Tallimatematiikkaa

Jokainen hevosten kanssa puuhastellut tietää, että koulussa opeteltu matematiikka ei tallilla päde. Johtuuko sitten hevosten aika-avaruuskenttää vääristävästä vaikutuksesta vai mistä, mutta suhteellisuusteoria muuttuu karvamopojen välittömässä läheisyydessä suhteettomuusteoriaksi. Muutamia esimerkkejä normialgebran pätemättömyydestä talliolosuhteissa:

Tehtävä 1. Hevosten viettäessä yön tallissa (12h), kertyy karsinasta siivottavaa 0,5 kottikärryllistä. Kuinka paljon siivottavaa kertyy, kun hevoset ovat sisällä 24h?

Vastaus: 3 kottikärryllistä. Paskan määrä lisääntyy kuusinkertaisesti tallissaoloajan tuplaantuessa.

Tehtävä 2. Hevosella on 4 jalkaa ja jokaisessa jalassa 4 niveltä, kuinka monta erilaista nivelvammaa se voi saada?

Vastaus: yhtälö 4 x 4 = 16 ei päde, koska joissain nivelissä on useampi nivelrako ja jokatapauksessa jokaiseen niveleen voi tulla vaurio etu-, taka-, sisä- ja/tai ulkopinnalle sekä niiden välimaastoon. Oikea vastaus on ääretön määrä.

Tehtävä 3. 500 kg:n painoiselle, kevyessä työssä olevalle hevoselle syötetään 10kg heinää (yht. 4,5 ry) ja 0,25 kg kauraa (0,23 ry) eli yht. 4,73 ry, ja sen päivittäinen energiantarve on 5-5,5 ry. Laihtuuko vai lihooko hevonen tällä ruokintamallilla?

Vastaus: Hevonen lihoo aivan muodottomaksi optimiruokinnan alittavasta dieetistä huolimatta. Sopiva heinänmäärä olisi 4kg (2,2 ry) ja kauraa ei anneta ollenkaan. Tällä dieetillä hevonen pysyisi sopivassa lihavuuskunnossa, mutta hankkisi itselleen mahahaavan ja hiekkaähkyn, jonka lisäksi se nakertaisi karsinanseinät tärviölle.

Tehtävä 4. Kuinka monta päivää kuukaudessa tammalla on mukava ratsastaa, kun sen kiima kestää 7 vrk?

Vastaus: 30 pv - 7 pv - 7 pv (PMS) - 7 pv (kiiman jälkeinen viikko) = 9 pv. Tämä yhtälö ei kuitenkaan päde, koska tästä 9 päivästä on vähennettävä ratsastajan PMS-päivät ja menstruaatio, jotka eivät osu yhteen hevosen kiimakierron kanssa, eli yhteensä 14 pv. Oikea vastaus on -5 pv.

Tehtävä 5. Jos hevosen kengitysväli on 6 vkoa ja kengityskerta maksaa keskimäärin 100 euroa, a) kuinka paljon rahaa kuluu vuodessa kavionhoitoon ja b) mikä on keskimääräinen kengityskulu kuukaudessa?

Vastaus: a) 52/6 = 8,67 => 8,67 x 100,- = 867,-. Tähän lisätään 6 irtokengänlyöntiä á 50,- eli 867 + 300 = 1167,-. Lisäksi kengittäjä joutuu paikkaamaan irronneiden kenkien aiheuttamia lohkeamia erittäin kalliilla, amerikkalaisvalmisteisella kaksoinkomponenttitöhnällä, joka maksaa 40,-/tuubi. Tuubeja kuluu vuodessa 6 kpl, eli 1167+240 = 1407. Edellisten lisäksi hevonen sairastaa yhden mystisesti ilmestyneen kaviopaiseen, jonka hoitoon kuluu 50e (sairaskengityslisä), pohjalliset 10,-/pari ja eläinlääkärin puhelinreseptillä (10,-) määräämää kipulääkettä 55,-/pullo x 2 eli siis yhteensä 1407+50+10+10+110= 1587,-
b) 1587/12 = 132,25.

Tehtävä 6. Jenni käy tallilla joka päivä, ja ratsastaa/liikuttaa hevosta tunnin verran päivässä ja hoitaa tunnin päivässä. Jenni asuu 30 kilometrin päässä tallilta ja ajomatkoihin kuluu aikaa yhteensä 1h/päivä. Kuinka monta tuntia viikossa Jenni käyttää hevosharrastukseensa?

Vastaus:
Ajomatka 7h
Ratsastus 7h
Hevosen harjaus ja satulointi 3,5h
Ratsastuksen jälkeinen hoito 3,5h
Juoruilu kaverien kanssa 3,5h
Epäsuosiossa olevien tallilaisten pahansuopa selkäänpuukotus 7h
Tallinpitäjän mielistely 3,5h
Hevostarvikkeiden shoppailu 2h
Hevosista lörpötteleminen puhelimessa 6h
Hevostallinetissä pyörimistä ja nimimerkillä "just joo" ilkeilyä 12h
Yhteensä 55 tuntia/viikko.

Hevosmatematiikka on helppoa, kunhan tietää tehtävien ansakuopat. Mikään ei ole niin halpaa, helppoa tai nopeaa kuin oppaissa ja tai alan oppilaitosten oppikirjoissa/luennoilla annetaan ymmärtää. Tämän vuoksi hevostalouskouluihin pitäisikin valita oppilaat soveltuvuustestien perusteella. Vain ns. hullun papereilla pääsisi opiskelemaan, ja hulluista vielä seulottaisiin se kerma, joka osaisi käsitellä käytännön probleemoita luovasti eikä ymmärtäisi ajan kulumista tai rahan arvoa ollenkaan. Suurin osa tallinpitäjistä täyttää yllämainitut kolme ehtoa, joten ilmeisesti ne ovat alalla toimimisen kannalta niitä ns. avainominaisuuksia.

Sukkahousumiesten kokoontumisajot

Eilinen HIHS-televisiointi pani muistelemaan niitä estekisoja, joita näytettiin telkkarissa kun olin lapsi. Sieltä piti aina poimia suosikkihevonen, joka useimmiten oli kimo. Ratsastajiin en kiinnittänyt oikeastaan mitään huomiota, yleensä siellä selässä kykki joku univormuun pukeutunut mieshenkilö. Hevoset olivat vielä 70-luvulla ja 80-luvun alussa sekalaisempaa sakkia verrattaessa näihin nykyjalostuksen tuottamiin kiveräkintereisiin vinttikoiriin, jotka alakaula pullollaan ryykivät esteeltä toiselle. Kauniiksi niitä ei voi edes kohteliaisuuden nimissä valehdella, mutta hyvä tavaton sentään, minkälaisia hyppykoneita!

HIHSissä olen käynyt aina silloin tällöin, yleensä lähinnä expo-alueen tarjonnan vuoksi. Estekilpailut eivät juurikaan kiinnosta, koska en ole esteratsastaja, enkä ymmärrä lajin hienouksia. Se pakollinen kouluratsastusosuuskin on yleensä osoittautunut pettymykseksi, joten en ole sen vuoksi viitsinyt maksaa kiskurihintaa lipusta. Messukeskuksen aikoina expo-alue oli parempi (tai ainakin yhtenäisempi), ja osastoilla myytiin ihan oikeasti spesiaalikamaa. Nykyään (tai siis kolme vuotta sitten, kun viimeksi kävin hississä) lähes joka osastolla myydään niitä samoja ruutusukkia, tummansinisiä loimia, perusraippoja ja Pikeurin takkeja. Minne ovat kadonneet ralliruudulliset pintelit, hauskanväriset talliloimet ja kiva krääsä? Messarin aikoina oli myös kiva istuskella baarissa viini- tai olutlasi kädessä ja seurata vieressä olevan verkka-alueen taåahtumia. Kun siirryttiin hjallishalliin, laitettiin verkka-alue piiloon ja myymälät hajautettiin kapeille ja ahtaille käytäville. Ei kiva, koska inhoan ruuhkia ja ihmismassoja. Pitää olla joku todella voimakas houkutin (ja vähintäänkin ilmaislippu), ennenkuin suostun änkeämään hikiseen tungokseen.

Säästän vähäiset roponi tänne, koska siellä on kokonainen hallillinen westerniä.

Kehityskaari

Oikeasti mulla kyllä oli ohjat. Ne katosivat kun muokkasin kuvaa.

Ihmisen hevosteluelämässä on erilaisia kausia. Tai ainakin mulla on ollut. Aina ei edes huomaa siirtyneensä seuraavaan kauteen, vaan muutoksen huomaa vasta jälkikäteen. Ainoa yhteinen asia eri kausissa on, että aikaisempien kausien toilailujen ja typeryyksien muisteleminen saa vajoamaan syvään häpeän tilaan. Onneksi häpeän syvyys ja kulunut aika ovat käänteisesti verrannollisia: enää ei vaiheen 4 toilailut jaksa kauhean paljon innostaa itseruoskinnan jaloon puuhaan.

1. Kausi: pikkukakaravaihe alkeisratsastajana ratsastuskoululla. Kaikki oli kamalan jännää ja pelottavaa: hevoset, ratsastusopet, tallitytöt, hevosten hoitajat. Hevoset talloivat vähän väliä varpaille ja söivät takista napit, tai ainakin eväsleivät. Hyvä ratsastus oli sitä, että pysyi hevosenselässä koko tunnin ajan. Suurin osa kertyneistä selästäsuistumisista osuukin tähän ajanjaksoon.

2. Kausi: jatkokurssilainen teini, joka ihmetteli että miksi tää on niin vaikeeta? Miksi mä en opi mitään ja noi muut oppii? Selässäpysyminen ei niinkään ollut enää ongelma, paitsi jos hypättiin esteitä tai hevonen pukitteli. Hyvä ratsastus oli sitä, että sai nostettua kunnollisen laukan tai hevonen meni hetkeksi kuolaintuntumalle. Kokeilua erilaisilla hevosilla eri talleilla. Loput putoamiset -paria harhalaukausta lukuunottamatta- osuvat tähän aikakauteen.

3. Kausi: myöhäisteininä/nuorena "aikuisena" (hah..) ei käy säännöllisesti tunneilla, mutta ratsastelee silloin tällöin siellä täällä. Hevoset silti mielessä päivittäin.

4. Kausi: Alkuvuodet oman hevosen kanssa. Selässäpysymisen taito hioutui huimilla maastoretkillä huippuunsa, mutta istunta ja ratsastustaito olivat vielä ihan hukassa. Kentällä jaksoi pyöriä just sen 20 minsaa, mikä meni siihen pakollisentylsään alkukävelyyn ja epätahtiseen kevyeenraviin, ryysivään laukkaan ja muutamaan epämääräiseen pohkeenväistöön ja etuosakäännökseen (juu, niitä tehtiin 70-luvulla ratsastuskouluissa ihan kamalasti!). Esteet ja laukkaaminen olivat hevostelun parasta antia, samoin mahdollisimman vaikeat maasto-olosuhteet. Kuolaintuntumaa ei ollut, syynä "tää hevonen on niin huono kun se ei osaa". Ongelmaa yritettiin ratkaista muunmuassa hissikuolaimilla ja gramaneilla. Kiinnostus länkkäriin virisi, mutta lähinnä siksi, että lännenleffoissa ratsastettiin aina laukkaa ja pysähdyttiin täydestä vauhdista. Luonnollinen hevostaito oli täysin käsittämätöntä: kuinka kukaan voi millään väittää ymmärtävänsä, mitä hevosen päässä liikkuu? Tällä kaudella ei putoiltu, mikä on otettujen riskien määrään verrattuna pienoinen ihme.

5. Kausi: Kohti orastavaa ratsastustaitoa: Opin myötäämisen taidon. Yhtäkkiä huomasin pystyväni ratsastamaan niin, että hevosen turpa osoitti alaspäin, eikä rykinyt taivasta kohti. Istunta tuotti suuria vaikeuksia, koska missään ei osattu kuvailla eikä kukaan osannut kertoa, MILTÄ hyvän istunnan pitäisi tuntua. Tämän vuoksi ratsastus oli pitkälti käsillä ratsastamista ja edestä kasaamista, hevonen kulki patenttimuodossa takapää puoli virstaa jäljessä. Länkkäröinti ja hevosen sielunelämän opiskelu pääsi kunnolla vauhtiin, tärkeimpänä asiana oivallus siitä, että hevosen liikkeellesaamiseen ja pysäyttämiseen tarvittavan voiman välillä on epäsuhta, ja että niin ei tarvitsisi olla. Jonkinlainen miniatyyrivalaistuminen.

6. Kausi: sinnikästä valmennuksissa käyntiä, treenaamista käsikirjan mukaan ja ihmettelyä, miksi hevonen ei siltikään toimi? Ei vielä mitään hajua siitä, kuinka opettaa hevoselle liikesarjatemppujen lisäksi työskentelyä. Koska en hahmottanut ratsastuksen syy- ja seuraussuhteita kunnolla, tein kasapäin koulutuksellisia emämokia. Vaikka olin ahkera, suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen, saavutin tämän kauden aikana hyvin vähän edistymistä, mutta sitäkin enemmän pahaa mieltä. Vaikka olin tässä vaiheessa "pehmeimmilläni" hevostaitopuolella, sain pilattua välit senhetkiseen ratsuuni lähes lopullisesti. Hirveä hinku kilpailemiseen aiheutti täydellistä ääliöyttä ja aivotonta periksiantamattomuutta.

7. Kausi: Heittää epätoivoisena romukoppaan suurimman osan senhetkisistä valmentajista ja auktoriteeteistä, ja alkaa luottaa omaan fiilikseen. Edelleenkin epävarma siitä, mikä on hyvä istunta. Lukee vimmatusti alan kirjallisuutta ja katselee ratsastusvideoita. Alkaa pikkuhiljaa hahmottaa istunnan TODELLISEN merkityksen. Samoin hevosen sielunelämä sekä oppimistapa alkaa hahmottua. Ymmärtää, ei vaan sisäistää erään hyvän valmentajan opin: kun osaa liikutella hevosen jalkoja haluamaansa suuntaan ja haluamallaan nopeudella, on eväät kaikkien kisoissa nähtävien temppujen tekemiseen. Pehmeäpäisyys hevostaitopuolella jatkuu mutta hermo ei silti pidä hevosen selässä, mikä aiheuttaa edelleen konflikteja ratsun kanssa. Vieläkin hirveämpi hinku kilpailemiseen. Opettaminen tuntui ihan kamalalta, koska ulkoaopitut mutta sisäistämättömät asiat vaivaisivat ja aiheuttivat epävarmuutta.

8. Kausi: Tässä vaiheessa tielle osuu valmentaja, joka osaa näyttää ja selittää, miltä asioiden (kuten sen hyvän istunnan) kuuluu tuntua. Samoin apujen käyttö selkiytyy, ja varsinkin lantion käyttämisen taito avautuu. Tähän kun lisää tiedot oppimisen lainalaisuuksista, hevosten käyttäytymistä tutkivista tieteistä, fysiologiasta ja anatomiasta, syntyy Valaistumista muistuttava henkinen kokemus. Mikään ei ole niin ihanaa ja tärkeää kuin ratsastaminen, siitä näkee untakin. Autoa ajaessa ilmaratsastaa eli tekee laukanvaihtoja, pyörittää hevosta spinissä, opettelee lantiolla pysäyttämistä. Kilpaileminen.. no, se on ihan jees ja hauskaa, mutta ei sen takia isoäitiään möisi. Opettaminen on jo siedettävää, mutta lepää vielä monilla alueilla sisäistämättömän tiedon/taidon varassa.

9. Kausi: Edellisellä kaudella opitut asiat selkiytyvät järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi, josta myöhemmin (kaudella 10?) muotoutunee metodi. Käytännön kokemus erilaisista hevosista tuottaa jatkuvasti lisää uutta ymmärrystä, uusia lainalaisuuksia löytyy ja ratsastaminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Oman kehon käyttö ja sen liikkeiden siirtäminen alla olevaan hevosenkehoon on silkkaa tekniikkaa, mutta hienovaraista sellaista. Koska se on vain tekniikkaa, se ei herätä raivoa, turhautumista tai pelkoa. Siksi häpeää silmät päästään aikaisempien vuosien maltinmenetyksiä hevosen selässä. Ymmärtää, että ne johtuivat turhautumisesta, siitä että tiesi ettei osaa. Ja osittain myös pelosta. Ymmärtää, että pelon tunnustaminen (edes itselleen) auttoi ison harppauksen eteenpäin. Opettaminen ei enää tunnu ollenkaan ahdistavalta tai epämiellyttävältä, koska on varma osaamisestaan. Eniten mielihyvää tuottaa nuorten hevosten kouluttaminen ja ongelmatapausten ratkominen. Ihmettelee itsekseen, riittääkö elinikä oppimaan kaiken sen, minkä vielä haluaa oppia? Tiedostaa omia puutteitaan sekä vahvuuksiaan ratsastajana, on kriittinen muttei (toivottavasti) liian perfektionisti. Kilpaileminen.. öö, mitä se on?

Kausi 9 on edelleen meneillään, ja seuraava kausi on vielä täysi arvoitus.