Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

PP on jo iso tyttö

Tässä muutama kuva Pikkupuokin sunnuntaisesta ratsastussessiosta, joka oli 20. kerta. Vaikka pollella onkin western- vehkeet yllä, siitä on isona tulossa kouluratsu. Lännensatulassa ei voi istua samalla tavalla tiiviisti hevosen ympärille, joten sitä alussa käyttämällä saa varmasti pohjeavuille herkän hevosen. Eikä pikku pukitkaan haittaa, tarvitaan meinaan aikamoiset pystykierrepukit, ennenkuin kuvissa olevasta satulasta putoaa. ;o)



Kuva 1. Komeana patsastelua.



Kuva 2. Vähän ohjautuvuusongelmia, jotka johtuvat lumeen tallautuneesta urasta: PP haluaisi jatkaa suoraan ja minä en.



Kuva 3. Edelleen käyntiä.



Kuva 4. Tukee kovasti ohjaan vielä.



Kuva 5. Ei tahdo kääntyä, ja tietenkin samassa kohtaa kuin kuvassa 2.



Kuva 6. Eiks hän ole hieno?



Kuva 7. Mä haluun mennä suoraan! Etkä mene! Menenpäs! Etkäpäs!



Kuva 8. Rrreipasta kevyttä ravia ettepäi.

Näin meidän pikku saksanhirveästä kehkeytyy pikkuhiljaa aimo hevoinen. Ollaan aina pidetty sitä vähän lattealiikkeisenä, mutta sunnuntaina huomattiin, että perskules, sehän on perinyt upealiikkeiseltä isältään aika kivan etujalan liikkeen. Ja aika kiva kaula hällon tammaks, vai mitä?

maanantaina, helmikuuta 20, 2006

PP, maailman notkein hevonen

Pikkupuokin selässä sunnuntaina. PP oli kuukauden tauosta huolimatta ihan jees, tämä oli nyt 17. kerta sen selässä. Talliorja juoksutti sitä aluksi hetken, sitten tein muutamia myötäys- ja väistöharjoituksia maasta käsin (että saisin sen paremmin kuulolle) ja kapusin selkään. Tällä kertaa oli raippakin mukana, mutta jätin sen sitten kuitenkin loppujen lopuksi pois koska PP alkoi väistää sitä eikä kuunnellut pohjetta tai istuntaa ollenkaan. No, tulipahan tehtyä muutama oikein hieno sidepass- askel ja ihan pyytämättäkin vielä.

PP oli edelleen laiska, joten TO auttoi maasta käsin siirtämään sen raviin. Vaikeuksien kautta voittoon, eli kaiken sen pusertamisen ja hussaamisen jälkeen ravista kehkeytyi oikein hienoa: PP kulki pää alhaalla, lievälle kuolaintuelle myödäten ja takapää hyvin alle astuen.

Kääntyminen on vielä vaikeaa. Se osaa kyllä myödätä ohjalle, mutta sisäpohkeen ympäri taipuminen ei vielä onnistu. Se puskee päin ulkopohjetta ja liukuu pää kainalossa eteenpäin, mutta en ole asiasta kovin huolestunut. Se on juttu joka korjaantuu itsekseen, kun heppaa ratsastaa enemmän. PP on kyllä poikkeuksellisen lankkumainen viritys, se ei juurikaan jousta kyljistään ja kolisee päin seiniä ja ovenkarmeja paikoissa, jossa meidän muut pollet sujahtelee sujuvasti osumatta mihinkään. Frankensteinin morsiameksi mä sitä aina välillä kutsun.

Nyt pitäis olla reipas ja ratsastaa se kuluvan viikon aikana ainakin 3 ellei peräti 4 kertaa, että päästäisiin sen kanssa etiäppäin. Vaan säistähän se riippuu, minen pärkkele ala palelemaan enää tässä iässä. Maneesi olis kyllä poikaa.

sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006

Polleaiheista parturointia

Pollestusrintamalla on taas ollut hiljaista kuin pintelipatjatehtaalla. Sellaisella jossa tehdään niitä ihania valkoisia teddykarvaisia, joita ainakin Voolstain myy. Tosin ne on ihania niin kauan, kun ovat käyttämättömänä kaapissa. Menevät ekassa pesussa kulahtaneen teddykarhun oloisiksi. Vaan eihän se mua haittaa, koska niin harvoin tulee pintelipatoja käytettyä. Säilyttelen niitä laatikossa muiden ihanien, puhtaiden ja käyttämättömien patjojen kanssa (joita jostain syystä on päässyt kertymään useita täysiä sarjoja).

Kun nyt näin luontevasti päästiin tekstiiliratsastuksen kiehtovaan maailmaan, niin kerronpa tässä että ostin juuri ihanan loimen, ja aivan ilman aikomusta. Kovanaama lähti toisaalle myyntiin ja tilalle tuli uusi polle. Kokoeroa näillä kahdella on vaatimattomat 10 senttiä säästä mitattuna, painossa ero saattaa hyvinkin olla 150 kiloa. Niinpä ent. Kovanaaman, nyk. uuden pollen (en ole vielä keksinyt sille osuvaa pseudonyymiä) omistajat joutuvat uusimaan pollensa garderoobin lähes kokonaan, satulasta loimiin. Olivat lauantaina käyneet Hippodomessa ostoksilla ja ostaneet aivan mielettömän ihanan loimen , joka voi voi sentään, oli liian pieni. Tartuin heti sen ihanan pehmeään fleecepintaan kuin takiaispallo hevosen häntään ja lunastin itselleni. Tai siis Pikkutammalle. Kun viininpunainen on sen väri.

Olenko jo kertonut, että meidän jokaisella pollella on omat värit? Silleen voin ostaa kaikkia ihania juttuja väristä riippumatta, ja yhtenäisyys kuitenkin säilyy. PT on siis viinin- ja tummanpunainen tai vihreä. Vanhatamma on vihreä tai sininen. Kilttitamma tumman- tai vaaleansininen. Lemppari on musta, ruskea, beige, keltainen ja vihreä. Kaunispoika kirkkaansininen, harmaa tai musta. Välillä tietenkin täytyy vähän tinkiä periaatteista, koska esim. sadeloimia on hankala löytää juuri oikean värisenä. Mut tärkeintä on, että voi hankkia kaikkea kivaa ja nauttia harkituista varusteyhdistelmistä.

Tänään pitäisi taas kavuta Pikkupuokin selkään, se on ollut talvilomalla jostain marraskuusta tai jotain. Piti jo eilen, mutta oli liian kylmä. Siis minulle, ei hevoselle. PP on otus, joka ei loimea kaipaa. Sillä ei ole kummoista talvikarvaa, mutta kylmänsietokyky on ihan kymppi. Ainakin kun vertaa meidän autiomaaferrareihin; ne hytisee surkean näköisinä jo kymmenessä miinusasteessa, jos paha ihminen on lykännyt ne tarhaan ilman palttoota. Ja vetävät hysteeristä laumajuoksua eestaas tarhaa, pukittelevat kiukuspäissään toisiaan kohti ja ovat muutenkin kaikinpuolin kaltoinkohdellun oloisia. Nyt sää kuitenkin näyttää hyvältä, pakkasta vain 5 astetta ja mikä tärkeintä, siellä ei tuule.

torstaina, helmikuuta 09, 2006

Pollepasianssi


















Meilläpäs pelataankin kovilla pakkasilla pollepasianssia! Peli menee jotakuinkin niin, että ensin loimitetaan kaks pollea, roudataan ne pihalle, siivotaan niiden karsinat, tuodaan pollet takaisin sisään, riisutaan loimet, annetaan heinää. Sitten otetaan seuraavat kaksi pollea, ja toistetaan proseduuri. Ja seuraavat. Ja seuraavat. (Tosin yhdessä erässä liikutellaan peräti kolme pollea). Yleensä eri prosessit menevät hiukan päällekkäin, niin että välillä on neljä polle yhtä aikaa ulkona, joskus enemmänkin. Muistuttaa hämmästyttävän paljon pasianssia tai sitä peliä, bantumiko se oli, jossa laitetaan pieniä kiviä kuoppiin. Tällä systeemillä tallissa pysyy lämpö (ja putket sulana), jokainen polyyppi pääsee edes vähäksi aikaa ulos, tallikin siivoontuu siinä ohessa.

Lisääntynyt sisälläseisominen näkyy pollejen käytöksessä. Kaikki on ihan ok, niin kauan kun ovat keskenään tallissa. Muta auta armias kun näkevät ihmisen, jonka tietävät pelaavan pollepasianssia. Silloin alkaa pyöriminen, kolistelu ja yleinen hässäkkä. Ovat kuin alaluokkalaisia kakaroita, jotka viittaavat niin innokkaasti, että hyppivät pulpetissaan: Mä! Mä! Mä! Pliiiiiiz! Sitten kun päästään ulos, niin kävely on yhtä teputtamista, pää keikkuu ja häntä on tötteröllä. Tarhassa pitää portilta rynnätä lujaa, vaikka vain periaatteen vuoksi se pakollinen kaksi metriä, ennen kuin askellaji palaa takaisin käyntiin. Sitten ihastellaan ulkoilmaa ja maisemia, maleksitaan ympäriinsä ja aika pian asetutaan portin pieleen venttaamaan sisällepääsyä. Paitsi jos on heinää tarjolla, siinä tapauksessa natustelevat ne ensin pois ja siirtyvät venttausmoodiin vasta syötyään.

Pasianssinpeluu olisi muuten ihan jeeshommaa, mutta kun siihen kuluu kamalan paljon aikaa. Varsinkin ne kirotut loimet mättää, jokaisessa kun on 6-7 eri solkea kiinnitettävänä/ avattavana. Pihatossa karaistunut Läikkäpolle on ainoa, joka on pärjännyt koko talven ilman loimitusta. Jopa sen pihattokaveri Pikkutamma tarvitsee toppiksen päälleen, jos lämpötila laskee alle 10 pakkasasteen. PT kun on lyhyt- ja ohutkarvaista sukua että rotua, se ei kaikista karaistamisyrityksistä huolimatta näköjään kasvata kovin kummoista turkkia itselleen.

Toinen aikaa vievä juttu tässä pasianssissa on edestakaisin kävely. Yhteen reissuun palaa noin 5 minuuttia, ja kun sen toistaa 12 kertaa (kaikki hevoset ulos ja takaisin sisään), tekee se tasan tunnin. Jos siihen vielä ynnää heinänkuskaukset ulos, on lopputulema noin 1,5 tuntia. Ja sen päälle on laskettava vielä loimitukset ja karsinoiden siivoukset, sekä muut tallirutiinit, kuten ruokien laittaminen, käytävien lakaisu, rehujen siirtely, vesiämpärien täyttäminen, heinän alas pudottaminen ym. Lisäksi on huomioitava, että yllä luetellut hommat tehdään talvisin useimmiten (valitse sopivimmat vaihtoehdot)…

a) pimeässä

b) liukkaalla

c) jäätävässä tuulessa

d) lumi-, räntä- tai vesisateessa

e) metrinkorkuisissa nietoksissa kahlaten

f) 25 asteen pakkasessa

g) vesilammikoita kierrellen

h) kuravellissä liukastellen

Jotenkin alkaa tuntua siltä, että kesä olis kiva.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Ihqutusta, luennointia ja saarnaamista

Kävin lauantaina Ihquilemassa. Se on myytävänä, ja ostajaehdokkaat olivat katsomassa kun ratsastin sitä. Se tuntui taas hevoselta, joka on tehty tilaustyönä juuri mulle. Herkkä, voimakas, hieman röyhkeä ja silti kiltti. I-HA-NA toisinsanoen. Nättikin se on. Ja täsmälleen oikean kokoinen munlaiselleni pitkäkoivelle. Valitettavasti vaan mulla ei ole rahaa ostaa sitä eikä talliinkaan mahdu enempää hevosia. Sitä paitsi se menisi aivan hukkaan mun omistuksessa, kun en ole mikään kisaamisistoilija.

Ihqun myyminen Suomeen voi olla pieni ongelma, sillä se on (reining-) koulutettu jenkeissä, missä ratsastus- ja hevosenkäsittelykulttuuri on aika lailla erilainen kuin täällä meillä, ainakin jos kisahevosten koulutuksesta puhutaan. Jenkit tekevät hevosistaan erittäin herkkiä, meikäläiset saksalaistyyppiset avut ja koulutusmenetelmät ovat niille liian voimakkaita. Esim. Ihqua ohjataan täysin painoavuilla, kootaan pohkeilla ja vain hienosäätö tehdään ohjilla. Sitten kun sen selkään laitetaan ostajaehdokas, joka on tottunut survomaan ratsastuskouluhevosia tai englantilaisiin apuihin tottuneita jähmäkkeitä, on katastrofin ainekset valmiina. Jos ratsastaja ei osaa käyttää painoaan, Ihqu hortoilee minne sattuu ja menee mitä nopeutta haluaa. Jos ratsastaja jää roikkumaan ohjiin, se menee tolaltaan, koska kokee sen moitteeksi jostain väärästä toiminnasta. Jos ratsastaja potkii sitä kylkiin tai puristaa jaloillaan, Ihqu tietenkin yrittää vapautua ahdistavasta tilanteesta pukittelemalla. Se on myös tosi fiksu hevonen, ja on aika näppärästi oppinut välttämään työntekoa sinkauttelemalla tätejä pitkin tanteretta. Ei siis missään nimessä mikään aloittelijoiden hevonen.

Kouluratsastajat eivät voi aavistaakaan, mitä tarkoittaa ”herkkä avuille” hyvinkoulutetusta lännenratsusta puhuttaessa. Useimmat hyvin koulutetutkin koulupollet ovat kuin kivirekiä sellaiseen verrattuna. Lännenratsu on opetettu kokoamaan itsenä löysin ohjin ratsastajan kiristäessä hieman istuntaansa ja painamalla ulkopohkeen kiinni. Se asettuu sisäänpäin sisäpohjeen kevyellä painalluksella, ja ryhdistää etuosansa ratsastajan nostaessa sisäkättään ylöspäin.

Ohjaamiseen tai vauhtikontrolliin ei ohjia käytetä ollenkaan, tai siis ei samassa merkityksessä kuin enkkuratsastuksessa. Hevonen kääntyy katseella sekä epäsuoralla ohjasotteella eli neck reinillä: ulko-ohja osuu kaulalle. Pohjeavut tukevat kääntymistä ja määrittelevät, miten hevonen kääntyy, suorana vai asettuneena vai väistäen. Kuolaintuntuma tarkoittaa, että kädessä tuntuu höyhenenkevyt vastus kankikuolaimen vipuvarren pysyessä silti luonnollisessa asenossaan. Kuolaintuntumaa käytetään vain hetkellisesti, ilmoittamaan hevoselle, että a) kokoapas itseäsi hiukan että saadaan toi takapää alle tai b) tsot tsot polle, keskitytäänpäs nyt ja kuunnellaan niitä painoapuja vähän tarkemmin. Liikkeellelähdöt ja askellajista nopeampaan siirtymiset tehdään istunnan muutoksella (ja hyvin keveillä pohjeavuilla) sekä samanaikaisella ääniavulla. Hidastaminen tapahtuu istunnan avulla joko kooten tai ”lopettaen” menossa oleva toiminta. Ihqu esim. pysähtyy kuin seinään (mutta pehmeästi niiaten) ratsastajan istunnan ja ohjaskäden paikan kertoessa, että se on stoppi ny.

Jotta hevonen kykenisi toimimaan yllämainitulla tavalla, sen on oltava äärettömän tyynessä ja itsevarmassa (<-- sanan positiivisessa mmerkityksessä) mielentilassa. Jos se hätääntyy tai tuntee olonsa ahdistuneeksi, se ei pysty keskittymään ratsastajan apuihin ja herkkyys katoaa. Siksi lännenhevosen kouluttaminen on pääasiassa sen itseluottamuksen rakentamista. Kisoissa vaadittavat manööverit ovat kuitenkin loppujenlopuksi suhteellisen helppoja hevoselle, joten niiden kouluttamiseen ei kulu yhtä pitkää aikaa kuin kouluratsua koulutettaessa. Se varsinainen juju on siinä pohjatyössä, hevosen psyyken koulimisessa.

Valitettavasti jotkut valmentajat käyttävät toisenlaista metodia, eli pakottavat ja nöyryyttävät hevosta niin kauan, että se ei enää yksinkertaisesti uskalla eikä jaksa olla ratsastajan kanssa eri mieltä ja tottelee kuin kone. Se on kuitenkin mielestäni epäeettinen koulutustapa, koska sillä tähdätään saamaan hevonen opitun avuttomuuden ja ylivarovaisuuden tilaan, molemmat hevosen kannalta epämiellyttäviä ja epäterveellisiä mielentiloja. Vaan mikäpä hevosurheilun laji olisi täydellinen. Kaikista lajeista löytyy aina ahneita, kiireisiä tai ihan vaan tietämättömiä, jotka asettavat oman kunnianhimonsa hevosen hyvinvoinnin edelle. Onneksi sitä voi aina valita, mitä menetelmiä itse hevostensa kanssa käyttää.