Messuilemaan Saksanmaalle

Joka toinen vuosi Saksassa järjestettävät Equitana-messut alkavat lauantaina. Allekirjoittanut lentää sinne keskiviikkona, ja heti samana iltana mennään katsomaan Hop Top Showta. Se on vähän niin kuin Apassionata, mutta esitykset ovat laadukkaampia. Viime kerralla jäin shown sekä messujen jälkeen miettimään, että miksi meillä Suomessa hevosharrastus on niin suppeaa? Meillä on raviurheilun lisäksi este-kenttä-koulun pyhä kolminaisuus sekä valjakko, issikat ja länkkäri. Ja siinä se suurin piirtein sitten onkin. Equitanassa taas on esillä koko saksalaisen hevosharrastuksen kirjo: on vikeltäjää, klassista, vaellusratsastusta, matkaa, muhkurotuja, miniatyyrihevosia, maastakäsinkoulutusta, ohjasajoa, naksuttajia, muuliharrastajia, temppukouluttajia, terapiaratsastusta, karjalajeja, working equitationia, ihan mitä vaan. Viime kerralla jopa intialaisilla kippurakorvaisilla marwari-hevosilla oli oma messuosastonsa! Lisäksi paikalla on kuuluisia esiintyjiä, viime reissulla bongasin Philippe Karlin ja Gerdt Heuschmanin. Tänä vuonna siellä esiintyvät ainakin Pat Parelli, Christoph Hess, Klaus Balkenhol ja Uta Gräf.

Osasyy tähän meidän kansalliseen niukkuuteen on varmasti harrastajien ja hevosten vähäinen määrä. Saksassa on pari miljoonaa hevosta ja  hevosharrastus on todella suosittua. Hevosen pito on siellä halvempaa kuin meillä ja monet tallinpitäjät toimivat (toisinaan hyvinkin hulppeissa) vuokratiloissa. Lisäksi asennemaailma hevosia kohtaan on jotain ihan muuta kuin Suomessa. Viime reissulla ihmettelimme sitä, kuinka hevostallit olivat usein aivan keskellä asutusta ja lantalana toimi pihamaalla oleva läjä kakkaa ja likaisia kuivikkeita. Saksalaisella ratsastuskoulunpitäjällä (120 hevosen talli) oli vaikeuksia ymmärtää kysymystämme hevosten ja lannanhajun haitoista. Hän kuittasi kysymyksen hiukan ihmeissään toteamalla, että tämähän on maaseutua, hevosenhaju ja lanta kuuluvat maaseudulle.

Meillä Suomessa parin kilometrin päässä asutuksesta oleva pressuilla peitetty lanta-auma pellolla ärsyttää ja hiertää naapurisopua, mutta Saksassa maaseudulla (lue: kyläkeskuksessa) se ei näytä häiritsevän naapureita, vaikka välimatkaa lantakasaan on jokusen kymmentä metriä. Heille ei myöskään hevosenlanta ja sen jatkokäsittely ole ongelma. Düsseldorfin liepeillä olevat tallit pääsevät sujuvasti lannasta eroon, koska hollantilaiset hakevat sen itselleen kompostoitavaksi ja ajavat pelloilleen. Kuulemma heti valtioiden yhteisen rajan hollannin puolella on valtavat kompostiaumat, jonne hollantilaiset viljelijät (tai lannanvälittäjät?) kuskaavat ne saksalaisilta talleilta. Ja tiedättekö mitä? Siitä lannasta aika suuri osa on sitä meikäläisten ongelmajätettä eli purulantaa. Holskuille kelpaa sekin, kun täällä meillä nyrpistellään ja suostutaan ajamaan pelloille vain turve- tai olkilantaa.

Hukkakauranpelkohysteriasta en tässä nyt edes viitsisi aloittaa (mutta aloitan kuitenkin). Se kun kuulemma leviää hevosenpaskan mukana pelloille. Sitä vaan olen ihmetellyt, että jos kaura ostetaan viljelijältä A (jolla siis pitäisi olla hukkakauravapaat pellot), syötetään tallinpitäjän B hevosille ja kuskataan takaisin viljelijän A pelloille, niin mistä ihmeestä ne hukkiksen siemenet sinne lantaan ilmestyvät? Ilmeisesti suomalaiset hevoset sikiävät hukkakauransiemeniä. Tähän ihan vaan lisähuomautuksena, että olen itse maanviljelijä ja koulutuksen siihen saanut, ensin ammattikoulutasoisen ja sen jälkeen yliopistotasoisen, eli en nyt tässä ihan kaupunkilaisena ummikkona uumoile. Mutta sitä kyllä ihmettelen, että Saksassa, jossa ollaan äärimmäisen tarkkoja ympäristöasioissa, suhtaudutaan hevonkakkaan luontevasti, kun taas meillä vouhkataan kärpäsistä, esteettisistä haitoista, ravinnevalumista, lannanpolton haitallisuudesta ja ties mistä.

Saksassa ovat muuten valuma-asioissakin olleet meitä fiksumpia: mäkisillä peltoalueilla notkelmiin on tehty valuma-altaita, joihin ravinteet valuvat veden mukana ja joista ne voidaan imeä lietteen mukana taas käyttöön. Altaat näyttivät olevan aivan tavallisia sorapohjaisia kuoppia, Suomessa sellaiset pitäisi todennäköisesti valaa betonista tai päällystää asfaltilla, ympäröidä verkkoaidalla, kattaa lintuverkolla ja vielä laittaa varoituskyltti että HUOM! Hengenvaara! Naurettavin poikkeama muun Euroopan käytännöistä on meidän ikioma lannanpolttokieltomme. Siinä olisi edullinen energianlähde kannattavuusongelmien kanssa painiville talliyrittäjille ja siitä "ongelmallisesta" purulannastakin pääsisi kätevästi eroon. Mutta kun se hiilidioksidi. Itse olen seurannut lietevoimaloiden kehitystä mielenkiinnolla, metaanista kun saisi lämpöenergian lisäksi myös sähköä ja tallin pesuvedetkin tulisi hyödynnettyä lietteen muodostuksessa. Ainakin toistaiseksi metaanivoimalat ovat niin kalliita, että sellaisen rakentamisesta voi vain haaveilla.

No, lanta-asioista takaisin messuihin. Messujen käytössä on kokonainen messukeskus, jossa on 11 eri hallia. Paikalla on kaikki mahdolliset alan toimijat eli rehu- ja varustekauppiaat, tallinrakennustarvikkeita ja palveluita myyvät yritykset, trailerikauppiaat, rotuyhdistykset, lajiyhdistykset, kirjakaupat, siittolat, krääsäkauppiaat, ihan kaikki. Tänä vuonna torstai on western-teemapäivä, jolloin tarjolla on mm.reiningiä,  cuttingia sekä klinikkana että kisana ja illalla vielä Parellin live show, jossa on mukana kouluratsastajat Uta Gräf ja Christoph Hess. Jo viime reissulla pisti silmään näkyvä yhteistyö koulutuupparien (sekä saksalaisklassisen että akateemisklassisen) ja narunpyörittäjien välillä. Myös eri lajit ovat löytäneet toisensa, mikä on valtavan hieno juttu. Western-päivänä nähdään Suomessakin vaikuttaneen reining-valmentajan/ratsastajan show, jossa ohjelmatietojen mukaan vertaillaan koulu- ja lännenratsastusta.

Näytösten ja vimmatun shoppailun ohessa käydään syömässä bratwurstia ja kyytipojaksi otetaan tietenkin hefe-weissbieriä. Saksalaiset suhtautuvat omasta mielestään hyvin tiukasti tupakointiin, mutta messujen sulkeuduttua klo 18 ihmiset siirretään ravintola-alueelle odottamaan pääsyä iltanäytöksiin. Saman tien kun isot teräsovet sulkeutuvat alkaa poppi pauhata, kalja virrata ja jengi tupakoi ja bilettää sisällä hallissa. Jos kerran jäykät ja lainkuuliaiset saksalaiset kykenevät moisiin laittomiin irtiottoihin, mutta me täällä Suomessa ei, niin herää kysymys,mikä hitto meidän kulttuurissa on pielessä? Mä olen jo NIIN lähdössä, vaikka reissuun on vielä viikko aikaa.

Oppiminen on helppoa, opettaminen vaikeaa

Olen tässä viime aikoina joutunut pohtimaan ratsastuksen opetusta aika paljon oppilaan näkökulmasta. Käytännössä tunteja pitäessäni joudun yleensä keskittymään eniten hevoseen, koska kilpailevat oppilaani ovat ratsastuksellisesti jo sillä tasolla, että osaavat hallita kehonsa ja tarvitsevat lähinnä vinkkejä hienosäätöön tai hevosen päänsisäisten asioiden muokkaamiseen. Myös monet tätiratsastajistani ottavat minulta tunteja hevosen vuoksi, yleensä kyseessä on kouluhinkkaamiseen lopen kyllästynyt eläin, joka ei enää halua liikkua eteen edes raipan avulla. Toinen vaihtoehto on hevonen, joka liikkuu liikaa, ts. painelee menemään päin kuolainta tikittävässä ylitempossa, eikä kuuntele ratsastajaa lainkaan. Yllämainituissa tapauksissa ensisijainen tehtäväni on opettaa hevoselle asia uudestaan siten, että se tekee sen oikein ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Tapauksesta riippuen muokataan samanaikaisesti tai heti sen jälkeen ratsastajan istuntaa ja apujen käyttöä hevoselle selkeämmäksi ja miellyttävämmäksi.

Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.

Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim.  Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.

Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.

Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.

Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.

Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.

Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?

Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.

Oppimista vai johtajan kunnioitusta?

Valintoja tehdessä tuntuu välillä niin vaikealta löytää se oikea ratkaisu, mutta jälkikäteen näkee kuinka asiat ja tapahtumat ovat ketjuttuneet toisiinsa juuri sillä parhaimmalla tavalla. Tämä pätee myös omaan kehitykseen hevosihmisenä. Muistan silloin ihan alussa olleeni todella ymmälläni siitä, että kuinka ihmeessä joku ihminen muka voi väittää tietävänsä, mitä hevonen ajattelee. En ole sitä ihmistyyppiä, joka lukee rivien välistä ja tulkitsee näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa tunteen perusteella, vaan ennemminkin asioiden luokittelija, jota kiinnostaa todelliset, mitattavat havainnot joiden perusteella sitten "mallinnan" todellisuutta. Samoihin aikoihin kiinnostuin myös lännenratsastuksesta, joten tutustuminen hevosen ajatuksenjuoksuun tapahtui aluksi lukemalla lierihattuisten miesten kirjoituksia amerikkalaisista hevoslehdistä.

Jotain kuitenkin puuttui, ja se oli vedenpitävä tieteellinen tausta metodille. Minua myös häiritsi asioiden mystifiointi, mitä voisi kai kutsua termillä hevoskuiskaushumpuuki. Puuttuva palanen löytyi kognitiivisesta etologiasta ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Samalla laumanjohtajuutta korostava ajattelumalli haaleni ja oppimiseen perustuva vahvistui. Yksi syy tälle oli todennäköisesti se, että törmäsin niin usein laumanjohtajuusajattelun varjopuoliin: hevosia simputettiin (ja simputetaan edelleenkin) sen varjolla aivan turhaan.

Johtajuusajattelu on helposti omaksuttava pikaratkaisu, joka ei vaadi hirveän paljon taustatietoa, joten se on levinnyt kuin rikkaruoho kaikkiin ratsastuksen lajeihin. Sillä erotuksella, että siinä missä westernhevosia saatetaan simputtaa ylivarovaisiksi rankaisemalla niitä jokaisesta ylimääräisestä eleestä, enkkuratsastajat ovat saaneet oikeutuksen mätkiä raipalla ja huutaa hevoselleen kurinpidon nimissä. Yleinen käsitys on, että johtajuutta on pidettävä yllä jatkuvasti, tai muuten se hemmetin kaakki alkaa taas hyppiä silmille.

Jossain vaiheessa huomasin, että en ole miettinyt johtajuutta pitkiin aikoihin. Ollessani hevosten kanssa ja varsinkin miettiessäni ratkaisua johonkin ongelmaan ajattelen nykyään asioita pääsääntöisesti oppimistapahtumina, eli miten toimintani vaikuttaa hevoseen ja mikä palkitsee haluttua käyttäytymistä. Tämä ei mitenkään sulje pois johtajuusajattelua, vaan on ennemminkin erilainen lähestymistapa asiaan. Johtajuusajattelussa itsessään ei ole vikaa, vaan ongelmat tulevat sen tulkinnasta. Pätevän kouluttajan ei tarvitse korostaa johtajuuttaan. Hevoset pitävät varmasti ja selkeästi kehollaan artikuloivasta kouluttajasta ja lähtevät tällaisen ihmisen matkaan aivan luonnollisesti. Sivusta seuraava hevosen omistaja ei näe kouluttajan ja hevosen välillä tapahtuvaa sanatonta kommunikaatiota, vaan ainoastaan sen vaiheen, jossa kouluttaja hakee hevosen huomiota, esimerkiksi pyytämällä hevosta liikkumaan eteen aina, kun sen huomio karkaa kouluttajasta. Niinpä hevosen omistaja kokee oppineensa jotain uutta ja tärkeää: hevosta ajetaan eteen, kunnes se antaa periksi. Kouluttaja tekee todennäköisesti myös täsmällisesti ajoitettuja suunnanvaihtoja saadakseen hevosen huomion itseensä, mutta niiden merkitys jää usein hämäräksi katsojalle.

Kotiin päästyään hevosen omistaja ottaa menetelmän käyttöönsä, ja usein se toimiikin. Vaikka tulkinta oli alunperin väärä, hätyyttäminen toimii ainakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa hevonen kuitenkin oppii kuvion: ensin juostaan vimmatusti, sitten pitää muuttaa suuntaa muutaman kerran, sen jälkeen muututaan hitaaksi ja ihminen lopettaa eteen ajamisen. Hevosen huomio on kuitenkin kääntynyt ulkomaailman tarkkailusta sisäänpäin, eikä keskittynyt ihmiseen, mikä siis oli se alkuperäinen tarkoitus. Johtajuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on opitusta liikesarjasta, jossa hevosen palkinto on juoksuttamisen lopettaminen.

Tehokkain oppimistapa jotakuinkin kaikilla eläimillä (ihminen mukaan lukien) on oivallusoppiminen. Itse oivaltaminen on hevoselle palkitsevaa ja jos siihen vielä liittyy joku hevosen kannalta miellyttävä asia, on oppimisjälki erittäin pysyvä. Tämän vuoksi ns. pahat tavat pysyvät niin sitkeässä: jos hevonen on itse oppinut oivaltamalla esim. pukittamalla saamaan ratsastajan alas selästä, tarvitaan usein monta toistoa hevosen kannalta epäonnistuneita pukittelutilanteita, ennenkuin hevonen lopettaa kokonaan. Joskus tekeminen liittyy myös mukana olleeseen ihmiseen: omistajaa lennätetään alas selästä rutiinisti, mutta valmentajan kanssa ei edes yritetä samaa.

Monet hevosten oivalluksista ovat sellaisia, että ihmisille ei edes tule mieleen, että on kyse on opitusta asiasta, ja useimmiten vielä useamman asian ketjusta. Ruokinta-aikaan vimmatusti kuopiva hevonen on joskus oivaltanut, että kun ihminen kolistelee toisessa huoneessa ruokakuppeja [laukaisija], niin kun se aloittaa kuopimisen [opittu reaktio] , ilmestyy ruokakuppi nenän eteen [palkinto]. Tässäkin tapauksessa hevosella on tuplasti, ei vaan triplasti motivaattoreita: 1. nälkä, 2. oivallusoppimisen tuoma mielihyvä ja 3. ruokapalkinto. Itse asiassa yllä kuvatussa tilanteessa on vielä neljäskin motivaattori: rutiinien toteutuminen. Rutiineista pitävänä eläimenä hevonen kokee mielihyvää kun kaikki tapahtuu käsikirjoituksen mukaisesti. Ei mikään ihme, että ruokinta-aikaan liittyvien käytöshäiriöiden poisopettaminen on niin työlästä.

Koska oivallusoppimisen tulokset ovat varsin pysyviä, on hämmästyttävää kuinka vähän sitä käytetään hevosten koulutuksessa. Lännenratsun koulutuksessa oivallusoppimista käytetään enemmän kuin perinteisessä tyylissä, koska monissa tapauksissa hevosen on kyettävä itse, ilman ratsastajan apua huolehtimaan tehtävän suorittamisesta. Lisäksi jotkut lännenratsastuksessa käytettävät koulutusmenetelmät muistuttavat jonkin verran mm. koirien koulutuksessa käytettävää shapingia. Naksutinta ja namipalkintoja ei tarvita, jos opetustapahtuma on suunniteltu niin, että toimimalla oikein hevonenkin hyötyy siitä jollakin tavalla. En tarkoita hyötymisellä tässä rangaistuksen välttämistä, koska se ei mielestäni ole eettinen koulutusmenetelmä. Koulutuksen tulisi ensisijaisesti perustua palkitsemiseen, varsinkin kun aloitetaan nuoria hevosia. Rangaistuksen käyttö koulutusmenetelmänä syö luottamusta ihmisen ja hevosen väliltä, hidastaa oppimista, nostaa hevosen stressitasoa ja tekee hevosesta ylivarovaisen. Ylivarovaisuus on psykologinen tila, jossa hevonen tarkkailee ylikorostuneen voimakkaasti ratsastajaa, ja yrittää ennakoida ratsastajan toiveet mahdollisimman nopeasti rangaistuksen pelossa. Ylivarovainen hevonen saattaa näyttää ulospäin rauhalliselta, mutta sen stressihormonitaso voi olla silti korkealla. Myös pelkästään paineen poistoon perustuva koulutustapa aiheuttaa ennenpitkää ylivarovaisuutta, joten positiivisen palkitsemisen käyttö on hevosen mielenterveyden kannalta tärkeää.

Seuraavan kerran, kun olet tilanteessa jossa hevonen käyttäytyy mielestäsi kurittomasti, mieti onko kyseessä johtajuusasemasi kyseenalaistaminen vai olisiko taustalla sittenkin opittu reaktio. Joskus kyse voi olla aivan yksinkertaisesti siitäkin, että hevonen purkaa ylimääräistä energiaa tai jopa hulluttelee omaksi ilokseen. Hevoset eivät pohdi sosiaalisia hierarkioita eivätkä myöskään suunnittele ilkeyksiä pääsi menoksi, vaan elelevät omaa elämäänsä hevosena. Usein ihminen ja työ ratsuna ovat hevoselle niitä elämän pieniä haittatekijöitä, jotka vaan täytyy sietää ja joiden jälkeen pääsee taas jatkamaan omia puuhiaan. Sinusta riippuu, onko hevosen aika kanssasi hauskaa vai ikävää.

Kilparatsastus ja etiikka

Erilaisten hevosenkoulutusmetodien tarjonta on viime vuosina lisääntynyt, ja periaatteessa valikoimasta pitäisi löytyä jokaiselle jotain. Osa menetelmistä perustuu johtajuusajatteluun, mikä tarkoittaa että ihmisen olisi kyettävä ansaitsemaan hevosensa kunnioitus erilaisilla johtajuutta vahvistavilla harjoituksilla. Osa taas perustuu ajatukseen, että hevonen voidaan opettaa käyttäytymään halutulla tavalla. Molemmat suuntaukset hyödyntävät operanttia ehdollistamista, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa, että ympäristö reagoi hevosen käytöksen muutokseen. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna: hevonen saa palautetta ja muokkaa käyttäytymistään sen mukaisesti.

Perinteinen hevosen koulutus perustuu pääasiassa negatiiviseen vahvistamiseen (paineen poisto) sekä toisinaan myös positiiviseen rankaisemiseen (rangaistus). Uudemmat menetelmät kuten naksutinkoulutus ja shaping taas perustuvat yleensä positiiviseen vahvistamiseen (palkinto) ja negatiiviseen rankaisemiseen (viedään palkinto pois). Näiden lisäksi voidaan käyttää myös toiminnan keskeyttämistä (esim. hevonen nostaa väärän laukan, se siirretään käyntiin ja pyydetään nostamaan laukka uudestaan).

Eri tavalla koulutetut hevoset myös käyttäytyvät eri tavalla: palkitsemalla (positiivinen vahvistaminen) opetettu hevonen on yleensä utelias ja puuhakas ja kokeilee mielellään uusia asioita. Rankaisemalla (positiivinen rankaiseminen) koulutettu hevonen taas on oppinut olemaan kokeilematta (koska siitä saattaa seurata rangaistus) ja sen olemus on sulkeutuneempi. Paineen poistolla opetettu hevonen asettuu jonnekin noiden ääripäiden välimaastoon.

Okei, hienoa. Kaikki hevosellaan kilpailevat varmasti haluavat sen iloisesti suorittavan atleetin, kuten FEIn määritelmä kilpahevosesta kuuluu. Joten eikun palkitsemaan ynnä sheippaamaan, niillähän niitä iloisia atleetteja saadaan. Vai saadaanko?

Harrastehevosen päätehtävä on tuottaa miellyttäviä hetkiä omistajalleen. Sen tulee olla kiltti ja hyvinkäyttäytyvä sekä turvallinen, koska harrastelijan ei voida olettaa hallitsevan ongelmahevosen eheyttämisprotokollaa. Harrastehevonen saa olla veikeä ja oma-aloitteinen, eikä ole niin tarkkaa, tekeekö se sen laukanvaihdon juuri tasan X:n kohdalla. Ihmiset rakastuvat hevosissaan persoonallisuuteen, joten on hienoa jos harrasteratsulla sellainen on. Näin ollen positiivinen vahvistaminen (palkitseminen) höystettynä paineen poistolla on todennäköisesti paras menetelmä harrastehevosen kouluttamisessa.

Kilpahevoseen kohdistuu erilaiset vaatimukset kuin harrastehevoseen, joten kouluttaminenkin on haasteellisempaa. Kilpahevonen on nimittäin saatava vakuuttuneeksi siitä, että suoritettava on, vaikkei just nyt tekisi mieli. Sen tulee myös sietää yleisön aplodeja ja muuta mekastusta, matkustamista, yksinäisyyttä ja vieraissa paikoissa asumista. Aika harva hevonen on syntynyt kilpahevoseksi, ts. sillä on sellainen psyyke, että se pystyy kurinalaiseen suoritukseen lähes mahdottomissa olosuhteissa.

Oma havaintoni lähes pelkästään palkitsemalla koulutetuista hevosista on, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin kun itse haluavat. Allegoriana: jos teini-ikäinen lapsesi ei suostu viemään roskista ulos, sanotko että ei se mitään, katsotaan huomenna jos vaikka huvittaisi silloin, vai korotatko kenties hänen viikkorahaansa että motivaatio kotitöihin kasvaisi? Todennäköisesti et tekisi kumpaakaan, vaan käyttäisit ns. perinteisiä lapsenkasvatusmenetelmiä (uhkaus, kiristys & välitön palkinto). Teini tekee velvollisuutensa, roskis ei pursua yli laitojensa ja kaikki ovat pienen napinan jälkeen tyytyväisiä. Sama pätee hevosiin, eli on asioita, jotka on vaan tehtävä, vaikkei just nyt haluaisi.

Toinen ongelma on suorituksen laatu. Monet kilpailuissa vaadittavat liikkeet ovat fyysisesti vaikeita, ja kilpahevonen on jotenkin saatava vakuuttuneeksi, että ne on silti suoritettava parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kouluhevosella täytyy olla eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, estehevosen on hypättävä teknisesti oikein ja koukistettava jalkojaan tarpeeksi esteen yllä. Reining -hevosen on tehtävä kunnon spini eikä se saa laahustaa velttoa napakäännöstä. Ravihevosen on kiihdytettävä loppusuoralla ja vikellyshevosen jaksettava ylläpitää tasaista hidasta laukkaa todella pitkiä aikoja. Kuinka moni kilpahevonen suorittaa sataprosenttisesti ilman ulkopuolelta tulevaa motivointia, joka usein on fyysistä ja voidaan tulkita pakottamiseksi?

Kolmas seikka taas on hevosen mielenlaatu: toisinaan pääasiassa palkitsemalla koulutetuista hevosista tulee mahdottoman happamia työskentelijöitä. Ne suhtautuvat ihmiseen kuin jonkinlaiseen seremoniamestariin, ja ottavat nuivan asenteen jos seremoniamestari ei toimikaan niin kuin polle haluaa. Todennäköisesti kyseessä on ennemminkin kouluttajan tekemä virhe kuin menetelmän aiheuttama ongelma, mutta se kumoaa silti usein kuullun väitteen, että palkitsemalla kouluttaminen on turvallista, koska se ei luo käytösongelmia vaikka kouluttaja ei olisikaan aivan tilanteen tasalla.

Miten niitä happy athleteja sitten oikein saadaan? Todennäköisesti kurinalaisella työskentelyllä, jonka aikana hevoselle annetaan lupa tehdä virheitä ja mahdollisuus korjata ne. Mahdollisimman virheettömällä koulutuksella, mikä tarkoittaa palkitsemisen, paineenpoiston ja eettisesti hyväksyttävien rangaistusten (esim. pelleilystä seuraa lisää työtä) käyttöä sopivassa suhteessa.
Antamalla hevosen olla hevonen, eli tarjoamalla sille virkistysmahdollisuuksia kuten hengailua laumassa ja kävelyretkiä metsässä. Antamalla sille mahdollisuus kontrolloida omaa ympäristöään (pihattotyyppinen systeemi, jossa hevonen saa valita onko sisällä vai ulkona). Sallimalla sille rentouttavat piehtaroinnit ja mutakylvyt, jotka myös hoitavat lihaksistoa ja ihoa. Antamalla sille mahdollisuus juosta ja revitellä oikein kunnolla, että patoutunut energia pääsee purkautumaan. Kohtelemalla sitä arvostavasti ja suhtautumalla siihen kuten toiseen elävään, ajattelevaan olentoon, jolla on omia tarpeita (jotka toisinaan ovat ristiriidassa meidän ihmisten tarpeiden kanssa). Hyväksymällä hevonen sellaisena kuin se on (kuinkahan moni hevonen tälläkin hetkellä tietää, että sen ihminen on siihen tyytymätön?), on armeliaampaa vaihtaa hevosta ajoissa kuin yrittää vuosikausia muokata siitä jotain, mihin se ei pysty.

Suuri ongelma eettisesti hyväksyttävässä kilpahevosen kouluttamisessa ja valmentautumisessa taitaa edelleenkin olla sopivien valmentajien puute. Itse valmennuksissa käyneenä ja muiden valmentautumisia sivusta seuranneena olen huomannut, että huiput opettavat yleensä silkkaa hevostaitoa, kun taas ei ihan niin huiput käyttävät enemmän fyysisiä pakotteita. Todella hyvillä valmentajilla on etologia ja tekniikka hallussa sekä ajoitus kohdallaan, joten konfliktitilanteita ei edes pääse syntymään. Valmentajan hyvä hevostaito ja etologian tuntemus ei poissulje rangaistusten ja pakotteiden käyttöä, mutta yleensä niiden käyttö on hillitympää ja tehokkaampaa kuin tavisvalmentajien, jotka usein ampuvat hyttysiä tykillä. Tähän sopiikin hyvin Kyra K:n toteamus, että jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.

Viissataa kiloa uusavutonta lellikakaraa

Tässä eräänä päivänä mietiskelin hevosten kouluttamista ajaessani töistä kotiin. Hyvin koulutettu hevonen reagoi ratsastajan apuihin herkästi ja eksaktisti, mutta ei missään nimessä saa keksiä omia liikkeitä tai olla liian innokkaasti mukana hommassa. Esimerkiksi kouluhevonen: Sen tulee olla äärimmäisen kuuliainen eikä se saa näyttää tunteitaan ulospäin, koska tuomarit ruukaavat vähentää niistä pisteitä. Lännenratsastuksessa on sama juttu: liian innokas hevonen reagoi liian nopeasti tai ennakoi, ja suorituksen taso heikkenee. Tuomarit haluavat nähdä hevosia, jotka ovat yleisolemukseltaan "quiet", räiskyvästä persoonallisuudesta ja innokkaasta asenteesta ei saa kuin virhepisteitä.

Miten me sitten muokataan hevosesta kuuliainen kilparatsu? Hiomalla lajiin kuuluvia liikesarjoja satoja ja tuhansia kertoja ja joka kerta kun hevonen esittää omia mielipiteitään, sille huomautetaan siitä. Lopputuloksena on hevonen, joka on äärimmäisen tarkkaavainen ja joka odottaa kärsivällisesti käskyä ennen kuin tekee yhtään mitään. Sellaista hevosta pidetään erityisen hyvin koulutettuna. Psykologiselta kantilta tarkastellen liikutaan hyvin lähellä ylivarovaisuuden ja opitun avuttomuuden tilaa. Kuinkahan moni hevosia kouluttava erottaa, kummalla puolen rajaa operoidaan?

Jos mietitään hevosen elämää kokonaisuudessaan, ollaan vielä heikommilla jäillä. Kuinka moni hevonen saa päättää, missä viettää aikansa ja kenen kanssa? Hevosen koko elämä on ihmisten käsissä: se talutetaan karsinasta tarhaan ja takaisin, ja tarhataan ihmisten mielihalujen tai resurssien mukaisesti. Sen ruokinta-ajat sanelee ihmismaailman aikataulut, eikä suinkaan hevosen oma näläntunne tai lajinmukainen laidunnustarve. Sitä ruokitaan rehuilla, jotka ihminen katsoo soveliaaksi ravinnoksi, vaikka hevonen söisi mieluummin jotain muuta.

Nykymaailman harraste-tai kilpahevonen joutuu hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen pitäisi selviytyä oman yritteliäisyyden tai nokkeluuden avulla. Yleensä kun hevonen on nokkela, se saa siitä satikutia palkaksi, sillä karsinanovia ja tarhanportteja sukkelasti availeva hevonen on varsinainen riesa tallityöntekijöille. Jos hevonen onnistuu hankkiutumaan ikävyyksiin, tulee paikalle ihminen, joka vapauttaa sen hankalasta tilanteesta. Ei mikään ihme, että nykyajan hevoset ovat uusavuttomia ääliöitä, jotka satuttavat itseään heti, kun silmä välttää. Niille ei yksinkertaisesti ole kehittynyt taitoja ratkaista ongelmatilanteita itsenäisesti. Me ihmiset olemme erittäin tehokkaasti karsineet niiden elämästä sellaiset virikkeet, jotka sallisivat niiden oppia virheistään. Turvallisuuden nimissä tietenkin.

Hevosista on tullut monisataakiloisia lellikakaroita, joiden koko elämä on siloiteltu etukäteen mahdollisimman helpoksi. Ja auta armias, jos rutiineihin tulee yllättävä muutos, tällöin koko talli saa tuta tuon viisisataakiloisen primadonnan närkästyksen: seinät paukkuu ja kalterit kolisee, kun tuohtunut eläin alleviivaa huonoa kohteluaan ja hoputtaa henkilökuntaa toimimaan. Hevoselle ei yleensä tee hyvää, että se on oman ihmisensä ainoa hevonen. Tiedetäänhän me jo lapsistakin, että vanhempiensa ainoa silmäterä on yleensä raivostuttava lellikakara, jolle koko muu maailma haluaisi antaa kunnon selkäsaunan, kun taas vanhemmat ovat täysin sokeita pikkuhitlerinsä ärsyttävyydelle. Meidän tallilla tällaisia primadonnia ei luojan kiitos ole, koska niillä kaikilla on niin järkevät omistajat.

Tähän nyt vielä loppukaneetiksi, että osa omista hevosistani on ihan tavallisessa karsinatallissa ja niiden puolesta päätetään lähes kaikki mitä niiden elämässä tapahtuu. Tarkoituksenani ei siis ollut moralisoida kenenkään hevosenpitoa, ei oikeastaan edes kyseenalaistaa vallalla olevia käytäntöjä (paitsi ehkä ihan vähäsen? ;o) , vaan saada ihmiset pohtimaan kysymystä jostain muusta kuin omasta näkökulmastaan.

Olen ajatellut. Ei kannattaisi.

Minä olen usein ihmetellyt, miten helppoa hevostelu ja kilpaileminen joillekin on. Hankitaan hevonen, mennään valmennuksiin, osallistutaan kilpailuihin ja that's it. Ja jos hevonen on jollain tapaa epäsopiva tai huono, myydään se pois ja ostetaan uusi. Hevosilla on yleensä täydet vakuutukset, jotta saataisiin harrastusväline huollettua mahdollisimman vaivattomasti merkkikorjaamossa, ja jos oikein huono tsägä käy, niin myös korvattua uudella.*

Itselleni yllä mainitut tilanteet aiheuttavat kamalasti päänvaivaa ja kiusallisia eettisiä pohdintoja, jotka vaativat perusteltuja linjanvetoja ennen kuin jättävät minut rauhaan. Otetaan nyt vaikka esimerkin ensimmäinen kohta, hevosen ostaminen ja/tai myyminen. Koska olen antanut tammojeni lisääntyä, oletusarvo on, että myyn hevosia. Niin minäkin aluksi luulin, ennen kuin huomasin, että eihän se käy. Kuinka voisin erottaa eläimen omasta perheestään ja lähettää sen maailmalle tietäen, että se saattaa päätyä jonnekin vuokratallille, jossa epäpätevät tallityöntekijät käsittelevät sitä väärin, taitamattomat valmentajat ja ratsuttajat murtavat sen mielen ja missä se pääsee yksilötarhaan lakisääteiseksi neljäksi tunniksi päivässä. Jooei, minä kasvatan vain omiin tarpeisiini, ja lupaan syntyville varsoille, että saavat jäädä perheeseensä (jos siis se minusta suinkin riippuu). Tämä tietysti aiheuttaa sen, että varsoja ei hirveän tiuhalla frekvenssillä tuoteta, koska jotenkin ne pitää myös pystyä elättämään sen kolmisenkymmentä vuotta minkä elävät.

Hevosen ostamisen problematiikka ei ole ollenkaan sen helpompaa. Mistä tiedän, että ostamani hevonen on madotettu tai kaviot huollettu säännöllisesti? Mistä tiedän, että sitä on aikaisemmin käsitelty oikein ja varsa-ajan koulutus tehty taiten? Mistä tiedän, ettei sitä ole aloitettu liian varhain, ja pilattu sen selkää tai mieltä lopullisesti? Mistä tiedän, että sen koulutuksessa on käytetty eettisesti hyväksyttäviä metodeja? Entä kasvattaja/myyjä, haluanko rahoittaa hänen toimintaansa eli kestääkö se eettisen tarkastelun? Tai koeratsastus, voinko olla varma ettei hevosta ole huumattu? Ulkomailta ostaessa riskit kasvavat, koska tuolla suuressa maailmassa, missä hevosurheilussakin pyörii isot rahat, ovat menetelmätkin toisinaan erittäin arveluttavia. Valmennus- ja myyntitalleilla on hevosia, joiden kyljet ovat auki tai täynnä arpikudosta kannusten jäljiltä. Hevosia seisotetaan sisällä 24/7, ulos ne pääsevät ainoastaan maneesiin, jossa niiden täytyy olla koottuna ratsastajan alla jokainen sekunti. Heinää ei anneta tarpeeksi, ja väkirehumäärät ovat huimia, joten hevosilla on vatsahaava ja niillä esiintyy stereotypioita ja muita käytöshäiriöitä. Hevosia aletaan treenata tosissaan 1,5 vuotiaina, ja dopinkia käytetään rutiininomaisesti.

Valmennuksissa käyminen ja oikean valmentajan valitseminen se vasta vaikeaa onkin. Otanko rahoilleni täyden vastineen eli teen kaiken, mitä valmentaja käskee, vaikka se sotisi minun omia eettisiä periaatteitani vastaan? Voinko käyttää valmentajaa, joka käyttää kotimaassaan arveluttavia keinoja pärjätäkseen kilpailuissa, "koska kaikki muutkin tekevät niin". Entä onko minun uskottava valmentajaa, joka vaatii istumaan laukassa alas, vaikka alla on vasta remontti-vaiheessa oleva hevonen, jonka selkä ei vielä kanna? Entä hevosen motivointi, onko hyvien hevostaitojen mukaista "motivoida" hevosta paketoimalla se kangen ja kannusten väliin?

Kilpaileminen sitten. Se vasta pohdintaa aiheuttaakin. Jos hevoseni jännittää kilpailutilanteita, onko oikein, että edes vaadin siltä sellaista? Eikö sitä varten pitäisi olla sellaisia hevosia, joiden hermo kestää ja joiden kanssa ei tarvitse olla joka kerta kisojen jälkeen paria viikkoa huolissaan, että tuliko nyt traumoja ja kuinka pahoja. Kilpahevosen pitäisi myös sietää muita hevosia lähellään, ilman että se jäykistyy pelosta joka kerta, kun joku tulee viittä metriä lähemmäksi. Jos hevosella on luonnostaan voimakkaat pakoreaktiot, ja olen opettanut sen olemaan näyttämättä niitä, olenko poistanut tarpeen reaktioille vai vain peittänyt ne kuuliaisuuden alle? Kisoissa usein joutuu myös viemään hevosen äärirajoilleen, kun se on muutenkin jo hermostunut ja suoritustaso on normaalia matalampi. Onko reilua saattaa sinuun luottava, kuuliainen eläin sellaiseen tilanteeseen?

Tätä voisi jatkaa loputtomiin, ja niin itse asiassa jatkankin, muiden onneksi kuitenkin lähinnä itsekseni. Päivittäin tulee esiin tilanteita ja kysymyksiä, jotka vaativat pohdintaa, reflektointia ja lopputulemana jonkinlaisen linjanvedon, kuinka suhtautua tulevaisuudessa senkaltaisiin tilanteisiin tai kysymyksiin. Elämä on yllättävän vaikeaa.


*Vakuutukset ovat tottakai ok, koska niiden avulla hevosille voidaan tarjota paras mahdollinen hoito kriisitilanteessa. Olen elämäni aikana kuitenkin törmännyt sen verran monta kertaa tilanteeseen, jossa hevosen omistaja tappelee vakuutusyhtiön kanssa siitä, että saako hevosen lopettaa ja kuinka paljon siitä korvataan. Useimmiten hevosella on jokin pitkäaikaista hoitoa vaativa ongelma, kuten jännevamma tai pölyallergia, johon omistaja ei halua sitoutua, vaan haluaa tilalle terveen harrastusvälineen. Vakuutusyhtiö taas katsoo, että vamma ei ole hevosen käyttöä estävä, ja maksaisi mieluummin kuntoutushoidon. Pahimmillaan hevonen viedään halvempaan talliin odottamaan lopetuslupaa, ja ihminen katselee jo uutta hevosta tilalle. On aivan järkevää toimia näin, mutta jollain tavalla se myös on äärettömän kammottavaa.

Olosuhteiden merkityksestä

Tammojen pihatto on ollut pari viimeistä vuotta pois käytöstä, koska pihattotarhan omi käyttöönsä vuokralaishevonen, joka oli omistajan mielestä aivan liian herkkä ja arvokas tarhailemaan savipohjaisissa peltotarhoissa. Tuo ansarikukkanen vaihtoi tallia kesän alussa ja sain taas kaikki 4 omaa tammaa pihattoon. Teimme sisätiloihin yhden hevosen lisätilan, koska Vanhatamma tunnetusti tuppaa varaamaan koko karsinan omaan käyttöönsä muiden jäädessä värjöttelemään ulos säässä kuin säässä. Laajennusosa on Vanhantamman entinen kesäkarsina, ja sen ja pihattokarsinan välissä on pieni, lähinnä ihmisten kulkemiseen tarkoitettu ovi. Kerrankin kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eli Vanhatamma tyytyi omaan osioonsa ja jätti isomman karsinan muille. Väliovi oli kuitenkin avattava, koska kaksi erillistä sisätilaa aiheutti Vanhalletammalle ylimääräistä stressiä, sen kun oli rampattava vähän väliä toisella puolella tarkistamassa, että lauma on tallessa. Huolimatta siitä, että karsinoiden välisessä oviaukossa on kaksiosainen ovi, jonka ylempi luukku oli koko ajan auki. Ilmeisesti reikä seinässä ei ollut tarpeeksi, vaan piti olla myös kulkuyhteys.

Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.

Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.

Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.

Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.

Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?

Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.

Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.

Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)

Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.

Niinpä tietysti

No niin, siinähän kävi just niinku epäilin tässä taannoin. Hevosharrasteohjaajatutkinto, jonka lisäpaketiksi SRL on suunnitellut lännenratsastusosiota, on ainakin tälle tädille lähes saavuttamattomissa. Ratsastuksenohjaajatutkinnosta puhumattakaan. Edellisen sisäänpääsyvaatimuksena on (soveliaan hevosen lisäksi) joku helpposee-tasoinen kouluohjelma (no problem) ja 80 sentin estehyppely. Jälkimmäisessä piti kait nylpyttää jotain vähän haastavampaa ja suorittaa 90 sentin rata. Loppukokeissa sitten 110 sentin rata.

Mullahan on -siis periaatteessa- hevosia, joilla voisi hypätä, kun eivät ole "aitoja" länkkärirotuisia (joilla voi niilläkin hypätä, mutta rotuja ei ole varsinaisesti jalostettu siihen puuhaan, niillä hypätään lähinnä rotukohtaisissa tyyliluokissa, joissa esteet on matalia ja radat helppoja) vaan kuuluvat rotuun, joka yleensä hyppää varsin mielellään, ja joiden kapasiteetti riittää helposti seura- ja aluetasolle. Mutkunmutkun. Ongelma nro 1 on, että meidän hevosilla ei ole käytännössä koskaan hypätty, mikäli ei lasketa jotain kavaletteja kentällä ja kaatuneita puunrunkoja maastossa. Kakkosprobleemi tulee siitä, että pitäisi hypätä jossain vieraassa maneesissa vieraiden hevosten läsnäollessa. Voip olla aika lennokasta puuhaa, tosin kaikkialla muualla kuin esteiden lähellä (jonne hevosta tuskin edes saa). Nää kun tuppaa oleen sellasia jännittäjätyyppejä nää mun pallosilmät (ratsastajasta puhumattakaan). Kolmosongelma on se, että tätä tätiä huimaa jo maapuomit, jos hevonen laahustaa niitten yli liian reippaassa tempossa. Neljäs sudenkuoppa syntyi siitä, että edes kouluosuuteen ei kuulemma saa osallistua lännenvermeissä. Kun pannaan yhteen pitkäjalkainen hujoppi, kapea ponikokoinen hevonen ja lituska koulusatula, saadaan aikaiseksi suhteellisen hupaisa ratsukko: alapohkeet heiluu tyhjän päällä ja kantapäät kolisee jossain hevosen polvien tietämillä. Jooei. Totesin, että opetusministeriön vaatima panostus hevosenhoitajan amistasoiseen tutkintoon olis vähän liian ylimitoitettua. Varsinkin kun itsellä on plakkarissa jo yhet paperit, joilla vois vaikka leikkiä teoria-aineiden opettajaa kyseisessä oppilaitoksessa.

Toinen vaihtoehto saada jonkinasteista koulutusta tällä länkkäopen armoitetulla saralla on SRL:n lännenratsastusvalmentajan tutkinto. Sitä varten ei tartte vuoden ajan raahata polyyppiaan Ypikselle viideksi päiväksi kuukaudessa, kuunnella perustason luennointia jostain hevosenhoidosta eikä hypätä esteen estettä. Koulutukseen ei kuitenkaan pääse ihan tosta noin vaan, vaan tarttee hankkia kilpailutuloksia kansalliselta tasolta. Helppo nakki sanoo toiveikas ja positiivinen ihminen. Voi apua sanoo ylikriittinen perfektionisti-Olmi. Että pitäisi mennä julkisesti suorittamaan, vaikkei olekaan -vielä- ihan täydellinen? Varsinkin kun hevoskalusto on tätä pallosilmä/sinkoilija/pinkiö-tyyppiä, joka vaatii 5-10 harjoitteluläsnäolon vieraassa paikassa suoriutuakseen suuremmitta traumoitta kilpailurupeamasta. Satunnaisen lukijan mieleen saattaa putkahtaa sellainen kerettiläinen ajatus, jotta vaihahan täti sitä kalustoa. Se on kuitenkin kuolleena syntynyt voin jo heti tässä sanoa, mä nimittäin ihan oikeesti tykkään ratsastaa näillä hermokimpuilla. Ei tuu aika pitkäksi, kun jokainen ratsastuskerta on yllätyksiä täynnä. Ajatustyötä joutuu tekemään monin verroin enemmän kuin vähemmän herkkien ratsujen kanssa, ja virheitä ei sais tehdä. Ainakaan samaa virhettä montaa kertaa, koska nopealiikkeinen hevonen on yleensä myös äärimmäisen nopea oppimaan. Näin ollen ihan tavallinen arkiratsastus on jo hirmuisen jännää ja haastavaa, kilpatreeni suorastaan mahottoman jännää ja haastavaa ja kilpailutilanne, noh, varsin mielenkiintoinen ja yleensä myös vauhdikas (mikä ei siis olen jutun juoni, kuten alla olevista videoista näkee).

Tässä AQHAn video western pleasuren askellajeista:


Ja tässä oikea todellisuus eli se mitä tuomarit palkitsevat:

Vanhuus ei ole sairaus

Vanha hevonen on äärimmäisen miellyttävä otus. Siinä on samaa liikuttavaa ihmismäisyyttä kuin vanhassa koirassa. Se osaa lukea hyvin ihmistä ja tuntuu toimivan ajatuksella. Sille voi suoda erilaisia etuoikeuksia ilman, että se menisi mitenkään pilalle siitä. Ja vaikka vähän menisikin, niin entäs sitten. Se mikä nuorella hevosella on kurittomuutta on vanhalla vain persoonallista käytöstä. Vanhaa hevosta on helppo inhimillistää, varmaankin osittain siksi että kommunikaatio on hioutunut vuosien saatossa sellaiselle tasolle, että välillä ihan unohtaa toisen osapuolen olevan hevonen.

Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.

Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.

Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.

Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.

Jo on aikoihin eletty

Viime kuukausien lehtikirjoitusten, foorumikirjoittelujen ja ihan henkilökohtaisten kontaktienkin perusteella olen tässä talven ajan asiaa mietittyäni muodostanut mielipiteen, että pahasti ollaan metsään menty. Kun ei osata omilla aivoilla ajatella ja se alan tietotaitokin on pääasiassa polluksin kirjoista ja hevostallinetistä hankittua, täytyy uusavuttoman ottaa lakiteksti käteen ja tulkita sanaa kuin piru raamattua.

Surkuhupaisin ja ehkä myös tunnetuin esimerkki taitaa olla se kuuluisa "pihaton yövalojuttu". Jos pihatossa pitäisi pystyä yövalon avulla vaivattomasti lukemaan hesaria, kuten kys. tapauksessa vaikuttaneen eläinsuojeluviranomaisen lausunto kuului, niin väittäisin että sen ennemminkin huonontavan kuin edistävän hevosten hyvinvointia. Ensinnäkin hevonen näkee pimeässä paljon paremmin kuin ihminen, joten a) pihatossa asuvat hevoset eivät astu toistensa päälle ilman yövaloa ja b) hevonen itse näkisi lukea sitä hesaria aika lailla hämärämmässä kuin ihminen (tallihan siis oli hevosen koti eikä ihmisen hesarinlukupaikka, eiks vaan?). Toisekseen jokainen vähänkään hevosten lisääntymisfysiologiaan perehtynyt tietää, että valolla on erittäin suuri merkitys hormonikierron säätelyyn, sekä oreilla että tammoilla. Valon tuntimäärää/vrk käytetään siittoloissa tammojen kiimojen ajastukseen vuositasolla, ja systeemin kriittisen vaihe on talvella, jolloin tallissa olisi oltava täydellinen pimeys yöaikaan jotta valorytmihoito toimisi. Ei mikään ihme, että tammat tiinehtyy nykyään huonosti, jos niitä tosiaan pidetään hesarilukuvalaistuksessa ympäri vuorokauden ja vuoden. Kolmas valon aiheuttama ongelma liittyy talvikarvan kehittymiseen. Valoisassa tallissa vs. hämärässä/pimeässä tallissa pidettyjen hevosten talvikarvan pituudella saattaa olla eroa jopa pari senttiä. Valo, varsinkin lämminsävyinen keltainen valo, nimittäin ehkäisee talvikarvan kasvua varsin tehokkaasti. Pihattohevoselle aika ikävä tilanne, jos kunnollinen talvikarva jää kehittymättä siksi, että kunnaneläinlääkäri haluaa käydä lukemassa hesarinsa niiden kotona... Neljäs liian kirkkaan yövalaistuksen aiheuttama ongelma on hevosen rauhattomuus. Kaikki tallia pitäneet tietävät hyvin, että sammuttamalla illalla valot saadaan hevoset rauhoittumaan ja keskittymään oleelliseen eli lepäämään ja syömään iltaheiniä. Pienet yövalot esim. ovien vieressä tai päällä ovat asia erikseen, ne lisäävät tallissa työskentelevien ihmisten työturvallisuutta ja helpottavat esim. varsovan tamman tai sairaan hevosen valvontaa, kun ei tarvitse säikäyttää koko tallillista hevosia räppäämällä täysvalaistusta päälle joka tarkastuskäynnin yhteydessä.

Toinen ihmetystä herättänyt asia on läänineläinlääkärin tulkinta eläinsuojelulaista: jos hevosten omistaja/tallinpitäjä on muualla päiväsaikaan, tulisi hevosilla olla tarhassa katos säänsuojaksi. Puut eivät kuulemma riitä, eikä myöskään loimitus. Nykyiset fullneck- sadetoppaloimet ovat kuitenkin niin hyviä, että sellaisen alta kuoriutuu räntämyrskylläkin lämmin ja kuiva hevonen. Ja hevoset osaavat kyllä seistä sadekelillä takamus tuulta vasten ja valuttaa veden kaulaa pitkin alas. Niin ne ovat tehneet jo vuosimiljoonia. Ainakin meillä metsätarhoissa olevia hevosia ei yleensä tarvitse edes loimittaa, sillä ne etsiytyvät sateella puiden alle, ja puusto myös estää tuulta puhaltamasta tarhaan samalla volyymillä kuin pellolla. Rankat syyssateet ja lumimyrskyt ovat eri asia, mutta silloin meillä jäävät kaikki hevoset sisään.

Mistä päästäänkin ilman aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen eli sisällä pitämiseen. Se näyttää olevan heppafoorumeilla kauhistelun ja moralisoinnin ykköskohteita, hevonen koko päivän sisällä, OMG! Meidän tallilla on sellanen systeemi, että jokainen hevonen saa luvan oppia seisomaan kaverin kanssa sisällä, oman terveytensä ja turvallisuutensa vuoksi. On nimittäin aika hankalaa saada koppihoitoon joutunutta jalkavammaista paranemaan, jos se potkii kaikki neljä jalkaansa paskaksi, talloo ruununrajat palkeenkielille ja riehuu stressipäissään hulluna kun ei pääsekään ulos. Yksikään hevonen ei vielä toistaiseksi ole ollut oppimatta, kunhan hössöttävien omistajien haittavaikutus on saatu jotenkin eliminoitua. ("Meidän Puppe ei sitä-ja-tätä.."- jutut johtuvat yleensä siitä, että ihmiset ovat muuttuneet hevosiensa lakeijoiksi ja rynnänneet hysteerisinä toteuttamaan niiden jokaisen vaatimuksen, "ettei se vaan riko itteensä". "No, on aika helevetin tyhmä hevonen jos rikkoo, saa sitte lähteäkin hevosten taivaaseen", on mun vastaukseni siihen. Minä en omassa tallissani siedä tyhmiä enkä prinsessoita, oli ne sitten ihmisiä, koiria tai hevosia. Mutta minähän en otakaan talliini tuntemattomia vuokralaisia vapailta markkinoilta, vaan majoitan järkeviksi havaittujen tuttujen järkeviksi havaittuja hevosia. Paskanlappaamisvelvollisuus ja mutaiset tarhat karsivat nekin mukavasti hienostelijat ja muut velttokätiset kermaperseet potentiaalisista tulokkaista.)

Oliko vielä jotain, mistä piti avautua? Niin joo, piti tuohon ulkoiluasiaan vielä semmonen lisätä, että hevosille on käynyt samalla tavalla kuin nykykakaroille: on totuttu liian helppoon elämään. Pieni epämukavuus, kuten ajoittainen ja lyhytkestoinen jano, nälkä tai vilu kasvattaa luonnetta ja karaisee yhtä lailla lasta kuin hevosta. Jatkuvalla paapomisella saadaan aikaiseksi hirviöitä, ja hevosen tapauksessa se hirviö saattaa painaa jopa 600 kiloa. Että vähän sitä maalaisjärkeä käyttöön näitten eläinten kanssa. Ei ne hajoo käsiin ja jos hajoo, niin laadussa täytyy olla jotain vikaa. Silloin täytyy vaihtaa se pilalle jalostettu suoritussukuinen johonkin alkuperäisrotuun, joka selviää tästä elämästä vähemmällä pelleilyllä ja hössöttämisellä.

Oikeutta tätien hevosille!

Olen tässä viime aikoina sellaista miettinyt, että tämä meidän koulu/estepainotteinen hevoskulttuurimme on niin perkeleen epäreilu hevosta kohtaan. Jos polle ei ole iso, puoliverinen liitokavio, on se ihan paska kiva ja sen on hitto vieköön opittava liikkumaan kuin se puoliverinen liitokavio. Mikä siis tarkoittaa, että kun valkku huutaa pää punaisena "eteen-eteen-ETEEN", keski-ikäisyyden jäykistämä täti puristautuu kouristuksenomaisesti eläinparan notkoon selkään ja lopputuloksena on jotain epämääräistä alakaulaista liikettä karkuunjuoksemisen ja paikalleenjähmettymisen välimaastosta. Tätä sitten jatketaan vuosikausia eli niin pitkään kun täti uskaltaa tai polle pysyy hengissä, mutta mihinkään se ei näytä johtavan. Lisäksi valmentajien nihkeät kommentit hevosen kapasiteetista -ts. sen puutteesta- jäytävät tädin itsetuntoa. Eihän nyt kukaan huonoa hevosta halua omistaa.

Nooh, sitten paikalle marssii yks lännenratsastaja, pitää tunnin pari ja sanoo tädille, että sulla on aivan ihana hevonen! On sopivan pieni, ei ole liikaa eteenpyrkimystä ja liikkeetkin ovat aivan taivaallisen matalat. Että tää sun poni on kuule kuin tehty länkkärin hitaisiin lajeihin. Täti on ihan että häh? ja sen koko maailmankuva romuttuu, kun sen täytyy oppia ymmärtämään, että yllä luetellut ominaisuudet on plussapuolia eikä miinuksia. Jos täti on oikein fiksu, se vaihtaa kokonaan länkkään ja lopettaa kapasiteettivammaisen kouluratsunsa kiusaamisen.

Se alussa mainitun epiksen ydin on, että kun tän maan kouluvalmentajat eivät tiedä mitään lännenratsastuksesta, ne eivät osaa ohjata näitä maneesin pohjaa kyntäviä paikallaanjauhajia oikealle opelle, vaan oman kuoliaaksituskastumisensa uhallakin jatkavat ratsukon valmentamista. Jos lännenratsastus olisi yleisempää ja siihen törmäisi vähän joka vuokratallilla (olettaen siis, että puhutaan laadukkaasta, metodeiltaan terveestä länkkäristä eikä mistään wintecin synteettisellä maastoilusta tai kaiva -ne -kannukset -kylkiluiden -väliin -ja -pidä -ne -siellä -systeemistä), olisi harrastajaprospektin helpompi kokeilla lajia. Tällä hetkellä homma yleensä lähtee siitä, että joku muita ennakkoluulottomampi täti soittaa länkkäriopelle, länkkäriope tulee vuokratallille tunnittamaan, tädin ennen niin toivoton heppa alkaa yhtäkkiä pelittämään (myös siellä koulutunnilla), lisää tätejä pyrkii tunnille ja lopulta länkkäriope ei tiedä, mihin kaikki tätinsä sijoittaisi muutenkin täydessä kalenterissa.

Se, että tädin polle alkaa yhtäkkiä toimia paremmin, ei suinkaan johdu länkkäopen kertakaikkisesta erinomaisuudesta, vaan siitä aivan yksinkertaisesta tosiasiasta, että hepan on paljon kivempi tehdä töitä kun sen suussa ei roikuta koko tuntia keskimäärin 70 kilon voimalla. Ja kun sitä ei koko ajan läpsytetä ja puristella pohkeilla, se alkaa reagoida niihinkin paremmin. Puhumattakaan siitä, että palkitseminen on suorastaan ylenpalttista siihen 2 millimetrin ja 2 nanosekunnin sisäohjan myötäykseen, mitä koulussa yleensä käytetään "palkintona". Lisäksi hevoselle annetaan todnäk ensimmäisiä kertoja eläissään sen sileäkuoristen tennispalloaivojen vaatima parin sekunnin miettimisaika, niin että se ihan oikeesti on mukana jutussa ja kartalla tehtävien suhteen. Siitäkään ei varmasti ole pollen oppimiselle haittaa, että apuja pyritään käyttämään one by one, eikä siis kaikkia tykitetä yhtäaikaa kuten yleensä on totuttu. Mainitsemattajättämättä sitä, että kun pedagoginen tyyli on länkässä se, että hevosen annetaan ihan itse ja estämättä tehdä virheitä, isojakin, ja sitten sille kerrotaan heti perään että hei, ei noin vaan näin.

Tätien ja niiden ratsujen opettaminen on länkkäopellekin erittäin palkitsevaa. On hieno nähdä ennen niin nihkeän pollen laukkaavan kaunista, pyöreää laukka, pitkin ohjin tietenkin. Selässä täti, jonka naama ei vois enempää olla messingillä. Tai seurata kiukkuisen ja hankalan hevosen asteittaista muuttumista yhteistyöhaluiseksi ja seesteiseiseksi otukseksi.

Nyt sitten on SRL:kin heräämässä asiaan ja suunnittelee opetusministeriön (vai mikäsenyt oli?) kanssa lännenratsastusosiota ratsastusopettajan tutkintoon. Ei siis puhtaasti lännenratsastusopettajien opetusta, vaan lisäpalikkaa jo enkkupuolen opettajiksi opiskelleille. Joo, hyvä tulee varmaan, tän paletinhan tosiaan oppii vaikka joltain nettikurssilta monimuotona. Lännenratsastushan on vähän niinku enkkuratsastusta erilaisilla varusteilla. Tsiisus. Lajeilla on TÄYSIN erilaiset ideologiset lähtökohdat, suurin ongelma useimmilla ratsastajilla on se perkeleen enkkupohja. Kun ei uskalleta antaa, ei osata ratsastaa tekemättä mitään, ei ymmärretä olla kontrolloimatta, ei sisäistetä mentaalista kontrollia, joka tulee vain ja ainoastaan "tottelevaisuuskoulutuksen" kautta. Ainoa mun näkemä hyöty tästä palikasta tulee siitä, että laji tulee edes hiukan tutummaksi näille enkkupuolen opeille ja valkuille. Jos vaikka 10 vuoden päästä nähtäisiin tilanne, jossa kouluvalmentaja ohjaa valikoituja oppilaitaan lajiin, joka sopii hevoselle paremmin?

Lisäksi on ollut puhetta lännenratsastusharrasteohjaajan tutkinnosta, mistä heti innostuin. Kunnes heräsin ja päästin kissan ulos. Lyödäänkö vetoa, että sinnekin vaaditaan se helppo-öö-tasoinen ja 110:ä hyppäävä hevonen? Ja hyvä kysymys myös on, kuka opettaa? Tässä maassa on aika harvassa ne tyypit, joiden juttuja kuuntelisin ilman että tarttis ajatella, että älä nyt hyvä ihminen ihan potaskaa suolla.

Pikkutamman jälki-istunto

En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.

Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.

Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.

Lujaa osaa lahjatonkin luukuttaa...

Hevosen ratsastaminen hitaaksi on kovaa duunia. Siis ilman ohjastuntumaa. Jos ohjilla saisi jarruttaa, olisi lännenratsastus helppoa. Sen kun pidättelisi pollea, kunnes sopivan hidas askellus löytyisi, ja sen jälkeen pitäisi hepan siinä tempossa ja tahdissa istunnalla. Korjaisi aina ohjilla, jos vauhti lähtisi kiihtymään. Alla video western ridingin maailmanmestaruuskisoista (luokka on non pro, miettikääs sitä miltä ne prot oikein näyttää!):



Pleasurevideoita viime aikoina katsoneelle tämä w.ridingin vauhtikin on jo aikamoista lasettamista. Tykkään tuosta yo. filmistä siksi, että siitä näkee aika hyvin ratsastajan käyttämät avut. Siis sen, kuinka minimaallisia ne ovat ja kuinka hyvin laukanvaihtoavut on ajoitettu kohdalleen. Oma laukka Quarterin kanssa suoralla uralla on tällä hetkellä parhaimmillaan tuon videon luokkaa (samalla ohjaspituudella), mutta laukanvaihtoihin saakka emme ole vielä päässeet. Viimeiset kolme viikkoa olen harjoitellut kulmien ratsastamista, Quarterinretku hankki nimittäin syksyn aikana itselleen ikävän tavan kaatua lapa edellä kulmiin ja ryysätä niistä tuhatta ja sataa läpi. Laukkaympyröitä ollaan tehty, samoin kaariuria vastalaukan kanssa. Hevonenhan on koulutettu Amerikassa ja toimii kyllä, eteneminen on kiinni lähinnä tädistä: kykenenkö hallitsemaan kehoni niin täydellisesti, etten häiritse hevosen suoritusta?

Kouluratsastajat pitävät tätä istunta-asiaa omana yksinoikeutenaan, kukaan koskaan ikinä missään ei ole niin tarkka näissä istuntajudansseissa kuin kouluratsastaja. Jos siis niiltä kysytään. Mutta mitäköhän sanoisi kouluratsastaja, kun se laitettaisiin pleasure-koulutetun ratsun selkään, ja otettaisiin ohjat pois? Ja sitten kerrottaisiin, että sun on nyt esitettävä hidas käynti, ravi ja laukka siirtymisineen täsmälleen samassa tempossa, samoin suunnanvaihdos, pysähtyminen ja peruuttaminen? Hevonen pysyy tietenkin siististi uralla ja liikkuu koottuna, pää alhaalla ja kaula suorana, hiukan muttei liikaa sisäänpäin asetettuna.

Muistan kihisevän raivoisat ja suorastaan masentuneet tunnelmat, kun muutama vuosi sitten menin valkun oppiin. Se otti multa samantien ohjat pois, ja sanoi että saan koskea niihin vasta, kun olen ansainnut sen. Seuraavat kaksi kuukautta ratsastin pari, kolme kertaa viikossa ilman ohjia, kädet selän takana tai sitten juoksutusliinassa. Valkku myös kielsi mua ratsastamasta omilla hevosillani, kunnes osaisin rauhoittaa istuntani ja käteni. Kun onnistuin kääntämään, pysäyttämään, peruuttamaan ja tekemään siirtymiset kaikkien askellajien välillä ilman ohjia, sain kunnian koskea niihin. Ja sain myös luvan alkaa taas ratsastaa omia hevosiani. Ne olivat ratsastuselämäni vaikeimmat, mutta samalla antoisimmat kuukaudet. Kyllä kävi muutaman kerran mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Sitten mietin, että enhän mä tässä muuta menetä kuin aikaa ja rahaa, eli antaa palaa vaan. Päätös luottaa valkkuun oli yksi ratsastusurani parhaimmista päätöksistä. Se on poikinut upeita kokemuksia hevosen selässä, ja olen saanut ratsastettavakseni hienon hevosen.

Olen nyt ratsastanut kyseistä hevosta lokakuun alusta saakka. Alku oli hankalaa, koska hevosella oli tiettyjä käyttäytymisongelmia, eli se siis sikaili ratsastaja selässä oikein kunnolla. Pari, kolme ekaa viikkoa kului kurinpidollisiin toimenpiteisiin, ja vasta niiden mentyä läpi päästiin treenaamaan sitä varsinaista taidollista puolta. Viime viikonloppuna oltiin kurssilla, ja Quarteri toimi kuin unelma. Se oli hidas ja pääkin pysyi suhteellisen matalana, laukannostot ja laukat sujuivat taivaallisesti, ravi oli pehmeää ja ravilisäykset olivat hienoja. Ja kiukuttelusta ei ollut tietoakaan!

Alla video pleasuren maailmanmestaruuskisojen 2008 voittajasta. Hevonen on 4-vuotias qh-tamma ja tietenkin pleasure-jalostuksen tuote.



Pleasuressahan tuomarit arvostelevat pääasiassa hevosta, joten hevosen liikkeiden laatu vaikuttaa sijoitukseen. Liikkeiden laatu taas on pitkälti jalostuksen tuotetta eli rahalla saa ja hevosella pääsee. Olisipa joskus varaa hankkia tuon tasoinen hevonen, ja osata vielä ratsastaa se niin, ettei se mene pilalle...

Hyvä hevosenhoitaja, katoava luonnonvara

Toisinaan kadehdin niitä, joilla on vain yksi hevonen täyshoitotallilla. Olisi niin helppoa tulla työpäivän jälkeen tallille, hakea se oma kullannuppu tarhasta, satuloida ja ratsastaa kaikessa rauhassa, ja sen jälkeen lähteä kotiin viettämään normaali-ihmisten iltaa. Eikä olisi koko ajan huonoa omatuntoa niistä tarhoissaan notkuskelevista oloneuvoksista, joita ei ehdi koskaan ratsastaa. Eihän se lomailu hevosia haittaa ollenkaan, ne ovat hyvinkin tyytyväisiä kun saavat olla rauhassa ja viettää loppumatonta laatuaikaa kaveriensa kanssa. Tosiasia kuitenkin on, että ratsastettavuus kärsii pahasti, jos hevosta ei ratsasteta säännöllisesti. Ensimmäinen ratsastuskerta pitemmän tauon jälkeen on aina vakuuttelua hevoselle, että ihan oikeesti pitäis nyt käyttäytyä. Tokalla kerralla päästään tekemään niitä asioita, joita hevonen jo osaa, ja vasta kolmannella kerralla voi alkaa uusien asioiden opettelun. Eli toisin sanoen harvemmin tai epäsäännöllisesti ratsastetun hevosen taidot junnaavat paikoillaan, kun koskaan ei päästä siihen pisteeseen, että niitä eteenpäin vieviä ratsastuksia tulisi useampi peräjälkeen.

Monet ovat ratkaisseet ongelman hankkimalla itselleen hevosenhoitajan. Itse asiassa se olisi ratkaisu tähän minunkin ongelmaani. Hoitaja valmistelisi minulle hevosen A satuloimalla ja juoksuttamalla, jonka jälkeen saisin keskittyä pelkästään ratsastukseen. Ja sillä aikaa kun ratsastaisin A:ta, hoitaja kävisi hakemassa hevosen B, ja valmistelisi sen minulle. Kun ratsastaisin B:tä, hoitaja purkaisi A:n ja laittaisi kuntoon C:n, ja niin edelleen. Tällä systeemillä ehtisin ratsastaa kaksi hevosta arki-iltoina ja kolmesta viiteen viikonloppuisin.

Hoitajan hankkiminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Periaate numero 1 omien hevosteni kanssa on ollut, että en yleensä anna alaikäisten käsitellä niitä yksin. Moni teini voi olla päteväkin hevosenkäsittelijä, ei siinä mitään, ongelman ydin piileekin tapaturma- ja vastuupuolella. Hevoset ovat kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vaarallisia ja arvaamattomia eläimiä, enkä halua kontolleni kenenkään lapsen loukkaantumista. Useimpien hoitajaehdokkaiden vanhemmilla ei ole minkäänlaista käsitystä hevosista, ja haluan myös välttää mahdolliset ikävät ja yleensä mihinkään johtamattomat keskustelut siitä, miksi meidän Riina-Anselmi ei saa lähteä yksin maastoon tai ratsastaa oreilla kun se on niin kauhean pätevä näiden hevosten kanssa. (Aikoinaan sanoin yhdelle yksin maastoon kärttävälle, hankala-asenteiselle teinix-prinsessalle, että antaakos sun isä sen auton sulle käyttöön? Tietenkin antais jos pyytäisin, vastasi rinsessa. Minä siihen, että ihanko totta, että alaikäiselle ja ajokortittomalle antaisi? ja typy siihen, että mun isä tekee kaiken mitä mä haluan. Juu mutta mä en, mä vastasin siihen. Ja tämän keskustelun jälkeen päätin, että kys. henkilö ei tolla asenteella ratsasta edes kentällä.) Harvempi täysikäinen kuitenkaan haluaa ryhtyä hevosenhoitajaksi. Sitäpaitsi täysikäisillä tuppaa olemaan se paljon puhuttu oma elämäkin työpaikkoineen, perheineen, lasten harrastuksineen, eli eivät yleensä ehdi käydä tallilla niin usein kuin olisi tarvetta.

Hoitajaprospektin pitäisi myös olla hyvä hevosenkäsittelijä. Harvempi ratsastuskoulutaustainen täti tai teini osaa käsitellä ittiään täynnä olevia oriita, hyvä kun puhinoissaan tepsutteleva vanhempi tamma pysyy luontevasti käsissä. Meidän tallin hevoset ovat kaikki suhteellisen rauhallisia ja helppoja käsitellä, mutta vain, jos käsittelijänä on osaava ihminen. Hevoset huomaavat tosi nopeasti, jos ihminen ei ole tilanteen tasalla, ja alkavat napsia itselleen pieniä erivapauksia. Joista sitten aika pian kasvaa isoja ongelmia.

Jotta hoitajan voisi päästä pyöröaitaukseen lämmittelemään hevosta, pitäisi sen pyörön käyttökin hanskata edes välttävästi. Ja hoitajan pitäisi pystyä näkemään hevosen käyttäytymisestä, minkälaista pyörötystä kyseinen hevonen juuri sillä hetkellä tarvitsee: liiallisen energian poisjuoksuttamista, ajatukset muualla lönkyttävän hevosen huomion kiinnittämistä ihmiseen vai hyvän fiiliksen ja kontaktin ylläpitoa ja laatuaikaa. Joskus -tai oikeastaan aika usein- tarvitsee käydä nuo kaikki kolme vaihtoehtoa saman hevosen kanssa.

Hoitajan pitäisi myös osata hoitaa hevonen ratsastuksen jälkeen oikein. Milloin tarvitaan pitempää jäähdyttelylenkkiä, milloin jalkoihin tai selkään on kiinnitettävä erityistä huomiota ja mitä niille pitäisi tehdä. On nimittäin melkeinpä helpompaa (ja nopeampaa) tehdä kaikki itse kuin ryhtyä ohjeistamaan toista henkilöä. Monissa hommissa on niin monta yksityiskohtaa ja eri vaihtoehtoa, joista valita, että menee vuosi opettaa uusi hoitaja tallin tavoille. Ja sitten ne yleensä lähtevätkin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, vaihtavat tallia tai pamahtavat paksuksi ja häipyvät jonnekin ei-hevostelu-tavisten onnelaan.

Lisäksi näissä heppahommissa on havaittavissa vissi vuodenaikaisvaihtelu. Useimmat alkusyksystä innostuneet hoitajakokelaat katoavat maisemista, kun tulee talvi. Tai edes marraskuu. Yhtäkkiä ei olekaan hinkua tallille, ja kauhea kiirekin on yksityiselämässä. Pitää mennä siskon kaa shoppaileen, töissä/koulussa on NIIN raskasta ja niin edelleen. Seuraavan kerran tyypeistä kuulee joskus maaliskuussa, kun aurinko alkaa taas paistaa ja on lämpimämpää. Tallilla niitä näkee toukokuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen hevoset lakkaa taas yhtäkkiä kiinnostamasta. Kun on lakkiaisjuhlaa, biitsillä loikomista, juhannushäätä ja serkun lapsen rippijuhlaa elokuun loppuun saakka. Tuollainen on tietenkin inhimillisessä mielessä ymmärrettävää, onhan ihmisillä oikeasti sukulaisia, perhettä ja tallin ulkopuolista elämääkin. Hevoset ovat kuitenkin olemassa ympäri vuoden, eikä anna kauhean hyvää kuvaa omasta innostuneisuudesta ja antaumuksesta, jos hommasta poimitaan röyhkeästi vain ne helpot ja kivat puolet. Ei tuollaisesta osa-aikaharrastajasta ikinä tule Oikeaa Hevosihmistä, koska tietty kurinalaisuus, nöyryys ja palava into puuttuu. Eli toisin sanoen, hyvää hoitaja-ainesta on liikkeellä todella vähän. Haahuilijoita ja haaveilijoita sitäkin enemmän.

Taidan sittenkin tyytyä tähän sillointällöinratsastamiseen. On paljon helpompaa tehdä asiat itse, kuin taiteilla haahuilijahoitajan alati muuttuvien aikataulujen kanssa.

Sukkahousumiesten kokoontumisajot

Eilinen HIHS-televisiointi pani muistelemaan niitä estekisoja, joita näytettiin telkkarissa kun olin lapsi. Sieltä piti aina poimia suosikkihevonen, joka useimmiten oli kimo. Ratsastajiin en kiinnittänyt oikeastaan mitään huomiota, yleensä siellä selässä kykki joku univormuun pukeutunut mieshenkilö. Hevoset olivat vielä 70-luvulla ja 80-luvun alussa sekalaisempaa sakkia verrattaessa näihin nykyjalostuksen tuottamiin kiveräkintereisiin vinttikoiriin, jotka alakaula pullollaan ryykivät esteeltä toiselle. Kauniiksi niitä ei voi edes kohteliaisuuden nimissä valehdella, mutta hyvä tavaton sentään, minkälaisia hyppykoneita!

HIHSissä olen käynyt aina silloin tällöin, yleensä lähinnä expo-alueen tarjonnan vuoksi. Estekilpailut eivät juurikaan kiinnosta, koska en ole esteratsastaja, enkä ymmärrä lajin hienouksia. Se pakollinen kouluratsastusosuuskin on yleensä osoittautunut pettymykseksi, joten en ole sen vuoksi viitsinyt maksaa kiskurihintaa lipusta. Messukeskuksen aikoina expo-alue oli parempi (tai ainakin yhtenäisempi), ja osastoilla myytiin ihan oikeasti spesiaalikamaa. Nykyään (tai siis kolme vuotta sitten, kun viimeksi kävin hississä) lähes joka osastolla myydään niitä samoja ruutusukkia, tummansinisiä loimia, perusraippoja ja Pikeurin takkeja. Minne ovat kadonneet ralliruudulliset pintelit, hauskanväriset talliloimet ja kiva krääsä? Messarin aikoina oli myös kiva istuskella baarissa viini- tai olutlasi kädessä ja seurata vieressä olevan verkka-alueen taåahtumia. Kun siirryttiin hjallishalliin, laitettiin verkka-alue piiloon ja myymälät hajautettiin kapeille ja ahtaille käytäville. Ei kiva, koska inhoan ruuhkia ja ihmismassoja. Pitää olla joku todella voimakas houkutin (ja vähintäänkin ilmaislippu), ennenkuin suostun änkeämään hikiseen tungokseen.

Säästän vähäiset roponi tänne, koska siellä on kokonainen hallillinen westerniä.

Hevosissa ON eroja

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että on olemassa yhtä rajaton määrä hevospersoonallisuuksia kuin erilaisia ihmisiäkin, ja että suurin haaste on löytää parhaiten yhteensopivat hevonen- ihminen- yhdistelmät. Tämän tajuaa varmasti ilman tutkimuksiakin jokainen, joka on vähänkään enemmän puuhastellut erilaisten hevosten kanssa. Haastetta vaikeuttavat ihmisten erilaiset odotukset hevosen kyvykkyydestä sekä hevosharrastuksen lajien kirjo erilaisine vaatimuksineen. Objektiivisesti ajatellen on silkkaa typeryyttä hankkia lämppäri kouluratsuksi tai arabi lännenratsuksi, kun parempia vaihtoehtojakin on tarjolla. Ihmiset elävät kuitenkin subjektiivisessa todellisuudessa, ja ihannehevosen ja sen todellisen hevosen väliin mahtuu jos jonkinlaista häiriötekijää ja rajoitetta: raha, omat taidot ja tiedot, mieltymykset, tottumukset, tarjonta jne...

Sanotaan, että hyvät hevoset maksavat paljon. Se pitää paikkansa, kun puhutaan kyvykkäistä, tehtäväänsä jalostetuista kilpahevosista. Puoliveriset, lämminveriravurit, laukkahevoset ja quarterit ovat kalliita, ja mitä paremmin ne tai niiden sukulaiset ovat suorittaneet, sitä korkeammaksi hinta nousee. On hyvin epätodennäköistä, sanoisin suorastaan unennäköä, kuvitella löytävänsä huippusuorittajaa, sanotaan nyt vaikka 2500 eurolla. Sen hintaisessa hevosessa on aina jotain "vikaa" vaikka se olisi muuten aivan terve: keskinkertaiset liikkeet, surkea hyppytekniikka tai -kapasiteetti, hitaampi kuin etanan ja kilpikonnan risteytys, kaikenkaikkiaan väärä rakenne tai pään sisältö siihen lajiin, mihin se on alunperin tarkoitettu. Sama hevonen saattaa silti olla aivan täysosuma ratsastuskouluhevosena, puskaratsuna, vaellushevosena tai harrasteravurina. Toisin sanoen: laji sekä ratsastajan vaatimustaso ja osaaminen määrittelevät, minkälainen hevonen on hyvä hevonen.

Hevosihmisen tietotaitoon kuuluu myös ymmärtää, mitkä piirteet hevosessa ovat perintötekijöiden aiheuttamia ja mitkä ympäristön muokkaamia. Urheiluun tarkoitetut hevosrodut on yleensä jalostettu sukupolvien saatossa suorittamaan jotain tiettyä lajia: laukkahevoset laukkaavat ja ravurit ravaavat mahdollisimman lujaa, estehevoset hyppäävät kivitalon kokoisia esteitä, kouluratsut keikailevat upeilla liikkeillään, reining-sukuiset quarterit spinnaavat ja ovat nopeita, pleasure-lajeihin jalostetut quarterit liikkuvat hitaasti ja elegantisti. Yleisesti ottaen on erittäin harvinaista(ks. Bey Tspark*//), että jonkun lajin huipulla on "väärän" rotuisia tai -sukuisia hevosia. Ne eivät yksilöinä yleensä edusta rotunsa keskivertohevosta, ja vielä harvemmin huippusuorittajaa. Ne ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Silti monet ihmiset uskovat, että hankkimalla -sanotaan nyt vaikka lämminveriravurin estehevoseksi- he voivat yltää huipputasolle, kunhan vain kouluttavat hevosen kunnolla ja treenaavat ahkerasti. Lisähaastetta projektiin tuo, että mitä sopimattomampi hevonen on suunniteltuun lajiin, sitä vaikeampaa sen kouluttaminen siihen on. Toisinsanoen saavuttaakseen "väärällä" hevosella jotain täytyy ratsastajan olla erittäin kyvykäs ja taitava. Valitettavasti ne kyvykkäät ja taitavat pitäytyvät kuitenkin mieluummin lajiin jalostetuissa hevosissa kuin hankkivat epätoivoisen ja epävarman ikuisuusprojektin.

Aivan liian usein näkee myös kavioliittoja, joissa hevosen kapasiteetti ylittää ihmisen kapasiteetin. Huippukyvykkäät primadonnahevoset eivät yleensä ole mitään jokatädin tai -sedän helppoja nakkeja, vaan vaativat erikoisolosuhteita ja erikoishoitoja. Eläinorganismin kestävyys tai elinkelpoisuus on vakio: jos resurssit kohdennetaan jalostuksella ja/tai valmennuksella voimakkaasti yhteen ominaisuuteen, heikkenevät muut ominaisuudet samassa suhteessa. Pienikin häiriö ympäristössä saattaa saada huippuunsa viritetyn eläimen elimistön tolaltaan. Kaikkea ei voi saada samaan eläimeen, vaan on valittava haluaako kisatykin vai kivan, helppohoitoisen harrastekaverin.

Fyysisten rajoitusten lisäksi hevosilla tuppaa olemaan henkisiä rajoitteita: Hevosia, jotka ovat kerta kaikkiaan liian kuumia johonkin tiettyyn lajiin. Hevosia, joilta puuttuu eteenpyrkimys ja henkinen vireys. Hevosia, jotka oppivat liian hitaasti tai jopa liian nopeasti. Hevosia, jotka ovat liian pehmeitä kilpahevosiksi, tai liian kovia useimmille ratsastajille. Hevosia, jotka ovat niin stressiherkkiä, etteivät kestä kilpailemista.

Stressiherkkyyttä tai kuumuutta ei voida koskaan kokonaan poiskouluttaa hevosesta, se voidaan korkeintaan siedättää kestämään stressiä hiukan enemmän. Laumassa alhaisessa asemassa olevasta, pehmeästä hevosesta ei saa edes piiskaamalla kovaa ja voitontahtoista kilpailijaa. Vaikka yllä mainitut ovat henkisiä ominaisuuksia, ne ovat sisäänrakennettuina myös hevosen fyysiseen olemukseen: aktiivisen, herkän hevosen koko aineenvaihdunta on erilainen kuin laiskan ja paksunahkaisen, niiden kehot toimivat kertakaikkiaan eri volyymeillä. Tätä ei huolellisinkaan koulutus voi peittää kokonaan. Ei tarvita kuin yksi epäpätevä ratsastaja tai hevosenkäsittelijä, ja käsissä on rauhallisen, herkän ratsun sijasta hankala ja vaarallinen ongelmahevonen. Muun muassa juuri tämän vuoksi neuvotaan hevosenostajia ottamaan valmentaja tai joku muu asiantuntija mukaan kokeilemaan hevosta. Lukuisia erilaisia hevosia ratsastanut, kokenut hevosihminen näkee sivistyksen pintasilauksen alle ja osaa myös todennäköisesti päätellä ostajaa paremmin, onko hevonen luonteeltaan sopiva vai ei. Puhumattakaan siitä, vastaako hevosen koulutustaso ratsastajan tasoa ja realistisia vaatimuksia. Hyvinkoulutettu hevonen pystyy opettamaan ratsastajalleen samat asiat parissa vuodessa, joihin huonostikoulutettujen tai kouluttamattomien kanssa menee 20 vuotta. Pahimmassa tapauksessa väärä hevonen estää ratsastajaa oppimasta oikeaa ratsastusta, ja opettaa tukkukaupalla vääriä asioita. Suomalaisten käsittämätön hinku tehdä kaikki itse aiheuttaa sen, että jokainen tee-se-itse-ratsastaja keksii sen saman pyörän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja... Jos tähän pään seinäänhakkaamiseen panostettu vaivannäkö, raha ja energia laitettaisiin hyvään hevoseen ja hyvään valmentajaan, saattaisi meikäläisiä näkyä Euroopan kisakentillä nykyistä enemmän.

Mielipiteet ja tottumukset vaikuttavat myös yllättävän paljon hevosvalintoihin. Ikänsä ravureiden kanssa puljanneella on valtava kynnys hankkia puoliverinen tai joku muu ratsurotu. Vannoutunut puoliveri-ihminen ei halua koskea tikullakaan suokkiin, vaikka se olisikin ominaisuuksiltaan hänelle paljon sopivampi ratsu. Minä en pysty hankkimaan itselleni quarteria, koska olen tottunut arabeihin ja pidän niiden luontaista kohteliaisuutta ja sosiaalisuutta ehkä tärkeimpinä ominaisuuksina, mitä hyvällä hevosella voi olla. Jos haluaa kehittyä ratsastajana ja pärjätä kilpailuissa, on kuitenkin pakko luopua ennakkoluuloista ja hankkia hevonen, joka on ennemminkin hyvä lajissaan kuin kiva seurustelukumppani.

Silläkin on merkitystä, minkälaisia hevosia sattuu olemaan tarjolla. Aika harva lähtee loppujen lopuksi ulkomaille hevosenostoon. Maailma on täynnä hevosia, jopa hyviä hevosia (tarkoitan tässä käyttöönsä nähden tarkoituksenmukaisia ja persoonaltaan sopivia). On kuitenkin helpompaa ostaa naapuritallilla myynnissä oleva, pilallekoulutettu paperiton virontuonti kuin lähteä Saksaan tai Ruotsiin etsimään oikeanrotuista, hyvin koulutettua hevosta. Hyvän saksan- tai ruotsintuonnin voi saada edullisesti, koska valikoima on laaja ja monissa lajeissa ollaan kymmeniä vuosia meitä edellä: sikäläinen keskiverto voi olla meillä huippuluokkaa. Toisaalta se ratsastuskoulussa pilattu torinhevos/eestinhevos-risteytys saattaa olla juuri se elämäni hevonen, jota ei yksikään toinen hevonen ikinä korvaa, oli se sitten kuinka hieno ja suvukas hyvänsä. Hevoset kun tuppaavat olemaan enemmän tunne- kuin järkiostoksia.

Tuntumisen tärkeys

Kuvassa ent. Talliorja ja Pikkutamma.


Edelleen mieli askastelee opetuksen parissa. Muistan ratsastuskouluajoiltani 70-luvulta, että en oikeastaan oppinut siellä kuudessa vuodessa muuta kuin pysymään erilaisten hevosten selässä ja väistelemään varpaille tallovia jättikavioita. Osa opettajista oli ihan kamalia, mutta kyllä sinne sekaan pari kivaa ja jopa yksi loistavakin mahtui. Yksi kivoista on nykyään Etelä-Suomessa vaikuttava, hyvin tunnettu eläinlääkäri ja se loistava opettaa edelleen, mutta omassa ratsastuskoulussaan.

Olen viime vuosina käynyt aina silloin tällöin seuraamassa ratsastustuntia jollain koululla. Opettajat ovat olleet paljon kivempia ja kannustavampia kuin pari, kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta jotain puuttuu edelleen. En ole yhdelläkään tunnilla vieläkään nähnyt, että opettaja olisi kertonut, miltä jonkun liikkeen tai avun käyttämisen pitäisi _tuntua_ tai kuinka paljon voimaa sen suorittamiseen vaaditaan. Puolipidäte esimerkiksi on juuri tällainen. Samoin ohjastuntuma. Molemmat selitetään kyllä perinpohjaisesti ratsastusta käsittelevissä kirjoissa, mutta niissä on yleensä oletuksena, että alla on suhteellisen herkkä yksityishevonen. Oppikirjojen ohjastuntumaa on aika vaikeaa tavoittaa, kun alla on ohjia käsistä repivä tai kuolaimeen koko painollaan nojaava paksukaula, joka taipui kyljistään viimeksi remonttiaikoinaan.

Silmiinpistäviä puutteita ovat myös eteen-alasratsastuksen opettaminen, myötäämisen opettelu ja yleisestikin sen selittäminen, miten hevonen toimii ja miksi apuja käytetään niin kuin käytetään. Ikäänkuin ratsastus olisi jotain mekaanisten liikesarjojen opettelemista. Ja ikäänkuin nuo tunneilla suoritettavat liikkeet olisivat itsessään päämääriä, eivätkä keinoja joidenkin muiden, tärkeämpien asioiden saavuttamiselle.

Istunta on tärkeä, oikeastaan kaikista tärkein asia ratsastuksessa, mutta mielestäni sen kaavamainen opettaminen ei johda mihinkään, ellei ratsastajalle kerrota miksi. Ainakaan minä en opi mitään, jos minulle ei kerrota minkä vuoksi. Ja nimenomaan istunnan opettelussa sen tuntumisen tietäminen on ihan ensiarvoisen tärkeää. Painon siirtäminen sisään tai ulos, miltä se tuntuu ratsastajan lantiossa ja reisissä. Laukannosto, miten se oikeastaan on kahden fyysisen olennon sujuva paritanssi siten, ettei ratsastaja estä hevosta liikkumasta eteen ja pyydetyssä laukassa. Pohkeiden käyttö, että se ei todellakaan ole puristamista, paukuttamista ja jatkuvaa nalkutusta. Tuhansia kertoja opettajien ja valmentajien suusta kuultu lause "ratsasta enemmän jaloilla" saa aikaan vain vääränlaista jalkojen käyttöä, jos ratsastajalle ei kerrota, miten niitä jalkoja käytetään ja miltä sen pitäisi tuntua.

Myös hevosen reaktioiden tunnistaminen on tärkeää. Miltä tuntuu, kun hevonen kokoaa itseään. Miltä tuntuu, kun hevonen hakee itse kuolaintuntumalle tai muille avuille. Miltä tuntuu hyvä, pyöreä laukka/lope. Miltä oikeanlainen jogi/keskiravi/koottu ravi tuntuu. Miltä tuntuu, kun hevonen käyttää takapäätään ja astuu kunnolla alle/on hip over. Miltä tuntuu, kun hevonen reagoi käytettyihin apuihin oikein.

Ja lopuksi kaikista tärkein: miten hevosta palkitaan oikeanlaisesta reaktiosta. Monilla ratsastajilla on käsitys, että hevosen _kuuluu_ toimia tietyllä tavalla, ts. mihin se on joskus jonkun toimesta koulutettu, ja siinä kaikki. Ehkä tyrmäävin kuulemani lause ratsastajan suusta oli, että "ei ole mun tehtävä alkaa kouluttamaan toisten hevosia". Eli siis tämä ratsastaja tuli ja maksoi, vaati ja oletti, mutta ei mitenkään kiittänyt hevosta oikeanlaisista reaktioista. Kun se ilmeisesti on sitä kouluttamista, josta hänelle, tässä tapauksessa satunnaiselle puskaratsastajalle, kuului mitä ilmeisimmin maksaa. Kuinkahan moni tuolla mennä porskuttaa tyytyväisenä hevosellaan (tai vielä kamalampaa, jonkun toisen hevosella) tajuamatta, että jokainen kontakti hevoseen on kouluttamista? Hevonen on ehkä yksi maailman oppivaisimmista eläimistä, ihminen mukaan lukien, ja ne perhanat oppivat jokaisesta ihmiskontaktista jotain.

Temput terävät

Minä kun olen tällainen siistin perusratsastuksen äänenkannattaja, saan aina creepsejä ihmisistä, jotka penäävät "kivoja harjoituksia" ja "uusia ratoja", vaikka hevosella olisi isoja puutteita ihan basic-jutuissa. Oman näkemykseni mukaan kaikenmaailman temppuratojen aika on vasta sitten, kun hevonen pysyy avuilla ja on ratsastettu kantamaan itseään oikein. Mikä on piiitkä duuni, eikä mikään "hei, tää meni tänään eteen-alas, mitä mä nyt teen?"-juttu. Jotenkin nimenomaan länkkärissä tämä korostuu. Tai sitten mä vaan vietän liikaa aikaa länkkäväen parissa. ;o)

Mun herkkään perfektionistin silmään sattuu, kun näen esim. trail- rataa väännettävän hevosella, joka kulkee sieraimet kohti taivasta, selkä notkolla ja runko väärään suuntaan käppyrällä. Miten kertoa ihmisille kohteliaasti mutta napakasti, että hei kuule, ei ole vielä aika harjoitella esteitä tai reiningin spinejä ja slaideja, kun hevonen ei vielä osaa edes liikkua oikein. Tai saada joku ymmärtämään, että jos hevonen ei skulaa edes nivelellä, niin on ihan turhaa lähteä leikkimään kangilla. Tää kankijuttu kun on länkkärissä vähän sellanen must ja jokamiehen oikeus. Siihen ei saa kajota.

Totta kai niitä ratoja ja esteitä voi ja pitääkin harjoitella ihan omaksi ja hevosenkin piristykseksi, mutta silloin pitäisi enemmän keskittyä siihen, että hevonen suorittaa edes osatehtävän kauniisti ja oikein liikkuen, eikä pitää päämääränä tehtävien läpäisyä keinolla millä hyvänsä. Tyyliin "hei mä tein jo kaikki esteet, mitä mä nyt teen?"

Ehkä mun ei pitäisi edes julkaista tätä. Olen tylsimys. Ehkä vähemmän perfektionistit on onnellisempia ihmisiä. Ainakin ne saa aikaiseksi jotain, kun eivät jää nysväämään johonkin detaljiin vuosikausiksi.

Ongelmahevosia

Mitä paremmin oppii ratsastamaan, sitä paremmin sisäistää lauseen "väkivalta on taitamattoman vaihtoehto". Silloin kun tietää, mitä on tekemässä, osaa jättää ihmis-hevossuhteesta henkilökohtaisuudet pois ja suhtautua vikuroivaan tai hankalaan hevoseen mielenkiintoisena probleemana.

Vaikein kohta hankalien hevosten ymmärtämisessä tuntuu olevan häiriökäyttäytymisen syyn löytäminen. Jotkut ovat hankalia, koska niillä on epämiellyttäviä kokemuksia ratsastajista tai epäsopivista varusteista. Jotkut ovat kovaluonteisempia kuin keskivertopollet ja vaativat siksi napakamman ratsastajan ja käsittelijän. Jotkut taas ovat synnynnäisiä adhd-tapauksia, joiden kanssa mennään ihan eri tietä kuin edellisten. Sitten on ne säälittävimmät. Ne, joiden ongelmat johtuvat kivusta. Kivun alkuperän löytäminenkään ei ole ihan niin helppoa kuin kuvittelisi. Moni ajattelee, että kyllä se röntgenillä, scintigrafialla tai hierojan sormilla löytyy. Tai että satulan vaihtaminen tai satulattomuus parantaa tilanteen. Ja silti hevonen tappelee edelleen vastaan kuin viimeistä päivää. Toisinaan ei auta muu kuin luovuttaa kyseisen hevosen kanssa ja hankkia sille uusi ammatti. Tai tehdä se Suuri Päätös eli lähettää se ikivihreille laitumille. Kaikista hevosista ei vaan yksinkertaisesti ole kilpahevosiksi, eikä edes tätiratsuiksi.

Kivun vuoksi raivoava hevonen voi olla hengenvaarallinen, mutta se ei ole se tärkein pointti. Vielä tärkeämpää on lopettaa hevosen kiusaaminen. Eläinsuojelulaissahan sanotaan, että hevoselle ei saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman ja tarpeellisen rajaa voi olla vaikea määritellä, mutta itse olen taipuvainen pitämään lääkinnällisistä syistä aiheutettua hetkellistä tai lyhytkestoista kärsimystä tarpeellisena (esim. ähkyleikkauksen jälkitila). En tästä huolimatta kuulu niihin, jotka ovat ensimmäisenä kiekumassa eutanasiaa sairaille, vanhuksille ja kroonikoille. Moni hevonen viettää aivan tyytyväisenä laatuisaa luppoelämää tarhaillen ja seurustellen, vaikka pientä vikaa ja kulumaa jo onkin. Ja nykyään hevosten kroonisia sairauksiakin osataan hoitaa, kunhan vaan tarpeeksi tehokkaita lääkkeitä on saatavilla.

Kärsimys on sekin vaikeasti määriteltävissä. Puhutaanko vain fyysisestä kärsimisestä vai laajennetaanko psyykkisen puolelle? Aiheuttaako rokotuskammoisen hevosen pakkorokottaminen kärsimystä vai ei? Entä miten on osaamattoman käsittelijän aiheuttaman jatkuvasti stressaavan mielentilan laita? Entä hevosen pitkäaikainen erottaminen sen lajitovereista, vaikka selvästi nähdään, että hevonen menee siitä pahasti tolaltaan?

Jotkut hevoset sietävät kipua pitkään, näyttämättä sitä mitenkään ulospäin. Okei, ne saattavat sulkeutua passiivisina potemaan, mutta sellainen hevonen ei välttämättä näytä kärsivältä. On hevosia, jotka pelkällä sisulla ravaavat kilpaa tai hyppäävät esteitä, vaikka kipuherkempi hevonen olisi samanlaisesta vammasta täysin jalaton. Sitten on niitä draamakuningattaria, jotka saavat aivan ylimitoitetun reaktion pienimmistäkin epämukavuuksista. Periaatteessa kummankin tyyppiset yksilöt tuntevat samanasteisen kivun, mutta reagoivat siihen eri tavalla.

Sama juttu henkisen stressin kanssa. Toiset elelevät vuosia aivan normaaleina kiivastahtista kilpahevosen elämää isolla tallilla, jossa hevoset ja ihmiset vaihtuvat ja aina on jotain meininkiä ympärillä. Joku toinen hevonen ei selviydy vastaavassa ympäristössä terveenä parhaimmasta mahdollisesta hoidosta huolimatta, vaan saa mahahaavan, ähkyilee, kutoo, imppaa, hyökkäilee ihmisiä kohti, on jatkuvasti ripulilla tai potee eläinlääkäreiden mielestäkin täysin mystisiä vaivoja.

Taas karkasi se punainen lanka, koska piti alunperin kirjoittaa siitä, miten uusien asioiden oppiminen ja oivaltaminen on muuttanut elämää hevosten kanssa. Hevosten elekieli tulee koko ajan tutummaksi, ja niiden aivoitukset eivät enää ole niin suuria salaisuuksia. Ratsastaminen on aina vaan kivempaa ja helpompaa, ihmettelen tässä että miten euforista se onkaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Ongelmahevosiakaan ei enää roiku nurkissa, kuten joitakin vuosia sitten. Samat hevoset täällä vieläkin notkuvat, mutta minne ne ongelmat oikein katoavat? Vuosi vuodelta huomaan tarvitsevani vähemmän ja vähemmän fyysistä voimankäyttöä hevosta vastaan. Jos nyt pitää joskus fyysiseksi ryhtyä, niin mieluummin sitten hevosen kanssa. Kun molemmilla osapuolilla on samansuuntaiset intressit, hommat sujuvat paljon jouheammin.