Poikien juttuja

On taas ehtinyt aika vierähtää edellisestä postauksesta. Se on nääs vähän niin, että jos on aikaa ratsastaa, ei jää aikaa koneella istumiseen. Und vice versa.

Tällä hetkellä hevoselämä on hyvin testosteronipitoista. Olen saanut onnistuneesti delegoitua tammojen liikutuksen muille tahoille, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä poikasten ratsastamiseen. Ykkösratsuna on tietenkin Lempipoika, jolla ratsastaminen on aina nautinto. Tosin hekumaa on hiukan himmentänyt Lempparin kiukuttelu, se kun on viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua siihen, ettei mitään uutta ole vaadittu. En ole nimittäin nähnyt mitään järkeä alkaa opettaa uusia asioita hevoselle, jonka selkään olen ehtinyt noin kerran kuussa. No, nyt on taas aikaa ratsastaa, joten Lempparikin on saanut tuta progressiivisen ratsastuksen ihanuuden. Suurimmat ongelmat olivat aluksi laukannostoissa ja laukassa. Oikea ja vasen laukka näyttivät nousevan täysin randomina avuista riippumatta. Ja noston jälkeen alkoi armoton poukkoilu ja ravistelu, johon liittyi myös rodeotyyppistä kierrepukittelua. Eihän siihen muu auttanut, kun nostella niitä laukkoja niin kauan, että se pelleily loppui. Ja korrekti laukka löytyi pyöröaitauksen avulla. Hevosen on nimittäin aika hankala alkaa tarjota väärää laukkaa, kun aitaus pitää asetuksen sisäänpäin ja ulkotakajalan rungon alla. Eväät myötälaukkaan tulevat siellä ikäänkuin ilmaiseksi, ratsastajan ei tarvitse muuta kuin pyytää siirtymistä. Aitaus on myös ihan ykköspätevä väline liian vauhdin ja kaahotuksen poistamiseen, harvempi hevonen jaksaa kerrasta toiseen juosta viiripäänä, kun latu ei johda minnekään. Varsinkin, jos sitä on juoksutettu pyörössä, ja se on oppinut löytämään matalan muodon ja rauhallisen olotilan aitauksessa.

Laukan korjaamisen jälkeen aloitin väistötyöskentelyn. Oltiin Lempparin kanssa tehty kyllä paljon two trackia, sekä vasta- että myötätaivutuksella. Nyt aloitin sidepassin ja puhtaiden pivot-käännösten harjoittelemisen. Lemppari oli hyvin väkevästi sitä mieltä, että hittoon ne pohkeet sieltä kyljestä, ja potki ihan kamelina suoraan sivulle. Osui muutaman kerran mun buutsien pohjaankin niillä takajaloilla huitoessaan. Huitominen kesti tasan kaksi ratsastuskertaa, ja kolmannella sidepassattiin ja kääntyiltiin kuin vanhat tekijät. Mulla on Lempuusin kanssa periaatteena, että varsinaisia trail-treenejä puomeineen sun muineen ei aloiteta, ennen kuin systeemit pelaa ilman obstakkeleita. Ollaan tietenkin tehty joitakin puomiharjoituksia käynnissä ja jogissa, ja siltaanhan on hepo opetettu jo koulutuksen alkuvaiheessa. Sidepass on kuitenkin niin vaikea liike, että en halua hämmentää elukkaa jalkoihin sotkeutuvilla puomihässäköillä. Viime viikolla onnistuimme avaamaan pyörön metalliportin kauniisti sidepassaten ja peruuttaen, mutta sulkemista en vielä edes yrittänyt. Naruporttia emme ole vielä kokeilleet, koska haluan olla täysin varma, että hevonen liikkuu sivuttain asetuksessa kuin asetuksessa, antaa vaikka vain puoli askelta pyydettäessä, eikä hikeenny avuista. Eikä pelästy mukana seuraavaa narua tai kursaile parkkeerata takapäätään tolpan viereen.

Kakkosratsuni Vanhaherra on jäänyt vähemmälle liikutukselle, se nimittäin pääsi tammoja vahtiessaan pahasti laihtumaan kesällä, ja on nyt lihotuskuurilla. Luulin aluksi, että se on sairas tai jotain, mutta sitten ekaa kertaa (sitten kevään) juoksuttaessa huomasin, että sillä onkin ihan tajuton kunto, en saanut sitä edes kunnolla hengästymään puolen tunnin juoksutuksen aikana. Nyt VH on yöt sisällä, loimitettu ympäri vuorokauden ja saa paljon ruokaa, ja on lihonutkin jo vähän. Kun VH aikoinaan muutti meille, yritin aluksi pitää sitä kuten muita hevosianikin, eli ilman loimea mahdollisimman paljon. Sillä on kuitenkin niin ohut ja silkkinen karvapeite, että se palelee todella herkästi. Ja palelun seurauksena sen selkä menee niin jumiin, että sitä ei voi edes satuloida. Nyt on selkäjumit saatu avattua ja olen ratsastanut oria yhden kerran. Se oli ihan kamala. Kaikki, mitä se oli viime kevääseen mennessä oppinut länkkäristä näyttivät valuneen kesäsateiden mukana ties minne. Ori oli kiireinen, ei suostunut seisomaan paikoillaan, kilkutti kuolainta ja oli jäykkä kuin sorkkarauta: runko oli käppyrä vasemmalle, kaula oikealle ja pää taas vasemmalle. Olikin mielenkiintoista jumpata sitä suoremmaksi, koska kun yhden mutkan sai suoristettua, niin ne muut muuttuivat vielä pahemmiksi. Ratsastuksen lopussa se oli jotakuinkin siedettävä, tosin jogi oli edelleenkin tyystin kadoksissa. VH:lla on sellainen kouluhevostyyppinen, munuaiset irroittava poing poing-ravi, joten haluan sen pehmeän ja hitaan jogin nopeasti takaisin, tai en kyllä enää ala. Kouluhevosen liikkeet, iso ja leveä lännensatula ja liukkaat farkut ei ole kovin innostava yhdistelmä, ja koska kahta en vaihda, on ravin muututtava.

Kolmosprojektini on maailman herkin paniikkipolle Kaunispoika. Kun se oli 3-vuotias, totesin että tuo tarvitsee lisää aikaa. Kun se oli 5-vuotias, kävin muutaman kerran sen selässä ja totesin hevosen yksinkertaisesti liian vaaralliseksi ratsastaa. Päätin, että hevonen tullaan aloittamaan täysin alusta, ja että sen kanssa edetään pitkän, tai siis todella pitkän kaavan mukaisesti. Viime syksynä Kaunispoika sai Omahoitajan, joka on sinnikkäästi jaksanut työstää kokonaisen vuoden hevosta maasta käsin. Koko talvikausi meni talutellessa ja pyörötyöskentelyssä, ja kevään aikana saatiin KP säkitettyä monille pelottaville asioille. Nyt on oltu selässä ehkä jotain vajaat 10 kertaa, en tiedä tarkalleen koska en ole pitänyt kirjaa ratsastuskerroista. En nimittäin halua edes tietää, mones kerta on menossa etten aseta sen perusteella vaatimuksia itselleni tai hevoselle. Etenen intuition/fiiliksen perusteella, enkä halua saada paineita siitä, mitä sen pitäisi osata tehdä tokalla tai kymmenennellä ratsastuskerralla. Olemme edistyneet jokaisella ratsastuskerralla aina jossakin asiassa. Välillä se on ollut niinkin pieni juttu kuin se, että hevonen on oppinut hyväksymään pehmeän kuolaintuntuman, eikä jännitä niskaa. Tai että se uskaltaa kävellä kokonaisen metrin päässä taluttajasta. Nyt ollaan vaiheessa, että mennään lyhyitä pätkiä rauhallista jogia liinassa. Osataan kääntyä sekä kohti taluttajaa että pois päin siitä. Siedetään pohkeita saamatta paniikkikohtausta. Pysytään kauniisti matalassa muodossa kevyellä kuolaintuntumalla. Ja selkään nousu tai sieltä poistuminen ei enää aiheuta minkäänlaista reaktiota. Olen täysin vakuuttunut, että napakalla kurilla, ystävällisyydellä, reiluudella ja kärsivällisyydellä KP:stäkin saadaan tehtyä rauhallinen ja miellyttävä ratsu. KP:ssä olisi sisäänrakennettuna kaikki ainekset hermostuneeseen, ratsastajan alta karkuun juoksevaan painajaiseen, joka kutoisi, imppaisi ja olisi vähän väliä stressiripulilla. Sellaisia hevosia on maailmassa ihan liikaa.