Kenen joukoissa seisot?

Likaiset mutta onnelliset. Vanhaherra vahtii naisiaan.

Hevosen etu ja ihmisen etu näyttävät olevan niitä asioita, joiden summa on aina vakio. Jos ihmisen etuutta kasvatetaan, on se lähes aina pois hevosen edusta.

Jaa että mistä moinen väittämä? No, ajatellaanpa vaikka tilannetta, jossa ihminen etsii hevoselleen tallipaikkaa. Jos ihmisen omat tarpeet nousevat päätöksen teossa päällimmäiseksi, päätyy hän todennäköisimmin sijoittamaan hevosensa suurehkoon ratsastuskeskukseen. Se on lyhyemmän ajomatkan päässä, siellä on maneesi, hiekkatarhat, säännöllinen päivärutiini, tarkkaan laskettu ruokinta, valmennusta tarjolla, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat.

Mitä hevonen saa siitä? Lyhyt ajomatka aiheuttaa sen, että maastoiluedellytykset ovat huonommat kuin kauempana kaupungista. Sen vuoksi hevonen pääsee hyvin harvoin maastoon, ja silloinkin yleensä rakennetuille ratsastuspoluille. Hiekkateistä ja vaihtelevista metsäpolkureiteistä on turha haaveilla. Sitten ihmetellään, miksi hevonen on niin tahmea kentällä. Hevosen näkökulmasta katsottuna mikään ei ole niin järjetöntä ja epämotivoivaa kuin pyöriä samalla tasaisella kentällä päivästä toiseen. Kaupunkien kallis maanhinta vaikuttaa myös tarhojen kokoon ja määrään, mutta niistä tuonnempana.

Maneesi on ratsastajan kannalta varsinkin talvella ihan ykkösjuttu, mutta hevosen kannalta aika yhdentekevä. Lisäksi useimmat maneesitallien hevoset on klipattava talvisin, koska maneesissa tulee turjakkeille hemmetinmoinen hiki. Klippaus puolestaan aiheuttaa loimituspakon, pahimmillaan ei edes yksi toppaloimi ulkoillessa riitä vaan niitä on oltava useita päällekkäin. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, kuinka raivokkaasti nenästä häntään loimitettu hevonen piehtaroi tarhassa, kerta toisensa jälkeen? Kutittaa niin perkeleesti, mutta ne pirun blanketit estävät luonnollisen rapsutusmenetelmän käytön. Loimeton hevonen pyörähtää nautinnollisesti kerran pari, ravistelee ja asettuu tyytyväisenä syömään heinää tai seisoskelemaan.

Entä ne paljon puhutut ja kaikkien haluamat hiekkatarhat sitten? Jokainen tallinpitäjä tietää, mitä sellaisten perustaminen maksaa. Maltaita. Sen vuoksi hiekkatarhat ovat pieniä "ulkokarsinoita", joissa hevoset useimmiten seisoskelevat apaattisena, kukin omassa lokerossaan. Ratsastaja toki on tyytyväinen, kun hevosta ei tarvitse kaivaa esiin savikerrostuman alta ja kengätkään eivät irtoile samaan tahtiin kuin peltopohjaisessa tarhassa. Lisäksi pienet tarhat ovat hyvä veruke pitää hevosia erikseen. Totta hemmetissä ne nahistelevat ja repivät toistensa loimia, jos niille varattu tila on joitain kymmeniä neliöitä. Hevosilla pitäisi olla tilaa väistää tarhakavereita ja jotain muutakin virikettä, kuin se kaverin 250 euron Bucas. Toisinaan hevosen sisällä seisottamista perustellaan sillä, että ei se siellä tarhassa mitään liiku, seisoo vaan portilla ja odottaa sisäänhakua. Varmasti niin tekeekin, jos hevonen on tottunut sisällä seisomiseen ja tarha on pieni, sieltä on kaikki mahdolliset aktivoivat lisukkeet kuten kaverit, heinä, puut, kivet, maaston epätasaisuudet ja kasvit karsittu pois.

Harva hevosenomistaja tulee edes ajatelleeksi, mitä laumaeläin- nimike hevosessa tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että lauma, sosiaalinen toiminta ja hevosten väliset sosiaaliset suhteet ovat hevosen arvoasteikossa ihan toptenissä. Ne menevät kirkkaasti ohi jokapäiväisen harjauksen, ohjatun liikunnan tai pilkuntarkan ruokinnan. Hevonen kaipaa toisen hevosen kosketusta siinä missä ihminenkin toista ihmistä. Oikeastaan se kaipaa kosketusta ja kontakteja jopa enemmän kuin ihminen, koska siltä puuttuu ihmisen rationaalinen päättelykyky ja ajantaju. Hevonen on pohjimmiltaan tunneolento, sille tämä hetki ja sen herättämät fiilikset ovat tärkeimmät. Ei se pysty ihmisen tavoin ajattelemaan, että tämä sinkkuelämä on vain välivaihe tai järkisyiden pohjalta tehty valinta. Se vaan pikkuhiljaa turtuu luonnottomaan olotilaansa ja hyväksyy sen normaaliksi elämäksi. Totuttuaan yksinäisyyteen se voi olla tilanteeseen jopa tyytyväinen, mutta varmasti se ei ole onnellinen eikä sen elämä ole täysipainoista hevosen elämää.

Säännöllinen päivärutiini on asia, jonka nimeen suurin osa tallinpitäjistä ja hevosenhoito-oppaista vannoo. Pahkat sanon minä. Siitä ei ole muuta hyötyä kuin haittaa. Hevonen oppii rutiinit pian, ja alkaa nopeasti ennakoida ruokinta-, sisäänhaku- ja liikutustapahtumia. Pahimmillaan kellontarkka hevosenhoitaminen saa aikaiseksi rutiinipellen fakki-idiootin, jonka psyyke ei kestä minkäänlaisia muutoksia päivärytmissä. Nämä ovat juuri niitä hevosia, jotka raivopäissään kolistelevat karsinassaan, kun ruokavaunu lähestyy. Ja niitä, jotka räjähtävät käsiin, jos niitä ei liikuteta säännöllisesti joka päivä. Ja niitä, jotka tasan kello sisäänhakuaika juoksevat portin edessä puolihysteerisinä ja tulevat hätäpäissään langoista läpi. Tunnin, parin liukumavara rutiineissa tekee hevosille kummia, niistä tulee rauhallisesti vuoroaan odottavia otuksia, joiden stressitaso ei juuri poikkeuksista heilahda. Tämä tietenkin vaatii sen, että seuraava kohta eli riittävä korsirehun saanti on kunnossa. Hevoset ovat kuin miehet, kun vatsa on täynnä on mielikin suopea.

Useimmissa suurissa vuokratalleissa annettavan heinän määrä on tarkkaan laskettu. Onhan heinä tallinpitäjän kallein muuttuva kustannuserä ja kun asiakkaatkin vaativat vain priimaa, joka maksaa. Niinpä heinän rehuarvo on niin korkea, että sen määrää on säännösteltävä. Tallinpitäjän kannalta vähän lehtevää heinää syövä hevonen on sikälikin helppo, että sen karsinan siivous on huomattavasti nopeampaa kuin paljon kortisempaa heinää puputtavan paskoautomaatin.

Kilo pari oikein lehtevää heinää häipyy tuulensuojaan parissakymmenessä minuutissa. Mitä tekee hevonen sen jälkeen? Odottelee malttamattomana seuraavaa ruokinta-aikaa, joka todennäköisesti on useamman tunnin päässä, ja pahimmassa tapauksessa hankkii samalla itselleen haavaumia mahalaukkuun tai hiekkaa suolistoonsa. Tilanteen pahetessa hevonen alkaa pikkuhiljaa kehitellä itselleen ikäviä stereotypioita kuten kutomista tai imppaamista, joiden harrastaminen lisää elimistön omien kipulääkkeiden, endorfiinien erittymistä. Niillä hevonen pyrkii aluksi vain poistamaan jatkuvasti jäytävää kipua, mutta lopulta ollaan tilanteessa jossa ne ovat jo kivusta riippumatonta pakonomaista toimintaa.

Nykyinen kirjaviisauden kasvu ja ruokintaluennot ovat itäneet hyvässä maaperässä, eikä siinä ole mitään vikaa. Ongelmia aiheuttaa tallinpitäjien ja hevosten omistajien terveen järjen, tiedon soveltamiskyvyn ja suhteellisuudentajun puuttuminen. Tämä on juuri sitä paljon puhuttua kahden sukupolven kuilua hevosmiestaidoissa. Luetaan rehuyksiköitä kirjasta ja mitataan lisärehuja grammavaa'alla, mutta ei ymmärretä hevosta kokonaisuutena. Hevonen piut paut välittää, onko heinä laatuheinärenkaasta ja analysoitua vai ei, kunhan sitä on riittävästi tarjolla. Ei pätevä hevosenruokkija mitään analyysejä ja grammavaakoja välttämättä tarvitse, onhan sillä nyt hyvänen aika silmät päässä. Analyysit on tottakai hyvä ottaa, että tietää missä suhteessa antaa väkirehuja ja kivennäisiä, mutta eivät ne mitään jumalansanaa ole. Jokainen hevonen on yksilö ja sillä on yksilöllinen aineenvaihdunta. Tutkimustulokset pohjautuvat useamman (sadan tai jopa tuhannen) hevosen keskiarvoihin, ja tarpeiden sekä imeytymismäärien vaihteluväli on suuri. Lisäksi monissa ruokintatutkimuksissa on takana lyhyen tähtäimen taloudellisen kannattavuuden aspekti, perintönä tuotantoeläintutkimuksista. Ruokinnallisesti optimaalinen rehustus ei välttämättä kulje käsi kädessä hyvinvointiaspektin kanssa. Lisäksi hevosen sairaskustannukset eivät tule vuokratallien pitäjien maksettavaksi, vaan hevosen omistajan.

Valmennustarjonta, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat ovat ratsastajan kannalta mukavia asioita, ja varsinkin valmennus on tärkeää koko harrastuksen mielekkyyden kannalta. Jos niihin investoiminen on vienyt jotain hevoselta pois, ollaan kuitenkin väärällä tiellä. Maailman sivu ovat ihmiset pakanneet hevosensa traileriin ja matkustaneet pikkutalleilta lähimaneesille valmennukseen. Euroopassa on jopa tapana kuskata hevonen kengityssepän luokse. Englannissa puolestaan on tavallista, että hevoset pakataan viikonloppuna traileriin ja ajetaan maaseudulle maastoilemaan: annetaan hevosten irrotella kauniissa lehtimetsissä ja nummipoluilla, jonka jälkeen ne laitetaan taas traileriin ja viedään mieli virkistyneenä takaisin kaupunkitallilleen. Meillä useilla hevosenomistajilla on todella korkea kuljetuskynnys. Hevonen lastataan autoon vain ehdottoman pakollisille reissuille, kuten klinikkakäynneille tai kilpailumatkoille. Ei mikään ihme, että ne lastautuvat ja matkustavat huonosti, kun eivät ole siihen rutiininomaisesti tottuneet.

Sellaiselle vuokratallille, jossa sekä ihmisen että hevosen tarpeet olisi huomioitu optimaalisella tavalla, pitäisi antaa vuosittainen tunnustuspalkinto. Niin että ihmiset oppisivat vaatimaan eettisesti oikeanlaista palvelua. Nykyiset luokitus- ym. systeemit pureutuvat lähinnä lillukanvarsiin eli onko sosiaalitiloja vai ei, entä taukotupaa tai vilkasta seuratoimintaa yms. Kaikki hyviä asioita sinällään, mutta mielestäni silmänlumetta, jos hevoset edelleen seisovat yksinään pienenpienissä postimerkkitarhoissaan, niissäkin maksimissaan neljä tuntia päivässä ja lopun aikaa sisällä. En tietenkään väitä, että kaikki kaupunkitallit olisivat kurjia paikkoja ja maaseututallit taivaita, molemmissa on yhtä lailla niitä parempia ja sitten huonompia. Lisäksi kompromissejä on aina tehtävä jotta hevosharrastus olisi ylipäätään mahdollista. Itse näkisin mieluummin, että ratsastaja luopuu muutamasta ylellisyysmukavuudesta kuin että hevonen pakotettaisiin luopumaan joistain lajille välttämättömistä asioista.