Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.

keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005

PP Rodeo Show

Sunnuntaina selkäydyin 14. kertaa Pikkupuokin selkään. Humma oli vähän tepastelevaisella tuulella, mutta yksilön tuntien en niin hirveästi laittanut painoa asialle. PP on tepastelevaisenakin hiiiidas ja tankea.

Kenttä oli ohuen lumikerroksen alta ikävästi koppurainen (väli- itsesyytös: ja kenen on syy, kenen? Kuka ei lanannut sitä ennen maan jäätymistä, kuka??), joten päätettiin Hoitaja1:n eli siis Talliorjan kanssa tehdä vain käyntihommeleita. Kaik män hienosti, tosin jarrut olivat kadonneet viime kerrasta, kunnes PP äkkäsi lumihangessa kirmailevan koiran. Siinä sitten koikkelehdittiin muutama hallitsematon pukkiloikka, kunnes PP hoksasi rauhoittua. Täytyy kyllä sanoa, että Pikkutamman pikaloikkapukkeihin tottuneena nuo PP:n avuttomat kehitelmät eivät tuntuneet yhtään missään. Ei tainnut takapuoli irrota satulasta kertaakaan. Hyvä, että oltiin tukevasti liinassa, en näet tiedä mihin saakka oltaisiin jouduttu ilman sitä: PP on relanakin aika tunnoton avuille, joten epäilen että paniikissa se ei olisi lotkauttanut korvaakaan mun tekemisille. Roodeon jälkeen tuijoteltiin tovi tappajakoiraa, jonka jälkeen jatkettiin taas harjoituksia tositarkoituksella. Tehtiin niitä onnettoman huonoja pysäytyksiä, muutamia peruutusaskelia ja jouhevahkoja suunnanvaihtoja. Harmittaa, ettei päästy ravaamaan, koska PPssä olisi kerrankin ollut ihan ilmaista puhtia tarjolla. Tarttee varmaan tehdä sen kanssa lisää myötäämisharjoituksia maasta käsin, kun selästä ei oikein onnistu. Tai siis onnistuu, mutta kovin hankalaa se tuntuu kuitenkin PPlle olevan.

Sunnuntai- iltana käväisin Valmentajan luona hakemassa uuden satulan. Se on 16 tuumainen close contact reiningsatula, kihisen innosta päästä kokeilemaan sitä Lempipojalle. Taitaa kuitenkin jäädä joululomaan saakka, koska seuraavat viikot ja viikonloput tulevat olemaan kiireisiä. Tuossa se nyt kuitenkin kököttää keittiöjakkaran päällä odottamassa öljykäsittelyä.

maanantaina, marraskuuta 14, 2005

Pikkupuokki edistyy

Pikkupuokin sisäänajo jatkuu pienen tauon jälkeen. Eilen oli vuorossa 13 ratsastuskerta, ja ekaa kertaa irti liinasta. Kuulostaa hitaalta etenemiseltä, mutta oikeastaan me ollaan oltu aika nopeita. Tai siis oltaisiin oltu jos oltaisiin ehditty häärätä sen kanssa useammin. Jokainen ratsastuskerta on kestänyt korkeintaan 15 minuuttia ja mennyt jotakuinkin niin, että ensin on hiukan kerrattu edellisen kerran juttuja, sitten otettu jotain uutta mukaan. Pitkät tauot ratsastamiskertojen välillä ovat aiheuttaneet sen, että ollaan jouduttu aika lailla varmistelemaan muistaako polle vielä edellisen kerran hommelit. Pahin mitä tässä vaiheessa voisi tehdä, olisi ahneuttaan tai hätäisyyttään säikäyttää tai hämmentää hevonen niin, että se alkaisi jännittää selkäännousua. Tähän saakka PP on ollut todella lunki tyyppi, eilinen liinasta irrottaminenkaan ei ollut sen mielestä mikään juttu. Odoteltiin tuota irrottamisjuttua siksikin niin kauan, että PP ymmärtäisi että sen tulee kuunnella selässä olijaa enemmän kuin maassa kävelijää.

Länkkärihevosen ja kouluratsun aloituksessa ei kai periaatteessa ole suurtakaan eroa, lännenhevosen kohdalla on vaan varmistettava paljon huolellisemmin että hevonen ei jännitä, kiihdy eikä menetä itseluottamustaan. Pitkin ohjin, pelkillä painoavuilla ratsastaminen ei jatkossa yksinkertaisesti tule onnistumaan jos hevonen kokee olonsa epämukavaksi tai on jossain vaiheessa koulutusta menettänyt itseluottamuksensa. Jotkut käyttävät mieluummin turruttamista, pakottamista ja alistamista, ja saavat niillä aikaiseksi rauhallisesti liikkuvan, sulkeutuneen hevosen, joka ei enää reagoi mihinkään mitä ympärillä tapahtuu. Helppo kisahevonen ehkä, mutta ei hevonen minun makuuni. Haluan mieluummin, että hevonen liikkuu aidon rennosti, suorittaa liikkeet vapaasta tahdostaan ja selviytyy pelottavista tilanteista sisäisen tasapainonsa avulla. Samasta syystä en hirveästi tykkää juoksuttaa hevosia pyöröaitauksessa pitkiä aikoja yhteen menoon. Käytän pyöröä kyllä, se on loistava apuväline, mutta aika säästeliäästi. Mieluumminkin näkisin sen paikkana kommunikaation ja yhteisymmärryksen rakentamiseen, enkä jonkinlaisena kidutuskammiona, jossa pollelta pomotetaan ja väsytetään sen oma tahto pois.

Takaisin Pikkupuokkiin ja sen koulutukseen. Tehtiin käännöksiä, harjoiteltiin ohjalle myötäämistä, pysähdyttiin, peruuteltiin pieniä pätkiä ja ravattiin lyhyitä rupeamia kevyessä ravissa. Vaikka opetankin hevoset kääntymään ensisijaisesti ratsastajan katseen ja ylävartalon liikkeen mukana, käytän silti alusta pitäen pohkeita. Niin ne oppivat kääntymään poispäin ulkopohkeesta ja asettumaan sisäpohkeen ympärille. Ulko- ja sisäpohkeet määrittelee istunta, eli se mihin suuntaan ratsastaja on hevosta oman kehonsa painolla viemässä. Uskoisin, että laukkaamaan päästään aikaisintaan ratsastuskerralla 20, ellei PP sitten ihan omatoimisesti päätä laukata jo aikaisemmin. Esim. Lempparin kanssa kävi juuri sillä tavoin, eli se nosti pyytämättä ravista laukan, niinpä lykkäsin kerkeästi sille laukka- avut päälle ja annoin mennä jonkin matkaa. Tässä vaiheessa koulutusta hepat*) ovat yleensä vielä niin epävarmoja, että hidastavat raviin tai jopa pysähtyvät pienellä pidätteellä tai pelkästä istunnan muutoksesta.

*) Puhun nyt tässä omista kokemuksistani, en yleisesti. Mulla on tähän mennessä ollut ratsastettavana vain herkkiä ja suhteellisen hyvin hanskassa olevia polleja, joten tämä ei välttämättä päde ollenkaan vahvatahtoiseen, jyräämään oppineeseen otukseen.

PP:n kanssa tavoitteena on saada se tämän syksyn aikana sellaiseen kuosiin, että Hoitaja1 pääsisi sillä muiden kanssa maastoon. Talvi olisi tarkoitus viettää harvakseltaan lähimetsiä ja peltoja koluten, totuttaa se tähän ratsuhommaan sille mielekkäällä tavalla. Keväällä, kun lumet sulavat kentältä ja kaikilla on kauhea ratsastusinto päällä, voidaankin sitten sujuvasti jatkaa kentällä työskentelyä hevosella, joka on rento ja innokas oppimaan.

lauantaina, marraskuuta 12, 2005

Vanhassa vara parempi

Uusi heppa, Vanhaherra, saapui perjantaina uuteen kotiinsa. Se on kuulemma vielä hienompi kuin sen toinen omistaja muistikaan. Minähän en ole koko eläintä vielä nähnytkään, paitsi tietenkin kuvissa, joten odotan kovasti maanantaita että saan siitä tuoreita kuvia ja videokuvaa. Varsinkin nauhoite kutkuttaa, herra liikkuu kuulemma upeasti. Oli juossut tammalauman ja nuorten orien lauman välissä kaula kaarella ja pitänyt touhukkaasti vahtia. Pojat on hassuja.

Vanhaherra on asunut viime vuodet isossa siittolassa ja viettänyt siellä kissanpäiviä. Astunut tammoja harvakseltaan, pääasiassa vaellellut isolla laitumella ja nauttinut elämästä. Nyt sitä aletetaan pikkuhiljaa taas ratsastaa, nostetaan kuntoa ja syötetään hyvin. Sillä on nuorna miesnä kilpailtu esteitä, onpa kuskina ollut jossain vaiheessa ihan huippuratsastajakin. Herralla voi hyvinkin olla edessään vielä uusi ja mielenkiintoinen elämä kisahevosena, se on pitkäikäistä rotua ja jaloistaan terve. Ja jos ikää on kisaamiseen liikaa, niin hyvän harrastepollen siitä saa jokatapauksessa, lisäksi komian ja huippusukuisen sulhon omille tammoille.

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005

Syväanalyysi

Tekstiiliurheilu yhdistetään aina kouluratsastukseen, vaikka länkkärissä on paaaljon paremmat mahikset pullistella varusteilla ja ratsastusvaatteilla. Kouluratsastajien kilpaunivormuhan on aika tarkkaan määritelty, samoin hevosten kilpavarusteet. Sooloilua esiintyy lähinnä rastsastajan vapaa- ajan vaatetuksessa ja hevosen treenipinteleiden ja tarhaloimien väreissä, paitsi että nekin on yleensä jotain tummansinistä tai metsänvihreää. Aika mälsää siis loppujenlopuksi.

Länkkärissä sitä vastoin saa koristella itseään ja hevostaan niin paljon kun sielu sietää, varsinkin pleasure- ja trail- ratsukoiden tälläytyminen on ihan omaa luokkaansa. Satuloissa on niin paljon kiiltävää hopeaa, että paikkakunnan harakat putoavat sähkölangoilta silkasta ekstaasista, värikkäässä satulahuovassakin voi olla kilotolkulla nahkaefektiä, hopeaisia conchoja ja kirjailua. Satulahuovan kanssa yhteensopivat vaatteet kimaltevat paljetteja ja lasitimantteja, kokochapseissa voi olla vaikkapa kultaiset tereet ja yläosa monimutkaisesti kirjailtua nahkaa hopeaisin soljin. Vyönsolkikin on lautasen kokoinen, kullan- ja hopeanvärinen ja muistuttaa monimutkaisimpia filigraanitaideteoksia mitä maailman museoista löytyy. Satuloiden, niiden hienoimpien show- mallien siis, hinnat pyörivät jossain 10 000 euron tietämillä, suitsimallit ovat tietenkin painotettuine ohjineen ja kaiverreittuine, hopeoituine kankikuolaimineen yhteensopivia satuloiden kanssa.

Reiningissä ja karjalajeissa (cutting, roping etc…) sekä nopeuslajeissa (barrel race ja polebending) ei yleensä juurikaan koristauduta, mutta ei se hommaa silti sen halvemmaksi tee. Satulat ovat kalliita, hinnat alkavat jostain 1500 eurosta. Lajin harrastajan kannattaa kuitenkin panostaa vähän hintavampaan versioon, koska oikeasti kaikki alle 2000 euron satulat ovat jostain kohtaa kompromisseja. Reiningiin, ropingiin ja barrel raceen tarvitaan kuhunkin omanlaisensa satula. Syväharrastajalla saattaa olla monta erilaista saman lajin satulaa tai usemman lajin satulat kaikkine muine roippeineen, eli satulahuoneen sisällölle kertyy aikalailla hintaa.

Pelkkä satulanalunen, padi, siis jos haluaa jotain muuta kuin perusmallin, maksaa jotain 100 euron ja äärettömän väliltä. Neopreenisuojat eteen ja sliding- (tai skid) bootsit (reining- hevosille liukupysähdyksiä varten) taakse maksavat helpostikin 200 euroa. Päitsiä ja kuolaimia saa suhteellisen edullisesti, hyviä alkaen 50 euroa, mutta lisäksi on ostettava ohjat. Kunnollisia ohjia ei saa alle 60 euron, mutta monet sen hintaisetkin ovat aika kyseenalaista kamaa. Ohjat tekee kalliiksi niiden paksuus, leveys, pituus ja tietenkin nahkan tasalaatuisuus. Bosalit (eli hackamoret eli kuolaimettomat suitset) vasta ovatkin kalliita, pelkkä raakavuodasta punomalla valmistettu kuonokappale maksaa jo reilusti toista sataa euroa, siihen lisäksi hevosenjouhista punotut ohjat eli mecate- köysi saman verran lisää. Kolmen ja puolensadan euron hintainen mecate ei ole mikään harvinaisuus.

Varusteiden lisäksi pihalla täytyy tietenkin nököttää tukevarakenteinen pyöröaitaus, sillä eihän tästä hommasta muuten mitään tule. Paras olisi tietenkin katettu malli, ainakin meidän ilmastossa. Ja reiningissä ratsastetaan isolla, siis todella ISOLLA kentällä, eli sellainenkin olisi hyvä olla. Pleasuressa kenttä saisi olla kova ja sileä, reining taas vaatii löysemmän hiekkapinnan, niin että sama kenttä ei tietenkään käy. Ja jos haluaa oikein rypeä lajissa ja sen aiheuttamissa laskuissa ja velkakirjoissa, kannattaa hankkia muutama hieho nurkkiin kasvamaan, että pääsee harrastamaan niitä karjahommeleitakin. Niin ja tottakai trail-radan harjoittelemista varten pitää olla satakunta puomia korotuspaloineen, portti, silta ja ainakin kymmenkunta keilaa.

Ai niin joo, se hevonenkin pitäisi hankkia. Eihän nyt kukaan koulua vakavissaan vääntävä millään ex- ravurilla tai eestinponilla porskuttele vaan hankkii puoliverisen, mieluummin tietysti saksalaisen. Länkkärissä on vähän sama juttu eli pollen täytyy ehdottomasti olla QH, PH tai ApH. Kyllähän niitä kotimaassakin kasvatetaan, mutta hei, ulkomailta sen pitää olla. Saksassa on isot markkinat ja sieltä saa hyvällä tuurilla 4000 eurolla keskivertovarsan tänne pilattavaksi. Huippusukuinen reining- tykki maksaakin sitten jo 8 000 – 15 000 euroa vieroitusikäisenä. Spesiaaliväreistä, kuten esim. quartereilla ruunivoikosta tai –hallakosta joutuu luonnollisesti maksamaan luksuslisää. Jos jenkeistä haluaa humman tuoda, niin hintaan täytyy lisätä päälle kuljetuskustannukset, jotka nousevat helposti yli 5 000 euron.

Niin, ja ne valmennukset. Suomessa ramppaa jos minkäsorttista spesiaalijannua valmentamassa, vaikka suurimman osan ratsukoista näkee ilmiselvästi kaipaavan perusopetusta eikä mitään valmennusta. Ainakin minun vokabulaariossani valmennus tarkoittaa kilpailevan ratsukon johdonmukaista ja säännöllistä opetusta, eikä mitään ”kuinka käytät länkkäriapuja oikein”- beisikkiä. Sitä paitsi enpä ole juurikaan nähnyt näiden ulkomaanihmeiden puuttuvan siihen oleelliseen eli istuntaan: on vähän paha opetella hienosäätöhommeleita, jos ei ole hajuakaan miten satulassa tulisi istua. Vika on siinä, että useimmat meillä käyvät valkut ovat reinareita. Reining- ratsastajat eivät useinkaan ole kiinnostuneita pikkuseikoista, lähes kaikki on sallittua kunhan polle pelittää. Vähän sama meininki kuin enkkutyylissä esteratsastajilla: sileällä työskentely sucks. Pleasuressa opetellaan enemmän sitä perusasiaa eli istuntaa, apujen hienovaraista käyttöä ja hevosen saamista niin täydelliseen psyykkiseen peräänantoon kuin mahdollista. Suomalaiset vaan eivät oikein osaa arvostaa muita lajeja kuin reiningiä, mikä johtunee siitä että sitä harrastavat miehet ja siinä pyörivät ne suurimmat rahasummat.

Muutenkin suomalaiset naisratsastajat muistuttavat ulkoisesti enemmän miehiä kuin naisia. Kisapaikoilla näkee pääasiassa askeettista androgyynivaatetusta kuten ruutupaitaa ja likaisia, ruttuisia bootseja. Niin ja tietenkin ne wranglerit, ne on must. Kilisevät kannukset pitää olla ja, niillä sitten saapastellaan kukonaskelin kuin sukupuolenvaihdosleikkaukseen jonottavat rekkalesbotransseks… oho, toi ehkä oli vähän liian rankasti sanottu, but anyway, you gotta picture. Ei tartte mennä kuin Ruotsiin, niin homma on muuttuu paljon esteettisemmäksi. Onneksi lajin kasvun myötä on odotettavissa, että meilläkin alkaa enemmän näkyä muihin kuin reiningiin erikoistuneita ratsastajia. Tai no, kasvuodotukset saattavat kyllä olla turhan optimistisia, ainakin niin kauan kuin eri porukat riitelevät keskenään ja esim. kieltäytyvät menemästä toistensa järjestämiin kisoihin. Joka sakilla on oma vankka visionsa siitä, mitä laji on ja miten sitä pitäisi markkinoida, ja ne toiset on tietenkin aivan väärässä. Siinä vaan unohtuu se tosiasia, että mitään yhtä ja ainoaa lännenratsastusta ei ole edes Amerikassa, vaan laji on valtavan laaja ja sisältää monia eri tyylisuuntia ja tapoja tehdä asioita. Ja joskus on viisaampaa tinkiä omista periaatteistaan yhteisen hyvän vuoksi.

torstaina, marraskuuta 03, 2005

Lajeissa ON eroja.

Hippoksessa oli hyvä artikkeli lännenratsastustunnista. Mukavinta oli, että siinä oli oivallettu juuri ne tärkeimmät syyt, miksi laji esim. mua kiinnostaa: selkeys, rauhallisuus, rentous ja jatkuva ajatteleminen. Tai sitten tunnin ope, Kirsi T. oli osannut välittää tuntilaisille juuri sen olennaisen. Mikä ei ole helppo tehtävä, kun aikaa on vain tunti, pari. Hauskin kohta jutussa oli, kun kirjoittaja aprikoi, vähentääkö lännenratsastuksen harrastaminen eteenpyrkimystä. No tietenkin vähentää, sehän sen juju onkin. Kun lajissa haetaan kyytiä, joka ratsastajasta tuntuu mukavalta, ei intopiukeana kahtasataa luukuttava polle ole yhtään kiva juttu.

Tästä tulikin mieleeni yleensä pelkästään länkkäriä harrastava kaverini, joka taannoin osallistui enkkutunnille kaverinsa hevosella. Polle laukkasi ratsastajan mielestä ihanaa, rentoa louppia, mutta ope kiljui, että lisää eteenpyrkimystä, pohjetta, pohjetta, pohjetta! Oli kuulemma tuntunut ihan tyhmältä kiusata kilttiä ja rauhallista hevosta sellaisella. Samoin erilaiset painoavut olivat aiheuttaneet ongelmia. Esim. laukannostossa paino sisäpuolelle ja nosto sisäjalalla oli tuntunut todella kummalliselta, kun me länkkärissä tehdään se paino ulkona ja ulkopohkeella. Heppa oli kuulemma punkenut koko ajan uralta sisään, koska kaverini ei ollut pitänyt sisäpohjetta aktiivisesti toiminnassa ja jatkuvaa ulko- ohjan tukea päällä (lue: roikkunut rystyset valkeina 15 cm lyhyessä ulko- ohjassa). Samoin ole enkkuope huutanut suoristamaan hevosen, koska se poikittaa. No totta mooses poikittaa, jos sitä ratsastetaan ulkopohkeella takapää alle, eli siis englanniksi hip over. Heponen oli kuulemma ollut myös aika raskas ratsastaa, minkälainen kokemus mullakin on enkkutyylipollukoista.

Länkkärissä sitä on tottunut siihen, että hevonen etenee ja toimii itsenäisesti, ratsastaja käyttää apuja vaan kun on tarvis. Sen jälkeen avut pois kokonaan, ja keskitytään istumaan niin, ettei olla hevosen tiellä. Lännenhevonen myötää hemmetin paljon herkemmin apuihin, koska sitä ei ole turrutettu jatkuvilla avuilla eikä se -siis ihannetilanteessa- punkea apua vastaan, vaan myötää automaattisesti. Toisaalta omien huomiotteni perusteella väittäisin, että monet länkkärihevoset ovat aika vinoja. Iso, painava ja korkea satula aiheuttaa sen, että ratsastajan on paljon hankalampi tuntea vinoutta. Alan kirjallisuudessa ei koko suoristamishommalle anneta samanlaista painoarvoa kuin kouluratsastuksessa, joka oikeastaan on pääasiassa hevosen suoristamista ja muokkaamista symmetriseksi. Siksi ratsastankin säännöllisesti (no, YRITÄN ratsastaa säännöllisesti) enkkusatulalla, että saan paremman kuvan siitä, miten suorassa/ vinossa hevonen kulkee. Eikä se tee pahaa istunnallekaan, siis se enkkusatulassa ratsastaminen. Varsinkin koulupenkissä istuminen on sikatehokasta, sen jälkeen kyllä nivuset soi ja reisilihakset laulaa. Noin niinku kuvainnollisesti.

Toi eteenpyrkimys on kyllä suuri ongelma, jos meinaa hevosesta monikäyttöpollea. Siis että kisaisi sekä westerniä että koulua. Ainakin omista hevosista olen huomannut, että on aika väärin vaatia niiltä sellaista työntöä ja lennokkuutta kuin mitä koulussa vaaditaan, jos ne muuten pääasiassa ratsastetaan niin, että matala ja lyhyehkö askel on in. Siis tottakai koulua voi mennä western- hevosella ja päinvastoin, en minä sitä, mutta jos haluaisi hevosen liikkuvan todella hyvin, koko kapasiteetillään. Yhdessä vaiheessa lueskelin liudan sh- tammojen kantakirjauslausuntoja, joiden seassa oli parin länkkärikoulutetun hevosen arvostelut. Hevoset olivat oikein mainioita lännenratsuja, joilla oli hyviä kilpailutuloksia monista eri luokista. Kantakirjauslausunnon mukaan ne kuitenkin olivat ihan kauheita olentoja, varsinkin ratsastaa. Niin varmaan jos koeratsastajien painoavut ja pohjeavut ovat olleet vastakkaiset kuin hevoselle opetetut. Ja arvostelulla "maahansidotut, lyhyet liikkeet" tarkoitettiin negatiivisia ominaisuuksia. Puhumattakaan "puutteellisesta eteenpyrkimyksestä", mikä ainakin näiden hevosten tapauksessa oli pitkällisen kouluttamisen tulosta.

Sillisalaattia

Voi perhana, mitä menin tekemään? No ostamaan puolikkaan hevosen. Kun niitä ei ennestään ollut kaiketi tarpeeksi. Hyvä pahvi.

Tämä uusi kimppakiva ei onneksi muuta meille asumaan, vaan tulee olemaan yhden kaverin käytössä ainakin aluksi. Omien hevosten kanssa en ole vikojen kisojen jälkeen ehtinyt tehdä mitään, muutaman kerran käynyt maastossa pyörähtämässä Pikkutamman kanssa. Se onkin valmistautunut tulevaan talveen kerryttämällä aika muhkean rasvakerroksen uumansa ympärille. En ole viitsinyt ottaa siitä mitään sen suurempaa paniikkia, koska pakkasten alkaessa se tulee tarvitsemaan lisälämmikkeitä. Luuviulut ei pihatossa tarkene, epäilen.

***

Lankesin rehukaupassa joihinkin kammottaviin ja kalliisiin ulkomaisiin mysleihin, ilmeisesti mulla on viime aikoina ollut liikaa rahaa. Siis kun lykkään sitä kakkakoneisiin ihan vapaaehtoisesti. Hoitaja1 nimittäin on vakaasti sitä mieltä, että HIENOJA hevosia pitää ruokkia mintulta, rosmariinilta ja ties miltä tuoksuvilla ulkomaisilla myslityyppisillä rehuilla. Niin kuulemma Sveitsissäkin aina tehtiin. Ilmeisestikin meidän puskaratsu- tasoisista pihtikinttuisista karvapalloista tulee -ainakin sisäisesti?- niiden hienojen sveitsiläisten GP- hevosten tasoisia, kun niille annetaan samaa rehua.