Välillä tädille käy niin, että sitä leipiintyy omaan ratsastamiseensa. Tai pitäisikö tänä talvena sanoa hevosteluunsa, koska kelit eivät juurikaan ole ratsastamista suosineet. Kaikkialla on liukasta ja pimeää ja masentavaa. Kentällä ei uskalla kuin vähän köpötellä. Kivat, reippaat maastolenkit on saanut oikeastaan tyystin unohtaa. Välillä menee viikkoja, ettei hevosen selkään kannata mennä ollenkaan.
Maasta käsin työskentely on sinänsä ihan kivaa, opettavaista ja kehittävää. Tänä talvena olen normijuoksuttelun ja erilaisten talutusharjoitusten lisäksi kokeillut Kiltintamman kanssa pitkin ohjin ajoa (jossa taidetttiin molemmat olla yhtä kuutamolla) sekä vapaana työskentelyä pyöröaitauksessa.
Välillä tulee kuitenkin hirveä hinku ratsastaa ihan kunnolla. Pelkäämättä että kaatuu ja rikkoo hevosen tai itsensä. Tai aiheuttaa puoli vuotta käyntiä ja hidasta jogia köpötelleelle hevoselle fyysisiä tai etenkin henkisiä/koulutuksellisia revähtymiä. Voisipa ratsastaa ilman huolia, ajattelematta koko ajan, mitä tämä tai tuo tekemäni asia vaikuttaa siihen, miten hevonen toimii ylihuomenna/ensi viikolla/ensi kesänä/viiden vuoden kuluttua.
Ratkaisu on päivänselvä: mennään vieraisiin, toisin sanoen ratsastuskoulun tunnille. Niin siis tein, ja varasin elämäni ekan ratsastuskoulun western-tunnin (tähän asti olen opiskellut länkkäriä lähinnä Olmin ja tallillamme silloin tällöin vierailevan yksityisopen johdolla). Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut, kunhan saisin tunnin verran hömpötellä menemään mahdollisimman erilaisella hevosella kuin Kilttitamma, valoisassa ja sateelta suojassa (aah, maneesi!).
Tunnille sain pienen ja pönäkän ponin, joka totta tosiaan oli ainakin erilainen kuin Kilttitamma. Tai siis kyllä ponikin kiltti oli. Lisäksi se oli tyypillinen ratsastuskouluhevonen: kyljet kuin betonia ja kaula taipui oikealle kaksi milliä, vasemmalle millin. Ahkerasta yrittämisestäni huolimatta poni punkesi lapa edellä suurimman osan kulmista ja volteista. Etenkin vasemmassa laukassa rymisteltiin iloisesti menemään kaikki mutkat suorien, riippumatta siitä mitä pilotti selässä teki tai oli tekemättä. Sinänsä en voi ponia moittia, kyllä se selvästi oli jujulla hommasta ja suoritti kaiken minkä pyysin, mutta minimipanostuksella.
Pääasia kuitenkin oli, että vieraissa käynti täytti tehtävänsä. Minulla oli hauskaa, tunti oli sopivan vauhdikas ja pysyin hyvin muun porukan mukana. Poni oli kaikesta punkeamisestaan huolimatta ihan symppis ja opettaja mukava. Mutta ehkä suurinta mahtavuutta on taas, kun seuraavan kerran kelit sallivat kavuta tutun ja kaikista puutteistaan huolimatta rakkaan Kiltintamman selkään. On se vaan sentään kumminkin niin kiva.
Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.
perjantaina, helmikuuta 22, 2008
sunnuntaina, helmikuuta 10, 2008
Onko epäeettisyyden lisääntyminen välttämätön seuraus tason noususta?
Vielä 10 vuotta sitten luonnollinen hevostaito ja länkkäri miellettiin Suomessa melkein samaksi lajiksi. Nykyään löytyy paljon sellaisia harrastajia, jotka mieltävät itsensä pääsääntöisesti lännenratsastuksen harrastajiksi eivätkä juurikaan ole kiinnostuneita hevoskuiskutteluista ja narunpyörittelystä. Kisaaminen ja kisoissa pärjääminen koetaan hyvin tärkeäksi, ja valmennuksissa käydään ihan tosimielellä. Quarter-hevonen tai muu lännensukuinen on tietenkin must, jos haluaa harrastaa tuloshakuisesti.
Kilpailijoiden tason noustessa kilpailu myös kiristyy, ja tosissaan harrastavat erottuvat harrastelijoista. Reiningiä pidetään kuningaslajina, jota jokaisen tosiharrastajan on tietenkin harrastettava. Muut luokathan ovat lähinnä tarkoitettu reinarien lämmittelytilaisuuksiksi ja tätiratsastajien rusettiralliksi. Jokainen itseään kunnioittava ratsastaja käy ulkomaisten valmentajien opissa, joita tällä hetkellä ramppaa Suomessa lähes ylitarjontaan saakka.
Reining on maailmalla kova laji. Sitä harrastavat isot miehet ja palkintomassi on messevä: Jenkeissä 3-vuotisfuturityjen rahapalkinnot ovat valtavat, ja jos alle sattuu mahdottoman hyvä hevonen, se saattaa pärjätä sekä NHRA:n reining- että NRCHA:n snaffle bit- futurityssä. Niinpä hevosista irrotetaan maksimisuoritukset ulos jo 3-vuotiaina, koska jos futurityissä pärjää hyvin, on hevosen maine taattu siitoseläimenä ja valmentaja saa roppakaupalla kunniaa, joka on yhtä kuin tulevaisuuden asiakkaita huippuhevosineen.
Saksassa järjestetään omat futuritynsä, joihin osa Suomessa vierailevista valmentajista osallistuu. Kilpailu on kovaa, ja valmennuskeinot toisinaan kaukana luonnollisesta hevostaidosta. Voimakeinoja ei kaihdeta, jos niillä saadaan hevonen parempaan kisakuosiin. Lisäksi Manner-Euroopassa on totuttu pitämään kisahevosia sisällä tallissa, ulos ne pääsevät vain päivittäiseen treeniinsä. Ruokinta voi joillain talleilla olla vahvasti väkirehupainotteista, heinää annostellaan vain minimimäärä.
Reining ei suinkaan ole ainoa laji, jossa menetelmät keikkuvat eettisen ja epäeettisen rajalla, yhtälailla pleasureluokissa (pleasure, trail, horsemanship, western riding) tehdään lähes mitä tahansa voiton eteen: hevosten valmennuksessa voidaan käyttää radikaaleja apuvälineitä pään asennon madaltamiseksi ja vauhdin hiljentämiseksi, häntähermo joko puudutetaan ennen kilpailuja tai katkaistaan kokonaan, että saadaan hevonen kantamaan häntäänsä matalalla ja heilumatta. Rauhoittavia aineita käytetään, koska kiinnijäämisen riski on olematon.
Yleisestikin meno lajin huipulla muistuttaa menetelmiltään ja tavoitteiltaan enemmän ravi- tai laukkaurheilua kuin vaikka kouluratsastusta, johon meillä on jokseenkin typerästi reiningiä verrattu: hevosten huippusuoritukset halutaan mahdollisimman nuorena, vammautumisen riski on korkea ja hevosten kierto nopeaa. Vertaus kertoo lähinnä sanojan ajattelemattomuudesta tai sitten totaalisesta tietämättömyydestä mitä tulee kouluratsastuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin, koulutusmenetelmiin ja kouluhevosen kilpailuiän pituuteen.
Myös hevosten jalostus ja kasvatus on ravi- ja laukkaurheilun tavoin täysin markkinavoimien säädeltävissä. AQHA:lla, APHA:lla tai Appaloosa Horse Clubilla ei ole virallisia jalostusohjelmia eri käyttölinjoille (vt. esim. KWPN, saksalaiset pv-kantakirjat, FWB-hevonen), oritestejä röntgenkuvineen ja terveystarkastuksineen tai juuri muitakaan terveyteen liittyviä rajoituksia. Herdaan, HYPPiin ja GBEDiin reagoitiin järjestöjen taholta vasta, kun ongelmien piilottelu muuttui niiden määrän vuoksi mahdottomaksi. Quarterilla on erittäin kyseenalainen maine huonojalkaisena ja huonokavioisena rotuna. Vähemmän yllätten samasta ongelmasta kärsivät juuri englantilainen täysverihevonen ja lämminveriravurit.
Edelleenkin moni lajia aloitteleva haluaa oppia lännenratsastusta siksi, että se on hevoslähtöisempää ja luonnonmukaisempaa kuin englantilainen tyyli. Ristiriita potentiaalisten uusien harrastajien ja lajin syväharrastajien päämäärien välillä kasvaa koko ajan. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimevuoden SM-kisojen katsomossa kuultu paheksuvansävyinen keskustelu joidenkin kilpailijoiden lämmittelytyylistä, katsomosta näkien se oli erittäin kaukana luonnollisesta hevostaidosta, tai hevostaidosta ylipäätään. Koin olevani pahasti puun ja kuoren välissä yrittäessäni selittää joillekin järkyttyneille katsojille, miksi ratsastaja potki hevosta kannuksilla ja samaan aikaan repi kankikuolaimilla suusta ”motivoidessaan” ratsuaan parempaan suoritukseen. En usko, että selitykseksi riitti valmennustyyli ja motivoinnin tarve.
Saattaa olla, että tulevaisuudessa tason noustessa luonnollisia menetelmiä käyttäviä ratsastajia ei enää juurikaan näy kilpailuissa, paitsi ehkä siellä tilastojen häntäpäässä. Monet ihmiset valitsevat valmentajansa kilpailumenestyksen perusteella, joten niillä rumemmilla menetelmillä voi olla paremmat mahdollisuudet levitä harrastajien keskuuteen. Suurimpana riskiryhmänä pidän nuoria ratsastajia, joiden oma arvostelukyky ja ymmärrys hevosesta eläimenä ei ole vielä aikuisen ihmisen tasolla, ja joille valmentaja voi olla suurikin auktoriteetti.
Onneksi ei vielä sentään olla tuossa jamassa, meillä on useita kauniisti ratsastavia kilpailijoita siellä huipulla. Mutta suuntaus on ollut nähtävissä jo useamman vuoden ajan, peli on raa’istumaan päin.
Kilpailijoiden tason noustessa kilpailu myös kiristyy, ja tosissaan harrastavat erottuvat harrastelijoista. Reiningiä pidetään kuningaslajina, jota jokaisen tosiharrastajan on tietenkin harrastettava. Muut luokathan ovat lähinnä tarkoitettu reinarien lämmittelytilaisuuksiksi ja tätiratsastajien rusettiralliksi. Jokainen itseään kunnioittava ratsastaja käy ulkomaisten valmentajien opissa, joita tällä hetkellä ramppaa Suomessa lähes ylitarjontaan saakka.
Reining on maailmalla kova laji. Sitä harrastavat isot miehet ja palkintomassi on messevä: Jenkeissä 3-vuotisfuturityjen rahapalkinnot ovat valtavat, ja jos alle sattuu mahdottoman hyvä hevonen, se saattaa pärjätä sekä NHRA:n reining- että NRCHA:n snaffle bit- futurityssä. Niinpä hevosista irrotetaan maksimisuoritukset ulos jo 3-vuotiaina, koska jos futurityissä pärjää hyvin, on hevosen maine taattu siitoseläimenä ja valmentaja saa roppakaupalla kunniaa, joka on yhtä kuin tulevaisuuden asiakkaita huippuhevosineen.
Saksassa järjestetään omat futuritynsä, joihin osa Suomessa vierailevista valmentajista osallistuu. Kilpailu on kovaa, ja valmennuskeinot toisinaan kaukana luonnollisesta hevostaidosta. Voimakeinoja ei kaihdeta, jos niillä saadaan hevonen parempaan kisakuosiin. Lisäksi Manner-Euroopassa on totuttu pitämään kisahevosia sisällä tallissa, ulos ne pääsevät vain päivittäiseen treeniinsä. Ruokinta voi joillain talleilla olla vahvasti väkirehupainotteista, heinää annostellaan vain minimimäärä.
Reining ei suinkaan ole ainoa laji, jossa menetelmät keikkuvat eettisen ja epäeettisen rajalla, yhtälailla pleasureluokissa (pleasure, trail, horsemanship, western riding) tehdään lähes mitä tahansa voiton eteen: hevosten valmennuksessa voidaan käyttää radikaaleja apuvälineitä pään asennon madaltamiseksi ja vauhdin hiljentämiseksi, häntähermo joko puudutetaan ennen kilpailuja tai katkaistaan kokonaan, että saadaan hevonen kantamaan häntäänsä matalalla ja heilumatta. Rauhoittavia aineita käytetään, koska kiinnijäämisen riski on olematon.
Yleisestikin meno lajin huipulla muistuttaa menetelmiltään ja tavoitteiltaan enemmän ravi- tai laukkaurheilua kuin vaikka kouluratsastusta, johon meillä on jokseenkin typerästi reiningiä verrattu: hevosten huippusuoritukset halutaan mahdollisimman nuorena, vammautumisen riski on korkea ja hevosten kierto nopeaa. Vertaus kertoo lähinnä sanojan ajattelemattomuudesta tai sitten totaalisesta tietämättömyydestä mitä tulee kouluratsastuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin, koulutusmenetelmiin ja kouluhevosen kilpailuiän pituuteen.
Myös hevosten jalostus ja kasvatus on ravi- ja laukkaurheilun tavoin täysin markkinavoimien säädeltävissä. AQHA:lla, APHA:lla tai Appaloosa Horse Clubilla ei ole virallisia jalostusohjelmia eri käyttölinjoille (vt. esim. KWPN, saksalaiset pv-kantakirjat, FWB-hevonen), oritestejä röntgenkuvineen ja terveystarkastuksineen tai juuri muitakaan terveyteen liittyviä rajoituksia. Herdaan, HYPPiin ja GBEDiin reagoitiin järjestöjen taholta vasta, kun ongelmien piilottelu muuttui niiden määrän vuoksi mahdottomaksi. Quarterilla on erittäin kyseenalainen maine huonojalkaisena ja huonokavioisena rotuna. Vähemmän yllätten samasta ongelmasta kärsivät juuri englantilainen täysverihevonen ja lämminveriravurit.
Edelleenkin moni lajia aloitteleva haluaa oppia lännenratsastusta siksi, että se on hevoslähtöisempää ja luonnonmukaisempaa kuin englantilainen tyyli. Ristiriita potentiaalisten uusien harrastajien ja lajin syväharrastajien päämäärien välillä kasvaa koko ajan. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimevuoden SM-kisojen katsomossa kuultu paheksuvansävyinen keskustelu joidenkin kilpailijoiden lämmittelytyylistä, katsomosta näkien se oli erittäin kaukana luonnollisesta hevostaidosta, tai hevostaidosta ylipäätään. Koin olevani pahasti puun ja kuoren välissä yrittäessäni selittää joillekin järkyttyneille katsojille, miksi ratsastaja potki hevosta kannuksilla ja samaan aikaan repi kankikuolaimilla suusta ”motivoidessaan” ratsuaan parempaan suoritukseen. En usko, että selitykseksi riitti valmennustyyli ja motivoinnin tarve.
Saattaa olla, että tulevaisuudessa tason noustessa luonnollisia menetelmiä käyttäviä ratsastajia ei enää juurikaan näy kilpailuissa, paitsi ehkä siellä tilastojen häntäpäässä. Monet ihmiset valitsevat valmentajansa kilpailumenestyksen perusteella, joten niillä rumemmilla menetelmillä voi olla paremmat mahdollisuudet levitä harrastajien keskuuteen. Suurimpana riskiryhmänä pidän nuoria ratsastajia, joiden oma arvostelukyky ja ymmärrys hevosesta eläimenä ei ole vielä aikuisen ihmisen tasolla, ja joille valmentaja voi olla suurikin auktoriteetti.
Onneksi ei vielä sentään olla tuossa jamassa, meillä on useita kauniisti ratsastavia kilpailijoita siellä huipulla. Mutta suuntaus on ollut nähtävissä jo useamman vuoden ajan, peli on raa’istumaan päin.
Tunnisteet:
Hevostaito,
Mielipiteitä,
Ratsastuksen Jalo Taito
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)