No niin, tulihan se sieltä! Viime postauksessa marisin oman nykyhevostelun tylsyyttä ja yksipuolisuutta. Sitten sain loistoidean, jota olen nyt kokeillut jo pari kertaa: Kahdelle tammalle satula selkään ja suitset päähän, itse toisen selkään ja toinen käsihevoseksi ja maastoon. Tämä siis vielä ihan normisettiä. Mutta laajensin hiukan ideaa ja keksin oivan tavan "ratsastaa" kaksi hevosta kerralla: heppa-1:n selässä maastoon ja heppa-2 käsihevosena. Sitten sieltä kentälle ja ratsun vaihto. Sitten vaan työntekoa heppa-2:lla ja heppa-1 kulkee mukana. Seuraavalla kerralla toisinpäin, eli heppa-2 maastopolleksi ja heppa-1 kenttäpolleksi.
Systeemin edut:
1. Kaksi hevosta saa liikuntaa lyhyemmässä ajassa kuin normaalisti
2. Hepat tottuu siihen, että toinen roikkuu ihan kintereillä tai vieressä kaikissa askellajeissa --> helpottaa plösöluokissa vieraiden hevosten lähestymisen aiheuttamaa ahdistusta
3. Kahden hevosen yhtäaikainen hakeminen tarhasta, harjaaminen ja satulointi sarjatyönä on nopeampaa kuin kahden hevosen erillinen hakeminen, hoito ja satulointi
4. Hevoset on paljon rauhallisempia maastossa kun kaveri on koko ajan mukana
5. Hevosta ei tarvitse jättää yksin talliin kuivumaan session jälkeen.
Systeemin haitat:
1. Ei ole? No okei, ehkä hiukan vaarallista saattaa olla, jos tulee joku häppeninki maastossa eteen. Kannattaisi varmaan kuitenkin varuiksi etsiä se homeinen kypärä päähän jostain tallin romuhuoneen roinakasasta..
2. Etummaisen potku voi osua taaempaan hevoseen. Näillä kun ei ole kenkiä eivätkä tosissaan toisiaan monota, niin en oikeastaan pidä tätä ongelmana.
Huomioita:
Kentän surkea kunto ei haittaa, koska itse asiassa ura hankien välissä helpottaa kahden kanssa liikkumista: toinen pysyy paremmin omalla paikallaan, kun se ei viitsi lähteä oikomaan hangen kautta.
Jos alkavat ikävästi riekkua, niin ei muuta kun suoraan umpihankeen kahlaamaan. Parin kerran jälken hoksasivat, ettei kannata hillua.
Käsihevonen oppii tosi nopeasti lukemaan toisen hevosen selässä olevaa ratsastajaa ja pysyy aika kivuttomasti mukana. Kapealla polulla kässäri seuraa pitkällä ohjalla takana, leveällä tiellä sen voi ottaa lyhyellä ohjalla viereen juoksemaan.
Sulkuja ja avoja pystyy ihan hyvin tekemään, vaikka se toinen hevonen siinä vieressä käveleekin. Samoin stopit ja peruutukset onnistuu. Takaosakäännöksenkin tein, no problem. Jahka kenttä tuosta sulaa, niin puomityöskentelykin onnistunee.
Tavoitteena on opettaa hevoset siihen, että voin vaihtaa kyytiä laskeutumatta alas hevosen selästä: ponit vierekkäin naamat eri suuntiin, käännyn sivuttain satulassa eli nostan oman ulkojalan myös siihen hevosten väliin, sisäjalka toisen hevosen jalustimeen ja hop, polle vaihtuu.
Miksi mä en ole keksinyt tätä aikaisemmin??
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yleinen hevostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yleinen hevostelu. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, huhtikuuta 10, 2013
keskiviikkona, maaliskuuta 13, 2013
Messuilemaan Saksanmaalle
Joka toinen vuosi Saksassa järjestettävät Equitana-messut alkavat lauantaina. Allekirjoittanut lentää sinne keskiviikkona, ja heti samana iltana mennään katsomaan Hop Top Showta. Se on vähän niin kuin Apassionata, mutta esitykset ovat laadukkaampia. Viime kerralla jäin shown sekä messujen jälkeen miettimään, että miksi meillä Suomessa hevosharrastus on niin suppeaa? Meillä on raviurheilun lisäksi este-kenttä-koulun pyhä kolminaisuus sekä valjakko, issikat ja länkkäri. Ja siinä se suurin piirtein sitten onkin. Equitanassa taas on esillä koko saksalaisen hevosharrastuksen kirjo: on vikeltäjää, klassista, vaellusratsastusta, matkaa, muhkurotuja, miniatyyrihevosia, maastakäsinkoulutusta, ohjasajoa, naksuttajia, muuliharrastajia, temppukouluttajia, terapiaratsastusta, karjalajeja, working equitationia, ihan mitä vaan. Viime kerralla jopa intialaisilla kippurakorvaisilla marwari-hevosilla oli oma messuosastonsa! Lisäksi paikalla on kuuluisia esiintyjiä, viime reissulla bongasin Philippe Karlin ja Gerdt Heuschmanin. Tänä vuonna siellä esiintyvät ainakin Pat Parelli, Christoph Hess, Klaus Balkenhol ja Uta Gräf.
Osasyy tähän meidän kansalliseen niukkuuteen on varmasti harrastajien ja hevosten vähäinen määrä. Saksassa on pari miljoonaa hevosta ja hevosharrastus on todella suosittua. Hevosen pito on siellä halvempaa kuin meillä ja monet tallinpitäjät toimivat (toisinaan hyvinkin hulppeissa) vuokratiloissa. Lisäksi asennemaailma hevosia kohtaan on jotain ihan muuta kuin Suomessa. Viime reissulla ihmettelimme sitä, kuinka hevostallit olivat usein aivan keskellä asutusta ja lantalana toimi pihamaalla oleva läjä kakkaa ja likaisia kuivikkeita. Saksalaisella ratsastuskoulunpitäjällä (120 hevosen talli) oli vaikeuksia ymmärtää kysymystämme hevosten ja lannanhajun haitoista. Hän kuittasi kysymyksen hiukan ihmeissään toteamalla, että tämähän on maaseutua, hevosenhaju ja lanta kuuluvat maaseudulle.
Meillä Suomessa parin kilometrin päässä asutuksesta oleva pressuilla peitetty lanta-auma pellolla ärsyttää ja hiertää naapurisopua, mutta Saksassa maaseudulla (lue: kyläkeskuksessa) se ei näytä häiritsevän naapureita, vaikka välimatkaa lantakasaan on jokusen kymmentä metriä. Heille ei myöskään hevosenlanta ja sen jatkokäsittely ole ongelma. Düsseldorfin liepeillä olevat tallit pääsevät sujuvasti lannasta eroon, koska hollantilaiset hakevat sen itselleen kompostoitavaksi ja ajavat pelloilleen. Kuulemma heti valtioiden yhteisen rajan hollannin puolella on valtavat kompostiaumat, jonne hollantilaiset viljelijät (tai lannanvälittäjät?) kuskaavat ne saksalaisilta talleilta. Ja tiedättekö mitä? Siitä lannasta aika suuri osa on sitä meikäläisten ongelmajätettä eli purulantaa. Holskuille kelpaa sekin, kun täällä meillä nyrpistellään ja suostutaan ajamaan pelloille vain turve- tai olkilantaa.
Hukkakauranpelkohysteriasta en tässä nyt edes viitsisi aloittaa (mutta aloitan kuitenkin). Se kun kuulemma leviää hevosenpaskan mukana pelloille. Sitä vaan olen ihmetellyt, että jos kaura ostetaan viljelijältä A (jolla siis pitäisi olla hukkakauravapaat pellot), syötetään tallinpitäjän B hevosille ja kuskataan takaisin viljelijän A pelloille, niin mistä ihmeestä ne hukkiksen siemenet sinne lantaan ilmestyvät? Ilmeisesti suomalaiset hevoset sikiävät hukkakauransiemeniä. Tähän ihan vaan lisähuomautuksena, että olen itse maanviljelijä ja koulutuksen siihen saanut, ensin ammattikoulutasoisen ja sen jälkeen yliopistotasoisen, eli en nyt tässä ihan kaupunkilaisena ummikkona uumoile. Mutta sitä kyllä ihmettelen, että Saksassa, jossa ollaan äärimmäisen tarkkoja ympäristöasioissa, suhtaudutaan hevonkakkaan luontevasti, kun taas meillä vouhkataan kärpäsistä, esteettisistä haitoista, ravinnevalumista, lannanpolton haitallisuudesta ja ties mistä.
Saksassa ovat muuten valuma-asioissakin olleet meitä fiksumpia: mäkisillä peltoalueilla notkelmiin on tehty valuma-altaita, joihin ravinteet valuvat veden mukana ja joista ne voidaan imeä lietteen mukana taas käyttöön. Altaat näyttivät olevan aivan tavallisia sorapohjaisia kuoppia, Suomessa sellaiset pitäisi todennäköisesti valaa betonista tai päällystää asfaltilla, ympäröidä verkkoaidalla, kattaa lintuverkolla ja vielä laittaa varoituskyltti että HUOM! Hengenvaara! Naurettavin poikkeama muun Euroopan käytännöistä on meidän ikioma lannanpolttokieltomme. Siinä olisi edullinen energianlähde kannattavuusongelmien kanssa painiville talliyrittäjille ja siitä "ongelmallisesta" purulannastakin pääsisi kätevästi eroon. Mutta kun se hiilidioksidi. Itse olen seurannut lietevoimaloiden kehitystä mielenkiinnolla, metaanista kun saisi lämpöenergian lisäksi myös sähköä ja tallin pesuvedetkin tulisi hyödynnettyä lietteen muodostuksessa. Ainakin toistaiseksi metaanivoimalat ovat niin kalliita, että sellaisen rakentamisesta voi vain haaveilla.
No, lanta-asioista takaisin messuihin. Messujen käytössä on kokonainen messukeskus, jossa on 11 eri hallia. Paikalla on kaikki mahdolliset alan toimijat eli rehu- ja varustekauppiaat, tallinrakennustarvikkeita ja palveluita myyvät yritykset, trailerikauppiaat, rotuyhdistykset, lajiyhdistykset, kirjakaupat, siittolat, krääsäkauppiaat, ihan kaikki. Tänä vuonna torstai on western-teemapäivä, jolloin tarjolla on mm.reiningiä, cuttingia sekä klinikkana että kisana ja illalla vielä Parellin live show, jossa on mukana kouluratsastajat Uta Gräf ja Christoph Hess. Jo viime reissulla pisti silmään näkyvä yhteistyö koulutuupparien (sekä saksalaisklassisen että akateemisklassisen) ja narunpyörittäjien välillä. Myös eri lajit ovat löytäneet toisensa, mikä on valtavan hieno juttu. Western-päivänä nähdään Suomessakin vaikuttaneen reining-valmentajan/ratsastajan show, jossa ohjelmatietojen mukaan vertaillaan koulu- ja lännenratsastusta.
Näytösten ja vimmatun shoppailun ohessa käydään syömässä bratwurstia ja kyytipojaksi otetaan tietenkin hefe-weissbieriä. Saksalaiset suhtautuvat omasta mielestään hyvin tiukasti tupakointiin, mutta messujen sulkeuduttua klo 18 ihmiset siirretään ravintola-alueelle odottamaan pääsyä iltanäytöksiin. Saman tien kun isot teräsovet sulkeutuvat alkaa poppi pauhata, kalja virrata ja jengi tupakoi ja bilettää sisällä hallissa. Jos kerran jäykät ja lainkuuliaiset saksalaiset kykenevät moisiin laittomiin irtiottoihin, mutta me täällä Suomessa ei, niin herää kysymys,mikä hitto meidän kulttuurissa on pielessä? Mä olen jo NIIN lähdössä, vaikka reissuun on vielä viikko aikaa.
Osasyy tähän meidän kansalliseen niukkuuteen on varmasti harrastajien ja hevosten vähäinen määrä. Saksassa on pari miljoonaa hevosta ja hevosharrastus on todella suosittua. Hevosen pito on siellä halvempaa kuin meillä ja monet tallinpitäjät toimivat (toisinaan hyvinkin hulppeissa) vuokratiloissa. Lisäksi asennemaailma hevosia kohtaan on jotain ihan muuta kuin Suomessa. Viime reissulla ihmettelimme sitä, kuinka hevostallit olivat usein aivan keskellä asutusta ja lantalana toimi pihamaalla oleva läjä kakkaa ja likaisia kuivikkeita. Saksalaisella ratsastuskoulunpitäjällä (120 hevosen talli) oli vaikeuksia ymmärtää kysymystämme hevosten ja lannanhajun haitoista. Hän kuittasi kysymyksen hiukan ihmeissään toteamalla, että tämähän on maaseutua, hevosenhaju ja lanta kuuluvat maaseudulle.
Meillä Suomessa parin kilometrin päässä asutuksesta oleva pressuilla peitetty lanta-auma pellolla ärsyttää ja hiertää naapurisopua, mutta Saksassa maaseudulla (lue: kyläkeskuksessa) se ei näytä häiritsevän naapureita, vaikka välimatkaa lantakasaan on jokusen kymmentä metriä. Heille ei myöskään hevosenlanta ja sen jatkokäsittely ole ongelma. Düsseldorfin liepeillä olevat tallit pääsevät sujuvasti lannasta eroon, koska hollantilaiset hakevat sen itselleen kompostoitavaksi ja ajavat pelloilleen. Kuulemma heti valtioiden yhteisen rajan hollannin puolella on valtavat kompostiaumat, jonne hollantilaiset viljelijät (tai lannanvälittäjät?) kuskaavat ne saksalaisilta talleilta. Ja tiedättekö mitä? Siitä lannasta aika suuri osa on sitä meikäläisten ongelmajätettä eli purulantaa. Holskuille kelpaa sekin, kun täällä meillä nyrpistellään ja suostutaan ajamaan pelloille vain turve- tai olkilantaa.
Hukkakauranpelkohysteriasta en tässä nyt edes viitsisi aloittaa (mutta aloitan kuitenkin). Se kun kuulemma leviää hevosenpaskan mukana pelloille. Sitä vaan olen ihmetellyt, että jos kaura ostetaan viljelijältä A (jolla siis pitäisi olla hukkakauravapaat pellot), syötetään tallinpitäjän B hevosille ja kuskataan takaisin viljelijän A pelloille, niin mistä ihmeestä ne hukkiksen siemenet sinne lantaan ilmestyvät? Ilmeisesti suomalaiset hevoset sikiävät hukkakauransiemeniä. Tähän ihan vaan lisähuomautuksena, että olen itse maanviljelijä ja koulutuksen siihen saanut, ensin ammattikoulutasoisen ja sen jälkeen yliopistotasoisen, eli en nyt tässä ihan kaupunkilaisena ummikkona uumoile. Mutta sitä kyllä ihmettelen, että Saksassa, jossa ollaan äärimmäisen tarkkoja ympäristöasioissa, suhtaudutaan hevonkakkaan luontevasti, kun taas meillä vouhkataan kärpäsistä, esteettisistä haitoista, ravinnevalumista, lannanpolton haitallisuudesta ja ties mistä.
Saksassa ovat muuten valuma-asioissakin olleet meitä fiksumpia: mäkisillä peltoalueilla notkelmiin on tehty valuma-altaita, joihin ravinteet valuvat veden mukana ja joista ne voidaan imeä lietteen mukana taas käyttöön. Altaat näyttivät olevan aivan tavallisia sorapohjaisia kuoppia, Suomessa sellaiset pitäisi todennäköisesti valaa betonista tai päällystää asfaltilla, ympäröidä verkkoaidalla, kattaa lintuverkolla ja vielä laittaa varoituskyltti että HUOM! Hengenvaara! Naurettavin poikkeama muun Euroopan käytännöistä on meidän ikioma lannanpolttokieltomme. Siinä olisi edullinen energianlähde kannattavuusongelmien kanssa painiville talliyrittäjille ja siitä "ongelmallisesta" purulannastakin pääsisi kätevästi eroon. Mutta kun se hiilidioksidi. Itse olen seurannut lietevoimaloiden kehitystä mielenkiinnolla, metaanista kun saisi lämpöenergian lisäksi myös sähköä ja tallin pesuvedetkin tulisi hyödynnettyä lietteen muodostuksessa. Ainakin toistaiseksi metaanivoimalat ovat niin kalliita, että sellaisen rakentamisesta voi vain haaveilla.
No, lanta-asioista takaisin messuihin. Messujen käytössä on kokonainen messukeskus, jossa on 11 eri hallia. Paikalla on kaikki mahdolliset alan toimijat eli rehu- ja varustekauppiaat, tallinrakennustarvikkeita ja palveluita myyvät yritykset, trailerikauppiaat, rotuyhdistykset, lajiyhdistykset, kirjakaupat, siittolat, krääsäkauppiaat, ihan kaikki. Tänä vuonna torstai on western-teemapäivä, jolloin tarjolla on mm.reiningiä, cuttingia sekä klinikkana että kisana ja illalla vielä Parellin live show, jossa on mukana kouluratsastajat Uta Gräf ja Christoph Hess. Jo viime reissulla pisti silmään näkyvä yhteistyö koulutuupparien (sekä saksalaisklassisen että akateemisklassisen) ja narunpyörittäjien välillä. Myös eri lajit ovat löytäneet toisensa, mikä on valtavan hieno juttu. Western-päivänä nähdään Suomessakin vaikuttaneen reining-valmentajan/ratsastajan show, jossa ohjelmatietojen mukaan vertaillaan koulu- ja lännenratsastusta.
Näytösten ja vimmatun shoppailun ohessa käydään syömässä bratwurstia ja kyytipojaksi otetaan tietenkin hefe-weissbieriä. Saksalaiset suhtautuvat omasta mielestään hyvin tiukasti tupakointiin, mutta messujen sulkeuduttua klo 18 ihmiset siirretään ravintola-alueelle odottamaan pääsyä iltanäytöksiin. Saman tien kun isot teräsovet sulkeutuvat alkaa poppi pauhata, kalja virrata ja jengi tupakoi ja bilettää sisällä hallissa. Jos kerran jäykät ja lainkuuliaiset saksalaiset kykenevät moisiin laittomiin irtiottoihin, mutta me täällä Suomessa ei, niin herää kysymys,mikä hitto meidän kulttuurissa on pielessä? Mä olen jo NIIN lähdössä, vaikka reissuun on vielä viikko aikaa.
sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2012
Oppiminen on helppoa, opettaminen vaikeaa
Olen tässä viime aikoina joutunut pohtimaan ratsastuksen opetusta aika paljon oppilaan näkökulmasta. Käytännössä tunteja pitäessäni joudun yleensä keskittymään eniten hevoseen, koska kilpailevat oppilaani ovat ratsastuksellisesti jo sillä tasolla, että osaavat hallita kehonsa ja tarvitsevat lähinnä vinkkejä hienosäätöön tai hevosen päänsisäisten asioiden muokkaamiseen. Myös monet tätiratsastajistani ottavat minulta tunteja hevosen vuoksi, yleensä kyseessä on kouluhinkkaamiseen lopen kyllästynyt eläin, joka ei enää halua liikkua eteen edes raipan avulla. Toinen vaihtoehto on hevonen, joka liikkuu liikaa, ts. painelee menemään päin kuolainta tikittävässä ylitempossa, eikä kuuntele ratsastajaa lainkaan. Yllämainituissa tapauksissa ensisijainen tehtäväni on opettaa hevoselle asia uudestaan siten, että se tekee sen oikein ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Tapauksesta riippuen muokataan samanaikaisesti tai heti sen jälkeen ratsastajan istuntaa ja apujen käyttöä hevoselle selkeämmäksi ja miellyttävämmäksi.
Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.
Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim. Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.
Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.
Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.
Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.
Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.
Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?
Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.
Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.
Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.
Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim. Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.
Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.
Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.
Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.
Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.
Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?
Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.
Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.
tiistaina, kesäkuuta 28, 2011
Viissataa kiloa uusavutonta lellikakaraa
Tässä eräänä päivänä mietiskelin hevosten kouluttamista ajaessani töistä kotiin. Hyvin koulutettu hevonen reagoi ratsastajan apuihin herkästi ja eksaktisti, mutta ei missään nimessä saa keksiä omia liikkeitä tai olla liian innokkaasti mukana hommassa. Esimerkiksi kouluhevonen: Sen tulee olla äärimmäisen kuuliainen eikä se saa näyttää tunteitaan ulospäin, koska tuomarit ruukaavat vähentää niistä pisteitä. Lännenratsastuksessa on sama juttu: liian innokas hevonen reagoi liian nopeasti tai ennakoi, ja suorituksen taso heikkenee. Tuomarit haluavat nähdä hevosia, jotka ovat yleisolemukseltaan "quiet", räiskyvästä persoonallisuudesta ja innokkaasta asenteesta ei saa kuin virhepisteitä.
Miten me sitten muokataan hevosesta kuuliainen kilparatsu? Hiomalla lajiin kuuluvia liikesarjoja satoja ja tuhansia kertoja ja joka kerta kun hevonen esittää omia mielipiteitään, sille huomautetaan siitä. Lopputuloksena on hevonen, joka on äärimmäisen tarkkaavainen ja joka odottaa kärsivällisesti käskyä ennen kuin tekee yhtään mitään. Sellaista hevosta pidetään erityisen hyvin koulutettuna. Psykologiselta kantilta tarkastellen liikutaan hyvin lähellä ylivarovaisuuden ja opitun avuttomuuden tilaa. Kuinkahan moni hevosia kouluttava erottaa, kummalla puolen rajaa operoidaan?
Jos mietitään hevosen elämää kokonaisuudessaan, ollaan vielä heikommilla jäillä. Kuinka moni hevonen saa päättää, missä viettää aikansa ja kenen kanssa? Hevosen koko elämä on ihmisten käsissä: se talutetaan karsinasta tarhaan ja takaisin, ja tarhataan ihmisten mielihalujen tai resurssien mukaisesti. Sen ruokinta-ajat sanelee ihmismaailman aikataulut, eikä suinkaan hevosen oma näläntunne tai lajinmukainen laidunnustarve. Sitä ruokitaan rehuilla, jotka ihminen katsoo soveliaaksi ravinnoksi, vaikka hevonen söisi mieluummin jotain muuta.
Nykymaailman harraste-tai kilpahevonen joutuu hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen pitäisi selviytyä oman yritteliäisyyden tai nokkeluuden avulla. Yleensä kun hevonen on nokkela, se saa siitä satikutia palkaksi, sillä karsinanovia ja tarhanportteja sukkelasti availeva hevonen on varsinainen riesa tallityöntekijöille. Jos hevonen onnistuu hankkiutumaan ikävyyksiin, tulee paikalle ihminen, joka vapauttaa sen hankalasta tilanteesta. Ei mikään ihme, että nykyajan hevoset ovat uusavuttomia ääliöitä, jotka satuttavat itseään heti, kun silmä välttää. Niille ei yksinkertaisesti ole kehittynyt taitoja ratkaista ongelmatilanteita itsenäisesti. Me ihmiset olemme erittäin tehokkaasti karsineet niiden elämästä sellaiset virikkeet, jotka sallisivat niiden oppia virheistään. Turvallisuuden nimissä tietenkin.
Hevosista on tullut monisataakiloisia lellikakaroita, joiden koko elämä on siloiteltu etukäteen mahdollisimman helpoksi. Ja auta armias, jos rutiineihin tulee yllättävä muutos, tällöin koko talli saa tuta tuon viisisataakiloisen primadonnan närkästyksen: seinät paukkuu ja kalterit kolisee, kun tuohtunut eläin alleviivaa huonoa kohteluaan ja hoputtaa henkilökuntaa toimimaan. Hevoselle ei yleensä tee hyvää, että se on oman ihmisensä ainoa hevonen. Tiedetäänhän me jo lapsistakin, että vanhempiensa ainoa silmäterä on yleensä raivostuttava lellikakara, jolle koko muu maailma haluaisi antaa kunnon selkäsaunan, kun taas vanhemmat ovat täysin sokeita pikkuhitlerinsä ärsyttävyydelle. Meidän tallilla tällaisia primadonnia ei luojan kiitos ole, koska niillä kaikilla on niin järkevät omistajat.
Tähän nyt vielä loppukaneetiksi, että osa omista hevosistani on ihan tavallisessa karsinatallissa ja niiden puolesta päätetään lähes kaikki mitä niiden elämässä tapahtuu. Tarkoituksenani ei siis ollut moralisoida kenenkään hevosenpitoa, ei oikeastaan edes kyseenalaistaa vallalla olevia käytäntöjä (paitsi ehkä ihan vähäsen? ;o) , vaan saada ihmiset pohtimaan kysymystä jostain muusta kuin omasta näkökulmastaan.
Miten me sitten muokataan hevosesta kuuliainen kilparatsu? Hiomalla lajiin kuuluvia liikesarjoja satoja ja tuhansia kertoja ja joka kerta kun hevonen esittää omia mielipiteitään, sille huomautetaan siitä. Lopputuloksena on hevonen, joka on äärimmäisen tarkkaavainen ja joka odottaa kärsivällisesti käskyä ennen kuin tekee yhtään mitään. Sellaista hevosta pidetään erityisen hyvin koulutettuna. Psykologiselta kantilta tarkastellen liikutaan hyvin lähellä ylivarovaisuuden ja opitun avuttomuuden tilaa. Kuinkahan moni hevosia kouluttava erottaa, kummalla puolen rajaa operoidaan?
Jos mietitään hevosen elämää kokonaisuudessaan, ollaan vielä heikommilla jäillä. Kuinka moni hevonen saa päättää, missä viettää aikansa ja kenen kanssa? Hevosen koko elämä on ihmisten käsissä: se talutetaan karsinasta tarhaan ja takaisin, ja tarhataan ihmisten mielihalujen tai resurssien mukaisesti. Sen ruokinta-ajat sanelee ihmismaailman aikataulut, eikä suinkaan hevosen oma näläntunne tai lajinmukainen laidunnustarve. Sitä ruokitaan rehuilla, jotka ihminen katsoo soveliaaksi ravinnoksi, vaikka hevonen söisi mieluummin jotain muuta.
Nykymaailman harraste-tai kilpahevonen joutuu hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen pitäisi selviytyä oman yritteliäisyyden tai nokkeluuden avulla. Yleensä kun hevonen on nokkela, se saa siitä satikutia palkaksi, sillä karsinanovia ja tarhanportteja sukkelasti availeva hevonen on varsinainen riesa tallityöntekijöille. Jos hevonen onnistuu hankkiutumaan ikävyyksiin, tulee paikalle ihminen, joka vapauttaa sen hankalasta tilanteesta. Ei mikään ihme, että nykyajan hevoset ovat uusavuttomia ääliöitä, jotka satuttavat itseään heti, kun silmä välttää. Niille ei yksinkertaisesti ole kehittynyt taitoja ratkaista ongelmatilanteita itsenäisesti. Me ihmiset olemme erittäin tehokkaasti karsineet niiden elämästä sellaiset virikkeet, jotka sallisivat niiden oppia virheistään. Turvallisuuden nimissä tietenkin.
Hevosista on tullut monisataakiloisia lellikakaroita, joiden koko elämä on siloiteltu etukäteen mahdollisimman helpoksi. Ja auta armias, jos rutiineihin tulee yllättävä muutos, tällöin koko talli saa tuta tuon viisisataakiloisen primadonnan närkästyksen: seinät paukkuu ja kalterit kolisee, kun tuohtunut eläin alleviivaa huonoa kohteluaan ja hoputtaa henkilökuntaa toimimaan. Hevoselle ei yleensä tee hyvää, että se on oman ihmisensä ainoa hevonen. Tiedetäänhän me jo lapsistakin, että vanhempiensa ainoa silmäterä on yleensä raivostuttava lellikakara, jolle koko muu maailma haluaisi antaa kunnon selkäsaunan, kun taas vanhemmat ovat täysin sokeita pikkuhitlerinsä ärsyttävyydelle. Meidän tallilla tällaisia primadonnia ei luojan kiitos ole, koska niillä kaikilla on niin järkevät omistajat.
Tähän nyt vielä loppukaneetiksi, että osa omista hevosistani on ihan tavallisessa karsinatallissa ja niiden puolesta päätetään lähes kaikki mitä niiden elämässä tapahtuu. Tarkoituksenani ei siis ollut moralisoida kenenkään hevosenpitoa, ei oikeastaan edes kyseenalaistaa vallalla olevia käytäntöjä (paitsi ehkä ihan vähäsen? ;o) , vaan saada ihmiset pohtimaan kysymystä jostain muusta kuin omasta näkökulmastaan.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011
Olen ajatellut. Ei kannattaisi.
Minä olen usein ihmetellyt, miten helppoa hevostelu ja kilpaileminen joillekin on. Hankitaan hevonen, mennään valmennuksiin, osallistutaan kilpailuihin ja that's it. Ja jos hevonen on jollain tapaa epäsopiva tai huono, myydään se pois ja ostetaan uusi. Hevosilla on yleensä täydet vakuutukset, jotta saataisiin harrastusväline huollettua mahdollisimman vaivattomasti merkkikorjaamossa, ja jos oikein huono tsägä käy, niin myös korvattua uudella.*
Itselleni yllä mainitut tilanteet aiheuttavat kamalasti päänvaivaa ja kiusallisia eettisiä pohdintoja, jotka vaativat perusteltuja linjanvetoja ennen kuin jättävät minut rauhaan. Otetaan nyt vaikka esimerkin ensimmäinen kohta, hevosen ostaminen ja/tai myyminen. Koska olen antanut tammojeni lisääntyä, oletusarvo on, että myyn hevosia. Niin minäkin aluksi luulin, ennen kuin huomasin, että eihän se käy. Kuinka voisin erottaa eläimen omasta perheestään ja lähettää sen maailmalle tietäen, että se saattaa päätyä jonnekin vuokratallille, jossa epäpätevät tallityöntekijät käsittelevät sitä väärin, taitamattomat valmentajat ja ratsuttajat murtavat sen mielen ja missä se pääsee yksilötarhaan lakisääteiseksi neljäksi tunniksi päivässä. Jooei, minä kasvatan vain omiin tarpeisiini, ja lupaan syntyville varsoille, että saavat jäädä perheeseensä (jos siis se minusta suinkin riippuu). Tämä tietysti aiheuttaa sen, että varsoja ei hirveän tiuhalla frekvenssillä tuoteta, koska jotenkin ne pitää myös pystyä elättämään sen kolmisenkymmentä vuotta minkä elävät.
Hevosen ostamisen problematiikka ei ole ollenkaan sen helpompaa. Mistä tiedän, että ostamani hevonen on madotettu tai kaviot huollettu säännöllisesti? Mistä tiedän, että sitä on aikaisemmin käsitelty oikein ja varsa-ajan koulutus tehty taiten? Mistä tiedän, ettei sitä ole aloitettu liian varhain, ja pilattu sen selkää tai mieltä lopullisesti? Mistä tiedän, että sen koulutuksessa on käytetty eettisesti hyväksyttäviä metodeja? Entä kasvattaja/myyjä, haluanko rahoittaa hänen toimintaansa eli kestääkö se eettisen tarkastelun? Tai koeratsastus, voinko olla varma ettei hevosta ole huumattu? Ulkomailta ostaessa riskit kasvavat, koska tuolla suuressa maailmassa, missä hevosurheilussakin pyörii isot rahat, ovat menetelmätkin toisinaan erittäin arveluttavia. Valmennus- ja myyntitalleilla on hevosia, joiden kyljet ovat auki tai täynnä arpikudosta kannusten jäljiltä. Hevosia seisotetaan sisällä 24/7, ulos ne pääsevät ainoastaan maneesiin, jossa niiden täytyy olla koottuna ratsastajan alla jokainen sekunti. Heinää ei anneta tarpeeksi, ja väkirehumäärät ovat huimia, joten hevosilla on vatsahaava ja niillä esiintyy stereotypioita ja muita käytöshäiriöitä. Hevosia aletaan treenata tosissaan 1,5 vuotiaina, ja dopinkia käytetään rutiininomaisesti.
Valmennuksissa käyminen ja oikean valmentajan valitseminen se vasta vaikeaa onkin. Otanko rahoilleni täyden vastineen eli teen kaiken, mitä valmentaja käskee, vaikka se sotisi minun omia eettisiä periaatteitani vastaan? Voinko käyttää valmentajaa, joka käyttää kotimaassaan arveluttavia keinoja pärjätäkseen kilpailuissa, "koska kaikki muutkin tekevät niin". Entä onko minun uskottava valmentajaa, joka vaatii istumaan laukassa alas, vaikka alla on vasta remontti-vaiheessa oleva hevonen, jonka selkä ei vielä kanna? Entä hevosen motivointi, onko hyvien hevostaitojen mukaista "motivoida" hevosta paketoimalla se kangen ja kannusten väliin?
Kilpaileminen sitten. Se vasta pohdintaa aiheuttaakin. Jos hevoseni jännittää kilpailutilanteita, onko oikein, että edes vaadin siltä sellaista? Eikö sitä varten pitäisi olla sellaisia hevosia, joiden hermo kestää ja joiden kanssa ei tarvitse olla joka kerta kisojen jälkeen paria viikkoa huolissaan, että tuliko nyt traumoja ja kuinka pahoja. Kilpahevosen pitäisi myös sietää muita hevosia lähellään, ilman että se jäykistyy pelosta joka kerta, kun joku tulee viittä metriä lähemmäksi. Jos hevosella on luonnostaan voimakkaat pakoreaktiot, ja olen opettanut sen olemaan näyttämättä niitä, olenko poistanut tarpeen reaktioille vai vain peittänyt ne kuuliaisuuden alle? Kisoissa usein joutuu myös viemään hevosen äärirajoilleen, kun se on muutenkin jo hermostunut ja suoritustaso on normaalia matalampi. Onko reilua saattaa sinuun luottava, kuuliainen eläin sellaiseen tilanteeseen?
Tätä voisi jatkaa loputtomiin, ja niin itse asiassa jatkankin, muiden onneksi kuitenkin lähinnä itsekseni. Päivittäin tulee esiin tilanteita ja kysymyksiä, jotka vaativat pohdintaa, reflektointia ja lopputulemana jonkinlaisen linjanvedon, kuinka suhtautua tulevaisuudessa senkaltaisiin tilanteisiin tai kysymyksiin. Elämä on yllättävän vaikeaa.
*Vakuutukset ovat tottakai ok, koska niiden avulla hevosille voidaan tarjota paras mahdollinen hoito kriisitilanteessa. Olen elämäni aikana kuitenkin törmännyt sen verran monta kertaa tilanteeseen, jossa hevosen omistaja tappelee vakuutusyhtiön kanssa siitä, että saako hevosen lopettaa ja kuinka paljon siitä korvataan. Useimmiten hevosella on jokin pitkäaikaista hoitoa vaativa ongelma, kuten jännevamma tai pölyallergia, johon omistaja ei halua sitoutua, vaan haluaa tilalle terveen harrastusvälineen. Vakuutusyhtiö taas katsoo, että vamma ei ole hevosen käyttöä estävä, ja maksaisi mieluummin kuntoutushoidon. Pahimmillaan hevonen viedään halvempaan talliin odottamaan lopetuslupaa, ja ihminen katselee jo uutta hevosta tilalle. On aivan järkevää toimia näin, mutta jollain tavalla se myös on äärettömän kammottavaa.
Itselleni yllä mainitut tilanteet aiheuttavat kamalasti päänvaivaa ja kiusallisia eettisiä pohdintoja, jotka vaativat perusteltuja linjanvetoja ennen kuin jättävät minut rauhaan. Otetaan nyt vaikka esimerkin ensimmäinen kohta, hevosen ostaminen ja/tai myyminen. Koska olen antanut tammojeni lisääntyä, oletusarvo on, että myyn hevosia. Niin minäkin aluksi luulin, ennen kuin huomasin, että eihän se käy. Kuinka voisin erottaa eläimen omasta perheestään ja lähettää sen maailmalle tietäen, että se saattaa päätyä jonnekin vuokratallille, jossa epäpätevät tallityöntekijät käsittelevät sitä väärin, taitamattomat valmentajat ja ratsuttajat murtavat sen mielen ja missä se pääsee yksilötarhaan lakisääteiseksi neljäksi tunniksi päivässä. Jooei, minä kasvatan vain omiin tarpeisiini, ja lupaan syntyville varsoille, että saavat jäädä perheeseensä (jos siis se minusta suinkin riippuu). Tämä tietysti aiheuttaa sen, että varsoja ei hirveän tiuhalla frekvenssillä tuoteta, koska jotenkin ne pitää myös pystyä elättämään sen kolmisenkymmentä vuotta minkä elävät.
Hevosen ostamisen problematiikka ei ole ollenkaan sen helpompaa. Mistä tiedän, että ostamani hevonen on madotettu tai kaviot huollettu säännöllisesti? Mistä tiedän, että sitä on aikaisemmin käsitelty oikein ja varsa-ajan koulutus tehty taiten? Mistä tiedän, ettei sitä ole aloitettu liian varhain, ja pilattu sen selkää tai mieltä lopullisesti? Mistä tiedän, että sen koulutuksessa on käytetty eettisesti hyväksyttäviä metodeja? Entä kasvattaja/myyjä, haluanko rahoittaa hänen toimintaansa eli kestääkö se eettisen tarkastelun? Tai koeratsastus, voinko olla varma ettei hevosta ole huumattu? Ulkomailta ostaessa riskit kasvavat, koska tuolla suuressa maailmassa, missä hevosurheilussakin pyörii isot rahat, ovat menetelmätkin toisinaan erittäin arveluttavia. Valmennus- ja myyntitalleilla on hevosia, joiden kyljet ovat auki tai täynnä arpikudosta kannusten jäljiltä. Hevosia seisotetaan sisällä 24/7, ulos ne pääsevät ainoastaan maneesiin, jossa niiden täytyy olla koottuna ratsastajan alla jokainen sekunti. Heinää ei anneta tarpeeksi, ja väkirehumäärät ovat huimia, joten hevosilla on vatsahaava ja niillä esiintyy stereotypioita ja muita käytöshäiriöitä. Hevosia aletaan treenata tosissaan 1,5 vuotiaina, ja dopinkia käytetään rutiininomaisesti.
Valmennuksissa käyminen ja oikean valmentajan valitseminen se vasta vaikeaa onkin. Otanko rahoilleni täyden vastineen eli teen kaiken, mitä valmentaja käskee, vaikka se sotisi minun omia eettisiä periaatteitani vastaan? Voinko käyttää valmentajaa, joka käyttää kotimaassaan arveluttavia keinoja pärjätäkseen kilpailuissa, "koska kaikki muutkin tekevät niin". Entä onko minun uskottava valmentajaa, joka vaatii istumaan laukassa alas, vaikka alla on vasta remontti-vaiheessa oleva hevonen, jonka selkä ei vielä kanna? Entä hevosen motivointi, onko hyvien hevostaitojen mukaista "motivoida" hevosta paketoimalla se kangen ja kannusten väliin?
Kilpaileminen sitten. Se vasta pohdintaa aiheuttaakin. Jos hevoseni jännittää kilpailutilanteita, onko oikein, että edes vaadin siltä sellaista? Eikö sitä varten pitäisi olla sellaisia hevosia, joiden hermo kestää ja joiden kanssa ei tarvitse olla joka kerta kisojen jälkeen paria viikkoa huolissaan, että tuliko nyt traumoja ja kuinka pahoja. Kilpahevosen pitäisi myös sietää muita hevosia lähellään, ilman että se jäykistyy pelosta joka kerta, kun joku tulee viittä metriä lähemmäksi. Jos hevosella on luonnostaan voimakkaat pakoreaktiot, ja olen opettanut sen olemaan näyttämättä niitä, olenko poistanut tarpeen reaktioille vai vain peittänyt ne kuuliaisuuden alle? Kisoissa usein joutuu myös viemään hevosen äärirajoilleen, kun se on muutenkin jo hermostunut ja suoritustaso on normaalia matalampi. Onko reilua saattaa sinuun luottava, kuuliainen eläin sellaiseen tilanteeseen?
Tätä voisi jatkaa loputtomiin, ja niin itse asiassa jatkankin, muiden onneksi kuitenkin lähinnä itsekseni. Päivittäin tulee esiin tilanteita ja kysymyksiä, jotka vaativat pohdintaa, reflektointia ja lopputulemana jonkinlaisen linjanvedon, kuinka suhtautua tulevaisuudessa senkaltaisiin tilanteisiin tai kysymyksiin. Elämä on yllättävän vaikeaa.
*Vakuutukset ovat tottakai ok, koska niiden avulla hevosille voidaan tarjota paras mahdollinen hoito kriisitilanteessa. Olen elämäni aikana kuitenkin törmännyt sen verran monta kertaa tilanteeseen, jossa hevosen omistaja tappelee vakuutusyhtiön kanssa siitä, että saako hevosen lopettaa ja kuinka paljon siitä korvataan. Useimmiten hevosella on jokin pitkäaikaista hoitoa vaativa ongelma, kuten jännevamma tai pölyallergia, johon omistaja ei halua sitoutua, vaan haluaa tilalle terveen harrastusvälineen. Vakuutusyhtiö taas katsoo, että vamma ei ole hevosen käyttöä estävä, ja maksaisi mieluummin kuntoutushoidon. Pahimmillaan hevonen viedään halvempaan talliin odottamaan lopetuslupaa, ja ihminen katselee jo uutta hevosta tilalle. On aivan järkevää toimia näin, mutta jollain tavalla se myös on äärettömän kammottavaa.
perjantaina, elokuuta 27, 2010
Olosuhteiden merkityksestä
Tammojen pihatto on ollut pari viimeistä vuotta pois käytöstä, koska pihattotarhan omi käyttöönsä vuokralaishevonen, joka oli omistajan mielestä aivan liian herkkä ja arvokas tarhailemaan savipohjaisissa peltotarhoissa. Tuo ansarikukkanen vaihtoi tallia kesän alussa ja sain taas kaikki 4 omaa tammaa pihattoon. Teimme sisätiloihin yhden hevosen lisätilan, koska Vanhatamma tunnetusti tuppaa varaamaan koko karsinan omaan käyttöönsä muiden jäädessä värjöttelemään ulos säässä kuin säässä. Laajennusosa on Vanhantamman entinen kesäkarsina, ja sen ja pihattokarsinan välissä on pieni, lähinnä ihmisten kulkemiseen tarkoitettu ovi. Kerrankin kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eli Vanhatamma tyytyi omaan osioonsa ja jätti isomman karsinan muille. Väliovi oli kuitenkin avattava, koska kaksi erillistä sisätilaa aiheutti Vanhalletammalle ylimääräistä stressiä, sen kun oli rampattava vähän väliä toisella puolella tarkistamassa, että lauma on tallessa. Huolimatta siitä, että karsinoiden välisessä oviaukossa on kaksiosainen ovi, jonka ylempi luukku oli koko ajan auki. Ilmeisesti reikä seinässä ei ollut tarpeeksi, vaan piti olla myös kulkuyhteys.
Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.
Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.
Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.
Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.
Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?
Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.
Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.
Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)
Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.
Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.
Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.
Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.
Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.
Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?
Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.
Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.
Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)
Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.
maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Vanhuus ei ole sairaus
Vanha hevonen on äärimmäisen miellyttävä otus. Siinä on samaa liikuttavaa ihmismäisyyttä kuin vanhassa koirassa. Se osaa lukea hyvin ihmistä ja tuntuu toimivan ajatuksella. Sille voi suoda erilaisia etuoikeuksia ilman, että se menisi mitenkään pilalle siitä. Ja vaikka vähän menisikin, niin entäs sitten. Se mikä nuorella hevosella on kurittomuutta on vanhalla vain persoonallista käytöstä. Vanhaa hevosta on helppo inhimillistää, varmaankin osittain siksi että kommunikaatio on hioutunut vuosien saatossa sellaiselle tasolle, että välillä ihan unohtaa toisen osapuolen olevan hevonen.
Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.
Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.
Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.
Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.
Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.
Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.
Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.
Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.
sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008
Hyvä hevosenhoitaja, katoava luonnonvara
Toisinaan kadehdin niitä, joilla on vain yksi hevonen täyshoitotallilla. Olisi niin helppoa tulla työpäivän jälkeen tallille, hakea se oma kullannuppu tarhasta, satuloida ja ratsastaa kaikessa rauhassa, ja sen jälkeen lähteä kotiin viettämään normaali-ihmisten iltaa. Eikä olisi koko ajan huonoa omatuntoa niistä tarhoissaan notkuskelevista oloneuvoksista, joita ei ehdi koskaan ratsastaa. Eihän se lomailu hevosia haittaa ollenkaan, ne ovat hyvinkin tyytyväisiä kun saavat olla rauhassa ja viettää loppumatonta laatuaikaa kaveriensa kanssa. Tosiasia kuitenkin on, että ratsastettavuus kärsii pahasti, jos hevosta ei ratsasteta säännöllisesti. Ensimmäinen ratsastuskerta pitemmän tauon jälkeen on aina vakuuttelua hevoselle, että ihan oikeesti pitäis nyt käyttäytyä. Tokalla kerralla päästään tekemään niitä asioita, joita hevonen jo osaa, ja vasta kolmannella kerralla voi alkaa uusien asioiden opettelun. Eli toisin sanoen harvemmin tai epäsäännöllisesti ratsastetun hevosen taidot junnaavat paikoillaan, kun koskaan ei päästä siihen pisteeseen, että niitä eteenpäin vieviä ratsastuksia tulisi useampi peräjälkeen.
Monet ovat ratkaisseet ongelman hankkimalla itselleen hevosenhoitajan. Itse asiassa se olisi ratkaisu tähän minunkin ongelmaani. Hoitaja valmistelisi minulle hevosen A satuloimalla ja juoksuttamalla, jonka jälkeen saisin keskittyä pelkästään ratsastukseen. Ja sillä aikaa kun ratsastaisin A:ta, hoitaja kävisi hakemassa hevosen B, ja valmistelisi sen minulle. Kun ratsastaisin B:tä, hoitaja purkaisi A:n ja laittaisi kuntoon C:n, ja niin edelleen. Tällä systeemillä ehtisin ratsastaa kaksi hevosta arki-iltoina ja kolmesta viiteen viikonloppuisin.
Hoitajan hankkiminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Periaate numero 1 omien hevosteni kanssa on ollut, että en yleensä anna alaikäisten käsitellä niitä yksin. Moni teini voi olla päteväkin hevosenkäsittelijä, ei siinä mitään, ongelman ydin piileekin tapaturma- ja vastuupuolella. Hevoset ovat kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vaarallisia ja arvaamattomia eläimiä, enkä halua kontolleni kenenkään lapsen loukkaantumista. Useimpien hoitajaehdokkaiden vanhemmilla ei ole minkäänlaista käsitystä hevosista, ja haluan myös välttää mahdolliset ikävät ja yleensä mihinkään johtamattomat keskustelut siitä, miksi meidän Riina-Anselmi ei saa lähteä yksin maastoon tai ratsastaa oreilla kun se on niin kauhean pätevä näiden hevosten kanssa. (Aikoinaan sanoin yhdelle yksin maastoon kärttävälle, hankala-asenteiselle teinix-prinsessalle, että antaakos sun isä sen auton sulle käyttöön? Tietenkin antais jos pyytäisin, vastasi rinsessa. Minä siihen, että ihanko totta, että alaikäiselle ja ajokortittomalle antaisi? ja typy siihen, että mun isä tekee kaiken mitä mä haluan. Juu mutta mä en, mä vastasin siihen. Ja tämän keskustelun jälkeen päätin, että kys. henkilö ei tolla asenteella ratsasta edes kentällä.) Harvempi täysikäinen kuitenkaan haluaa ryhtyä hevosenhoitajaksi. Sitäpaitsi täysikäisillä tuppaa olemaan se paljon puhuttu oma elämäkin työpaikkoineen, perheineen, lasten harrastuksineen, eli eivät yleensä ehdi käydä tallilla niin usein kuin olisi tarvetta.
Hoitajaprospektin pitäisi myös olla hyvä hevosenkäsittelijä. Harvempi ratsastuskoulutaustainen täti tai teini osaa käsitellä ittiään täynnä olevia oriita, hyvä kun puhinoissaan tepsutteleva vanhempi tamma pysyy luontevasti käsissä. Meidän tallin hevoset ovat kaikki suhteellisen rauhallisia ja helppoja käsitellä, mutta vain, jos käsittelijänä on osaava ihminen. Hevoset huomaavat tosi nopeasti, jos ihminen ei ole tilanteen tasalla, ja alkavat napsia itselleen pieniä erivapauksia. Joista sitten aika pian kasvaa isoja ongelmia.
Jotta hoitajan voisi päästä pyöröaitaukseen lämmittelemään hevosta, pitäisi sen pyörön käyttökin hanskata edes välttävästi. Ja hoitajan pitäisi pystyä näkemään hevosen käyttäytymisestä, minkälaista pyörötystä kyseinen hevonen juuri sillä hetkellä tarvitsee: liiallisen energian poisjuoksuttamista, ajatukset muualla lönkyttävän hevosen huomion kiinnittämistä ihmiseen vai hyvän fiiliksen ja kontaktin ylläpitoa ja laatuaikaa. Joskus -tai oikeastaan aika usein- tarvitsee käydä nuo kaikki kolme vaihtoehtoa saman hevosen kanssa.
Hoitajan pitäisi myös osata hoitaa hevonen ratsastuksen jälkeen oikein. Milloin tarvitaan pitempää jäähdyttelylenkkiä, milloin jalkoihin tai selkään on kiinnitettävä erityistä huomiota ja mitä niille pitäisi tehdä. On nimittäin melkeinpä helpompaa (ja nopeampaa) tehdä kaikki itse kuin ryhtyä ohjeistamaan toista henkilöä. Monissa hommissa on niin monta yksityiskohtaa ja eri vaihtoehtoa, joista valita, että menee vuosi opettaa uusi hoitaja tallin tavoille. Ja sitten ne yleensä lähtevätkin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, vaihtavat tallia tai pamahtavat paksuksi ja häipyvät jonnekin ei-hevostelu-tavisten onnelaan.
Lisäksi näissä heppahommissa on havaittavissa vissi vuodenaikaisvaihtelu. Useimmat alkusyksystä innostuneet hoitajakokelaat katoavat maisemista, kun tulee talvi. Tai edes marraskuu. Yhtäkkiä ei olekaan hinkua tallille, ja kauhea kiirekin on yksityiselämässä. Pitää mennä siskon kaa shoppaileen, töissä/koulussa on NIIN raskasta ja niin edelleen. Seuraavan kerran tyypeistä kuulee joskus maaliskuussa, kun aurinko alkaa taas paistaa ja on lämpimämpää. Tallilla niitä näkee toukokuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen hevoset lakkaa taas yhtäkkiä kiinnostamasta. Kun on lakkiaisjuhlaa, biitsillä loikomista, juhannushäätä ja serkun lapsen rippijuhlaa elokuun loppuun saakka. Tuollainen on tietenkin inhimillisessä mielessä ymmärrettävää, onhan ihmisillä oikeasti sukulaisia, perhettä ja tallin ulkopuolista elämääkin. Hevoset ovat kuitenkin olemassa ympäri vuoden, eikä anna kauhean hyvää kuvaa omasta innostuneisuudesta ja antaumuksesta, jos hommasta poimitaan röyhkeästi vain ne helpot ja kivat puolet. Ei tuollaisesta osa-aikaharrastajasta ikinä tule Oikeaa Hevosihmistä, koska tietty kurinalaisuus, nöyryys ja palava into puuttuu. Eli toisin sanoen, hyvää hoitaja-ainesta on liikkeellä todella vähän. Haahuilijoita ja haaveilijoita sitäkin enemmän.
Taidan sittenkin tyytyä tähän sillointällöinratsastamiseen. On paljon helpompaa tehdä asiat itse, kuin taiteilla haahuilijahoitajan alati muuttuvien aikataulujen kanssa.
Monet ovat ratkaisseet ongelman hankkimalla itselleen hevosenhoitajan. Itse asiassa se olisi ratkaisu tähän minunkin ongelmaani. Hoitaja valmistelisi minulle hevosen A satuloimalla ja juoksuttamalla, jonka jälkeen saisin keskittyä pelkästään ratsastukseen. Ja sillä aikaa kun ratsastaisin A:ta, hoitaja kävisi hakemassa hevosen B, ja valmistelisi sen minulle. Kun ratsastaisin B:tä, hoitaja purkaisi A:n ja laittaisi kuntoon C:n, ja niin edelleen. Tällä systeemillä ehtisin ratsastaa kaksi hevosta arki-iltoina ja kolmesta viiteen viikonloppuisin.
Hoitajan hankkiminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Periaate numero 1 omien hevosteni kanssa on ollut, että en yleensä anna alaikäisten käsitellä niitä yksin. Moni teini voi olla päteväkin hevosenkäsittelijä, ei siinä mitään, ongelman ydin piileekin tapaturma- ja vastuupuolella. Hevoset ovat kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vaarallisia ja arvaamattomia eläimiä, enkä halua kontolleni kenenkään lapsen loukkaantumista. Useimpien hoitajaehdokkaiden vanhemmilla ei ole minkäänlaista käsitystä hevosista, ja haluan myös välttää mahdolliset ikävät ja yleensä mihinkään johtamattomat keskustelut siitä, miksi meidän Riina-Anselmi ei saa lähteä yksin maastoon tai ratsastaa oreilla kun se on niin kauhean pätevä näiden hevosten kanssa. (Aikoinaan sanoin yhdelle yksin maastoon kärttävälle, hankala-asenteiselle teinix-prinsessalle, että antaakos sun isä sen auton sulle käyttöön? Tietenkin antais jos pyytäisin, vastasi rinsessa. Minä siihen, että ihanko totta, että alaikäiselle ja ajokortittomalle antaisi? ja typy siihen, että mun isä tekee kaiken mitä mä haluan. Juu mutta mä en, mä vastasin siihen. Ja tämän keskustelun jälkeen päätin, että kys. henkilö ei tolla asenteella ratsasta edes kentällä.) Harvempi täysikäinen kuitenkaan haluaa ryhtyä hevosenhoitajaksi. Sitäpaitsi täysikäisillä tuppaa olemaan se paljon puhuttu oma elämäkin työpaikkoineen, perheineen, lasten harrastuksineen, eli eivät yleensä ehdi käydä tallilla niin usein kuin olisi tarvetta.
Hoitajaprospektin pitäisi myös olla hyvä hevosenkäsittelijä. Harvempi ratsastuskoulutaustainen täti tai teini osaa käsitellä ittiään täynnä olevia oriita, hyvä kun puhinoissaan tepsutteleva vanhempi tamma pysyy luontevasti käsissä. Meidän tallin hevoset ovat kaikki suhteellisen rauhallisia ja helppoja käsitellä, mutta vain, jos käsittelijänä on osaava ihminen. Hevoset huomaavat tosi nopeasti, jos ihminen ei ole tilanteen tasalla, ja alkavat napsia itselleen pieniä erivapauksia. Joista sitten aika pian kasvaa isoja ongelmia.
Jotta hoitajan voisi päästä pyöröaitaukseen lämmittelemään hevosta, pitäisi sen pyörön käyttökin hanskata edes välttävästi. Ja hoitajan pitäisi pystyä näkemään hevosen käyttäytymisestä, minkälaista pyörötystä kyseinen hevonen juuri sillä hetkellä tarvitsee: liiallisen energian poisjuoksuttamista, ajatukset muualla lönkyttävän hevosen huomion kiinnittämistä ihmiseen vai hyvän fiiliksen ja kontaktin ylläpitoa ja laatuaikaa. Joskus -tai oikeastaan aika usein- tarvitsee käydä nuo kaikki kolme vaihtoehtoa saman hevosen kanssa.
Hoitajan pitäisi myös osata hoitaa hevonen ratsastuksen jälkeen oikein. Milloin tarvitaan pitempää jäähdyttelylenkkiä, milloin jalkoihin tai selkään on kiinnitettävä erityistä huomiota ja mitä niille pitäisi tehdä. On nimittäin melkeinpä helpompaa (ja nopeampaa) tehdä kaikki itse kuin ryhtyä ohjeistamaan toista henkilöä. Monissa hommissa on niin monta yksityiskohtaa ja eri vaihtoehtoa, joista valita, että menee vuosi opettaa uusi hoitaja tallin tavoille. Ja sitten ne yleensä lähtevätkin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, vaihtavat tallia tai pamahtavat paksuksi ja häipyvät jonnekin ei-hevostelu-tavisten onnelaan.
Lisäksi näissä heppahommissa on havaittavissa vissi vuodenaikaisvaihtelu. Useimmat alkusyksystä innostuneet hoitajakokelaat katoavat maisemista, kun tulee talvi. Tai edes marraskuu. Yhtäkkiä ei olekaan hinkua tallille, ja kauhea kiirekin on yksityiselämässä. Pitää mennä siskon kaa shoppaileen, töissä/koulussa on NIIN raskasta ja niin edelleen. Seuraavan kerran tyypeistä kuulee joskus maaliskuussa, kun aurinko alkaa taas paistaa ja on lämpimämpää. Tallilla niitä näkee toukokuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen hevoset lakkaa taas yhtäkkiä kiinnostamasta. Kun on lakkiaisjuhlaa, biitsillä loikomista, juhannushäätä ja serkun lapsen rippijuhlaa elokuun loppuun saakka. Tuollainen on tietenkin inhimillisessä mielessä ymmärrettävää, onhan ihmisillä oikeasti sukulaisia, perhettä ja tallin ulkopuolista elämääkin. Hevoset ovat kuitenkin olemassa ympäri vuoden, eikä anna kauhean hyvää kuvaa omasta innostuneisuudesta ja antaumuksesta, jos hommasta poimitaan röyhkeästi vain ne helpot ja kivat puolet. Ei tuollaisesta osa-aikaharrastajasta ikinä tule Oikeaa Hevosihmistä, koska tietty kurinalaisuus, nöyryys ja palava into puuttuu. Eli toisin sanoen, hyvää hoitaja-ainesta on liikkeellä todella vähän. Haahuilijoita ja haaveilijoita sitäkin enemmän.
Taidan sittenkin tyytyä tähän sillointällöinratsastamiseen. On paljon helpompaa tehdä asiat itse, kuin taiteilla haahuilijahoitajan alati muuttuvien aikataulujen kanssa.
keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008
Tallimatematiikkaa
Jokainen hevosten kanssa puuhastellut tietää, että koulussa opeteltu matematiikka ei tallilla päde. Johtuuko sitten hevosten aika-avaruuskenttää vääristävästä vaikutuksesta vai mistä, mutta suhteellisuusteoria muuttuu karvamopojen välittömässä läheisyydessä suhteettomuusteoriaksi. Muutamia esimerkkejä normialgebran pätemättömyydestä talliolosuhteissa:
Tehtävä 1. Hevosten viettäessä yön tallissa (12h), kertyy karsinasta siivottavaa 0,5 kottikärryllistä. Kuinka paljon siivottavaa kertyy, kun hevoset ovat sisällä 24h?
Vastaus: 3 kottikärryllistä. Paskan määrä lisääntyy kuusinkertaisesti tallissaoloajan tuplaantuessa.
Tehtävä 2. Hevosella on 4 jalkaa ja jokaisessa jalassa 4 niveltä, kuinka monta erilaista nivelvammaa se voi saada?
Vastaus: yhtälö 4 x 4 = 16 ei päde, koska joissain nivelissä on useampi nivelrako ja jokatapauksessa jokaiseen niveleen voi tulla vaurio etu-, taka-, sisä- ja/tai ulkopinnalle sekä niiden välimaastoon. Oikea vastaus on ääretön määrä.
Tehtävä 3. 500 kg:n painoiselle, kevyessä työssä olevalle hevoselle syötetään 10kg heinää (yht. 4,5 ry) ja 0,25 kg kauraa (0,23 ry) eli yht. 4,73 ry, ja sen päivittäinen energiantarve on 5-5,5 ry. Laihtuuko vai lihooko hevonen tällä ruokintamallilla?
Vastaus: Hevonen lihoo aivan muodottomaksi optimiruokinnan alittavasta dieetistä huolimatta. Sopiva heinänmäärä olisi 4kg (2,2 ry) ja kauraa ei anneta ollenkaan. Tällä dieetillä hevonen pysyisi sopivassa lihavuuskunnossa, mutta hankkisi itselleen mahahaavan ja hiekkaähkyn, jonka lisäksi se nakertaisi karsinanseinät tärviölle.
Tehtävä 4. Kuinka monta päivää kuukaudessa tammalla on mukava ratsastaa, kun sen kiima kestää 7 vrk?
Vastaus: 30 pv - 7 pv - 7 pv (PMS) - 7 pv (kiiman jälkeinen viikko) = 9 pv. Tämä yhtälö ei kuitenkaan päde, koska tästä 9 päivästä on vähennettävä ratsastajan PMS-päivät ja menstruaatio, jotka eivät osu yhteen hevosen kiimakierron kanssa, eli yhteensä 14 pv. Oikea vastaus on -5 pv.
Tehtävä 5. Jos hevosen kengitysväli on 6 vkoa ja kengityskerta maksaa keskimäärin 100 euroa, a) kuinka paljon rahaa kuluu vuodessa kavionhoitoon ja b) mikä on keskimääräinen kengityskulu kuukaudessa?
Vastaus: a) 52/6 = 8,67 => 8,67 x 100,- = 867,-. Tähän lisätään 6 irtokengänlyöntiä á 50,- eli 867 + 300 = 1167,-. Lisäksi kengittäjä joutuu paikkaamaan irronneiden kenkien aiheuttamia lohkeamia erittäin kalliilla, amerikkalaisvalmisteisella kaksoinkomponenttitöhnällä, joka maksaa 40,-/tuubi. Tuubeja kuluu vuodessa 6 kpl, eli 1167+240 = 1407. Edellisten lisäksi hevonen sairastaa yhden mystisesti ilmestyneen kaviopaiseen, jonka hoitoon kuluu 50e (sairaskengityslisä), pohjalliset 10,-/pari ja eläinlääkärin puhelinreseptillä (10,-) määräämää kipulääkettä 55,-/pullo x 2 eli siis yhteensä 1407+50+10+10+110= 1587,-
b) 1587/12 = 132,25.
Tehtävä 6. Jenni käy tallilla joka päivä, ja ratsastaa/liikuttaa hevosta tunnin verran päivässä ja hoitaa tunnin päivässä. Jenni asuu 30 kilometrin päässä tallilta ja ajomatkoihin kuluu aikaa yhteensä 1h/päivä. Kuinka monta tuntia viikossa Jenni käyttää hevosharrastukseensa?
Vastaus:
Ajomatka 7h
Ratsastus 7h
Hevosen harjaus ja satulointi 3,5h
Ratsastuksen jälkeinen hoito 3,5h
Juoruilu kaverien kanssa 3,5h
Epäsuosiossa olevien tallilaisten pahansuopa selkäänpuukotus 7h
Tallinpitäjän mielistely 3,5h
Hevostarvikkeiden shoppailu 2h
Hevosista lörpötteleminen puhelimessa 6h
Hevostallinetissä pyörimistä ja nimimerkillä "just joo" ilkeilyä 12h
Yhteensä 55 tuntia/viikko.
Hevosmatematiikka on helppoa, kunhan tietää tehtävien ansakuopat. Mikään ei ole niin halpaa, helppoa tai nopeaa kuin oppaissa ja tai alan oppilaitosten oppikirjoissa/luennoilla annetaan ymmärtää. Tämän vuoksi hevostalouskouluihin pitäisikin valita oppilaat soveltuvuustestien perusteella. Vain ns. hullun papereilla pääsisi opiskelemaan, ja hulluista vielä seulottaisiin se kerma, joka osaisi käsitellä käytännön probleemoita luovasti eikä ymmärtäisi ajan kulumista tai rahan arvoa ollenkaan. Suurin osa tallinpitäjistä täyttää yllämainitut kolme ehtoa, joten ilmeisesti ne ovat alalla toimimisen kannalta niitä ns. avainominaisuuksia.
Tehtävä 1. Hevosten viettäessä yön tallissa (12h), kertyy karsinasta siivottavaa 0,5 kottikärryllistä. Kuinka paljon siivottavaa kertyy, kun hevoset ovat sisällä 24h?
Vastaus: 3 kottikärryllistä. Paskan määrä lisääntyy kuusinkertaisesti tallissaoloajan tuplaantuessa.
Tehtävä 2. Hevosella on 4 jalkaa ja jokaisessa jalassa 4 niveltä, kuinka monta erilaista nivelvammaa se voi saada?
Vastaus: yhtälö 4 x 4 = 16 ei päde, koska joissain nivelissä on useampi nivelrako ja jokatapauksessa jokaiseen niveleen voi tulla vaurio etu-, taka-, sisä- ja/tai ulkopinnalle sekä niiden välimaastoon. Oikea vastaus on ääretön määrä.
Tehtävä 3. 500 kg:n painoiselle, kevyessä työssä olevalle hevoselle syötetään 10kg heinää (yht. 4,5 ry) ja 0,25 kg kauraa (0,23 ry) eli yht. 4,73 ry, ja sen päivittäinen energiantarve on 5-5,5 ry. Laihtuuko vai lihooko hevonen tällä ruokintamallilla?
Vastaus: Hevonen lihoo aivan muodottomaksi optimiruokinnan alittavasta dieetistä huolimatta. Sopiva heinänmäärä olisi 4kg (2,2 ry) ja kauraa ei anneta ollenkaan. Tällä dieetillä hevonen pysyisi sopivassa lihavuuskunnossa, mutta hankkisi itselleen mahahaavan ja hiekkaähkyn, jonka lisäksi se nakertaisi karsinanseinät tärviölle.
Tehtävä 4. Kuinka monta päivää kuukaudessa tammalla on mukava ratsastaa, kun sen kiima kestää 7 vrk?
Vastaus: 30 pv - 7 pv - 7 pv (PMS) - 7 pv (kiiman jälkeinen viikko) = 9 pv. Tämä yhtälö ei kuitenkaan päde, koska tästä 9 päivästä on vähennettävä ratsastajan PMS-päivät ja menstruaatio, jotka eivät osu yhteen hevosen kiimakierron kanssa, eli yhteensä 14 pv. Oikea vastaus on -5 pv.
Tehtävä 5. Jos hevosen kengitysväli on 6 vkoa ja kengityskerta maksaa keskimäärin 100 euroa, a) kuinka paljon rahaa kuluu vuodessa kavionhoitoon ja b) mikä on keskimääräinen kengityskulu kuukaudessa?
Vastaus: a) 52/6 = 8,67 => 8,67 x 100,- = 867,-. Tähän lisätään 6 irtokengänlyöntiä á 50,- eli 867 + 300 = 1167,-. Lisäksi kengittäjä joutuu paikkaamaan irronneiden kenkien aiheuttamia lohkeamia erittäin kalliilla, amerikkalaisvalmisteisella kaksoinkomponenttitöhnällä, joka maksaa 40,-/tuubi. Tuubeja kuluu vuodessa 6 kpl, eli 1167+240 = 1407. Edellisten lisäksi hevonen sairastaa yhden mystisesti ilmestyneen kaviopaiseen, jonka hoitoon kuluu 50e (sairaskengityslisä), pohjalliset 10,-/pari ja eläinlääkärin puhelinreseptillä (10,-) määräämää kipulääkettä 55,-/pullo x 2 eli siis yhteensä 1407+50+10+10+110= 1587,-
b) 1587/12 = 132,25.
Tehtävä 6. Jenni käy tallilla joka päivä, ja ratsastaa/liikuttaa hevosta tunnin verran päivässä ja hoitaa tunnin päivässä. Jenni asuu 30 kilometrin päässä tallilta ja ajomatkoihin kuluu aikaa yhteensä 1h/päivä. Kuinka monta tuntia viikossa Jenni käyttää hevosharrastukseensa?
Vastaus:
Ajomatka 7h
Ratsastus 7h
Hevosen harjaus ja satulointi 3,5h
Ratsastuksen jälkeinen hoito 3,5h
Juoruilu kaverien kanssa 3,5h
Epäsuosiossa olevien tallilaisten pahansuopa selkäänpuukotus 7h
Tallinpitäjän mielistely 3,5h
Hevostarvikkeiden shoppailu 2h
Hevosista lörpötteleminen puhelimessa 6h
Hevostallinetissä pyörimistä ja nimimerkillä "just joo" ilkeilyä 12h
Yhteensä 55 tuntia/viikko.
Hevosmatematiikka on helppoa, kunhan tietää tehtävien ansakuopat. Mikään ei ole niin halpaa, helppoa tai nopeaa kuin oppaissa ja tai alan oppilaitosten oppikirjoissa/luennoilla annetaan ymmärtää. Tämän vuoksi hevostalouskouluihin pitäisikin valita oppilaat soveltuvuustestien perusteella. Vain ns. hullun papereilla pääsisi opiskelemaan, ja hulluista vielä seulottaisiin se kerma, joka osaisi käsitellä käytännön probleemoita luovasti eikä ymmärtäisi ajan kulumista tai rahan arvoa ollenkaan. Suurin osa tallinpitäjistä täyttää yllämainitut kolme ehtoa, joten ilmeisesti ne ovat alalla toimimisen kannalta niitä ns. avainominaisuuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)