Kenen joukoissa seisot?

Likaiset mutta onnelliset. Vanhaherra vahtii naisiaan.

Hevosen etu ja ihmisen etu näyttävät olevan niitä asioita, joiden summa on aina vakio. Jos ihmisen etuutta kasvatetaan, on se lähes aina pois hevosen edusta.

Jaa että mistä moinen väittämä? No, ajatellaanpa vaikka tilannetta, jossa ihminen etsii hevoselleen tallipaikkaa. Jos ihmisen omat tarpeet nousevat päätöksen teossa päällimmäiseksi, päätyy hän todennäköisimmin sijoittamaan hevosensa suurehkoon ratsastuskeskukseen. Se on lyhyemmän ajomatkan päässä, siellä on maneesi, hiekkatarhat, säännöllinen päivärutiini, tarkkaan laskettu ruokinta, valmennusta tarjolla, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat.

Mitä hevonen saa siitä? Lyhyt ajomatka aiheuttaa sen, että maastoiluedellytykset ovat huonommat kuin kauempana kaupungista. Sen vuoksi hevonen pääsee hyvin harvoin maastoon, ja silloinkin yleensä rakennetuille ratsastuspoluille. Hiekkateistä ja vaihtelevista metsäpolkureiteistä on turha haaveilla. Sitten ihmetellään, miksi hevonen on niin tahmea kentällä. Hevosen näkökulmasta katsottuna mikään ei ole niin järjetöntä ja epämotivoivaa kuin pyöriä samalla tasaisella kentällä päivästä toiseen. Kaupunkien kallis maanhinta vaikuttaa myös tarhojen kokoon ja määrään, mutta niistä tuonnempana.

Maneesi on ratsastajan kannalta varsinkin talvella ihan ykkösjuttu, mutta hevosen kannalta aika yhdentekevä. Lisäksi useimmat maneesitallien hevoset on klipattava talvisin, koska maneesissa tulee turjakkeille hemmetinmoinen hiki. Klippaus puolestaan aiheuttaa loimituspakon, pahimmillaan ei edes yksi toppaloimi ulkoillessa riitä vaan niitä on oltava useita päällekkäin. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, kuinka raivokkaasti nenästä häntään loimitettu hevonen piehtaroi tarhassa, kerta toisensa jälkeen? Kutittaa niin perkeleesti, mutta ne pirun blanketit estävät luonnollisen rapsutusmenetelmän käytön. Loimeton hevonen pyörähtää nautinnollisesti kerran pari, ravistelee ja asettuu tyytyväisenä syömään heinää tai seisoskelemaan.

Entä ne paljon puhutut ja kaikkien haluamat hiekkatarhat sitten? Jokainen tallinpitäjä tietää, mitä sellaisten perustaminen maksaa. Maltaita. Sen vuoksi hiekkatarhat ovat pieniä "ulkokarsinoita", joissa hevoset useimmiten seisoskelevat apaattisena, kukin omassa lokerossaan. Ratsastaja toki on tyytyväinen, kun hevosta ei tarvitse kaivaa esiin savikerrostuman alta ja kengätkään eivät irtoile samaan tahtiin kuin peltopohjaisessa tarhassa. Lisäksi pienet tarhat ovat hyvä veruke pitää hevosia erikseen. Totta hemmetissä ne nahistelevat ja repivät toistensa loimia, jos niille varattu tila on joitain kymmeniä neliöitä. Hevosilla pitäisi olla tilaa väistää tarhakavereita ja jotain muutakin virikettä, kuin se kaverin 250 euron Bucas. Toisinaan hevosen sisällä seisottamista perustellaan sillä, että ei se siellä tarhassa mitään liiku, seisoo vaan portilla ja odottaa sisäänhakua. Varmasti niin tekeekin, jos hevonen on tottunut sisällä seisomiseen ja tarha on pieni, sieltä on kaikki mahdolliset aktivoivat lisukkeet kuten kaverit, heinä, puut, kivet, maaston epätasaisuudet ja kasvit karsittu pois.

Harva hevosenomistaja tulee edes ajatelleeksi, mitä laumaeläin- nimike hevosessa tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että lauma, sosiaalinen toiminta ja hevosten väliset sosiaaliset suhteet ovat hevosen arvoasteikossa ihan toptenissä. Ne menevät kirkkaasti ohi jokapäiväisen harjauksen, ohjatun liikunnan tai pilkuntarkan ruokinnan. Hevonen kaipaa toisen hevosen kosketusta siinä missä ihminenkin toista ihmistä. Oikeastaan se kaipaa kosketusta ja kontakteja jopa enemmän kuin ihminen, koska siltä puuttuu ihmisen rationaalinen päättelykyky ja ajantaju. Hevonen on pohjimmiltaan tunneolento, sille tämä hetki ja sen herättämät fiilikset ovat tärkeimmät. Ei se pysty ihmisen tavoin ajattelemaan, että tämä sinkkuelämä on vain välivaihe tai järkisyiden pohjalta tehty valinta. Se vaan pikkuhiljaa turtuu luonnottomaan olotilaansa ja hyväksyy sen normaaliksi elämäksi. Totuttuaan yksinäisyyteen se voi olla tilanteeseen jopa tyytyväinen, mutta varmasti se ei ole onnellinen eikä sen elämä ole täysipainoista hevosen elämää.

Säännöllinen päivärutiini on asia, jonka nimeen suurin osa tallinpitäjistä ja hevosenhoito-oppaista vannoo. Pahkat sanon minä. Siitä ei ole muuta hyötyä kuin haittaa. Hevonen oppii rutiinit pian, ja alkaa nopeasti ennakoida ruokinta-, sisäänhaku- ja liikutustapahtumia. Pahimmillaan kellontarkka hevosenhoitaminen saa aikaiseksi rutiinipellen fakki-idiootin, jonka psyyke ei kestä minkäänlaisia muutoksia päivärytmissä. Nämä ovat juuri niitä hevosia, jotka raivopäissään kolistelevat karsinassaan, kun ruokavaunu lähestyy. Ja niitä, jotka räjähtävät käsiin, jos niitä ei liikuteta säännöllisesti joka päivä. Ja niitä, jotka tasan kello sisäänhakuaika juoksevat portin edessä puolihysteerisinä ja tulevat hätäpäissään langoista läpi. Tunnin, parin liukumavara rutiineissa tekee hevosille kummia, niistä tulee rauhallisesti vuoroaan odottavia otuksia, joiden stressitaso ei juuri poikkeuksista heilahda. Tämä tietenkin vaatii sen, että seuraava kohta eli riittävä korsirehun saanti on kunnossa. Hevoset ovat kuin miehet, kun vatsa on täynnä on mielikin suopea.

Useimmissa suurissa vuokratalleissa annettavan heinän määrä on tarkkaan laskettu. Onhan heinä tallinpitäjän kallein muuttuva kustannuserä ja kun asiakkaatkin vaativat vain priimaa, joka maksaa. Niinpä heinän rehuarvo on niin korkea, että sen määrää on säännösteltävä. Tallinpitäjän kannalta vähän lehtevää heinää syövä hevonen on sikälikin helppo, että sen karsinan siivous on huomattavasti nopeampaa kuin paljon kortisempaa heinää puputtavan paskoautomaatin.

Kilo pari oikein lehtevää heinää häipyy tuulensuojaan parissakymmenessä minuutissa. Mitä tekee hevonen sen jälkeen? Odottelee malttamattomana seuraavaa ruokinta-aikaa, joka todennäköisesti on useamman tunnin päässä, ja pahimmassa tapauksessa hankkii samalla itselleen haavaumia mahalaukkuun tai hiekkaa suolistoonsa. Tilanteen pahetessa hevonen alkaa pikkuhiljaa kehitellä itselleen ikäviä stereotypioita kuten kutomista tai imppaamista, joiden harrastaminen lisää elimistön omien kipulääkkeiden, endorfiinien erittymistä. Niillä hevonen pyrkii aluksi vain poistamaan jatkuvasti jäytävää kipua, mutta lopulta ollaan tilanteessa jossa ne ovat jo kivusta riippumatonta pakonomaista toimintaa.

Nykyinen kirjaviisauden kasvu ja ruokintaluennot ovat itäneet hyvässä maaperässä, eikä siinä ole mitään vikaa. Ongelmia aiheuttaa tallinpitäjien ja hevosten omistajien terveen järjen, tiedon soveltamiskyvyn ja suhteellisuudentajun puuttuminen. Tämä on juuri sitä paljon puhuttua kahden sukupolven kuilua hevosmiestaidoissa. Luetaan rehuyksiköitä kirjasta ja mitataan lisärehuja grammavaa'alla, mutta ei ymmärretä hevosta kokonaisuutena. Hevonen piut paut välittää, onko heinä laatuheinärenkaasta ja analysoitua vai ei, kunhan sitä on riittävästi tarjolla. Ei pätevä hevosenruokkija mitään analyysejä ja grammavaakoja välttämättä tarvitse, onhan sillä nyt hyvänen aika silmät päässä. Analyysit on tottakai hyvä ottaa, että tietää missä suhteessa antaa väkirehuja ja kivennäisiä, mutta eivät ne mitään jumalansanaa ole. Jokainen hevonen on yksilö ja sillä on yksilöllinen aineenvaihdunta. Tutkimustulokset pohjautuvat useamman (sadan tai jopa tuhannen) hevosen keskiarvoihin, ja tarpeiden sekä imeytymismäärien vaihteluväli on suuri. Lisäksi monissa ruokintatutkimuksissa on takana lyhyen tähtäimen taloudellisen kannattavuuden aspekti, perintönä tuotantoeläintutkimuksista. Ruokinnallisesti optimaalinen rehustus ei välttämättä kulje käsi kädessä hyvinvointiaspektin kanssa. Lisäksi hevosen sairaskustannukset eivät tule vuokratallien pitäjien maksettavaksi, vaan hevosen omistajan.

Valmennustarjonta, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat ovat ratsastajan kannalta mukavia asioita, ja varsinkin valmennus on tärkeää koko harrastuksen mielekkyyden kannalta. Jos niihin investoiminen on vienyt jotain hevoselta pois, ollaan kuitenkin väärällä tiellä. Maailman sivu ovat ihmiset pakanneet hevosensa traileriin ja matkustaneet pikkutalleilta lähimaneesille valmennukseen. Euroopassa on jopa tapana kuskata hevonen kengityssepän luokse. Englannissa puolestaan on tavallista, että hevoset pakataan viikonloppuna traileriin ja ajetaan maaseudulle maastoilemaan: annetaan hevosten irrotella kauniissa lehtimetsissä ja nummipoluilla, jonka jälkeen ne laitetaan taas traileriin ja viedään mieli virkistyneenä takaisin kaupunkitallilleen. Meillä useilla hevosenomistajilla on todella korkea kuljetuskynnys. Hevonen lastataan autoon vain ehdottoman pakollisille reissuille, kuten klinikkakäynneille tai kilpailumatkoille. Ei mikään ihme, että ne lastautuvat ja matkustavat huonosti, kun eivät ole siihen rutiininomaisesti tottuneet.

Sellaiselle vuokratallille, jossa sekä ihmisen että hevosen tarpeet olisi huomioitu optimaalisella tavalla, pitäisi antaa vuosittainen tunnustuspalkinto. Niin että ihmiset oppisivat vaatimaan eettisesti oikeanlaista palvelua. Nykyiset luokitus- ym. systeemit pureutuvat lähinnä lillukanvarsiin eli onko sosiaalitiloja vai ei, entä taukotupaa tai vilkasta seuratoimintaa yms. Kaikki hyviä asioita sinällään, mutta mielestäni silmänlumetta, jos hevoset edelleen seisovat yksinään pienenpienissä postimerkkitarhoissaan, niissäkin maksimissaan neljä tuntia päivässä ja lopun aikaa sisällä. En tietenkään väitä, että kaikki kaupunkitallit olisivat kurjia paikkoja ja maaseututallit taivaita, molemmissa on yhtä lailla niitä parempia ja sitten huonompia. Lisäksi kompromissejä on aina tehtävä jotta hevosharrastus olisi ylipäätään mahdollista. Itse näkisin mieluummin, että ratsastaja luopuu muutamasta ylellisyysmukavuudesta kuin että hevonen pakotettaisiin luopumaan joistain lajille välttämättömistä asioista.

Hyvä Hevonen

Pikkutamma, ex-talliorja ja Nupis viime kesänä.

Ihmisten hevosvalinnat herättävät usein kiivasta keskustelua, varsinkin netissä, missä nimimerkin takaa on niin näppärän turvallista laukoa mielipiteitä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Koska ihminen on laumaeläin siinä missä hevonenkin, moni näyttää valitsevan oman rotunsa sen perusteella, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja järkevänä pidettyä. Eihän sitä kukaan nyt tahallaan halua hörhöksi leimautua. Alla kurkistus Kikka Kuvitteellisen (os. Koulu-Nylpyttäjän) salaisiin mietteisiin:

Mitähän ne muutkin sanoisivat, jos tunnustaisin aina halunneeni brasilialaisen mangalargahevosen kummallisine askellajeineen? Ei, pitäydyn tässä isossa ja rumassa komeassa saksanhirvessä, vaikka hankalahan se on käsitellä ja vähän väliä sairaslomalla. Eikä sillä oikeen voi maastoillakaan, kun se ei pysy käsissä. Kentällä se on aika mukava, mutta vähän laiska ja kiskoo kädet irti olkapäistä. Mulla tuppaa aina koulutunnin jälkeen olemaan persvako rakoilla, ja koko ajan saa olla ostamassa terävämpää kannusta ja ihmeellisempää erikoiskuolainta. Mutta sellastahan sen tosissaan ratsastamisen pitää ollakin, hikeä ja vitutusta. Ne kaikenmaailman issikka- ja arabiharrastajan pellet ei tiedä ratsastuksesta ja hevosista mitään, menevät jotain ihme askellajeja tai laukkaa tököttävät tikkusuorin kintuin. Maastolenkeillä tuhlaavat aikaansa, kun voisivat senkin ajan käyttää hyödyllisesti niiden persrakkojen hankintaan. Niin se vaan on, että tavoitteellinen ratsastus on ainoa oikea tapa harrastaa ja Ainoa Oikea Tavoite (TM) on tietenkin päästä kansainväliselle tasolle kouluratsastuksessa, tai mahdollisesti rataesteissä. Kenttäratsastus on jo vähän siinä ja siinä, se niiden koulukoehan on yleinen vitsi. Pakkoko niidenkin on niitä hermoheikkoja täykkärinkuikeloita hankkia, ostaisivat kunnon puoliverisen niin lajiin saataisiin tyyliä. Vauhtihan siinä tietenkin kärsisi, mutta kaikkihan sitä nyt lujaa osaa mennä. Harvemmalla pysyy 180senttinen, 700-kiloinen puoliverinen maastoesteradalla käsissä, tai ylipäätään koko radalla.

Niinpä Kikka Kuvitteellisen ajatusten siivittämänä ajattelin kirjata ylös, mitkä ominaisuudet minun mielestäni tekevät hyvän hevosen.

Se on hyväluonteinen ja helppo käsitellä. Kun hevosten kanssa elää 365 päivää vuodessa, luonneominaisuudet ja hyvä käsiteltävyys korostuvat. Jos ihminen käy tallilla vain liikuttamassa hevostaan, eivät tällaiset seikat välttämättä paina. Eihän se omistajaa juurikaan häiritse, jos hevonen on pahaluonteinen tai yrittää päivittäin kiikuttaa tallityöntekijöitä pitkin pihoja. Tai potkii ruokinta-aikoina seinät pahki ja irvistelee kalterien takaa ohikulkeville, minkä kutomiseltaan ehtii. Tai rikkoo aitoja ihan vaan purkaakseen stressiään. Hyvä hevonen asuu karsinassaan asiallisesti, siirtyy tallista tarhaan asiallisesti ja tarhailee laumassa asiallisesti. Lisäksi hyvä hevonen on vaivaton hoitaa ja satuloida, helppo rokottaa, raspata ja kengittää. Parhain on sellainen hevonen, jota voi edellisten lisäksi taluttaa useamman samanlaisen parhaan ryhmässä ilman, että hommaan liittyy vammautumisriskiä, tai edes lievää verenpaineen nousua.

Se on sosiaalinen ja viihtyy laumassa. Hevonen on ensisijaisesti laumaeläin. Hevonen, jolle laumailu tuottaa vaikeuksia, on ihmisen pilaama, asosiaalinen, säälittävä kummajainen. Hyvä hevonen tulee toimeen pihatossa tai yhteiskarsinassa, ja sitä voidaan taluttaa, ratsastaa tai kuljettaa aivan kiinni toisissa hevosissa sen siitä kiusaantumatta. Hyvä hevonen laumaantuu myös ihmisen kanssa, on utelias ja kohtelias ihmistä kohtaan ja nauttii ihmisen seurasta.

Laumaeläimmyydestään huolimatta hyvä hevonen tulee toimeen myös yksinään. Sen voi tuoda yksinään talliin sen saamatta siitä paniikkikohtausta. Sillä voi lähteä yksinään maastoon ilman, että tarvitsee pelätä rimpuilua tai kiukuttelua. Sen voi kopittaa traikkuun yksinään ja se matkustaa siellä rikkomatta koppia, tunkematta itseään etupuomin alle ja hankkimatta ahtaanpaikan kammoa.

Se on terve. Sille riittää vuosittainen rokotus ja raspaus. Virusflunssista se paranee itsekseen, eikä vaadi mitään yskänlääkehöyrytyksiä tai tukiantibioottikuureja. Se ei ole altis ähkyille tai lannehalvaukselle, eikä se saa impparia joka hemmetin pikkunaarmusta. Isommatkin ventit paranevat tikkaamatta hyvin, eivätkä kehitä liikalihaa. Sillä ei ole taipumusta ontuilemiseen tai kaikenmaailman ep-pelleilyihin.

Se on kaunis. Sen katselemisesta saa hyvän olon, se on itsessään esteettinen elämys. Sen liikkeissä on tasapainoa, keveyttä ja säännöllisyyttä. Sillä on suuret silmät, kevyt pää, liehuva harja ja häntä. Se on kauniin värinen. (Noh, oikeastaan kaikki hevoset ovat kauniin värisiä. Toiset vaan ovat ruman muotoisia.) Se osaa poseerata ja on kuvauksellinen. Se on varsana äärettömän sievä, ja oriina herkkäpiirteinen mutta maskuliininen. Tammana se säteilee naisellisuutta ja äidillisyyttä.

Sillä on hyvä ratsastaa. Se on pehmeä, kuuliainen ja kevyt. Se tekee töitä mielellään ja on nöyrä. Sillä ratsastaessa ei tule hiki, eikä sen liikkeet pompota ratsastajaa satulasta irti. Se menee vaikka puuhun, kun pyydetään. Kiipeää pelottavat, kiviset ylämäet ja laskeutuu jyrkät, liukkaat alamäet kuin tasaisella kulkisi. Suon, ojan tai korkean lumipenkan ylitys ei tunnu missään. On liikennevarma, suostuu kulkemaan alikulkukäytävistä eikä pelkää siltoja. Niin, ja kävelee vesilammikoiden läpi saamatta mitään lapsellisia eipäs-juupas-kohtauksia. Se ei lähde koskaan käsistä, tai jos sitä yrittää, niin on samantien hanskassa.

Se on hyvärakenteinen. Sen kaula on pitkä, kaareva ja oikeinpäin rungossa kiinni. Sen runko on syvä ja lyhyehkö, lautanen pitkä ja vahvalihaksinen, jalat ovat kuivat ja jalka-akselit suorat. Kaviot ovat kauniin symmetriset, sopivan kokoiset runkoon nähden ja niin vahvaa aineitta, että hevosta ei välttämättä tarvitse kengittää. Sen luusto on poikkeuksellisen vahvaa, samoin nivelpinnat, ja ne kestävät hyvin kulutusta. Sillä voi liikkua yhtälailla niin kovilla kuin pehmeilläkin pohjilla sen siitä kipeytymättä. Sillä on lennokkaan rennot, matkaavoittavat liikkeet, olematta silti liian korkeat.

Se on järkevän kokoinen eli 150-160cm. Se mahtuu pienempään ja matalampaan talliin kuin iso hevonen, ja se on helpompi käsitellä kun sen päähän tai selkään ylettyy ilman jakkaraa. Se ei kärsi jalkavaivoista, kuten suuremmat ja raskaammat hevoset, ja se syö että paskoo kohtuullisessa määrin.

Se on pitkäikäinen ja kestävä. Hyvä hevonen elää lähemmäksi 30-vuotiaaksi, ja on täysin ratsastettavissa vielä 25-vuotiaana. Kaksikymppisenä sen tulisi olla vielä kilpailukelpoinen ja terve. Se osaa kasvattaa hyvän talvikarvan, eikä vaadi loimea kuin erityisen huonoilla säillä. Kaikenmaailman magneettiloimille, solariumeille ja back-on-track-suojille se nauraa hevosennaurua, koska sen kudosten aineenvaihdunta on luonnostaan hyvä ja palautumiskyky nopea.

Sen rehunkäyttökyky on hyvä. Se tulee toimeen pääasiassa heinällä, kuten hevosen luonnollista on. Se syö vain pieniä määriä väkirehuja, joten sen riski sairastua ähkyyn, kaviokuumeeseen tai lannehalvaukseen on pieni. Se myös osaa säännöstellä syömisensä, joten sillä voi olla heinää koko ajan nenän edessä sen siitä liikaa lihomatta. Sille riittää tavallinen kaura, tavallinen kivennäinen ja mahdollisesti valkuaislisä, se ei siis tarvitse mitään turhia ulkomaanmyslejä paikkaamaan huonoa suolentoimintaa. Se ei myöskään tarvitse kaikenmaailman lisärehuja ja yrtti-vitamiinivirityksiä, jotka on keksitty lähinnä tyhmän hevosenomistajan lompakon ohennukseksi, ei niinkään hevosen parhaaksi.

Entä se niin paljon mainostettu Suorituskyky? Sitä saa ihannehevosellani olla suurinpiirtein aluetasolle saakka, minkä lajin nyt sitten kyseiselle hevoselle valitsenkin. Saa se toki lahjakkaampikin olla, kunhan lahjakkuus ei haittaa muuta elämää. Kovasukuiset kilpahevoset ovat yleensä myös kovaluonteisia suorittajia, mikä on miinusta ihannehevoselle. Sellaiset ovat usein hankalia prinsessoja erikoisvaatimuksineen, ja käyttäytyvät siviilissä kuin Naomi C. Juu ei, ne jätän suosiolla ihmisille, jotka saavat kiksinsä suu viivana- suorittamisesta. Minä saan omani hevosen kanssa puuhastelusta, eikä niihin tarvita suurta yleisöä ja virallista ranking- listaa. Kilpaileminenkin on mukavaa, mutta ei hevoselämän tarkoitus.

Toistaiseksi en ole kyennyt yhdistämään kaikkia yllämainittuja ominaisuuksia yhteen hevoseen, vaan nuo ovat kooste kaikkien kuuden hevoseni piirteistä. Mutta jalostuspäämäärä on selkeä, ja jos tulevaisuudessa onnistun tuottamaan otuksen, jossa nuo kaikki ovat, kerron siitä heti täällä.

Lemppari ja Vanhaherra vaihtavat alaa

Lempipoika esittelee laitumella raviaan.

Talven hiljaiselon jälkeen alkaa taas hevostelupuuhiin tulla vipinää. Pikkupuokki muutti helmikuun puolessa välissä toiselle tallille, ja samalla menetin hyvän talliorjan. Se joka sanoo, että 10 hevosta menee siinä missä yhdeksänkin, on muuten väärässä. Jo yhden yksilön vähennys luupääkokoonpanossa vähentää työtä noin 20 minuuttia päivässä. Varsinkin näinä ahdistavankiireisinä loimitusaikoina.

Perjantaina trakehneriruuna Perushevonen lähti kotiinsa maneesitallille, ja vaihdossa saatiin Vanhaherra takaisin kesäresidenssiinsä. VH on seisonut koko talven maneesitallilla ihan ruunana, ei ole huudellut naisille ja pötkyläkin on pysynyt häveliäästi housuissa. Trailerista ulos astuttuaan se kuitenkin hokasi välittömästi, että jee, täähän on se mesta missä sai viime kesänä paljon ***lua. Se kiljui täysin palkein muutaman kimeän Isäntä On Saapunut- ilmoituksen, ja oli niin tohkeissaan, että olisi varmaan astunut tallissa vaihtoa odottelevan Perushevosen, jos olisi päässyt siihen kalterien välistä käsiksi.

Minun olisi tarkoitus alkaa tässä pikkuhiljaa länkkäröimään Vanhaaherraa. Juoksutin sen sekä lauantaina että sunnuntaina, että päästäisiin edes jonkinlaiseen työskentelynmakuun heti alusta pitäen. Viime kesänähän en ehtinyt muuta kuin talutella sitä naisiin tai ulos laitumelle, joten sen käsitys meidän tallin viihtyisyydestä on ehkä hiukan ylimitoitettu. VH käyttäytyi kentällä aivan asiallisesti ja juoksuttaminenkin sujui ihan hyvin, paitsi että kentän vieressä ulkoileva tammalauma sai sen joka kierroksella kuikuilemaan ulos ympyrältä. Luulen, että kun menen ensimmäistä kertaa selkään, siirrän akkalauman ihan varmuuden vuoksi toisaalle.

Vanhanherran muuttuminen länkkärihevoseksi aiheutti ison aikapulaongelman. Oma aikani ei nimittäin millään riitä kolmen hevosen (Lempipoika, Kaunispoika ja Vanhaherra) liikuttamiseen, realistisesti ajatellen ehdin oikeastaan puuhastella korkeintaan yhden hevosen kanssa. Niinpä tein Lempparin tulevaisuuden suhteen radikaalin ratkaisun: siitä tulee kouluhevonen "Yhtiökumppanilleni", jonka kanssa kimppaomistan Vanhanherran. Lempparilla on erittäin hyvät liikkeet rotuisekseen: se kulkee luonnostaan rentona oikein päin, hakee eteen alas ja askel on sekä korkea että pitkä. Sen takapää on erittäin vahva, se kokoaa itsensä luonnostaan oikein ja esittää mielellään piffiäpaffia sekä levadeja tarhassa juostessaan.

YK kävi eilen koeratsastamassa Lempparia, ja tykkäsi kovasti. Alkuun hevonen oli todella hämmentynyt, sehän ei ole tottunut pysyvään ohjastuntumaan ja jatkuvasti kiinni oleviin pohkeisiin. Lemppari kalibroitui kuitenkin uudenlaisiin apuihin aika nopeasti, ja ratsastuksen lopussa se kulki jo suhteellisen rentona eteen. Välillä se muisti kapinoida pohkeita vastaan laimeasti sivuille potkimalla, mutta uskoisin tuonkin tavan poistuvan, kun se huomaa että potkimalla ei pääse pohkeista eroon. Nyt sitten vaan polle saa luvan tottua säännölliseen työskentelyyn ja reippaaseen eteenliikkumiseen, että saadaan se kunnolla kuolaimen ja pohkeen väliin. Tähän saakkahan sen liikkeitä on oikeastaan typistetty tahallaan, jogi ja hidas lope eivät todellakaan ole rohkaisseet sitä käyttämään koko liikekapasiteettiaan.

Lemppari on maailman ihanin hevonen, ja sillä ratsastaminen sen luokan nautinto, että yllämainitun päätöksen tekeminen oli pitkä ja vaikea, koko talven kestänyt juupas-eipäs-projekti. YK on kuitenkin hyvä ratsastaja, ja meillä on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten hevosia kuuluu ratsastaa, joten uskon päätyneeni oikeaan ratkaisuun. Ja onhan minulla vielä VH ja KP ratsastettavana. VH on mielenkiintoinen projekti, koska sille on kertynyt 17 vuoden ajalta kokemuksia erilaisista ratsastajista ja lajeista: se on aluksi laukannut kilpaa, sitten toiminut seuratason estehevosena ja puskaratsuna, sen jälkeen se on ollut siitosoriina, ja aina välillä se on kaivettu naftaliinista laukkaamaan kilpaa tai hyppäämään esteitä. Kouluratsastusta sillä on todennäköisesti menty tosimielessä vasta viimeisen vuoden aikana. Ja nyt sitten vielä lännenratsastusta. Ei ole helppoa tällaisella yleisrotua edustavalla hevosella, kaikkeen muuhun voi joutua sekaantumaan paitsi raveihin.