lauantaina, joulukuuta 03, 2011
Oppimista vai johtajan kunnioitusta?
Jotain kuitenkin puuttui, ja se oli vedenpitävä tieteellinen tausta metodille. Minua myös häiritsi asioiden mystifiointi, mitä voisi kai kutsua termillä hevoskuiskaushumpuuki. Puuttuva palanen löytyi kognitiivisesta etologiasta ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Samalla laumanjohtajuutta korostava ajattelumalli haaleni ja oppimiseen perustuva vahvistui. Yksi syy tälle oli todennäköisesti se, että törmäsin niin usein laumanjohtajuusajattelun varjopuoliin: hevosia simputettiin (ja simputetaan edelleenkin) sen varjolla aivan turhaan.
Johtajuusajattelu on helposti omaksuttava pikaratkaisu, joka ei vaadi hirveän paljon taustatietoa, joten se on levinnyt kuin rikkaruoho kaikkiin ratsastuksen lajeihin. Sillä erotuksella, että siinä missä westernhevosia saatetaan simputtaa ylivarovaisiksi rankaisemalla niitä jokaisesta ylimääräisestä eleestä, enkkuratsastajat ovat saaneet oikeutuksen mätkiä raipalla ja huutaa hevoselleen kurinpidon nimissä. Yleinen käsitys on, että johtajuutta on pidettävä yllä jatkuvasti, tai muuten se hemmetin kaakki alkaa taas hyppiä silmille.
Jossain vaiheessa huomasin, että en ole miettinyt johtajuutta pitkiin aikoihin. Ollessani hevosten kanssa ja varsinkin miettiessäni ratkaisua johonkin ongelmaan ajattelen nykyään asioita pääsääntöisesti oppimistapahtumina, eli miten toimintani vaikuttaa hevoseen ja mikä palkitsee haluttua käyttäytymistä. Tämä ei mitenkään sulje pois johtajuusajattelua, vaan on ennemminkin erilainen lähestymistapa asiaan. Johtajuusajattelussa itsessään ei ole vikaa, vaan ongelmat tulevat sen tulkinnasta. Pätevän kouluttajan ei tarvitse korostaa johtajuuttaan. Hevoset pitävät varmasti ja selkeästi kehollaan artikuloivasta kouluttajasta ja lähtevät tällaisen ihmisen matkaan aivan luonnollisesti. Sivusta seuraava hevosen omistaja ei näe kouluttajan ja hevosen välillä tapahtuvaa sanatonta kommunikaatiota, vaan ainoastaan sen vaiheen, jossa kouluttaja hakee hevosen huomiota, esimerkiksi pyytämällä hevosta liikkumaan eteen aina, kun sen huomio karkaa kouluttajasta. Niinpä hevosen omistaja kokee oppineensa jotain uutta ja tärkeää: hevosta ajetaan eteen, kunnes se antaa periksi. Kouluttaja tekee todennäköisesti myös täsmällisesti ajoitettuja suunnanvaihtoja saadakseen hevosen huomion itseensä, mutta niiden merkitys jää usein hämäräksi katsojalle.
Kotiin päästyään hevosen omistaja ottaa menetelmän käyttöönsä, ja usein se toimiikin. Vaikka tulkinta oli alunperin väärä, hätyyttäminen toimii ainakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa hevonen kuitenkin oppii kuvion: ensin juostaan vimmatusti, sitten pitää muuttaa suuntaa muutaman kerran, sen jälkeen muututaan hitaaksi ja ihminen lopettaa eteen ajamisen. Hevosen huomio on kuitenkin kääntynyt ulkomaailman tarkkailusta sisäänpäin, eikä keskittynyt ihmiseen, mikä siis oli se alkuperäinen tarkoitus. Johtajuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on opitusta liikesarjasta, jossa hevosen palkinto on juoksuttamisen lopettaminen.
Tehokkain oppimistapa jotakuinkin kaikilla eläimillä (ihminen mukaan lukien) on oivallusoppiminen. Itse oivaltaminen on hevoselle palkitsevaa ja jos siihen vielä liittyy joku hevosen kannalta miellyttävä asia, on oppimisjälki erittäin pysyvä. Tämän vuoksi ns. pahat tavat pysyvät niin sitkeässä: jos hevonen on itse oppinut oivaltamalla esim. pukittamalla saamaan ratsastajan alas selästä, tarvitaan usein monta toistoa hevosen kannalta epäonnistuneita pukittelutilanteita, ennenkuin hevonen lopettaa kokonaan. Joskus tekeminen liittyy myös mukana olleeseen ihmiseen: omistajaa lennätetään alas selästä rutiinisti, mutta valmentajan kanssa ei edes yritetä samaa.
Monet hevosten oivalluksista ovat sellaisia, että ihmisille ei edes tule mieleen, että on kyse on opitusta asiasta, ja useimmiten vielä useamman asian ketjusta. Ruokinta-aikaan vimmatusti kuopiva hevonen on joskus oivaltanut, että kun ihminen kolistelee toisessa huoneessa ruokakuppeja [laukaisija], niin kun se aloittaa kuopimisen [opittu reaktio] , ilmestyy ruokakuppi nenän eteen [palkinto]. Tässäkin tapauksessa hevosella on tuplasti, ei vaan triplasti motivaattoreita: 1. nälkä, 2. oivallusoppimisen tuoma mielihyvä ja 3. ruokapalkinto. Itse asiassa yllä kuvatussa tilanteessa on vielä neljäskin motivaattori: rutiinien toteutuminen. Rutiineista pitävänä eläimenä hevonen kokee mielihyvää kun kaikki tapahtuu käsikirjoituksen mukaisesti. Ei mikään ihme, että ruokinta-aikaan liittyvien käytöshäiriöiden poisopettaminen on niin työlästä.
Koska oivallusoppimisen tulokset ovat varsin pysyviä, on hämmästyttävää kuinka vähän sitä käytetään hevosten koulutuksessa. Lännenratsun koulutuksessa oivallusoppimista käytetään enemmän kuin perinteisessä tyylissä, koska monissa tapauksissa hevosen on kyettävä itse, ilman ratsastajan apua huolehtimaan tehtävän suorittamisesta. Lisäksi jotkut lännenratsastuksessa käytettävät koulutusmenetelmät muistuttavat jonkin verran mm. koirien koulutuksessa käytettävää shapingia. Naksutinta ja namipalkintoja ei tarvita, jos opetustapahtuma on suunniteltu niin, että toimimalla oikein hevonenkin hyötyy siitä jollakin tavalla. En tarkoita hyötymisellä tässä rangaistuksen välttämistä, koska se ei mielestäni ole eettinen koulutusmenetelmä. Koulutuksen tulisi ensisijaisesti perustua palkitsemiseen, varsinkin kun aloitetaan nuoria hevosia. Rangaistuksen käyttö koulutusmenetelmänä syö luottamusta ihmisen ja hevosen väliltä, hidastaa oppimista, nostaa hevosen stressitasoa ja tekee hevosesta ylivarovaisen. Ylivarovaisuus on psykologinen tila, jossa hevonen tarkkailee ylikorostuneen voimakkaasti ratsastajaa, ja yrittää ennakoida ratsastajan toiveet mahdollisimman nopeasti rangaistuksen pelossa. Ylivarovainen hevonen saattaa näyttää ulospäin rauhalliselta, mutta sen stressihormonitaso voi olla silti korkealla. Myös pelkästään paineen poistoon perustuva koulutustapa aiheuttaa ennenpitkää ylivarovaisuutta, joten positiivisen palkitsemisen käyttö on hevosen mielenterveyden kannalta tärkeää.
Seuraavan kerran, kun olet tilanteessa jossa hevonen käyttäytyy mielestäsi kurittomasti, mieti onko kyseessä johtajuusasemasi kyseenalaistaminen vai olisiko taustalla sittenkin opittu reaktio. Joskus kyse voi olla aivan yksinkertaisesti siitäkin, että hevonen purkaa ylimääräistä energiaa tai jopa hulluttelee omaksi ilokseen. Hevoset eivät pohdi sosiaalisia hierarkioita eivätkä myöskään suunnittele ilkeyksiä pääsi menoksi, vaan elelevät omaa elämäänsä hevosena. Usein ihminen ja työ ratsuna ovat hevoselle niitä elämän pieniä haittatekijöitä, jotka vaan täytyy sietää ja joiden jälkeen pääsee taas jatkamaan omia puuhiaan. Sinusta riippuu, onko hevosen aika kanssasi hauskaa vai ikävää.
maanantaina, elokuuta 08, 2011
Kilparatsastus ja etiikka
Perinteinen hevosen koulutus perustuu pääasiassa negatiiviseen vahvistamiseen (paineen poisto) sekä toisinaan myös positiiviseen rankaisemiseen (rangaistus). Uudemmat menetelmät kuten naksutinkoulutus ja shaping taas perustuvat yleensä positiiviseen vahvistamiseen (palkinto) ja negatiiviseen rankaisemiseen (viedään palkinto pois). Näiden lisäksi voidaan käyttää myös toiminnan keskeyttämistä (esim. hevonen nostaa väärän laukan, se siirretään käyntiin ja pyydetään nostamaan laukka uudestaan).
Eri tavalla koulutetut hevoset myös käyttäytyvät eri tavalla: palkitsemalla (positiivinen vahvistaminen) opetettu hevonen on yleensä utelias ja puuhakas ja kokeilee mielellään uusia asioita. Rankaisemalla (positiivinen rankaiseminen) koulutettu hevonen taas on oppinut olemaan kokeilematta (koska siitä saattaa seurata rangaistus) ja sen olemus on sulkeutuneempi. Paineen poistolla opetettu hevonen asettuu jonnekin noiden ääripäiden välimaastoon.
Okei, hienoa. Kaikki hevosellaan kilpailevat varmasti haluavat sen iloisesti suorittavan atleetin, kuten FEIn määritelmä kilpahevosesta kuuluu. Joten eikun palkitsemaan ynnä sheippaamaan, niillähän niitä iloisia atleetteja saadaan. Vai saadaanko?
Harrastehevosen päätehtävä on tuottaa miellyttäviä hetkiä omistajalleen. Sen tulee olla kiltti ja hyvinkäyttäytyvä sekä turvallinen, koska harrastelijan ei voida olettaa hallitsevan ongelmahevosen eheyttämisprotokollaa. Harrastehevonen saa olla veikeä ja oma-aloitteinen, eikä ole niin tarkkaa, tekeekö se sen laukanvaihdon juuri tasan X:n kohdalla. Ihmiset rakastuvat hevosissaan persoonallisuuteen, joten on hienoa jos harrasteratsulla sellainen on. Näin ollen positiivinen vahvistaminen (palkitseminen) höystettynä paineen poistolla on todennäköisesti paras menetelmä harrastehevosen kouluttamisessa.
Kilpahevoseen kohdistuu erilaiset vaatimukset kuin harrastehevoseen, joten kouluttaminenkin on haasteellisempaa. Kilpahevonen on nimittäin saatava vakuuttuneeksi siitä, että suoritettava on, vaikkei just nyt tekisi mieli. Sen tulee myös sietää yleisön aplodeja ja muuta mekastusta, matkustamista, yksinäisyyttä ja vieraissa paikoissa asumista. Aika harva hevonen on syntynyt kilpahevoseksi, ts. sillä on sellainen psyyke, että se pystyy kurinalaiseen suoritukseen lähes mahdottomissa olosuhteissa.
Oma havaintoni lähes pelkästään palkitsemalla koulutetuista hevosista on, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin kun itse haluavat. Allegoriana: jos teini-ikäinen lapsesi ei suostu viemään roskista ulos, sanotko että ei se mitään, katsotaan huomenna jos vaikka huvittaisi silloin, vai korotatko kenties hänen viikkorahaansa että motivaatio kotitöihin kasvaisi? Todennäköisesti et tekisi kumpaakaan, vaan käyttäisit ns. perinteisiä lapsenkasvatusmenetelmiä (uhkaus, kiristys & välitön palkinto). Teini tekee velvollisuutensa, roskis ei pursua yli laitojensa ja kaikki ovat pienen napinan jälkeen tyytyväisiä. Sama pätee hevosiin, eli on asioita, jotka on vaan tehtävä, vaikkei just nyt haluaisi.
Toinen ongelma on suorituksen laatu. Monet kilpailuissa vaadittavat liikkeet ovat fyysisesti vaikeita, ja kilpahevonen on jotenkin saatava vakuuttuneeksi, että ne on silti suoritettava parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kouluhevosella täytyy olla eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, estehevosen on hypättävä teknisesti oikein ja koukistettava jalkojaan tarpeeksi esteen yllä. Reining -hevosen on tehtävä kunnon spini eikä se saa laahustaa velttoa napakäännöstä. Ravihevosen on kiihdytettävä loppusuoralla ja vikellyshevosen jaksettava ylläpitää tasaista hidasta laukkaa todella pitkiä aikoja. Kuinka moni kilpahevonen suorittaa sataprosenttisesti ilman ulkopuolelta tulevaa motivointia, joka usein on fyysistä ja voidaan tulkita pakottamiseksi?
Kolmas seikka taas on hevosen mielenlaatu: toisinaan pääasiassa palkitsemalla koulutetuista hevosista tulee mahdottoman happamia työskentelijöitä. Ne suhtautuvat ihmiseen kuin jonkinlaiseen seremoniamestariin, ja ottavat nuivan asenteen jos seremoniamestari ei toimikaan niin kuin polle haluaa. Todennäköisesti kyseessä on ennemminkin kouluttajan tekemä virhe kuin menetelmän aiheuttama ongelma, mutta se kumoaa silti usein kuullun väitteen, että palkitsemalla kouluttaminen on turvallista, koska se ei luo käytösongelmia vaikka kouluttaja ei olisikaan aivan tilanteen tasalla.
Miten niitä happy athleteja sitten oikein saadaan? Todennäköisesti kurinalaisella työskentelyllä, jonka aikana hevoselle annetaan lupa tehdä virheitä ja mahdollisuus korjata ne. Mahdollisimman virheettömällä koulutuksella, mikä tarkoittaa palkitsemisen, paineenpoiston ja eettisesti hyväksyttävien rangaistusten (esim. pelleilystä seuraa lisää työtä) käyttöä sopivassa suhteessa.
Antamalla hevosen olla hevonen, eli tarjoamalla sille virkistysmahdollisuuksia kuten hengailua laumassa ja kävelyretkiä metsässä. Antamalla sille mahdollisuus kontrolloida omaa ympäristöään (pihattotyyppinen systeemi, jossa hevonen saa valita onko sisällä vai ulkona). Sallimalla sille rentouttavat piehtaroinnit ja mutakylvyt, jotka myös hoitavat lihaksistoa ja ihoa. Antamalla sille mahdollisuus juosta ja revitellä oikein kunnolla, että patoutunut energia pääsee purkautumaan. Kohtelemalla sitä arvostavasti ja suhtautumalla siihen kuten toiseen elävään, ajattelevaan olentoon, jolla on omia tarpeita (jotka toisinaan ovat ristiriidassa meidän ihmisten tarpeiden kanssa). Hyväksymällä hevonen sellaisena kuin se on (kuinkahan moni hevonen tälläkin hetkellä tietää, että sen ihminen on siihen tyytymätön?), on armeliaampaa vaihtaa hevosta ajoissa kuin yrittää vuosikausia muokata siitä jotain, mihin se ei pysty.
Suuri ongelma eettisesti hyväksyttävässä kilpahevosen kouluttamisessa ja valmentautumisessa taitaa edelleenkin olla sopivien valmentajien puute. Itse valmennuksissa käyneenä ja muiden valmentautumisia sivusta seuranneena olen huomannut, että huiput opettavat yleensä silkkaa hevostaitoa, kun taas ei ihan niin huiput käyttävät enemmän fyysisiä pakotteita. Todella hyvillä valmentajilla on etologia ja tekniikka hallussa sekä ajoitus kohdallaan, joten konfliktitilanteita ei edes pääse syntymään. Valmentajan hyvä hevostaito ja etologian tuntemus ei poissulje rangaistusten ja pakotteiden käyttöä, mutta yleensä niiden käyttö on hillitympää ja tehokkaampaa kuin tavisvalmentajien, jotka usein ampuvat hyttysiä tykillä. Tähän sopiikin hyvin Kyra K:n toteamus, että jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.
perjantaina, heinäkuuta 01, 2011
Ajattele apinoita
Hevosen kouluttaminen on suhteellisen helppoa, kunhan tietää mitä tekee ja miksi. Hevoset ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia eläimiä: kun tietää mikä niitä motivoi, on helppo palkita. Sen jälkeen ei tarvitse muuta kuin jakaa opetettava tehtävä hevosen kannalta loogisiin palasiin ja palkita oikealla hetkellä. Edistyminen on yleensä nopeaa ja karvaiset oppilaat ovat usein itsekin tohkeissaan siitä, että oivaltavat uusia juttuja.
Ratsastajan opettaminen on paljon vaikeampaa. Mitä vähemmän ratsastaja osaa, sitä vähemmän hän ymmärtää antaa painoarvoa oleellisille neuvoille. Opettaja saattaa hokea vuoden ajan jotain itselleen päivänselvää asiaa, ja ihmetellä miksi ratsastaja ei vieläkään kuuntele mitä hän sanoo. Ratsastaja puolestaan valikoi opettajan puheesta ne kohdat, jotka hän ymmärtää ja pystyy sisäistämään niiden merkityksellisyyden, muu informaatio menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lisäksi ihmiset tuppaavat olemaan fyysisesti suhteellisen huonossa kunnossa: Ilman liikunnalla hankittua lihasjänteyttä ja kehon koordinaatiokykyä ratsastuksen opettelu on lähes mahdotonta. Mielestäni on täysin epäreilua vaatia hevoselta moitteetonta suoritusta, jos oma istunta ja apujenkäyttö ei ole yhtä moitteetonta.
Kaikista haasteellisinta on opettaa sekä hevosta että ratsastajaa samanaikaisesti. Käytännössä lännenratsastuksen opettaminen (muilla kuin siihen koulutetuilla hevosilla) on yleensä juuri sitä. Entinen enkkutäti haluaa siirtyä poneineen länkkäriin, tai sitten he kaipaavat rentouttavaa vaihtelua este- ja koulutreenien lomassa. Kaikista vaikeinta on siirtää ratsastajalle mielikuvaa siitä tuntemuksesta, joka tulee kun joku liike suoritetaan oikein. Osaavasta hevosesta on tässä tilanteessa suunnattomasti apua, koska ratsastajan on helpompi tuntea omassa istunnassaan tapahtuneiden muutosten oikeanlainen vaikutus hevoseen. Kyllähän kouluttamaton hevonenkin reagoi ”oikein” jos apu on annettu oikein, mutta se ei välttämättä osaa suorittaa lajissa vaadittuja liikesarjoja puhtaasti, yleensä vaste on jotakin sinne päin.
Vaikka etologia, pedagogiikka ja kognitiivisten prosessien ymmärtäminen ovat opettajan työvälineitä, olisi ratsastajan kyettävä myös ymmärtämään niistä jotain. Muutoin suuri osa opettajan ohjeista menee hukkaan, koska ajoituksen ja hevosen mielentilan säätelyn tärkeys eivät täysin aukene ratsastajalle. Vaikeinta on yrittää estää ratsastajaa suuttumasta hevoselleen. Jos hevonen ei reagoi niin kuin ratsastajan mielestä pitäisi, alkavat ärräpäät ja ohjanperät lentää ja hevonen saa kyytiä. Yleensä tämän jälkeen hevonen on paremmin kuulolla ja reagoi apuihin paremmin. Ratsastaja kokee onnistuneensa kurinpalautuksessa ja homma jatkuu.
Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Rimpanpullan jälkeen hevonen on hetken aikaa kuulolla 110%:sesti, koska pelkää saavansa uudestaan huutia. Rangaistusta pelkäävä hevonen ei kuitenkaan voi olla rentoutuneessa mielentilassa, joten oppiminen hidastuu. Se tarvitsee enemmän toistoja ja pahimmassa tapauksessa se myös liittää epämiellyttävän olotilan oppimaansa asiaan pysyvästi. Tämän jälkeen se jännittyy joka ikinen kerta, kun siltä pyydetään opetettua asiaa. Ratsastaja olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisi hillinnyt itsensä. Hevonen olisi oppinut nopeammin ja paremmin, ja sen luottamus ratsastajaansa olisi kasvanut.
Miksi ratsastajat sitten menettävät hermojensa hallinnan? Osalla varmasti on taustalla suorituspaineita: kukaan tuskin haluaa näyttää huonolta ratsastajalta. Toinen, hyvin yleinen syy on pelko. Hevonen tekee jotain, joka saa ratsastajan pelästymään ja primitiivireaktio siihen on äkkipikainen raivostuminen. Kolmas syy on turhautuminen. Turhautumisentunne syntyy siitä, että ratsastaja ei oikeastaan tiedä, mitä on tekemässä ja minne on menossa. Tunne purkautuu spontaanisti heikomman osapuolen kurmoottamisena, aivan kuten makaki- tai simpanssilaumassakin. Sivistyksen ja itsehillinnän pintasilaus on meillä ihmisillä hyvin ohut, me muutumme apinoiksi silmänräpäyksessä. Olipa syy mikä tahansa yllämainituista, suuttuessaan hevoselle ratsastaja tietämättään mokaa paljon pahemmin kuin kuvitteleekaan. Jokainen tilannetta vierestä seuraava osaava ratsastaja nimittäin tietää, mistä episodi johtui ja miten se olisi voitu välttää. Seuraavan kerran kun alkaa keittää hevosen selässä, ajattele apinoita.
tiistaina, kesäkuuta 28, 2011
Viissataa kiloa uusavutonta lellikakaraa
Miten me sitten muokataan hevosesta kuuliainen kilparatsu? Hiomalla lajiin kuuluvia liikesarjoja satoja ja tuhansia kertoja ja joka kerta kun hevonen esittää omia mielipiteitään, sille huomautetaan siitä. Lopputuloksena on hevonen, joka on äärimmäisen tarkkaavainen ja joka odottaa kärsivällisesti käskyä ennen kuin tekee yhtään mitään. Sellaista hevosta pidetään erityisen hyvin koulutettuna. Psykologiselta kantilta tarkastellen liikutaan hyvin lähellä ylivarovaisuuden ja opitun avuttomuuden tilaa. Kuinkahan moni hevosia kouluttava erottaa, kummalla puolen rajaa operoidaan?
Jos mietitään hevosen elämää kokonaisuudessaan, ollaan vielä heikommilla jäillä. Kuinka moni hevonen saa päättää, missä viettää aikansa ja kenen kanssa? Hevosen koko elämä on ihmisten käsissä: se talutetaan karsinasta tarhaan ja takaisin, ja tarhataan ihmisten mielihalujen tai resurssien mukaisesti. Sen ruokinta-ajat sanelee ihmismaailman aikataulut, eikä suinkaan hevosen oma näläntunne tai lajinmukainen laidunnustarve. Sitä ruokitaan rehuilla, jotka ihminen katsoo soveliaaksi ravinnoksi, vaikka hevonen söisi mieluummin jotain muuta.
Nykymaailman harraste-tai kilpahevonen joutuu hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen pitäisi selviytyä oman yritteliäisyyden tai nokkeluuden avulla. Yleensä kun hevonen on nokkela, se saa siitä satikutia palkaksi, sillä karsinanovia ja tarhanportteja sukkelasti availeva hevonen on varsinainen riesa tallityöntekijöille. Jos hevonen onnistuu hankkiutumaan ikävyyksiin, tulee paikalle ihminen, joka vapauttaa sen hankalasta tilanteesta. Ei mikään ihme, että nykyajan hevoset ovat uusavuttomia ääliöitä, jotka satuttavat itseään heti, kun silmä välttää. Niille ei yksinkertaisesti ole kehittynyt taitoja ratkaista ongelmatilanteita itsenäisesti. Me ihmiset olemme erittäin tehokkaasti karsineet niiden elämästä sellaiset virikkeet, jotka sallisivat niiden oppia virheistään. Turvallisuuden nimissä tietenkin.
Hevosista on tullut monisataakiloisia lellikakaroita, joiden koko elämä on siloiteltu etukäteen mahdollisimman helpoksi. Ja auta armias, jos rutiineihin tulee yllättävä muutos, tällöin koko talli saa tuta tuon viisisataakiloisen primadonnan närkästyksen: seinät paukkuu ja kalterit kolisee, kun tuohtunut eläin alleviivaa huonoa kohteluaan ja hoputtaa henkilökuntaa toimimaan. Hevoselle ei yleensä tee hyvää, että se on oman ihmisensä ainoa hevonen. Tiedetäänhän me jo lapsistakin, että vanhempiensa ainoa silmäterä on yleensä raivostuttava lellikakara, jolle koko muu maailma haluaisi antaa kunnon selkäsaunan, kun taas vanhemmat ovat täysin sokeita pikkuhitlerinsä ärsyttävyydelle. Meidän tallilla tällaisia primadonnia ei luojan kiitos ole, koska niillä kaikilla on niin järkevät omistajat.
Tähän nyt vielä loppukaneetiksi, että osa omista hevosistani on ihan tavallisessa karsinatallissa ja niiden puolesta päätetään lähes kaikki mitä niiden elämässä tapahtuu. Tarkoituksenani ei siis ollut moralisoida kenenkään hevosenpitoa, ei oikeastaan edes kyseenalaistaa vallalla olevia käytäntöjä (paitsi ehkä ihan vähäsen? ;o) , vaan saada ihmiset pohtimaan kysymystä jostain muusta kuin omasta näkökulmastaan.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011
Olen ajatellut. Ei kannattaisi.
Itselleni yllä mainitut tilanteet aiheuttavat kamalasti päänvaivaa ja kiusallisia eettisiä pohdintoja, jotka vaativat perusteltuja linjanvetoja ennen kuin jättävät minut rauhaan. Otetaan nyt vaikka esimerkin ensimmäinen kohta, hevosen ostaminen ja/tai myyminen. Koska olen antanut tammojeni lisääntyä, oletusarvo on, että myyn hevosia. Niin minäkin aluksi luulin, ennen kuin huomasin, että eihän se käy. Kuinka voisin erottaa eläimen omasta perheestään ja lähettää sen maailmalle tietäen, että se saattaa päätyä jonnekin vuokratallille, jossa epäpätevät tallityöntekijät käsittelevät sitä väärin, taitamattomat valmentajat ja ratsuttajat murtavat sen mielen ja missä se pääsee yksilötarhaan lakisääteiseksi neljäksi tunniksi päivässä. Jooei, minä kasvatan vain omiin tarpeisiini, ja lupaan syntyville varsoille, että saavat jäädä perheeseensä (jos siis se minusta suinkin riippuu). Tämä tietysti aiheuttaa sen, että varsoja ei hirveän tiuhalla frekvenssillä tuoteta, koska jotenkin ne pitää myös pystyä elättämään sen kolmisenkymmentä vuotta minkä elävät.
Hevosen ostamisen problematiikka ei ole ollenkaan sen helpompaa. Mistä tiedän, että ostamani hevonen on madotettu tai kaviot huollettu säännöllisesti? Mistä tiedän, että sitä on aikaisemmin käsitelty oikein ja varsa-ajan koulutus tehty taiten? Mistä tiedän, ettei sitä ole aloitettu liian varhain, ja pilattu sen selkää tai mieltä lopullisesti? Mistä tiedän, että sen koulutuksessa on käytetty eettisesti hyväksyttäviä metodeja? Entä kasvattaja/myyjä, haluanko rahoittaa hänen toimintaansa eli kestääkö se eettisen tarkastelun? Tai koeratsastus, voinko olla varma ettei hevosta ole huumattu? Ulkomailta ostaessa riskit kasvavat, koska tuolla suuressa maailmassa, missä hevosurheilussakin pyörii isot rahat, ovat menetelmätkin toisinaan erittäin arveluttavia. Valmennus- ja myyntitalleilla on hevosia, joiden kyljet ovat auki tai täynnä arpikudosta kannusten jäljiltä. Hevosia seisotetaan sisällä 24/7, ulos ne pääsevät ainoastaan maneesiin, jossa niiden täytyy olla koottuna ratsastajan alla jokainen sekunti. Heinää ei anneta tarpeeksi, ja väkirehumäärät ovat huimia, joten hevosilla on vatsahaava ja niillä esiintyy stereotypioita ja muita käytöshäiriöitä. Hevosia aletaan treenata tosissaan 1,5 vuotiaina, ja dopinkia käytetään rutiininomaisesti.
Valmennuksissa käyminen ja oikean valmentajan valitseminen se vasta vaikeaa onkin. Otanko rahoilleni täyden vastineen eli teen kaiken, mitä valmentaja käskee, vaikka se sotisi minun omia eettisiä periaatteitani vastaan? Voinko käyttää valmentajaa, joka käyttää kotimaassaan arveluttavia keinoja pärjätäkseen kilpailuissa, "koska kaikki muutkin tekevät niin". Entä onko minun uskottava valmentajaa, joka vaatii istumaan laukassa alas, vaikka alla on vasta remontti-vaiheessa oleva hevonen, jonka selkä ei vielä kanna? Entä hevosen motivointi, onko hyvien hevostaitojen mukaista "motivoida" hevosta paketoimalla se kangen ja kannusten väliin?
Kilpaileminen sitten. Se vasta pohdintaa aiheuttaakin. Jos hevoseni jännittää kilpailutilanteita, onko oikein, että edes vaadin siltä sellaista? Eikö sitä varten pitäisi olla sellaisia hevosia, joiden hermo kestää ja joiden kanssa ei tarvitse olla joka kerta kisojen jälkeen paria viikkoa huolissaan, että tuliko nyt traumoja ja kuinka pahoja. Kilpahevosen pitäisi myös sietää muita hevosia lähellään, ilman että se jäykistyy pelosta joka kerta, kun joku tulee viittä metriä lähemmäksi. Jos hevosella on luonnostaan voimakkaat pakoreaktiot, ja olen opettanut sen olemaan näyttämättä niitä, olenko poistanut tarpeen reaktioille vai vain peittänyt ne kuuliaisuuden alle? Kisoissa usein joutuu myös viemään hevosen äärirajoilleen, kun se on muutenkin jo hermostunut ja suoritustaso on normaalia matalampi. Onko reilua saattaa sinuun luottava, kuuliainen eläin sellaiseen tilanteeseen?
Tätä voisi jatkaa loputtomiin, ja niin itse asiassa jatkankin, muiden onneksi kuitenkin lähinnä itsekseni. Päivittäin tulee esiin tilanteita ja kysymyksiä, jotka vaativat pohdintaa, reflektointia ja lopputulemana jonkinlaisen linjanvedon, kuinka suhtautua tulevaisuudessa senkaltaisiin tilanteisiin tai kysymyksiin. Elämä on yllättävän vaikeaa.
*Vakuutukset ovat tottakai ok, koska niiden avulla hevosille voidaan tarjota paras mahdollinen hoito kriisitilanteessa. Olen elämäni aikana kuitenkin törmännyt sen verran monta kertaa tilanteeseen, jossa hevosen omistaja tappelee vakuutusyhtiön kanssa siitä, että saako hevosen lopettaa ja kuinka paljon siitä korvataan. Useimmiten hevosella on jokin pitkäaikaista hoitoa vaativa ongelma, kuten jännevamma tai pölyallergia, johon omistaja ei halua sitoutua, vaan haluaa tilalle terveen harrastusvälineen. Vakuutusyhtiö taas katsoo, että vamma ei ole hevosen käyttöä estävä, ja maksaisi mieluummin kuntoutushoidon. Pahimmillaan hevonen viedään halvempaan talliin odottamaan lopetuslupaa, ja ihminen katselee jo uutta hevosta tilalle. On aivan järkevää toimia näin, mutta jollain tavalla se myös on äärettömän kammottavaa.
maanantaina, huhtikuuta 04, 2011
Keikkuen kevät tulevi
Mun ruokkija on alkanu leikkiin mun kanssa aika usein. Me ollaan käyty kentällä juoksentelemassa ja sit me ollaan käyty maailmallakin. Se maailma alkaa sukulaismiesten tarhan takaa ja siellä on teitä ja mäkiä. Ja niitä vaanijoita, jotka kykkii ihmisten tallien lähellä. Ne on sellasia pienehköjä kulmikkaita juttuja jotka haisee paperille, ja niiden vieressä on isompia, tumman ruohon värisiä juttuja, jotka haisee tosi pahalle, yök. Mä olenki itse asiassa tosi kokenu matkailija, oon nimittäin lapsena matkustanu mun veljen kaa jopa trailerissa, kelatkaapa sitä! Maailmassa on kuulemma hevosia, jotka ei oo ikinä matkustanu kopissa! Hiukan noloo niille. Mä nimittäin oon käyny siis ihan kaikkialla, niinq esim. Savijärvellä ja Ypäjällä.
Viime aikoina oon alkanu kattoon poikia sillä silmällä. Ruokkija sanoo, että se silmä on mun hännän alla. Mua aina pissattaa ihan hirveesti kun joudun poikien lähelle. Meillä on täällä paljon poikia: kaks mun setää, jotka on ihan überpervoja, koska ne vikittelee mua, vaikka oon sukulainen ja ihan pieni vielä. Joskus niillä jopa näkyy SE kun ne pöhisee. Ne on kyllä kauheen kiinnostavia, mutta aika pelottavia. Sitten on sellanen hirmu iso poika, joka on ihan mukava. Se luulee olevansa joku laumanjohtaja ja osallistuu omasta aitauksestaan meidän akkojen tohinoihin. Toisella puolen meitä asuu Mustaruuna, joka on jo kauheen vanha. Mä en tajuu, miks mun äiti ja isoäiti aina intoilee siitä ja haluu notkuu sen lähellä ja pissaakin sille, koska se on ihan pattipolvinen kalkkis, ainaki satakymmentä vuotta. Yök. Mä aina yritän purra sitä, kun se illalla kävelee sisään talliin meidän pihaton vierestä. Sitäpaitsi se on varattu, se hengailee sellasen tosi ison mustan naikkosen kaa, joka on jotenki sillee gootti tai jotain hevarigenree, vähän arveluttava henkilö mun mielestä.
Vikaks mä säästinki kaikista ihanimman pojan, joka on Espanjanpoika. Me osuttiin yks päivä yhtä aikaa kentälle ja vitsi et se katteli mua sillä silmällä, ihan varmana katteli! Mäkin silmäilin sitä ja sit me molemmat piehtaroitiin ja vähäx oli siistii! Se kuopi mulle ja esitti äijää, ja tyhmät ihmiset luuli että se vaan ettii uutta piehtaroimispaikkaa. No mä voin kertoo että not. Sit se vietii pois ja mulla oli siellä kentällä ihan mälsää, vaikka yleensä siellä on tosi kivaa. Mä yritin juosta sen peräänkin, mutta ruokkija hätisti mua narulla ja sit mun oli pakko leikkii sen kaa hätistys-ja-joinuppaus-leikkii. Se olis muuten varmaan tullu surulliseks, jos en olis kaartanu juosten sen luokse niinku mä yleensä teen (jos mullei oo mitää parempaa tekemistä..). Hiukan yksinkertasii noi ihmiset.
Nyt tulee sit mun tän viikon kohokohta: Eilen mä pääsin taas talliin hengaileen pariks tunniks. Mä notkuin mun pedosedän himas (oikeesti sen nimi on Kaunispoika mut mä sanon sitä pedofiiliks kun se on aina yrittäny päästä mun kimppuun vaikka siis oon sen siskontytär), pedosetä siis oli ite ulkona, mähän en sen kämpäs ois jos se olis ite himassa! Yök! Sit tuli se urospuolinen ruokkija ja siirsi mut sen mustan dominan mestaan ja IIIIIK, mä olinki yhtäkkii Espanjanpojan vieressä! Siis IIIIIIIK IIIIIIIIK IIIIIIIIK! Meillä oli huulikontaktii ja kaikkee!!!!! Nyt mä olen ihan yhtä kokenut näissä asioissa kun noi vanhemmat tammatkin. Voinkohan mä nyt saada varsan Espiksen kaa?