Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhaherra. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhaherra. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, elokuuta 27, 2010

Olosuhteiden merkityksestä

Tammojen pihatto on ollut pari viimeistä vuotta pois käytöstä, koska pihattotarhan omi käyttöönsä vuokralaishevonen, joka oli omistajan mielestä aivan liian herkkä ja arvokas tarhailemaan savipohjaisissa peltotarhoissa. Tuo ansarikukkanen vaihtoi tallia kesän alussa ja sain taas kaikki 4 omaa tammaa pihattoon. Teimme sisätiloihin yhden hevosen lisätilan, koska Vanhatamma tunnetusti tuppaa varaamaan koko karsinan omaan käyttöönsä muiden jäädessä värjöttelemään ulos säässä kuin säässä. Laajennusosa on Vanhantamman entinen kesäkarsina, ja sen ja pihattokarsinan välissä on pieni, lähinnä ihmisten kulkemiseen tarkoitettu ovi. Kerrankin kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eli Vanhatamma tyytyi omaan osioonsa ja jätti isomman karsinan muille. Väliovi oli kuitenkin avattava, koska kaksi erillistä sisätilaa aiheutti Vanhalletammalle ylimääräistä stressiä, sen kun oli rampattava vähän väliä toisella puolella tarkistamassa, että lauma on tallessa. Huolimatta siitä, että karsinoiden välisessä oviaukossa on kaksiosainen ovi, jonka ylempi luukku oli koko ajan auki. Ilmeisesti reikä seinässä ei ollut tarpeeksi, vaan piti olla myös kulkuyhteys.

Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.

Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.

Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.

Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.

Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?

Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.

Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.

Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)

Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.

keskiviikkona, syyskuuta 24, 2008

Poikien juttuja


On taas ehtinyt aika vierähtää edellisestä postauksesta. Se on nääs vähän niin, että jos on aikaa ratsastaa, ei jää aikaa koneella istumiseen. Und vice versa.

Tällä hetkellä hevoselämä on hyvin testosteronipitoista. Olen saanut onnistuneesti delegoitua tammojen liikutuksen muille tahoille, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä poikasten ratsastamiseen. Ykkösratsuna on tietenkin Lempipoika, jolla ratsastaminen on aina nautinto. Tosin hekumaa on hiukan himmentänyt Lempparin kiukuttelu, se kun on viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua siihen, ettei mitään uutta ole vaadittu. En ole nimittäin nähnyt mitään järkeä alkaa opettaa uusia asioita hevoselle, jonka selkään olen ehtinyt noin kerran kuussa. No, nyt on taas aikaa ratsastaa, joten Lempparikin on saanut tuta progressiivisen ratsastuksen ihanuuden. Suurimmat ongelmat olivat aluksi laukannostoissa ja laukassa. Oikea ja vasen laukka näyttivät nousevan täysin randomina avuista riippumatta. Ja noston jälkeen alkoi armoton poukkoilu ja ravistelu, johon liittyi myös rodeotyyppistä kierrepukittelua. Eihän siihen muu auttanut, kun nostella niitä laukkoja niin kauan, että se pelleily loppui. Ja korrekti laukka löytyi pyöröaitauksen avulla. Hevosen on nimittäin aika hankala alkaa tarjota väärää laukkaa, kun aitaus pitää asetuksen sisäänpäin ja ulkotakajalan rungon alla. Eväät myötälaukkaan tulevat siellä ikäänkuin ilmaiseksi, ratsastajan ei tarvitse muuta kuin pyytää siirtymistä. Aitaus on myös ihan ykköspätevä väline liian vauhdin ja kaahotuksen poistamiseen, harvempi hevonen jaksaa kerrasta toiseen juosta viiripäänä, kun latu ei johda minnekään. Varsinkin, jos sitä on juoksutettu pyörössä, ja se on oppinut löytämään matalan muodon ja rauhallisen olotilan aitauksessa.

Laukan korjaamisen jälkeen aloitin väistötyöskentelyn. Oltiin Lempparin kanssa tehty kyllä paljon two trackia, sekä vasta- että myötätaivutuksella. Nyt aloitin sidepassin ja puhtaiden pivot-käännösten harjoittelemisen. Lemppari oli hyvin väkevästi sitä mieltä, että hittoon ne pohkeet sieltä kyljestä, ja potki ihan kamelina suoraan sivulle. Osui muutaman kerran mun buutsien pohjaankin niillä takajaloilla huitoessaan. Huitominen kesti tasan kaksi ratsastuskertaa, ja kolmannella sidepassattiin ja kääntyiltiin kuin vanhat tekijät. Mulla on Lempuusin kanssa periaatteena, että varsinaisia trail-treenejä puomeineen sun muineen ei aloiteta, ennen kuin systeemit pelaa ilman obstakkeleita. Ollaan tietenkin tehty joitakin puomiharjoituksia käynnissä ja jogissa, ja siltaanhan on hepo opetettu jo koulutuksen alkuvaiheessa. Sidepass on kuitenkin niin vaikea liike, että en halua hämmentää elukkaa jalkoihin sotkeutuvilla puomihässäköillä. Viime viikolla onnistuimme avaamaan pyörön metalliportin kauniisti sidepassaten ja peruuttaen, mutta sulkemista en vielä edes yrittänyt. Naruporttia emme ole vielä kokeilleet, koska haluan olla täysin varma, että hevonen liikkuu sivuttain asetuksessa kuin asetuksessa, antaa vaikka vain puoli askelta pyydettäessä, eikä hikeenny avuista. Eikä pelästy mukana seuraavaa narua tai kursaile parkkeerata takapäätään tolpan viereen.

Kakkosratsuni Vanhaherra on jäänyt vähemmälle liikutukselle, se nimittäin pääsi tammoja vahtiessaan pahasti laihtumaan kesällä, ja on nyt lihotuskuurilla. Luulin aluksi, että se on sairas tai jotain, mutta sitten ekaa kertaa (sitten kevään) juoksuttaessa huomasin, että sillä onkin ihan tajuton kunto, en saanut sitä edes kunnolla hengästymään puolen tunnin juoksutuksen aikana. Nyt VH on yöt sisällä, loimitettu ympäri vuorokauden ja saa paljon ruokaa, ja on lihonutkin jo vähän. Kun VH aikoinaan muutti meille, yritin aluksi pitää sitä kuten muita hevosianikin, eli ilman loimea mahdollisimman paljon. Sillä on kuitenkin niin ohut ja silkkinen karvapeite, että se palelee todella herkästi. Ja palelun seurauksena sen selkä menee niin jumiin, että sitä ei voi edes satuloida. Nyt on selkäjumit saatu avattua ja olen ratsastanut oria yhden kerran. Se oli ihan kamala. Kaikki, mitä se oli viime kevääseen mennessä oppinut länkkäristä näyttivät valuneen kesäsateiden mukana ties minne. Ori oli kiireinen, ei suostunut seisomaan paikoillaan, kilkutti kuolainta ja oli jäykkä kuin sorkkarauta: runko oli käppyrä vasemmalle, kaula oikealle ja pää taas vasemmalle. Olikin mielenkiintoista jumpata sitä suoremmaksi, koska kun yhden mutkan sai suoristettua, niin ne muut muuttuivat vielä pahemmiksi. Ratsastuksen lopussa se oli jotakuinkin siedettävä, tosin jogi oli edelleenkin tyystin kadoksissa. VH:lla on sellainen kouluhevostyyppinen, munuaiset irroittava poing poing-ravi, joten haluan sen pehmeän ja hitaan jogin nopeasti takaisin, tai en kyllä enää ala. Kouluhevosen liikkeet, iso ja leveä lännensatula ja liukkaat farkut ei ole kovin innostava yhdistelmä, ja koska kahta en vaihda, on ravin muututtava.

Kolmosprojektini on maailman herkin paniikkipolle Kaunispoika. Kun se oli 3-vuotias, totesin että tuo tarvitsee lisää aikaa. Kun se oli 5-vuotias, kävin muutaman kerran sen selässä ja totesin hevosen yksinkertaisesti liian vaaralliseksi ratsastaa. Päätin, että hevonen tullaan aloittamaan täysin alusta, ja että sen kanssa edetään pitkän, tai siis todella pitkän kaavan mukaisesti. Viime syksynä Kaunispoika sai Omahoitajan, joka on sinnikkäästi jaksanut työstää kokonaisen vuoden hevosta maasta käsin. Koko talvikausi meni talutellessa ja pyörötyöskentelyssä, ja kevään aikana saatiin KP säkitettyä monille pelottaville asioille. Nyt on oltu selässä ehkä jotain vajaat 10 kertaa, en tiedä tarkalleen koska en ole pitänyt kirjaa ratsastuskerroista. En nimittäin halua edes tietää, mones kerta on menossa etten aseta sen perusteella vaatimuksia itselleni tai hevoselle. Etenen intuition/fiiliksen perusteella, enkä halua saada paineita siitä, mitä sen pitäisi osata tehdä tokalla tai kymmenennellä ratsastuskerralla. Olemme edistyneet jokaisella ratsastuskerralla aina jossakin asiassa. Välillä se on ollut niinkin pieni juttu kuin se, että hevonen on oppinut hyväksymään pehmeän kuolaintuntuman, eikä jännitä niskaa. Tai että se uskaltaa kävellä kokonaisen metrin päässä taluttajasta. Nyt ollaan vaiheessa, että mennään lyhyitä pätkiä rauhallista jogia liinassa. Osataan kääntyä sekä kohti taluttajaa että pois päin siitä. Siedetään pohkeita saamatta paniikkikohtausta. Pysytään kauniisti matalassa muodossa kevyellä kuolaintuntumalla. Ja selkään nousu tai sieltä poistuminen ei enää aiheuta minkäänlaista reaktiota. Olen täysin vakuuttunut, että napakalla kurilla, ystävällisyydellä, reiluudella ja kärsivällisyydellä KP:stäkin saadaan tehtyä rauhallinen ja miellyttävä ratsu. KP:ssä olisi sisäänrakennettuna kaikki ainekset hermostuneeseen, ratsastajan alta karkuun juoksevaan painajaiseen, joka kutoisi, imppaisi ja olisi vähän väliä stressiripulilla. Sellaisia hevosia on maailmassa ihan liikaa.

sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008

Mission Impossible

Kenttä on sulanut ja olen varovaisesti aloitellut ratsastelemaan. Pääsiäisenä tosin oikein rykäisin: perjantaina maailman lihavimman vuoniksen selässä, lauantaina Läikkäpollea rassaamassa ja sunnuntaina sai Vanhaherra kyytiä. Tiistaina en meinannut enää päästä aamulla sängystä ylös, kun lihakset olivat niin kipeinä.

Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.

Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.

Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.

Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.

Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.

Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.

perjantaina, tammikuuta 11, 2008

Senioriseksiä

Eläinlääkäri kävi parisen viikkoa sitten tekemässä tiineystarkastuksen parille astutetulle tammalle, molemmat oli jo kertaalleen todettu tiineiksi alkusyksystä. Vanhatamma oli viimevuotiseen tapaansa tyhjä, ilmeisesti sen kohtu ei enää tarjoa istukalle toimivaa kiinnittymiskohtaa. Sanoin siinä sitten lekurille, että sai olla tämän tamman kanssa viimeinen kerta, kun yritän astuttaa, on se jo niin vanha ja raihnainenkin. Sinänsä sääli, koska VT ja Vanhaherra ovat maailman miellyttävin astutuspariskunta: tamma toimii pelkällä riimulla ja peruuttaa oriin alle, ori kysyy nätisti luvan ja astuu rauhallisen lempeästi, aktin jälkeen ne jäävät seisoskelemaan vierekkäin ja nuuhkivat toisiaan hellästi.

Kun tulin illalla talliin, kuulin pellolta jokiproomun sumusireeniä tai hirven kiimamölinää muistuttavan karjaisun. Se onVanhantamman tapa ilmoittaa, että joku hevosista on oman aitansa väärällä puolella. Ryntäsin alas pimeälle pellolle, missä kaikki näytti kuitenkin olevan hyvin, hevoset seisoskelivat omissa tarhoissaan rauhallisena. Kunnes huomasin Vanhanherran tarhasta ylimääräisen laikun: siellä näytti seisoskelevan yhden sijasta kaksi hevosta. Vanhaherra oli rikkonut tarhojen välisestä kaksoisaidasta pienen pätkän omanpuoleistaan sähkölankaa, niin että sähköt menivät maihin eivätkä enää kiertäneet langoissa. Kun tämä hevosten liikkuvuutta niin ikävästi rajoittava sähköasia oli miesosapuolen toimesta hoidettu pois päiväjärjestyksestä, oli ylipainoinen, kankea ja paksuksi toppaloimitettu Vanhatamma jotenkin onnistunut limboamaan että levitoimaan tamma-aitauksesta Vanhanherran aitaukseen. Missään ei ollut aitaa rikki tai lankoja irrallaan, itseasiassa missään ei edes näkynyt kavion jälkiä aitojen välisessä kujanteessa. Siellä ne seisoskelivat tyytyväisinä samassa tarhassa muutaman metrin päässä toisistaan.

Olin aivan satavarma, että vanhukset olivat rikkoneet jänteensä ja irrottaneet kenkänsä ynnä takoneet jalkansa täyteen hokin iskemiä jahdatessaan toisiaan esileikin huumassa. Tarhan pohja oli nimittäin yhtä jäätynyttä mutakokkaretta ja jäistä kuoppaa. Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin molempien olevan totally safe and sound, eikä tarhastakaan löytynyt ainuttakaan jälkeä juoksemisesta, jahtaamisesta tai muusta kohkaamisesta.

Tunsin itseni aika ilonpilaajaksi palauttaessani Vanhaatammaa tammatarhaan. Toisilla on Suhe Isolla Ässällä, ja me ihmiset mennään sotkeutumaan siihen. :o( Pariskunta asui ennenvanhaan vierekkäisissä karsinoissa, ja voi sitä jokailtaista lemmenleiskuntaa: siinä seinät notkuivat rakkauspotkuista ja pissa lensi, kun pariskunta toteutti intohimokohtaamistaan tallissa. Hevot ovat kuitenkin siitä hankalia olentoja, että ne eivät välttämättä viihdy ihmisten valikoimien lajitoveriensa seinänaapureina. Niinpä erinäisten asumisjärjestelyjen toteuttamiseksi jouduin siirtämään Vanhantamman tallin toiseen osaan, kauas Vanhastaherrasta. Kai ne olivat sitä mieltä, että kun eivät meidän toimesta saa tavata, niin homma on järkättävä itse. Tai sitten tiineystarkastus sai Vanhantamman hormonit hyrräämään siihen malliin, että sähköaidatkaan eivät enää olleet este. Olisi vaan mummo ymmärtänyt siellä pellolla pitää mölyt mahassaan, niin olisi saanut viettää pitemmän aikaa ylkänsä kanssa.

keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

Vanhaherra ja Nainen

Jostain käsittämättömästä syystä taulukointi saa aikaan sen, että postaus alkaa tuolta kilometrin päästä alempaa. Skrollatkaa sinne.



































Huokaus. Kyllä miehen elämä on tylsää.




No mutta mistäs toi tohon ilmestyi? Sehän on NAINEN!


Nuuh...kyllä. Täällä on nainen kävellyt. Kakannutkin.





Mmmm, mikä tuoksu! Ihan parasta parfyymiä!


Täytyy merkata rajat ettei muut pojat vaan tuu osingoille...




Ja mitäs tässä... nuuh... se nainen on pissannutkin mun pihalle!


Peitetään pian, ettei muut huomaa. Tulee muuten vielä kilpakosintatilanne.




Tohtiskohan häntä lähestyä?


Hei, käytsä usein täällä? Saanksmä tarjota sulle jotain?




Kiva peba sulla, mutta ensin yks pikku juttu. (Tarkista vielä, että on nainen, ettei tuu mokattua...)


Aaaah, on se! Hei pojat, käyks kateeks, mulla on sauma!




Jestas että on kipakka akka! Tuli oikein kenkää.


Ihme tyyppi, käy suoraan asiaan, eikä meitä ole edes esitelty..




Mieluummin lounastan yksin kuin tollasen moukan kanssa.


Otetaas alusta. Hei kaunis neiti, saisinko tarjota teille jotain? Teillä kun on niin hyvänhajuinen peppukin.





Ekat varsinaiset treffit. Tästä se lähtee.


~The End~

perjantaina, toukokuuta 18, 2007

Vanhanherran elämän kevät















Kuva on Vanhanherran ensimmäiseltä länkkäriratsastuskerralta.

Nyt on takana 9 ratsastuskertaa Vanhallaherralla. Alussa kovin pystypäinen ja kiireinen hevonen on alkanut pikkuhiljaa muuttua seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Ei se mikään hysteerikko kipittäjä ennenkään ollut, mutta eteenpyrkimyksen määrä ja laatu vaan ovat lännenratsastuksessa niin erilaiset kuin koulu- tai esteratsastuksessa. Alkuun ajattelin, että vaikeinta olisi saada se madaltamaan päätään. Se on rakenteeltaan korkea- ja pitkäkaulainen, ja orina mielellään tarkkailee koko ajan ympäristöään. Yllättäen tuon asian kanssa ei ole ollut ongelmia, tällä hetkellä se pystyy jo liikkumaan kaikissa askellajeissa pää alhaalla. Ainakin hetkellisesti ennen kuin se muistaa, että ai niin, niitä naisia piti vahtia.

Suurin ongelma on saada VH relaamaan, jos kentällä on muita hevosia. Jos ei ole rento, ei onnistu jogi eikä mikään muukaan. Sillä on luonnostaan erittäin korkeat, kouluhevosmaiset liikkeet ja kintereen toiminta sitä luokkaa, että meikäläisen peba ei pysy satulassa ilman nahkaisia kokochapsejä. Jos kentällä on muita, VH muuttuu kivikovakylkiseksi S-mutkaksi, ja harppoo ravissa kuin kirahvikaulainen hirvi. Yritä siinä sitten pysytellä rennon jäntevänä, kun alla on apuhin vastaamaton vatkaaja, joka kaatuu sisäänpäin, hapuilee sitä olematonta ulko-ohjan tukea kaula käärmeenä ja unohtaa tyystin, että hei, mehän ollaan opeteltu uusi ja mukavampi tapa liikkua yhdessä.

Jos ravi on vaikeaa, niin laukka on taivaallista. Laukka on selvästi sille mieluisin askellaji (yllätys yllätys, tässä nyt kuitenkin puhutaan entisestä laukkahevosesta..). Se vastaa luonnostaan istuntaan ja painoapuihin, ja laukkaa sitä hitaammin, mitä pontevammin painan ulkopohjetta kiinni. Sitten vaan houkuttelen sen käärmemäisen kirahvikaulan alemmas ja alemmas, kunnes: siinä se on, täydellinen pleasure lope. Oikeassa kierroksessa se on jo ihan loistava, mutta vasemmassa se vielä kaatuu sisäänpäin ja vauhti on hiukan kovempi.

Sitä jännittyneisyyttä (silloin kun kentällä on muita hevosia) olen ajatellut poistaa siten, että kun ratsastan porukassa, en edes yritä suorittaa mitään erityisiä kommervenkkejä, vaan herkistelen sitä avuille käynnissä. En usko, että kovempien apujen käyttö näissä kivettymistilanteissa saa sitä ikinä relaamaan. Eli siis myötäysharjoituksia, taivuttelua, myötäysharjoituksia, pysäytyksiä, peruutuksia, ja vielä lisää niitä myötäysharjoituksia.

Vanhan hevosen ratsastaminen ja uudelleenkouluttaminen on näköjään ihan oma juttunsa. Työskentely viisaan ja paljon kokeneen hevosen kanssa antaa paljon ratsastajallekin. Niiden kanssa ei tarvitse olla niin huolissaan aikarajoituksista ja selän kipeytymisistä kuin nuorten hevosten kanssa, ne eivät enää säikähtele jokaista ohilentävää harakkaa ja osaavat muutenkin suhtautua elämään kuulimmin. Jotenkin sitä osaa myös paremmin olla vaatimatta niiltä liikaa, koska taustalla ei ole vimmattua hinkua kilparadoille. Vaikka eihän sekään ole vielä poissuljettua, etteikö me johonkin seurakisoihin vielä VHn kanssa päädytä. Jos se jäykistely saadaan kuriin.

maanantaina, maaliskuuta 05, 2007

Lemppari ja Vanhaherra vaihtavat alaa












Lempipoika esittelee laitumella raviaan.

Talven hiljaiselon jälkeen alkaa taas hevostelupuuhiin tulla vipinää. Pikkupuokki muutti helmikuun puolessa välissä toiselle tallille, ja samalla menetin hyvän talliorjan. Se joka sanoo, että 10 hevosta menee siinä missä yhdeksänkin, on muuten väärässä. Jo yhden yksilön vähennys luupääkokoonpanossa vähentää työtä noin 20 minuuttia päivässä. Varsinkin näinä ahdistavankiireisinä loimitusaikoina.

Perjantaina trakehneriruuna Perushevonen lähti kotiinsa maneesitallille, ja vaihdossa saatiin Vanhaherra takaisin kesäresidenssiinsä. VH on seisonut koko talven maneesitallilla ihan ruunana, ei ole huudellut naisille ja pötkyläkin on pysynyt häveliäästi housuissa. Trailerista ulos astuttuaan se kuitenkin hokasi välittömästi, että jee, täähän on se mesta missä sai viime kesänä paljon ***lua. Se kiljui täysin palkein muutaman kimeän Isäntä On Saapunut- ilmoituksen, ja oli niin tohkeissaan, että olisi varmaan astunut tallissa vaihtoa odottelevan Perushevosen, jos olisi päässyt siihen kalterien välistä käsiksi.

Minun olisi tarkoitus alkaa tässä pikkuhiljaa länkkäröimään Vanhaaherraa. Juoksutin sen sekä lauantaina että sunnuntaina, että päästäisiin edes jonkinlaiseen työskentelynmakuun heti alusta pitäen. Viime kesänähän en ehtinyt muuta kuin talutella sitä naisiin tai ulos laitumelle, joten sen käsitys meidän tallin viihtyisyydestä on ehkä hiukan ylimitoitettu. VH käyttäytyi kentällä aivan asiallisesti ja juoksuttaminenkin sujui ihan hyvin, paitsi että kentän vieressä ulkoileva tammalauma sai sen joka kierroksella kuikuilemaan ulos ympyrältä. Luulen, että kun menen ensimmäistä kertaa selkään, siirrän akkalauman ihan varmuuden vuoksi toisaalle.

Vanhanherran muuttuminen länkkärihevoseksi aiheutti ison aikapulaongelman. Oma aikani ei nimittäin millään riitä kolmen hevosen (Lempipoika, Kaunispoika ja Vanhaherra) liikuttamiseen, realistisesti ajatellen ehdin oikeastaan puuhastella korkeintaan yhden hevosen kanssa. Niinpä tein Lempparin tulevaisuuden suhteen radikaalin ratkaisun: siitä tulee kouluhevonen "Yhtiökumppanilleni", jonka kanssa kimppaomistan Vanhanherran. Lempparilla on erittäin hyvät liikkeet rotuisekseen: se kulkee luonnostaan rentona oikein päin, hakee eteen alas ja askel on sekä korkea että pitkä. Sen takapää on erittäin vahva, se kokoaa itsensä luonnostaan oikein ja esittää mielellään piffiäpaffia sekä levadeja tarhassa juostessaan.

YK kävi eilen koeratsastamassa Lempparia, ja tykkäsi kovasti. Alkuun hevonen oli todella hämmentynyt, sehän ei ole tottunut pysyvään ohjastuntumaan ja jatkuvasti kiinni oleviin pohkeisiin. Lemppari kalibroitui kuitenkin uudenlaisiin apuihin aika nopeasti, ja ratsastuksen lopussa se kulki jo suhteellisen rentona eteen. Välillä se muisti kapinoida pohkeita vastaan laimeasti sivuille potkimalla, mutta uskoisin tuonkin tavan poistuvan, kun se huomaa että potkimalla ei pääse pohkeista eroon. Nyt sitten vaan polle saa luvan tottua säännölliseen työskentelyyn ja reippaaseen eteenliikkumiseen, että saadaan se kunnolla kuolaimen ja pohkeen väliin. Tähän saakkahan sen liikkeitä on oikeastaan typistetty tahallaan, jogi ja hidas lope eivät todellakaan ole rohkaisseet sitä käyttämään koko liikekapasiteettiaan.

Lemppari on maailman ihanin hevonen, ja sillä ratsastaminen sen luokan nautinto, että yllämainitun päätöksen tekeminen oli pitkä ja vaikea, koko talven kestänyt juupas-eipäs-projekti. YK on kuitenkin hyvä ratsastaja, ja meillä on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten hevosia kuuluu ratsastaa, joten uskon päätyneeni oikeaan ratkaisuun. Ja onhan minulla vielä VH ja KP ratsastettavana. VH on mielenkiintoinen projekti, koska sille on kertynyt 17 vuoden ajalta kokemuksia erilaisista ratsastajista ja lajeista: se on aluksi laukannut kilpaa, sitten toiminut seuratason estehevosena ja puskaratsuna, sen jälkeen se on ollut siitosoriina, ja aina välillä se on kaivettu naftaliinista laukkaamaan kilpaa tai hyppäämään esteitä. Kouluratsastusta sillä on todennäköisesti menty tosimielessä vasta viimeisen vuoden aikana. Ja nyt sitten vielä lännenratsastusta. Ei ole helppoa tällaisella yleisrotua edustavalla hevosella, kaikkeen muuhun voi joutua sekaantumaan paitsi raveihin.