiissa maailmassa?".

Jos ihan oikeasti juttua ajattelee, niin kyllähän se niin on, että me ihmiset määrittelemme suurinpiirtein kaiken hevosteluhomman omista lähtökohdistamme. Niinkuin nyt esimerkiksi, että kuinka nopeasti jonkun hevosyksilön koulutuksen pitäisi edetä. Jos jostain syystä haluaa edetä hitaammin, niin heti on vähintään kymmenen paremmintietäjää motkottamassa, että hevonen menee aivan pilalle, kun sitä ei aloiteta 3- vuotiaana (tai länkkärirotujen kohdalla 2- vuotiaana). Toinen yleinen huolenaihe on, kuinka usein joku liikuttaa omaansa. Tokihan me kaikki tiedämme, että jos hevosta ei säännöllisesti liikuteta ihmisvoimin joka päivä, se menee siitäkin pilalle, ja lisäksi sairastuu. Kolmas tarkkailun kohde onkin sitten liikunnan määrä. Ettei vaan hevosella olisi huono kunto? Sillä selittyy suurin piirtein kaikki ratsastukseen liittyvät ongelmat. (Se toinen mahdollinen selitys on tietenkin ruokinta. Koulutusvirheitä tai epämotivoivaa työskentelyä syyttää aika harva, vaikka väittäisin että ne ovat aika monen ongelman perimmäisiä syitä.)

Tottakai lihaskunnon puute vaikeuttaa kokoamista ja sydän-keuhkokunto vaikuttaa jaksamiseen. Hevonen on kuitenkin jo perusrakenteeltaan paljon atleettisempi otus kuin ihminen, sillä on elimistössä pelit ja vehkeet paremmassa valmiustilassa, ja sen lihasmassan kasvattaminen on paljon nopeampaa. Jos se saa noin muutoin liikkua ulkona omatoimisesti, esim. isossa tarhassa tai pihatossa, ei ole mikään ongelma nostaa kondista aika nopeastikin sille tasolle, että se jaksaa työskennellä kentällä sen maagisen tunnin, minkä useimmat (minä mukaan luettuna) jostain syystä ratsastavat automaattisesti ilman kelloakin. (Taitaa olla ratsastuskouluaikojen perua. Ja sitten ne ketkut hevoset ovat siitä oppineet jäykistelemään sen 50 minsaa ja toimimaan viimeiset 10, koska tietävät homman loppuvan pian. )

Hittoako se kelleen kuuluu, minkä ikäisenä joku oman hevosensa aloittaa, kuinka monta kertaa sillä viikossa ratsastaa ja miten intensiivistä treeniä harrastaa? Suurimmasta osasta hevosia ei tule ikinä kummoisiakaan kilpahevosia, joten minkä ihmeen vuoksi nekin pitäisi alistaa kilpahevosen luonnottomaan elämään? Vain siksikö, että niin kuuluu tehdä?

Oma talli kullan kallis

Oma talli näyttää olevan paras keino välttää säännöllistä ratsastusta. Ainakin jos käy tallinpidon lisäksi muualla töissä. Tallin koolla on tietenkin merkitystä. Kaksi tai kolme hevosta olisi ehkä se ihanteellinen määrä, kuutisen hevosta taas enimmäismäärä, minkä työpäivän jälkeen ehtii hoidella ja vielä ratsastaakin. Kymmenkunta hevosta on ehkä se hankalin luku: työtä riittää 25/8, mutta talli ei tuota tarpeeksi, että pystyisi palkkaamaan apurin ja maksamaan palkan lisäkulut eli työntekijästä koituvat työnantajamaksut. (Varsinkin, jos puolet hevosista on omia oloneuvoksia, joiden ainoa funktio tässä maailmassa on syödä, paskantaa ja repiä kalliita loimia.)

Heleppo ja vaivaton ratkaisu paikata likviditeettivajetta on tietenkin ratsastustuntien pito. Teoriassa siis. Oikeessa elämässä asia on kuitenkin monimutkaisempi. Palkkatyö plus paskanlappaaminen näet pitää tehokkaasti huolen siitä, että arkipäivinä ei ole mitään mahiksia revetä ratsastuksenopettajan hommiin. Viikonloput on joo olemassa, mutta koko viikon tarhassa seisoneita hevosia ei oikein voi työllistää kuin tunniksi per päivä. Lisäksi hevosia pitäisi olla tunnilla useampia, että homma ihan oikeasti kannattaisi. Toisaalta taas ei ole mitään järkeä ostaa lisää hevosia, että voisi viikonloppuisin leikkiä ridaopea. Kun ne penteleet syövät&paskantavat myös niinä arkipäivinä, jolloin eivät tuota mitään (muuta kuin lantalantäytettä ja selkäkipua).

Toinen probleema ridatuntien kanssa on hevosten läpiratsastus. Jotta kehtaisi pyytää tuntilaisilta rahallista korvausta, pitäisi hevosten olla siinä kuosissa, että ratsastaminen on sekä turvallista että mielekästä. Toisin sanoen, mitä useampi hevonen viikonloppuisin tunneilla juoksee, sitä useampi niitä on viikolla ratsastettavaksi. Tämän ongelman kanssa kulkee käsikynkkää opetettavien ratsastajien taso. Mitä noviisimpia oppilaita viikonloppuna, sitä enemmän läpiratsastamista viikolla.

Kolmas ongelma on sopivien ratsastajien löytäminen. Kun omat hevoset on hiellä, tuskalla ja armottomalla pähkäilyllä ratsastettu herkiksi, keveiksi ja hyvätapaisiksi, ei tarvita kuin pari vähemmän taitavaa ratsastajaa pilaamaan koko homma. Lajivalintakin rajoittaa aika lailla sopivien ratsastajien löytämistä. Suomessa taitaa olla tällä hetkellä noin 100 000 ratsastuksen harrastajaa. Niistä noin 1% eli korkeintaan 1000 ihmistä harrastaa lännenratsastusta, ja ne ovat penteleet solutt...levittäytyneet ympäri Suomea. Länkkäristä kiinnostuneita enkkutyylin ratsastajia saattaisi löytyäkin, mutta loppujen lopuksi aika harvalla on ihan oikeasti tahtoa ja nöyryyttä täysin uuden tyylin opetteluun. Ja ikävä tiukkapipo kun olen, en mielelläni päästä täysin aloittelijoita hevosteni selkään. Niitä varten on olemassa ratsastuskoulut tahmeine ja turvallisine tuntihevosineen.

Sitten on tietenkin olemassa se yksärin omistajan perusratkaisu, hevosen vuokraaminen kerran pari viikossa jollekin tutun työkaverin langon serkulle tai heppafoorumin kautta löytyneelle puskistädille. Harmi vaan, että nuo yllämainitut ratsastajan taitoihin liittyvät ongelmat haittaavat tätäkin vaihtoehtoa. Oikeastaan riskit ovat paljon suuremmat, koska kyseisen ihmisen tulisi kyetä hoitamaan hevonen ja ratsastamaan omatoimisesti sillä aikaa, kun tallinpitäjä lappaa paskaa, sekoittelee iltaruokia ja letkuttelee jalkavaivaisia hoidokkejaan.

Mukavista maastoiluhevosista näyttäisi olevan pulaa, mutta ihan oikeasti, kuinka moni hevosenomistaja uskaltaa enää nykypäivänä päästää kymmenen vuotta taukoa pitänyttä tätiä tai yli-innokasta 13-vuotiasta heppahullua maastoon, jos on olemassa edes mikroskooppisen pieni mahdollisuus, että joutuu ratsastamaan liikenteen seassa? Lisäksi vielä nuo vuodenaikoihin sidotut erikoispelotteet. Tällä hetkellä metsät ovat pullollaan puiden takana kykkiviä sienestäjiä, eikä olisi kiva joutua hirvenmetsästysporukan jalkoihinkaan. Talven lisäriesana ovat läpitunkematon pimeys, salakavalat jäätiköt ja mitä kummallisemmissa paikoissa holtittomasti kaahailevat moottorikelkkailijat. Keväällä, lumen sulaessa tietty osa hevospopulaatiosta saa ylimääräistä sydämentykytystä sulapaikoissa paistavasta maan pinnasta, kelirikko tekee tavallisista hiekkateistä petollisia jalkaloukkuja ja traktoreita kamaline kilisevine peltotyölaitteineen ei voi välttää. Onneksi sentään on olemassa kesä. Tosin jotkut hevoset saavat kolleria muistuttavan paniikkikohtauksen joutuessaan paarmojen hyökkäyksen kohteeksi. Ai niin joo, unohdin ihan tykkänään, että eihän niitä vuokraajia tietenkään kesäisin näy, kun on kummilapsen häitä ja mökkeilyä ja muuta elämää pienempää turhuutta. Kunnon hevosihmisen tuntee siitä, että sillä ei ole muita ihmissuhteita kuin toisia hevosihmisiä.

Mitä tästä opimme? A. Älä koskaan hanki omaa hevosta, koska se johtaa helposti 2-n kappaleeseen hevosia. B. Älä ainakaan hanki omaa tallia. Syyt selitetty yllä. C. Jos nyt kuitenkin olit niin tyhmä, että menit hankkimaan oman tallin, älä ainakaan ota vuokralaisia. Vaikka ne olisi kuinka kivoja, ihan oikeasti ne aiheuttaa töitä. D. Ratsastustuntien pidolla EI rikastu, sillä ei edes paikkaa hevosen aiheuttamia kuluja. E. Hyvä ja luotettava ynnä pätevä vuokraaja on legendaa. (nokei, on niitä poikkeuksiakin, mutta älä hyvä ihminen vaan laske niiden varaan.) Ja vielä viimeiseksi, F. Älä opettele ratsastamaan liian harvinaista lajia kuten länkkäriä, koska silloin vaikeutat hevosteluelämääsi vielä potenssiin 10.