Hevosissa ON eroja

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että on olemassa yhtä rajaton määrä hevospersoonallisuuksia kuin erilaisia ihmisiäkin, ja että suurin haaste on löytää parhaiten yhteensopivat hevonen- ihminen- yhdistelmät. Tämän tajuaa varmasti ilman tutkimuksiakin jokainen, joka on vähänkään enemmän puuhastellut erilaisten hevosten kanssa. Haastetta vaikeuttavat ihmisten erilaiset odotukset hevosen kyvykkyydestä sekä hevosharrastuksen lajien kirjo erilaisine vaatimuksineen. Objektiivisesti ajatellen on silkkaa typeryyttä hankkia lämppäri kouluratsuksi tai arabi lännenratsuksi, kun parempia vaihtoehtojakin on tarjolla. Ihmiset elävät kuitenkin subjektiivisessa todellisuudessa, ja ihannehevosen ja sen todellisen hevosen väliin mahtuu jos jonkinlaista häiriötekijää ja rajoitetta: raha, omat taidot ja tiedot, mieltymykset, tottumukset, tarjonta jne...

Sanotaan, että hyvät hevoset maksavat paljon. Se pitää paikkansa, kun puhutaan kyvykkäistä, tehtäväänsä jalostetuista kilpahevosista. Puoliveriset, lämminveriravurit, laukkahevoset ja quarterit ovat kalliita, ja mitä paremmin ne tai niiden sukulaiset ovat suorittaneet, sitä korkeammaksi hinta nousee. On hyvin epätodennäköistä, sanoisin suorastaan unennäköä, kuvitella löytävänsä huippusuorittajaa, sanotaan nyt vaikka 2500 eurolla. Sen hintaisessa hevosessa on aina jotain "vikaa" vaikka se olisi muuten aivan terve: keskinkertaiset liikkeet, surkea hyppytekniikka tai -kapasiteetti, hitaampi kuin etanan ja kilpikonnan risteytys, kaikenkaikkiaan väärä rakenne tai pään sisältö siihen lajiin, mihin se on alunperin tarkoitettu. Sama hevonen saattaa silti olla aivan täysosuma ratsastuskouluhevosena, puskaratsuna, vaellushevosena tai harrasteravurina. Toisin sanoen: laji sekä ratsastajan vaatimustaso ja osaaminen määrittelevät, minkälainen hevonen on hyvä hevonen.

Hevosihmisen tietotaitoon kuuluu myös ymmärtää, mitkä piirteet hevosessa ovat perintötekijöiden aiheuttamia ja mitkä ympäristön muokkaamia. Urheiluun tarkoitetut hevosrodut on yleensä jalostettu sukupolvien saatossa suorittamaan jotain tiettyä lajia: laukkahevoset laukkaavat ja ravurit ravaavat mahdollisimman lujaa, estehevoset hyppäävät kivitalon kokoisia esteitä, kouluratsut keikailevat upeilla liikkeillään, reining-sukuiset quarterit spinnaavat ja ovat nopeita, pleasure-lajeihin jalostetut quarterit liikkuvat hitaasti ja elegantisti. Yleisesti ottaen on erittäin harvinaista(ks. Bey Tspark*//), että jonkun lajin huipulla on "väärän" rotuisia tai -sukuisia hevosia. Ne eivät yksilöinä yleensä edusta rotunsa keskivertohevosta, ja vielä harvemmin huippusuorittajaa. Ne ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Silti monet ihmiset uskovat, että hankkimalla -sanotaan nyt vaikka lämminveriravurin estehevoseksi- he voivat yltää huipputasolle, kunhan vain kouluttavat hevosen kunnolla ja treenaavat ahkerasti. Lisähaastetta projektiin tuo, että mitä sopimattomampi hevonen on suunniteltuun lajiin, sitä vaikeampaa sen kouluttaminen siihen on. Toisinsanoen saavuttaakseen "väärällä" hevosella jotain täytyy ratsastajan olla erittäin kyvykäs ja taitava. Valitettavasti ne kyvykkäät ja taitavat pitäytyvät kuitenkin mieluummin lajiin jalostetuissa hevosissa kuin hankkivat epätoivoisen ja epävarman ikuisuusprojektin.

Aivan liian usein näkee myös kavioliittoja, joissa hevosen kapasiteetti ylittää ihmisen kapasiteetin. Huippukyvykkäät primadonnahevoset eivät yleensä ole mitään jokatädin tai -sedän helppoja nakkeja, vaan vaativat erikoisolosuhteita ja erikoishoitoja. Eläinorganismin kestävyys tai elinkelpoisuus on vakio: jos resurssit kohdennetaan jalostuksella ja/tai valmennuksella voimakkaasti yhteen ominaisuuteen, heikkenevät muut ominaisuudet samassa suhteessa. Pienikin häiriö ympäristössä saattaa saada huippuunsa viritetyn eläimen elimistön tolaltaan. Kaikkea ei voi saada samaan eläimeen, vaan on valittava haluaako kisatykin vai kivan, helppohoitoisen harrastekaverin.

Fyysisten rajoitusten lisäksi hevosilla tuppaa olemaan henkisiä rajoitteita: Hevosia, jotka ovat kerta kaikkiaan liian kuumia johonkin tiettyyn lajiin. Hevosia, joilta puuttuu eteenpyrkimys ja henkinen vireys. Hevosia, jotka oppivat liian hitaasti tai jopa liian nopeasti. Hevosia, jotka ovat liian pehmeitä kilpahevosiksi, tai liian kovia useimmille ratsastajille. Hevosia, jotka ovat niin stressiherkkiä, etteivät kestä kilpailemista.

Stressiherkkyyttä tai kuumuutta ei voida koskaan kokonaan poiskouluttaa hevosesta, se voidaan korkeintaan siedättää kestämään stressiä hiukan enemmän. Laumassa alhaisessa asemassa olevasta, pehmeästä hevosesta ei saa edes piiskaamalla kovaa ja voitontahtoista kilpailijaa. Vaikka yllä mainitut ovat henkisiä ominaisuuksia, ne ovat sisäänrakennettuina myös hevosen fyysiseen olemukseen: aktiivisen, herkän hevosen koko aineenvaihdunta on erilainen kuin laiskan ja paksunahkaisen, niiden kehot toimivat kertakaikkiaan eri volyymeillä. Tätä ei huolellisinkaan koulutus voi peittää kokonaan. Ei tarvita kuin yksi epäpätevä ratsastaja tai hevosenkäsittelijä, ja käsissä on rauhallisen, herkän ratsun sijasta hankala ja vaarallinen ongelmahevonen. Muun muassa juuri tämän vuoksi neuvotaan hevosenostajia ottamaan valmentaja tai joku muu asiantuntija mukaan kokeilemaan hevosta. Lukuisia erilaisia hevosia ratsastanut, kokenut hevosihminen näkee sivistyksen pintasilauksen alle ja osaa myös todennäköisesti päätellä ostajaa paremmin, onko hevonen luonteeltaan sopiva vai ei. Puhumattakaan siitä, vastaako hevosen koulutustaso ratsastajan tasoa ja realistisia vaatimuksia. Hyvinkoulutettu hevonen pystyy opettamaan ratsastajalleen samat asiat parissa vuodessa, joihin huonostikoulutettujen tai kouluttamattomien kanssa menee 20 vuotta. Pahimmassa tapauksessa väärä hevonen estää ratsastajaa oppimasta oikeaa ratsastusta, ja opettaa tukkukaupalla vääriä asioita. Suomalaisten käsittämätön hinku tehdä kaikki itse aiheuttaa sen, että jokainen tee-se-itse-ratsastaja keksii sen saman pyörän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja... Jos tähän pään seinäänhakkaamiseen panostettu vaivannäkö, raha ja energia laitettaisiin hyvään hevoseen ja hyvään valmentajaan, saattaisi meikäläisiä näkyä Euroopan kisakentillä nykyistä enemmän.

Mielipiteet ja tottumukset vaikuttavat myös yllättävän paljon hevosvalintoihin. Ikänsä ravureiden kanssa puljanneella on valtava kynnys hankkia puoliverinen tai joku muu ratsurotu. Vannoutunut puoliveri-ihminen ei halua koskea tikullakaan suokkiin, vaikka se olisikin ominaisuuksiltaan hänelle paljon sopivampi ratsu. Minä en pysty hankkimaan itselleni quarteria, koska olen tottunut arabeihin ja pidän niiden luontaista kohteliaisuutta ja sosiaalisuutta ehkä tärkeimpinä ominaisuuksina, mitä hyvällä hevosella voi olla. Jos haluaa kehittyä ratsastajana ja pärjätä kilpailuissa, on kuitenkin pakko luopua ennakkoluuloista ja hankkia hevonen, joka on ennemminkin hyvä lajissaan kuin kiva seurustelukumppani.

Silläkin on merkitystä, minkälaisia hevosia sattuu olemaan tarjolla. Aika harva lähtee loppujen lopuksi ulkomaille hevosenostoon. Maailma on täynnä hevosia, jopa hyviä hevosia (tarkoitan tässä käyttöönsä nähden tarkoituksenmukaisia ja persoonaltaan sopivia). On kuitenkin helpompaa ostaa naapuritallilla myynnissä oleva, pilallekoulutettu paperiton virontuonti kuin lähteä Saksaan tai Ruotsiin etsimään oikeanrotuista, hyvin koulutettua hevosta. Hyvän saksan- tai ruotsintuonnin voi saada edullisesti, koska valikoima on laaja ja monissa lajeissa ollaan kymmeniä vuosia meitä edellä: sikäläinen keskiverto voi olla meillä huippuluokkaa. Toisaalta se ratsastuskoulussa pilattu torinhevos/eestinhevos-risteytys saattaa olla juuri se elämäni hevonen, jota ei yksikään toinen hevonen ikinä korvaa, oli se sitten kuinka hieno ja suvukas hyvänsä. Hevoset kun tuppaavat olemaan enemmän tunne- kuin järkiostoksia.