Juoksutusjuttuja

Sarjassamme "hevonen opettaa tätiä", aiheenä tänään on juoksutus.

Juoksutan Kilttiätammaa säännöllisesti. Nykyisin yhä useammin, koska edistyessäni itse juoksutuksen jalossa taidossa olen alkanut saada siitä yhä enemmän hyötyäkin irti (josta lisää tuonnempana). Ehtana ratsastuskoulun kasvattina en tietenkään ollut koskaan juoksuttanut hevosta ennen Pollelaan rantautumistani. Se nyt vaan ei ole ollut ratsastuskouluissa tapana, kuten ei muukaan hevostaitojen opetus. Viime aikoina tässä on ilmeisesti tapahtunut hiukan parannusta, koska ainakin omat lapseni ovat ratsastuskoulussa saaneet monipuolista oppia myös hevosen käyttäytymisen, käsittelyn ja hoidon perusteista. Hienoa!

Palatakseni otsikon aiheeseen, juoksutin aluksi tammaa perinteiseen, kirjoista ja videoilta opiskelemaani ”enkkutyyliin”. Varusteina suitset, delta, liina ja pitkä piiska (en sentään sortunut mihinkään apuohjavirityksiin, vaikka lähes joka paikassa tähdennettiin, että juoksuttaessa on ehdottomasti oltava apuohja A, B tai ainakin C). KT on kokenut ja tasainen hevonen, joka satavarmasti ei lähde käsistä, joten pian vaihdoin suitset tavalliseen riimuun. Piiska oli mielestäni ehdottoman pakollinen varuste, koska tamma tuppasi juoksutettaessa toisinaan olemaan vähän laiska ja nihkeä.

Eli siinä sitä sitten patsasteltiin oikeaoppisesti kolmion kärkenä ja viuhuteltiin piiskaa aina kun tamman tahti alkoi hiipua. (Kaikki hevosoppaansa tavanneet tietävät, että juoksutuksessa hevonen, ihminen, liina ja piiska muodostavat tarkan, säännöllisen kolmionmuotoisen kuvion. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä).

Sattuipa sitten joku aika takaperin, että piiska unohtui matkasta enkä enää viitsinyt palata sitä hakemaan. ”Viuhuttelen vaikka ylimääräistä liinapäätä, eiköhän se tamma sillä edes jotenkuten liiku”, ajattelin.

Yllätys olikin suuri, kun KT tuntui paitsi reippaammalta, myös huomattavasti herkemmältä ja kuuntelevaisemmalta kuin normaalisti. Kovapäisenä en tietenkään yhdestä kerrasta uskonut, mutta kun seuraavallakin kerralla ilman piiskaa tapahtui sama ilmiö, koin ahaa-elämyksen. Kun käteni vapautui painavasta piiskasta (ja samalla minulla oli yksi tavara vähemmän, mihin sotkeentua ja kompastella), kroppani olikin huomattavasti rennompi ja vapaampi viestittämään hevoselle mitä halusin sen tekevän. (”Hei, tätihän on oppinut puhumaan!” Kilttitamma varmaan ajatteli mielessään.)

Olen hämmästellyt, miten herkästi hevonen reagoi kehonkieleeni. Toki ääniavutkin ovat juoksutuksessa tärkeitä (niitä käytin aiemminkin), mutta esimerkiksi temponvaihtelut on helppo saada aikaan omalla kehollaan viestittämällä. Olen edennyt lähinnä yritys-erehdys-periaatteella: kun hevonen reagoi oikein, tiedän että olen itse tehnyt oikein. Karkeana peruslogiikkana olen pitänyt "takaa ajetaan, edestä jarrutetaan". En tiedä kuinka oikeaoppista tuo lienee, mutta ainakin KT:n kohdalla toimii.

Juoksutuksesta on meille paljon hyötyä. Se on hyvää alkulämmittelyä ennen selkään nousua, ainakin Kiltintamman tapaiselle herkkikselle, joka on myös eri pätevä saamaan itselleen kaikenlaisia lihasjumeja. Ilman ratsastajaa selässä rytkymässä KT saa rauhassa verrytellä itseään ja rentoutua. Minä taas näen maasta käsin helposti, onko jompikumpi suunta tai tietty askellaji tavallista vaikeampi (etenkin laukka on KT:n kohdalla hyvä mittari). Näen myös, mikä on ”yleinen fiilinki”: tökötelläänkö happamana turpa taivaissa vai mennäänkö rentona ja tyytyväisenä pää alhaalla. Tästä on paljon apua selkään mennessä. Lisäksi juoksutuksen aikana saan hevosen kuulolle, löydämme yhteisen kielen ja vireen. Nykyisin juoksutuksesta on tullutkin ihan must, etenkin taukojen jälkeen. Jos en ensin juoksuta, tuntuu että menen hevosen selkään "sokkona".

Seuraava askel tädin opintiellä on oppia irtojuoksuttamaan pyöröaitauksessa, jolloin saan viimeisenkin haittaavan ylimääräisen kapineen eli liinan pois häiritsemästä. Uskon, että Kiltintamman kärsivällisyys riittää kyllä opettamaan tädille pyörötyöskentelyäkin. On se vaan niin pätevä ope.