Huolehtiva Täti Huojuvalla Tammalla

Täti ja Kilttitamma joskus viime kesänä.

Ratsastin vaihteeksi Kiltillätammalla, koska vakkaripolleni Vanhatamma oli juuri jonottamassa mr. Kenkääjämiehen vastaanotolle tallille saapuessani.

En ollut KT:n selässä ollutkaan kuin joskus syksyllä, muistaakseni. Ja kylläpä se taas tuntuikin erilaiselta kuin VT! Jo hevosen kuntoon laitto oli jotenkin outoa, kun otus heilui ja pyörähteli ja tepasteli sinne tänne. VT:n kanssa ollaan niin tottuneita toisiimme, että kaikkinainen hypistely ja varustelu käy kuin vanhan pariskunnan yhteiselo. Toisen pienestä eleestä toinen jo tietää, mitä seuraavaksi tehdään.

(Tosin osasyy KT:n tepasteluun ja pyörimiseen oli viereisen karsinan Rouva Hienohelma, joka oli päättänyt että KT on valepukuinen lapsenryöstäjä, joka on tullut kidnappaamaan rouvan suloisen hämähäkkijalkaisen varsan. HH:n hyökkäillessä viereisessä karsinassa seinät ryskien KT luonnollisesti yritti aina väistellä mahdollisimman kohteliaasti. Vaikka sitten tädin varpaille.)

Maastoilukeli oli märkä, mutainen ja tuulinen. Alkumatkasta luulin, että tuuli vie tammaparan mukanaan kuin kuolleen lehden, sen verran oudosti se huojui ja heilahteli mennessään (plus teki sivuloikan jokaisen lentävän roskan ja kahisevan puskan kohdalla).

Vaikka Kilttitamma on äärettömän kiltti ja nöyrä ja pidän siitä kovasti, maastossa se heittäytyy aina jotenkin ärsyttävän avuttomaksi. Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa, opastusta, tukea ja ohjausta. Mennään nyt tästä, ja sitten tuosta, ja tuossa on kuoppa, varo. Äläkä nyt hyvä hevoinen kävele sitä puuta päin. Kierretään se, katsos näääääin.

Tien mutkassa tammarukka lampsii ulos, jos en jatkuvasti ohjasta ja paimenna sitä oikealle reitille. Pienikin kuoppa saa KT-paran kompastumaan, toisin kuin äitinsä joka on itse varmajalkaisuus.

No, puolessa välissä lenkkiä tamma kuitenkin selvästi alkoi rentoutua (ehkä sekään ei pitkän tauon jälkeen oikein luottanut Tädin ohjastustaitoihin). Ja ehdottomasti positiivista KT:n kanssa on se seikka, että voi huoletta ottaa pienen reippaan laukan puolivälissä lenkkiä, ilman että koko loppumatka menee puhkumiseksi ja häntä tötteröllä tepasteluksi.

Lenkin lopuksi kentällä ravaillessamme Kilttitamma oli paikka paikoin oikein muikea ja mukava, vaikka totuuden nimissä selkeästi vaatisikin selkäänsä miljoona kertaa herkemmän ratsastajan kuin hytkyvä Täti on. Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis.

Gigolo ja jumppapallo

Lemppari hmm.. hiukan laihempana kuin todellisuudessa.

Sää oli niin loistava, ettei tekosyitä ratsastamattomuudelle enää löytynyt. Kentälle ei kuitenkaan voinut mennä, koska se on aivan hiekkavellinä. Salaojaputkista ei paljon hyötyä ole, kun maa on edelleen roudassa ja ojarummut umpijäässä. Perskele, kuvittelin että kenttä ehtisi sulaa ja kuivua pääsiäisen aikana, mutta mihinpä se siitä kuivuisi kun vesi seisoo ojissa.

Takaosassa kenttää oli kuitenkin vielä sen verran lunta, että pystyin juoksuttamaan Lempparia lyhyesti ennen selkään nousua ja maastoon lähtöä. Poika oli täynnä äijäenergiaa kuin kaljapullo ja muisti pullistella kaikille tapaamilleen olennoille, minä ja koirat mukaanlukien. Talliorja lähti messiin Kiltillätammalla, mutta joutuivat pysyttelemään noin kymmenen metrin päässä meistä, koska Lemppari kulki lähinnä ylöspäin ja sitäkin sivuluisussa, jos tamma tuli metrinkin lähemmäksi. Yhtään letkeää ghettowalk- askelta ei tänään otettu, koska oli gigolo- päivä. Liihotettiin parkettien partaveitsenä, notkeasti ja kukkoillen kuin paraskin lattaritanssijapari. KT ja TO rohkenivat laukkailla pellolla, mutta me passattiin, koska tädiltä loppui kanttinauha. Ja hyvä niin, koska KT riehaantui töräyttelemään ja puhisemaan siihen malliin, että voi jee jos oltaisiin lähdetty mukaan.

Ratsastusinnosta pinkeänä satuloin Lempparin jälkeen Pikkutamman, joka on muuten lihonut entisestään. Nyt sen selässä, siis siinä missä selkärangan pitäisi sijaita, on ihan oikeesti sadesäällä pikkulintujen kylpyallas. Aika noloa. Vyötin satulan sen ihraisille uumille joten kuten, nousin selkään ja katso, oli kuin jumppapallolla olisin istunut. TO lähti Pikkupuokkinsa kanssa messiin, ja me tehtiin sellainen vajaan tunnin kävelylenkki maastoon. Tämä oli TO:n ja Pikkupuokin ensimmäinen yhteinen maastolenkki, eläköön sille! Edelleenkin nolostellen kerron, että PP 4vee oli ekalla (ei vaan kolmannella, mut enivei) maastolenkillään kuulimpi kuin PT 8vee on ikinä ollut. PT jaksoi sipsuttaa, pöyristellä ja tehdä kaikenmaailman sivuloikkakoreografioita epäilyttävien vaaleiden kivien kohdalla valtavasta ylipainostaan huolimatta, mikä on kyllä uskomatonta. Kuvittelisi sitä hevosen edes iän myötä rauhoittuvan, mut kato ei. *huokaus*

Huomenna pitäis uusia tämänpäiväinen paketti, toivottavasti paremmalla menestyksellä. Jos sitä vaikka ravia tohtisi mennä?

Keuliva kimo

Koska en ole viime aikoina ehtinyt hevostella mitään mainittavaa, ajattelin ilahduttaa teitä viereisellä piirtolevyn käyttöharjoitelmalla. Keuliva kimo syntyi nopeasti, kun hahmottelin paper...äh, ei vaan näytölle jonkinlaista mielikuvaa barokkioriista. Piirtäminenkin on näköjään laji, jota pitäisi harjoittaa koko ajan, ettei taso pääsisi laskemaan. Eli ensi kesänä parkkiin orilaitumen viereen ja luonnoslehtiö käteen...