Vieraissa virkistyy

Yritän tässä purkaa Equitana-reissun vaikutelmia kirjalliseen muotoon. Edellisestä käynnistä on neljä vuotta aikaa, joten hevostelutrendeissä tapahtuneet muutokset näkyivät aika selvästi.

Narunpyörittely ja mainstream

Jo neljä vuotta sitten oli nähtävissä, että narunpyörittely kasvattaa suosiotaan. Nyt se ja koulu- ja esteratsastus olivat lähentyneet toisiaan entisestään. Myyntikojut pursusivat kopiota Parellin carrot stickistä ja esillä oli kaulanaruja, kuolaimettomia suitsia ja naruriimuja. Torstain länkkäripäivän iltaohjelmana oli Parellin ja Christoph Hessin Show, jossa mietittiin, mitä annettavaa horsemanshipillä on perinteisille eurooppalaisille lajeille. Saimme nähdä euroopan parellistien hevosenkäsittelyä, junnuesteratsastajien huimaa ratsastustaitoa, vammaisratsastusta ja lopussa myös Uta Gräfin ihanalla mustalla Le Noir- oriillaan.

Carrot stick eli jäykkävartinen raippa, jossa on usein kiinni lyhyehkö narunpätkä ja jota käytetään sekä maasta- että selästäkäsin tapahtuvassa koulutuksessa merkinantovälineenä.

Juniorien esteratsastusnäytöksessä kiinnitti huomiota ehkä eniten se, kuinka taitavalla tekniikalla he ratsastivat. Toisella oli iso kimo (holstein?) ja toisella polydorlainen ruunikko, eli hevoset olivat isoja ja vahvoja. Siitä huolimatta hevoset olivat pienikokoisilla ratsastajillaan koko ajan hanskassa, vaikka välillä kiihdyteltiin oikein kunnolla. Esteinä oli noin 120 cm korkeita hevospalloja, puiston penkki, pari tuolia ja kottikärryt.

Vammaisratsastajia oli kaksi, joista toinen oli jaloistaan halvaantunut ja toisella ei ollut jalkoja lainkaan. Jälkimmäinen esitti hienoja sarjavaihtoja hevosen ollessa kuulolla 120-prosenttisesti, vaikka 5000-päinen yleisö aplodeerasi ja hurrasi salamavalojen leimahdellessa. Hieno osoitus siitä, mihin ihminen pystyy, kun tahtoa ja kurinalaisuutta on riittävästi. Ja oppilaille pikku vinkkinä, että en tuon nähtyäni tule enää hyväksymään minkäänlaisia "mä en pysty/osaa/voi/kykene/jaksa" -tyyppisiä vastalauseita tunnilla.

Gräfin Le Noirista huokui itsevarmuus ja rauhallisuus. Keskustelutuokioiden aikana ori seisoi paikoillaan pitkin ohjin kuin länkkärihevonen. Ratsastettaessa se oli tyyni ja rento ja teki selvästi hommia mielellään. Eipä ihme, koska ratsastaja palkitsi sen pitkillä ohjilla jokaisen liikesarjan jälkeen. Piaffit olivat oikeaoppisia ylämäkipiffejä eikä niitä notkoselkäisiä takajalat tallissa ja polvet mahan alla nytkytyksiä, joita kouluradoilla nykyään pääsääntöisesti näkee. Kaunista. Christoph Hessin loppusanat olivat, että horsemanshipin avulla saadaan juuri niitä happy athletejä, joita FEI:kin haluaa radoilla näkyvän. (Tässä ehkä kannattaa huomioida se, että koska olen lännenratsastaja ja tottunut maksimoimaan hevosen rentouden suorituksen aikana, liikkuvat 99% kouluhevosista mielestäni kireinä kuin viulunkieli. Kouluratsastajan silmin tuo samainen ratsastus näytti todennäköisesti erilaiselta.)

Western kova sana Saksassa

Länkkäripäivänä istuimme katsomossa useaan otteeseen. Ensin seurasimme reiningin Böckmann Cupin osakilpailua, jossa palkintona oli bökkiksen traileri. (Ei ollut sekään mikään karvalakki-duo, vaan erikoismalli.) Kisoissa oli mahtava meininki ja yleisö kannusti äänekkäästi mukana. Mun ennakkosuosikilla Rudi Kronsteinerillä oli taas barbie-hevonen, tahtoo sanoa pieni ruunikko tukkajumala. Americanassa pari vuotta sitten hänellä oli allaan kaikkien barbi-hevosten äiti, kullankeltainen pieni palomino, jonka kermanvärinen, kihara harja oli varmaankin metrin pituinen. Hitot mä ratsastajan sijoituksesta, kunhan poni on nätti!

Käytiin myös katsomassa cuttingia. Hyvä että päästiin ollenkaan katsomoon, koska se oli aivan täynnä ja jouduttiin jonottamaan sisään varmaan puoli tuntia. Kertoo aika paljon siitä, kuinka suosittua lännenratsastus Saksassa on, kun 5000-paikkainen katsomo oli tupaten täynnä. Eroteltavat mullikat olivat aika pieniä kooltaan, mutta sitäkin vikkelämpiä. Niitä livahteli vähän väliä areenan verkkapuolelle, kun avustajat eivät ehtineet blokkaamaan karkulaisten tietä. Avustajien joukossa oli yksi arabikin (tai mahdollisesti quarab, puhtaalta se kylläkin näytti), joka erottui käyttäytymiseltään eleettömänä möllöttävistä quartereista, painteista ja appaloosista: aina kun yleisön mökä vähän pelotti tai jännitti, se haki turvaa maassa seisovasta ratsastajastaan hakeutumalla lähes kainaloon. Liikkis!

Meillä lännenratsastus on nykyään typistynyt lähes kokonaan kilpalajien harrastamiseksi. Equitanassa oli kuitenkin esillä koko lajin kirjo aina maastakäsin työskentelystä ja LH:sta lännenhenkiseen vaellusratsastukseen. Vaikka kisaaminen on hauskaa, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että jotain muuta tarttis tehrä kans. Hevosen kouluttaminen on mielenkiintoista puuhaa, mutta ainakin minulla se on johtanut siihen, etten enää ehdi edes maastoilemaan. Kun on koko ajan kiire ja monta hevosta odottamassa vuoroaan, tuntuu ajan haaskaukselta lähteä haahuilemaan maastoon. Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja maastoilla tulevana kesänä enemmän. No, näin taisin päättää viime keväänäkin, ja varmaan kerran kävin koko kesän aikana maastoilemassa. Ja nyt mulla on kuusi hevosta, joiden kanssa pitäisi puuhastella kaikenlaista. Miten tässä nyt näin on päässyt käymään?

Klassista ja klassista

Saksassa kutsutaan perinteistä kouluratsastusta klassiseksi, ja meillä klassiseksi ratsastukseksi kutsuttua useammalla eri nimellä. Aika usein puhutaan barokista tai iberosta, riippuen siitä minkä tyypin klassista ja minkä rotuisella hevosella harrastaa. Akateemista ratsastustakin näin siellä mainostettavan. Verrattuna neljän vuoden takaiseen oli klassiseen liittyvän rekvisiitan tarjonta lisääntynyt paljon. Siellä olisi ollut aivan ihania bolerojakkuja ja ratsastushousuhameita myynnissä, ensi kerralla varaan rahaa mukaan niitä varten. Tällä kertaa hankin itselleni lähinnä länkkärikisavermeitä, koska niille on (toivottavasti) käyttöä ensi kesänä.

Yksi mieleenpainuvimmista klassisen näytöksistä oli mustalla (tai mahdollisesti mustanvoikolla?) lusitano-orilla working equitationia esittelevä nainen. Osan näytöksestä hän ratsasti varustein, osan ilman. Hevonen oli aivan täysillä mukana jutussa ja teki upeita "härkätaistelutakaosakäännöksiä", myös ilman varusteita. Aikamoinen tasapaino sillä tädillä. Ratsastaja käytti myös garrochaa aika näppärästi, teki mm. käännökset kepin alta laukassa molempiin suuntiin kentällä, joka oli aika pieni.

Hoploppia kaikelle kansalle

Hop Top Show ei ollut tällä kertaa ihan niin monipuolinen kuin aikaisemmin. Illan pääesiintyjät olivat toiseksi viimeisenä esiintynyt Frederic Pignon ja viimeisenä esiintynyt Lorenzo. Frederic Pignonin veli Jean Francois Pignonin show teki neljä vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään niin uskomatonta, joten odotin kovasti hänen veljensä esitystä. Frederic Pignonin hevosista välittyi samanlainen rauha ja seesteisyys, vaikka vauhtia showssa olikin enemmän.

Lorenzolla oli tällä kertaa parempi show kuin neljä vuotta sitten. Hän ohjasi kuuttatoista irrallaan olevaa camarquenhevostaan seisten kahden selässä hajareisin. Huomasin, että hevoset liikkuvat omissa neljän hevosen ryhmissään, eli toisinsanoen tiesivät hakeutua aina omaan ryhmäänsä ja omalle paikalleen. Ilmeisesti näiden nelikkojen reunahevoset taas tiesivät kenen viereen, eteen tai perään pitää mennä isommissa muodostelmissa. Siinä vaiheessa kun nelikot hajaantuivat ja menivät keskenään ristiin ja lomittain, olin jo aivan sekaisin siitä, mikä hevonen oli missäkin. Hevoset kuitenkin tiesivät oman positionsa eri kuvioissa ja vaihtoivat sujuvasti paikkaa, jos joutuivat jossain kohdin väärään väliin.

Mitä opittavaa messujen järjestämisestä?

Sitten piti vielä lopuksi mainita messujen ruokajärjestelyistä. Yksi kokonainen halli oli omistettu ruoka- ja juomapaikoille, mutta sen lisäksi niitä oli muuallakin. Mäkkäreitä sun muita ei siellä näkynyt, vaan tarjolla oli erilaisia bratwursteja, eri tavalla tuunattuja hapankaaleja tai perunasalaattia, ostereita valkoviinin kanssa, tacoja, monensorttista umpilihaa (siis kokonaista paistettua kinkkua esim. josta sitten leikattiin annos siinä odottaessa), paistettua kalaa, nuudeleita, perunanuudeleita (nam!), kebabbia, erilaisia kastikeruokia, voileipiä, hedelmäsalaatteja, jäätelöä, aivan kaikkea. Neljän päivän aikana ei tarvinnut kahta kertaa samaa ruokaa syödä ja annosten hinnat oli siinä 5-7 euroa. Iso tuoppi hefe-weissbieriä maksoi 5e ja pieni 3,50. Jossain vaiheessa messua ei tarvinnut enää sanoa mitä haluaa, kun kaljakojun tyttö näki naaman niin jo käsi hapusi isoa tuoppia ja kaljahanaa.

Ai niin, ne messuilla esiintyvät hevoset. Ne talutettiin esittelykentille väkijoukon keskellä. Ei siellä mitään keltaisen nauhan kantajia ja ladun huutajia á la Helsinki Horse Fair tarvittu. Hevoset oreja myöten toimivat väkijoukossa aivan rauhallisesti. Hyvin harvalla ratsastajalla oli kypärää päässä ja yleisön pääsyä "varikon" puolelle ei oltu oikeastaan estetty millään, koska tupakointipaikat sijaitsivat siellä. Ja niitä oli joka hallissa joka oven vieressä, eli siis kymmeniä. Jostain syystä se saksalainen yleisö osasi ihan omatoimisesti varoa hevosia. Koiria oli ihmisillä mukana myös, siellä ne väkijoukossa kiltisti kävelivät. Yhtään ainoaa koirarähinää en nähnyt tai kuullut. Ja se väkijoukko oli todella sankka torstaina (western-teemapäivä) ja lauantaina.

Tässä vielä yllä mainittujen esiintyjien videoita:



Tässä Jean Francois vauhdikkaissa rantaleikeissä hevostensa kanssa.



Ja tässä Frederic puuhastelee kahden wc-ankan ja yhden luson kanssa, kaikilla kolmella näytti olevan kulkuset tallella.



Tämä kaveri seisoo laukkaavien hevosten päällä tukevammin kuin minä asfaltilla. Suomestahan ei tällaista taituria voisi tullakaan, koska kypärättä ei saa ratsastaa ja irti juoksevat hevoset ovat kauhistus. Hevosen selässä seisomisesta nyt puhumattakaan. Ja siis rääkkäystähän tuokin varmasti oli, koska hevoset eivät liikkuneet muodossa..