No niin, tulihan se sieltä! Viime postauksessa marisin oman nykyhevostelun tylsyyttä ja yksipuolisuutta. Sitten sain loistoidean, jota olen nyt kokeillut jo pari kertaa: Kahdelle tammalle satula selkään ja suitset päähän, itse toisen selkään ja toinen käsihevoseksi ja maastoon. Tämä siis vielä ihan normisettiä. Mutta laajensin hiukan ideaa ja keksin oivan tavan "ratsastaa" kaksi hevosta kerralla: heppa-1:n selässä maastoon ja heppa-2 käsihevosena. Sitten sieltä kentälle ja ratsun vaihto. Sitten vaan työntekoa heppa-2:lla ja heppa-1 kulkee mukana. Seuraavalla kerralla toisinpäin, eli heppa-2 maastopolleksi ja heppa-1 kenttäpolleksi.
Systeemin edut:
1. Kaksi hevosta saa liikuntaa lyhyemmässä ajassa kuin normaalisti
2. Hepat tottuu siihen, että toinen roikkuu ihan kintereillä tai vieressä kaikissa askellajeissa --> helpottaa plösöluokissa vieraiden hevosten lähestymisen aiheuttamaa ahdistusta
3. Kahden hevosen yhtäaikainen hakeminen tarhasta, harjaaminen ja satulointi sarjatyönä on nopeampaa kuin kahden hevosen erillinen hakeminen, hoito ja satulointi
4. Hevoset on paljon rauhallisempia maastossa kun kaveri on koko ajan mukana
5. Hevosta ei tarvitse jättää yksin talliin kuivumaan session jälkeen.
Systeemin haitat:
1. Ei ole? No okei, ehkä hiukan vaarallista saattaa olla, jos tulee joku häppeninki maastossa eteen. Kannattaisi varmaan kuitenkin varuiksi etsiä se homeinen kypärä päähän jostain tallin romuhuoneen roinakasasta..
2. Etummaisen potku voi osua taaempaan hevoseen. Näillä kun ei ole kenkiä eivätkä tosissaan toisiaan monota, niin en oikeastaan pidä tätä ongelmana.
Huomioita:
Kentän surkea kunto ei haittaa, koska itse asiassa ura hankien välissä helpottaa kahden kanssa liikkumista: toinen pysyy paremmin omalla paikallaan, kun se ei viitsi lähteä oikomaan hangen kautta.
Jos alkavat ikävästi riekkua, niin ei muuta kun suoraan umpihankeen kahlaamaan. Parin kerran jälken hoksasivat, ettei kannata hillua.
Käsihevonen oppii tosi nopeasti lukemaan toisen hevosen selässä olevaa ratsastajaa ja pysyy aika kivuttomasti mukana. Kapealla polulla kässäri seuraa pitkällä ohjalla takana, leveällä tiellä sen voi ottaa lyhyellä ohjalla viereen juoksemaan.
Sulkuja ja avoja pystyy ihan hyvin tekemään, vaikka se toinen hevonen siinä vieressä käveleekin. Samoin stopit ja peruutukset onnistuu. Takaosakäännöksenkin tein, no problem. Jahka kenttä tuosta sulaa, niin puomityöskentelykin onnistunee.
Tavoitteena on opettaa hevoset siihen, että voin vaihtaa kyytiä laskeutumatta alas hevosen selästä: ponit vierekkäin naamat eri suuntiin, käännyn sivuttain satulassa eli nostan oman ulkojalan myös siihen hevosten väliin, sisäjalka toisen hevosen jalustimeen ja hop, polle vaihtuu.
Miksi mä en ole keksinyt tätä aikaisemmin??
keskiviikkona, huhtikuuta 10, 2013
perjantaina, huhtikuuta 05, 2013
Vieraissa virkistyy
Yritän tässä purkaa Equitana-reissun vaikutelmia kirjalliseen muotoon. Edellisestä käynnistä on neljä vuotta aikaa, joten hevostelutrendeissä tapahtuneet muutokset näkyivät aika selvästi.
Narunpyörittely ja mainstream
Jo neljä vuotta sitten oli nähtävissä, että narunpyörittely kasvattaa suosiotaan. Nyt se ja koulu- ja esteratsastus olivat lähentyneet toisiaan entisestään. Myyntikojut pursusivat kopiota Parellin carrot stickistä ja esillä oli kaulanaruja, kuolaimettomia suitsia ja naruriimuja. Torstain länkkäripäivän iltaohjelmana oli Parellin ja Christoph Hessin Show, jossa mietittiin, mitä annettavaa horsemanshipillä on perinteisille eurooppalaisille lajeille. Saimme nähdä euroopan parellistien hevosenkäsittelyä, junnuesteratsastajien huimaa ratsastustaitoa, vammaisratsastusta ja lopussa myös Uta Gräfin ihanalla mustalla Le Noir- oriillaan.
Carrot stick eli jäykkävartinen raippa, jossa on usein kiinni lyhyehkö narunpätkä ja jota käytetään sekä maasta- että selästäkäsin tapahtuvassa koulutuksessa merkinantovälineenä.
Juniorien esteratsastusnäytöksessä kiinnitti huomiota ehkä eniten se, kuinka taitavalla tekniikalla he ratsastivat. Toisella oli iso kimo (holstein?) ja toisella polydorlainen ruunikko, eli hevoset olivat isoja ja vahvoja. Siitä huolimatta hevoset olivat pienikokoisilla ratsastajillaan koko ajan hanskassa, vaikka välillä kiihdyteltiin oikein kunnolla. Esteinä oli noin 120 cm korkeita hevospalloja, puiston penkki, pari tuolia ja kottikärryt.
Vammaisratsastajia oli kaksi, joista toinen oli jaloistaan halvaantunut ja toisella ei ollut jalkoja lainkaan. Jälkimmäinen esitti hienoja sarjavaihtoja hevosen ollessa kuulolla 120-prosenttisesti, vaikka 5000-päinen yleisö aplodeerasi ja hurrasi salamavalojen leimahdellessa. Hieno osoitus siitä, mihin ihminen pystyy, kun tahtoa ja kurinalaisuutta on riittävästi. Ja oppilaille pikku vinkkinä, että en tuon nähtyäni tule enää hyväksymään minkäänlaisia "mä en pysty/osaa/voi/kykene/jaksa" -tyyppisiä vastalauseita tunnilla.
Gräfin Le Noirista huokui itsevarmuus ja rauhallisuus. Keskustelutuokioiden aikana ori seisoi paikoillaan pitkin ohjin kuin länkkärihevonen. Ratsastettaessa se oli tyyni ja rento ja teki selvästi hommia mielellään. Eipä ihme, koska ratsastaja palkitsi sen pitkillä ohjilla jokaisen liikesarjan jälkeen. Piaffit olivat oikeaoppisia ylämäkipiffejä eikä niitä notkoselkäisiä takajalat tallissa ja polvet mahan alla nytkytyksiä, joita kouluradoilla nykyään pääsääntöisesti näkee. Kaunista. Christoph Hessin loppusanat olivat, että horsemanshipin avulla saadaan juuri niitä happy athletejä, joita FEI:kin haluaa radoilla näkyvän. (Tässä ehkä kannattaa huomioida se, että koska olen lännenratsastaja ja tottunut maksimoimaan hevosen rentouden suorituksen aikana, liikkuvat 99% kouluhevosista mielestäni kireinä kuin viulunkieli. Kouluratsastajan silmin tuo samainen ratsastus näytti todennäköisesti erilaiselta.)
Western kova sana Saksassa
Länkkäripäivänä istuimme katsomossa useaan otteeseen. Ensin seurasimme reiningin Böckmann Cupin osakilpailua, jossa palkintona oli bökkiksen traileri. (Ei ollut sekään mikään karvalakki-duo, vaan erikoismalli.) Kisoissa oli mahtava meininki ja yleisö kannusti äänekkäästi mukana. Mun ennakkosuosikilla Rudi Kronsteinerillä oli taas barbie-hevonen, tahtoo sanoa pieni ruunikko tukkajumala. Americanassa pari vuotta sitten hänellä oli allaan kaikkien barbi-hevosten äiti, kullankeltainen pieni palomino, jonka kermanvärinen, kihara harja oli varmaankin metrin pituinen. Hitot mä ratsastajan sijoituksesta, kunhan poni on nätti!
Käytiin myös katsomassa cuttingia. Hyvä että päästiin ollenkaan katsomoon, koska se oli aivan täynnä ja jouduttiin jonottamaan sisään varmaan puoli tuntia. Kertoo aika paljon siitä, kuinka suosittua lännenratsastus Saksassa on, kun 5000-paikkainen katsomo oli tupaten täynnä. Eroteltavat mullikat olivat aika pieniä kooltaan, mutta sitäkin vikkelämpiä. Niitä livahteli vähän väliä areenan verkkapuolelle, kun avustajat eivät ehtineet blokkaamaan karkulaisten tietä. Avustajien joukossa oli yksi arabikin (tai mahdollisesti quarab, puhtaalta se kylläkin näytti), joka erottui käyttäytymiseltään eleettömänä möllöttävistä quartereista, painteista ja appaloosista: aina kun yleisön mökä vähän pelotti tai jännitti, se haki turvaa maassa seisovasta ratsastajastaan hakeutumalla lähes kainaloon. Liikkis!
Meillä lännenratsastus on nykyään typistynyt lähes kokonaan kilpalajien harrastamiseksi. Equitanassa oli kuitenkin esillä koko lajin kirjo aina maastakäsin työskentelystä ja LH:sta lännenhenkiseen vaellusratsastukseen. Vaikka kisaaminen on hauskaa, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että jotain muuta tarttis tehrä kans. Hevosen kouluttaminen on mielenkiintoista puuhaa, mutta ainakin minulla se on johtanut siihen, etten enää ehdi edes maastoilemaan. Kun on koko ajan kiire ja monta hevosta odottamassa vuoroaan, tuntuu ajan haaskaukselta lähteä haahuilemaan maastoon. Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja maastoilla tulevana kesänä enemmän. No, näin taisin päättää viime keväänäkin, ja varmaan kerran kävin koko kesän aikana maastoilemassa. Ja nyt mulla on kuusi hevosta, joiden kanssa pitäisi puuhastella kaikenlaista. Miten tässä nyt näin on päässyt käymään?
Klassista ja klassista
Saksassa kutsutaan perinteistä kouluratsastusta klassiseksi, ja meillä klassiseksi ratsastukseksi kutsuttua useammalla eri nimellä. Aika usein puhutaan barokista tai iberosta, riippuen siitä minkä tyypin klassista ja minkä rotuisella hevosella harrastaa. Akateemista ratsastustakin näin siellä mainostettavan. Verrattuna neljän vuoden takaiseen oli klassiseen liittyvän rekvisiitan tarjonta lisääntynyt paljon. Siellä olisi ollut aivan ihania bolerojakkuja ja ratsastushousuhameita myynnissä, ensi kerralla varaan rahaa mukaan niitä varten. Tällä kertaa hankin itselleni lähinnä länkkärikisavermeitä, koska niille on (toivottavasti) käyttöä ensi kesänä.
Yksi mieleenpainuvimmista klassisen näytöksistä oli mustalla (tai mahdollisesti mustanvoikolla?) lusitano-orilla working equitationia esittelevä nainen. Osan näytöksestä hän ratsasti varustein, osan ilman. Hevonen oli aivan täysillä mukana jutussa ja teki upeita "härkätaistelutakaosakäännöksiä", myös ilman varusteita. Aikamoinen tasapaino sillä tädillä. Ratsastaja käytti myös garrochaa aika näppärästi, teki mm. käännökset kepin alta laukassa molempiin suuntiin kentällä, joka oli aika pieni.
Hoploppia kaikelle kansalle
Hop Top Show ei ollut tällä kertaa ihan niin monipuolinen kuin aikaisemmin. Illan pääesiintyjät olivat toiseksi viimeisenä esiintynyt Frederic Pignon ja viimeisenä esiintynyt Lorenzo. Frederic Pignonin veli Jean Francois Pignonin show teki neljä vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään niin uskomatonta, joten odotin kovasti hänen veljensä esitystä. Frederic Pignonin hevosista välittyi samanlainen rauha ja seesteisyys, vaikka vauhtia showssa olikin enemmän.
Lorenzolla oli tällä kertaa parempi show kuin neljä vuotta sitten. Hän ohjasi kuuttatoista irrallaan olevaa camarquenhevostaan seisten kahden selässä hajareisin. Huomasin, että hevoset liikkuvat omissa neljän hevosen ryhmissään, eli toisinsanoen tiesivät hakeutua aina omaan ryhmäänsä ja omalle paikalleen. Ilmeisesti näiden nelikkojen reunahevoset taas tiesivät kenen viereen, eteen tai perään pitää mennä isommissa muodostelmissa. Siinä vaiheessa kun nelikot hajaantuivat ja menivät keskenään ristiin ja lomittain, olin jo aivan sekaisin siitä, mikä hevonen oli missäkin. Hevoset kuitenkin tiesivät oman positionsa eri kuvioissa ja vaihtoivat sujuvasti paikkaa, jos joutuivat jossain kohdin väärään väliin.
Mitä opittavaa messujen järjestämisestä?
Sitten piti vielä lopuksi mainita messujen ruokajärjestelyistä. Yksi kokonainen halli oli omistettu ruoka- ja juomapaikoille, mutta sen lisäksi niitä oli muuallakin. Mäkkäreitä sun muita ei siellä näkynyt, vaan tarjolla oli erilaisia bratwursteja, eri tavalla tuunattuja hapankaaleja tai perunasalaattia, ostereita valkoviinin kanssa, tacoja, monensorttista umpilihaa (siis kokonaista paistettua kinkkua esim. josta sitten leikattiin annos siinä odottaessa), paistettua kalaa, nuudeleita, perunanuudeleita (nam!), kebabbia, erilaisia kastikeruokia, voileipiä, hedelmäsalaatteja, jäätelöä, aivan kaikkea. Neljän päivän aikana ei tarvinnut kahta kertaa samaa ruokaa syödä ja annosten hinnat oli siinä 5-7 euroa. Iso tuoppi hefe-weissbieriä maksoi 5e ja pieni 3,50. Jossain vaiheessa messua ei tarvinnut enää sanoa mitä haluaa, kun kaljakojun tyttö näki naaman niin jo käsi hapusi isoa tuoppia ja kaljahanaa.
Ai niin, ne messuilla esiintyvät hevoset. Ne talutettiin esittelykentille väkijoukon keskellä. Ei siellä mitään keltaisen nauhan kantajia ja ladun huutajia á la Helsinki Horse Fair tarvittu. Hevoset oreja myöten toimivat väkijoukossa aivan rauhallisesti. Hyvin harvalla ratsastajalla oli kypärää päässä ja yleisön pääsyä "varikon" puolelle ei oltu oikeastaan estetty millään, koska tupakointipaikat sijaitsivat siellä. Ja niitä oli joka hallissa joka oven vieressä, eli siis kymmeniä. Jostain syystä se saksalainen yleisö osasi ihan omatoimisesti varoa hevosia. Koiria oli ihmisillä mukana myös, siellä ne väkijoukossa kiltisti kävelivät. Yhtään ainoaa koirarähinää en nähnyt tai kuullut. Ja se väkijoukko oli todella sankka torstaina (western-teemapäivä) ja lauantaina.
Tässä vielä yllä mainittujen esiintyjien videoita:
Tässä Jean Francois vauhdikkaissa rantaleikeissä hevostensa kanssa.
Ja tässä Frederic puuhastelee kahden wc-ankan ja yhden luson kanssa, kaikilla kolmella näytti olevan kulkuset tallella.
Tämä kaveri seisoo laukkaavien hevosten päällä tukevammin kuin minä asfaltilla. Suomestahan ei tällaista taituria voisi tullakaan, koska kypärättä ei saa ratsastaa ja irti juoksevat hevoset ovat kauhistus. Hevosen selässä seisomisesta nyt puhumattakaan. Ja siis rääkkäystähän tuokin varmasti oli, koska hevoset eivät liikkuneet muodossa..
Narunpyörittely ja mainstream
Jo neljä vuotta sitten oli nähtävissä, että narunpyörittely kasvattaa suosiotaan. Nyt se ja koulu- ja esteratsastus olivat lähentyneet toisiaan entisestään. Myyntikojut pursusivat kopiota Parellin carrot stickistä ja esillä oli kaulanaruja, kuolaimettomia suitsia ja naruriimuja. Torstain länkkäripäivän iltaohjelmana oli Parellin ja Christoph Hessin Show, jossa mietittiin, mitä annettavaa horsemanshipillä on perinteisille eurooppalaisille lajeille. Saimme nähdä euroopan parellistien hevosenkäsittelyä, junnuesteratsastajien huimaa ratsastustaitoa, vammaisratsastusta ja lopussa myös Uta Gräfin ihanalla mustalla Le Noir- oriillaan.
Carrot stick eli jäykkävartinen raippa, jossa on usein kiinni lyhyehkö narunpätkä ja jota käytetään sekä maasta- että selästäkäsin tapahtuvassa koulutuksessa merkinantovälineenä.
Juniorien esteratsastusnäytöksessä kiinnitti huomiota ehkä eniten se, kuinka taitavalla tekniikalla he ratsastivat. Toisella oli iso kimo (holstein?) ja toisella polydorlainen ruunikko, eli hevoset olivat isoja ja vahvoja. Siitä huolimatta hevoset olivat pienikokoisilla ratsastajillaan koko ajan hanskassa, vaikka välillä kiihdyteltiin oikein kunnolla. Esteinä oli noin 120 cm korkeita hevospalloja, puiston penkki, pari tuolia ja kottikärryt.
Vammaisratsastajia oli kaksi, joista toinen oli jaloistaan halvaantunut ja toisella ei ollut jalkoja lainkaan. Jälkimmäinen esitti hienoja sarjavaihtoja hevosen ollessa kuulolla 120-prosenttisesti, vaikka 5000-päinen yleisö aplodeerasi ja hurrasi salamavalojen leimahdellessa. Hieno osoitus siitä, mihin ihminen pystyy, kun tahtoa ja kurinalaisuutta on riittävästi. Ja oppilaille pikku vinkkinä, että en tuon nähtyäni tule enää hyväksymään minkäänlaisia "mä en pysty/osaa/voi/kykene/jaksa" -tyyppisiä vastalauseita tunnilla.
Gräfin Le Noirista huokui itsevarmuus ja rauhallisuus. Keskustelutuokioiden aikana ori seisoi paikoillaan pitkin ohjin kuin länkkärihevonen. Ratsastettaessa se oli tyyni ja rento ja teki selvästi hommia mielellään. Eipä ihme, koska ratsastaja palkitsi sen pitkillä ohjilla jokaisen liikesarjan jälkeen. Piaffit olivat oikeaoppisia ylämäkipiffejä eikä niitä notkoselkäisiä takajalat tallissa ja polvet mahan alla nytkytyksiä, joita kouluradoilla nykyään pääsääntöisesti näkee. Kaunista. Christoph Hessin loppusanat olivat, että horsemanshipin avulla saadaan juuri niitä happy athletejä, joita FEI:kin haluaa radoilla näkyvän. (Tässä ehkä kannattaa huomioida se, että koska olen lännenratsastaja ja tottunut maksimoimaan hevosen rentouden suorituksen aikana, liikkuvat 99% kouluhevosista mielestäni kireinä kuin viulunkieli. Kouluratsastajan silmin tuo samainen ratsastus näytti todennäköisesti erilaiselta.)
Western kova sana Saksassa
Länkkäripäivänä istuimme katsomossa useaan otteeseen. Ensin seurasimme reiningin Böckmann Cupin osakilpailua, jossa palkintona oli bökkiksen traileri. (Ei ollut sekään mikään karvalakki-duo, vaan erikoismalli.) Kisoissa oli mahtava meininki ja yleisö kannusti äänekkäästi mukana. Mun ennakkosuosikilla Rudi Kronsteinerillä oli taas barbie-hevonen, tahtoo sanoa pieni ruunikko tukkajumala. Americanassa pari vuotta sitten hänellä oli allaan kaikkien barbi-hevosten äiti, kullankeltainen pieni palomino, jonka kermanvärinen, kihara harja oli varmaankin metrin pituinen. Hitot mä ratsastajan sijoituksesta, kunhan poni on nätti!
Käytiin myös katsomassa cuttingia. Hyvä että päästiin ollenkaan katsomoon, koska se oli aivan täynnä ja jouduttiin jonottamaan sisään varmaan puoli tuntia. Kertoo aika paljon siitä, kuinka suosittua lännenratsastus Saksassa on, kun 5000-paikkainen katsomo oli tupaten täynnä. Eroteltavat mullikat olivat aika pieniä kooltaan, mutta sitäkin vikkelämpiä. Niitä livahteli vähän väliä areenan verkkapuolelle, kun avustajat eivät ehtineet blokkaamaan karkulaisten tietä. Avustajien joukossa oli yksi arabikin (tai mahdollisesti quarab, puhtaalta se kylläkin näytti), joka erottui käyttäytymiseltään eleettömänä möllöttävistä quartereista, painteista ja appaloosista: aina kun yleisön mökä vähän pelotti tai jännitti, se haki turvaa maassa seisovasta ratsastajastaan hakeutumalla lähes kainaloon. Liikkis!
Meillä lännenratsastus on nykyään typistynyt lähes kokonaan kilpalajien harrastamiseksi. Equitanassa oli kuitenkin esillä koko lajin kirjo aina maastakäsin työskentelystä ja LH:sta lännenhenkiseen vaellusratsastukseen. Vaikka kisaaminen on hauskaa, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että jotain muuta tarttis tehrä kans. Hevosen kouluttaminen on mielenkiintoista puuhaa, mutta ainakin minulla se on johtanut siihen, etten enää ehdi edes maastoilemaan. Kun on koko ajan kiire ja monta hevosta odottamassa vuoroaan, tuntuu ajan haaskaukselta lähteä haahuilemaan maastoon. Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja maastoilla tulevana kesänä enemmän. No, näin taisin päättää viime keväänäkin, ja varmaan kerran kävin koko kesän aikana maastoilemassa. Ja nyt mulla on kuusi hevosta, joiden kanssa pitäisi puuhastella kaikenlaista. Miten tässä nyt näin on päässyt käymään?
Klassista ja klassista
Saksassa kutsutaan perinteistä kouluratsastusta klassiseksi, ja meillä klassiseksi ratsastukseksi kutsuttua useammalla eri nimellä. Aika usein puhutaan barokista tai iberosta, riippuen siitä minkä tyypin klassista ja minkä rotuisella hevosella harrastaa. Akateemista ratsastustakin näin siellä mainostettavan. Verrattuna neljän vuoden takaiseen oli klassiseen liittyvän rekvisiitan tarjonta lisääntynyt paljon. Siellä olisi ollut aivan ihania bolerojakkuja ja ratsastushousuhameita myynnissä, ensi kerralla varaan rahaa mukaan niitä varten. Tällä kertaa hankin itselleni lähinnä länkkärikisavermeitä, koska niille on (toivottavasti) käyttöä ensi kesänä.
Yksi mieleenpainuvimmista klassisen näytöksistä oli mustalla (tai mahdollisesti mustanvoikolla?) lusitano-orilla working equitationia esittelevä nainen. Osan näytöksestä hän ratsasti varustein, osan ilman. Hevonen oli aivan täysillä mukana jutussa ja teki upeita "härkätaistelutakaosakäännöksiä", myös ilman varusteita. Aikamoinen tasapaino sillä tädillä. Ratsastaja käytti myös garrochaa aika näppärästi, teki mm. käännökset kepin alta laukassa molempiin suuntiin kentällä, joka oli aika pieni.
Hoploppia kaikelle kansalle
Hop Top Show ei ollut tällä kertaa ihan niin monipuolinen kuin aikaisemmin. Illan pääesiintyjät olivat toiseksi viimeisenä esiintynyt Frederic Pignon ja viimeisenä esiintynyt Lorenzo. Frederic Pignonin veli Jean Francois Pignonin show teki neljä vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään niin uskomatonta, joten odotin kovasti hänen veljensä esitystä. Frederic Pignonin hevosista välittyi samanlainen rauha ja seesteisyys, vaikka vauhtia showssa olikin enemmän.
Lorenzolla oli tällä kertaa parempi show kuin neljä vuotta sitten. Hän ohjasi kuuttatoista irrallaan olevaa camarquenhevostaan seisten kahden selässä hajareisin. Huomasin, että hevoset liikkuvat omissa neljän hevosen ryhmissään, eli toisinsanoen tiesivät hakeutua aina omaan ryhmäänsä ja omalle paikalleen. Ilmeisesti näiden nelikkojen reunahevoset taas tiesivät kenen viereen, eteen tai perään pitää mennä isommissa muodostelmissa. Siinä vaiheessa kun nelikot hajaantuivat ja menivät keskenään ristiin ja lomittain, olin jo aivan sekaisin siitä, mikä hevonen oli missäkin. Hevoset kuitenkin tiesivät oman positionsa eri kuvioissa ja vaihtoivat sujuvasti paikkaa, jos joutuivat jossain kohdin väärään väliin.
Mitä opittavaa messujen järjestämisestä?
Sitten piti vielä lopuksi mainita messujen ruokajärjestelyistä. Yksi kokonainen halli oli omistettu ruoka- ja juomapaikoille, mutta sen lisäksi niitä oli muuallakin. Mäkkäreitä sun muita ei siellä näkynyt, vaan tarjolla oli erilaisia bratwursteja, eri tavalla tuunattuja hapankaaleja tai perunasalaattia, ostereita valkoviinin kanssa, tacoja, monensorttista umpilihaa (siis kokonaista paistettua kinkkua esim. josta sitten leikattiin annos siinä odottaessa), paistettua kalaa, nuudeleita, perunanuudeleita (nam!), kebabbia, erilaisia kastikeruokia, voileipiä, hedelmäsalaatteja, jäätelöä, aivan kaikkea. Neljän päivän aikana ei tarvinnut kahta kertaa samaa ruokaa syödä ja annosten hinnat oli siinä 5-7 euroa. Iso tuoppi hefe-weissbieriä maksoi 5e ja pieni 3,50. Jossain vaiheessa messua ei tarvinnut enää sanoa mitä haluaa, kun kaljakojun tyttö näki naaman niin jo käsi hapusi isoa tuoppia ja kaljahanaa.
Ai niin, ne messuilla esiintyvät hevoset. Ne talutettiin esittelykentille väkijoukon keskellä. Ei siellä mitään keltaisen nauhan kantajia ja ladun huutajia á la Helsinki Horse Fair tarvittu. Hevoset oreja myöten toimivat väkijoukossa aivan rauhallisesti. Hyvin harvalla ratsastajalla oli kypärää päässä ja yleisön pääsyä "varikon" puolelle ei oltu oikeastaan estetty millään, koska tupakointipaikat sijaitsivat siellä. Ja niitä oli joka hallissa joka oven vieressä, eli siis kymmeniä. Jostain syystä se saksalainen yleisö osasi ihan omatoimisesti varoa hevosia. Koiria oli ihmisillä mukana myös, siellä ne väkijoukossa kiltisti kävelivät. Yhtään ainoaa koirarähinää en nähnyt tai kuullut. Ja se väkijoukko oli todella sankka torstaina (western-teemapäivä) ja lauantaina.
Tässä vielä yllä mainittujen esiintyjien videoita:
Tässä Jean Francois vauhdikkaissa rantaleikeissä hevostensa kanssa.
Ja tässä Frederic puuhastelee kahden wc-ankan ja yhden luson kanssa, kaikilla kolmella näytti olevan kulkuset tallella.
Tämä kaveri seisoo laukkaavien hevosten päällä tukevammin kuin minä asfaltilla. Suomestahan ei tällaista taituria voisi tullakaan, koska kypärättä ei saa ratsastaa ja irti juoksevat hevoset ovat kauhistus. Hevosen selässä seisomisesta nyt puhumattakaan. Ja siis rääkkäystähän tuokin varmasti oli, koska hevoset eivät liikkuneet muodossa..
keskiviikkona, maaliskuuta 13, 2013
Messuilemaan Saksanmaalle
Joka toinen vuosi Saksassa järjestettävät Equitana-messut alkavat lauantaina. Allekirjoittanut lentää sinne keskiviikkona, ja heti samana iltana mennään katsomaan Hop Top Showta. Se on vähän niin kuin Apassionata, mutta esitykset ovat laadukkaampia. Viime kerralla jäin shown sekä messujen jälkeen miettimään, että miksi meillä Suomessa hevosharrastus on niin suppeaa? Meillä on raviurheilun lisäksi este-kenttä-koulun pyhä kolminaisuus sekä valjakko, issikat ja länkkäri. Ja siinä se suurin piirtein sitten onkin. Equitanassa taas on esillä koko saksalaisen hevosharrastuksen kirjo: on vikeltäjää, klassista, vaellusratsastusta, matkaa, muhkurotuja, miniatyyrihevosia, maastakäsinkoulutusta, ohjasajoa, naksuttajia, muuliharrastajia, temppukouluttajia, terapiaratsastusta, karjalajeja, working equitationia, ihan mitä vaan. Viime kerralla jopa intialaisilla kippurakorvaisilla marwari-hevosilla oli oma messuosastonsa! Lisäksi paikalla on kuuluisia esiintyjiä, viime reissulla bongasin Philippe Karlin ja Gerdt Heuschmanin. Tänä vuonna siellä esiintyvät ainakin Pat Parelli, Christoph Hess, Klaus Balkenhol ja Uta Gräf.
Osasyy tähän meidän kansalliseen niukkuuteen on varmasti harrastajien ja hevosten vähäinen määrä. Saksassa on pari miljoonaa hevosta ja hevosharrastus on todella suosittua. Hevosen pito on siellä halvempaa kuin meillä ja monet tallinpitäjät toimivat (toisinaan hyvinkin hulppeissa) vuokratiloissa. Lisäksi asennemaailma hevosia kohtaan on jotain ihan muuta kuin Suomessa. Viime reissulla ihmettelimme sitä, kuinka hevostallit olivat usein aivan keskellä asutusta ja lantalana toimi pihamaalla oleva läjä kakkaa ja likaisia kuivikkeita. Saksalaisella ratsastuskoulunpitäjällä (120 hevosen talli) oli vaikeuksia ymmärtää kysymystämme hevosten ja lannanhajun haitoista. Hän kuittasi kysymyksen hiukan ihmeissään toteamalla, että tämähän on maaseutua, hevosenhaju ja lanta kuuluvat maaseudulle.
Meillä Suomessa parin kilometrin päässä asutuksesta oleva pressuilla peitetty lanta-auma pellolla ärsyttää ja hiertää naapurisopua, mutta Saksassa maaseudulla (lue: kyläkeskuksessa) se ei näytä häiritsevän naapureita, vaikka välimatkaa lantakasaan on jokusen kymmentä metriä. Heille ei myöskään hevosenlanta ja sen jatkokäsittely ole ongelma. Düsseldorfin liepeillä olevat tallit pääsevät sujuvasti lannasta eroon, koska hollantilaiset hakevat sen itselleen kompostoitavaksi ja ajavat pelloilleen. Kuulemma heti valtioiden yhteisen rajan hollannin puolella on valtavat kompostiaumat, jonne hollantilaiset viljelijät (tai lannanvälittäjät?) kuskaavat ne saksalaisilta talleilta. Ja tiedättekö mitä? Siitä lannasta aika suuri osa on sitä meikäläisten ongelmajätettä eli purulantaa. Holskuille kelpaa sekin, kun täällä meillä nyrpistellään ja suostutaan ajamaan pelloille vain turve- tai olkilantaa.
Hukkakauranpelkohysteriasta en tässä nyt edes viitsisi aloittaa (mutta aloitan kuitenkin). Se kun kuulemma leviää hevosenpaskan mukana pelloille. Sitä vaan olen ihmetellyt, että jos kaura ostetaan viljelijältä A (jolla siis pitäisi olla hukkakauravapaat pellot), syötetään tallinpitäjän B hevosille ja kuskataan takaisin viljelijän A pelloille, niin mistä ihmeestä ne hukkiksen siemenet sinne lantaan ilmestyvät? Ilmeisesti suomalaiset hevoset sikiävät hukkakauransiemeniä. Tähän ihan vaan lisähuomautuksena, että olen itse maanviljelijä ja koulutuksen siihen saanut, ensin ammattikoulutasoisen ja sen jälkeen yliopistotasoisen, eli en nyt tässä ihan kaupunkilaisena ummikkona uumoile. Mutta sitä kyllä ihmettelen, että Saksassa, jossa ollaan äärimmäisen tarkkoja ympäristöasioissa, suhtaudutaan hevonkakkaan luontevasti, kun taas meillä vouhkataan kärpäsistä, esteettisistä haitoista, ravinnevalumista, lannanpolton haitallisuudesta ja ties mistä.
Saksassa ovat muuten valuma-asioissakin olleet meitä fiksumpia: mäkisillä peltoalueilla notkelmiin on tehty valuma-altaita, joihin ravinteet valuvat veden mukana ja joista ne voidaan imeä lietteen mukana taas käyttöön. Altaat näyttivät olevan aivan tavallisia sorapohjaisia kuoppia, Suomessa sellaiset pitäisi todennäköisesti valaa betonista tai päällystää asfaltilla, ympäröidä verkkoaidalla, kattaa lintuverkolla ja vielä laittaa varoituskyltti että HUOM! Hengenvaara! Naurettavin poikkeama muun Euroopan käytännöistä on meidän ikioma lannanpolttokieltomme. Siinä olisi edullinen energianlähde kannattavuusongelmien kanssa painiville talliyrittäjille ja siitä "ongelmallisesta" purulannastakin pääsisi kätevästi eroon. Mutta kun se hiilidioksidi. Itse olen seurannut lietevoimaloiden kehitystä mielenkiinnolla, metaanista kun saisi lämpöenergian lisäksi myös sähköä ja tallin pesuvedetkin tulisi hyödynnettyä lietteen muodostuksessa. Ainakin toistaiseksi metaanivoimalat ovat niin kalliita, että sellaisen rakentamisesta voi vain haaveilla.
No, lanta-asioista takaisin messuihin. Messujen käytössä on kokonainen messukeskus, jossa on 11 eri hallia. Paikalla on kaikki mahdolliset alan toimijat eli rehu- ja varustekauppiaat, tallinrakennustarvikkeita ja palveluita myyvät yritykset, trailerikauppiaat, rotuyhdistykset, lajiyhdistykset, kirjakaupat, siittolat, krääsäkauppiaat, ihan kaikki. Tänä vuonna torstai on western-teemapäivä, jolloin tarjolla on mm.reiningiä, cuttingia sekä klinikkana että kisana ja illalla vielä Parellin live show, jossa on mukana kouluratsastajat Uta Gräf ja Christoph Hess. Jo viime reissulla pisti silmään näkyvä yhteistyö koulutuupparien (sekä saksalaisklassisen että akateemisklassisen) ja narunpyörittäjien välillä. Myös eri lajit ovat löytäneet toisensa, mikä on valtavan hieno juttu. Western-päivänä nähdään Suomessakin vaikuttaneen reining-valmentajan/ratsastajan show, jossa ohjelmatietojen mukaan vertaillaan koulu- ja lännenratsastusta.
Näytösten ja vimmatun shoppailun ohessa käydään syömässä bratwurstia ja kyytipojaksi otetaan tietenkin hefe-weissbieriä. Saksalaiset suhtautuvat omasta mielestään hyvin tiukasti tupakointiin, mutta messujen sulkeuduttua klo 18 ihmiset siirretään ravintola-alueelle odottamaan pääsyä iltanäytöksiin. Saman tien kun isot teräsovet sulkeutuvat alkaa poppi pauhata, kalja virrata ja jengi tupakoi ja bilettää sisällä hallissa. Jos kerran jäykät ja lainkuuliaiset saksalaiset kykenevät moisiin laittomiin irtiottoihin, mutta me täällä Suomessa ei, niin herää kysymys,mikä hitto meidän kulttuurissa on pielessä? Mä olen jo NIIN lähdössä, vaikka reissuun on vielä viikko aikaa.
Osasyy tähän meidän kansalliseen niukkuuteen on varmasti harrastajien ja hevosten vähäinen määrä. Saksassa on pari miljoonaa hevosta ja hevosharrastus on todella suosittua. Hevosen pito on siellä halvempaa kuin meillä ja monet tallinpitäjät toimivat (toisinaan hyvinkin hulppeissa) vuokratiloissa. Lisäksi asennemaailma hevosia kohtaan on jotain ihan muuta kuin Suomessa. Viime reissulla ihmettelimme sitä, kuinka hevostallit olivat usein aivan keskellä asutusta ja lantalana toimi pihamaalla oleva läjä kakkaa ja likaisia kuivikkeita. Saksalaisella ratsastuskoulunpitäjällä (120 hevosen talli) oli vaikeuksia ymmärtää kysymystämme hevosten ja lannanhajun haitoista. Hän kuittasi kysymyksen hiukan ihmeissään toteamalla, että tämähän on maaseutua, hevosenhaju ja lanta kuuluvat maaseudulle.
Meillä Suomessa parin kilometrin päässä asutuksesta oleva pressuilla peitetty lanta-auma pellolla ärsyttää ja hiertää naapurisopua, mutta Saksassa maaseudulla (lue: kyläkeskuksessa) se ei näytä häiritsevän naapureita, vaikka välimatkaa lantakasaan on jokusen kymmentä metriä. Heille ei myöskään hevosenlanta ja sen jatkokäsittely ole ongelma. Düsseldorfin liepeillä olevat tallit pääsevät sujuvasti lannasta eroon, koska hollantilaiset hakevat sen itselleen kompostoitavaksi ja ajavat pelloilleen. Kuulemma heti valtioiden yhteisen rajan hollannin puolella on valtavat kompostiaumat, jonne hollantilaiset viljelijät (tai lannanvälittäjät?) kuskaavat ne saksalaisilta talleilta. Ja tiedättekö mitä? Siitä lannasta aika suuri osa on sitä meikäläisten ongelmajätettä eli purulantaa. Holskuille kelpaa sekin, kun täällä meillä nyrpistellään ja suostutaan ajamaan pelloille vain turve- tai olkilantaa.
Hukkakauranpelkohysteriasta en tässä nyt edes viitsisi aloittaa (mutta aloitan kuitenkin). Se kun kuulemma leviää hevosenpaskan mukana pelloille. Sitä vaan olen ihmetellyt, että jos kaura ostetaan viljelijältä A (jolla siis pitäisi olla hukkakauravapaat pellot), syötetään tallinpitäjän B hevosille ja kuskataan takaisin viljelijän A pelloille, niin mistä ihmeestä ne hukkiksen siemenet sinne lantaan ilmestyvät? Ilmeisesti suomalaiset hevoset sikiävät hukkakauransiemeniä. Tähän ihan vaan lisähuomautuksena, että olen itse maanviljelijä ja koulutuksen siihen saanut, ensin ammattikoulutasoisen ja sen jälkeen yliopistotasoisen, eli en nyt tässä ihan kaupunkilaisena ummikkona uumoile. Mutta sitä kyllä ihmettelen, että Saksassa, jossa ollaan äärimmäisen tarkkoja ympäristöasioissa, suhtaudutaan hevonkakkaan luontevasti, kun taas meillä vouhkataan kärpäsistä, esteettisistä haitoista, ravinnevalumista, lannanpolton haitallisuudesta ja ties mistä.
Saksassa ovat muuten valuma-asioissakin olleet meitä fiksumpia: mäkisillä peltoalueilla notkelmiin on tehty valuma-altaita, joihin ravinteet valuvat veden mukana ja joista ne voidaan imeä lietteen mukana taas käyttöön. Altaat näyttivät olevan aivan tavallisia sorapohjaisia kuoppia, Suomessa sellaiset pitäisi todennäköisesti valaa betonista tai päällystää asfaltilla, ympäröidä verkkoaidalla, kattaa lintuverkolla ja vielä laittaa varoituskyltti että HUOM! Hengenvaara! Naurettavin poikkeama muun Euroopan käytännöistä on meidän ikioma lannanpolttokieltomme. Siinä olisi edullinen energianlähde kannattavuusongelmien kanssa painiville talliyrittäjille ja siitä "ongelmallisesta" purulannastakin pääsisi kätevästi eroon. Mutta kun se hiilidioksidi. Itse olen seurannut lietevoimaloiden kehitystä mielenkiinnolla, metaanista kun saisi lämpöenergian lisäksi myös sähköä ja tallin pesuvedetkin tulisi hyödynnettyä lietteen muodostuksessa. Ainakin toistaiseksi metaanivoimalat ovat niin kalliita, että sellaisen rakentamisesta voi vain haaveilla.
No, lanta-asioista takaisin messuihin. Messujen käytössä on kokonainen messukeskus, jossa on 11 eri hallia. Paikalla on kaikki mahdolliset alan toimijat eli rehu- ja varustekauppiaat, tallinrakennustarvikkeita ja palveluita myyvät yritykset, trailerikauppiaat, rotuyhdistykset, lajiyhdistykset, kirjakaupat, siittolat, krääsäkauppiaat, ihan kaikki. Tänä vuonna torstai on western-teemapäivä, jolloin tarjolla on mm.reiningiä, cuttingia sekä klinikkana että kisana ja illalla vielä Parellin live show, jossa on mukana kouluratsastajat Uta Gräf ja Christoph Hess. Jo viime reissulla pisti silmään näkyvä yhteistyö koulutuupparien (sekä saksalaisklassisen että akateemisklassisen) ja narunpyörittäjien välillä. Myös eri lajit ovat löytäneet toisensa, mikä on valtavan hieno juttu. Western-päivänä nähdään Suomessakin vaikuttaneen reining-valmentajan/ratsastajan show, jossa ohjelmatietojen mukaan vertaillaan koulu- ja lännenratsastusta.
Näytösten ja vimmatun shoppailun ohessa käydään syömässä bratwurstia ja kyytipojaksi otetaan tietenkin hefe-weissbieriä. Saksalaiset suhtautuvat omasta mielestään hyvin tiukasti tupakointiin, mutta messujen sulkeuduttua klo 18 ihmiset siirretään ravintola-alueelle odottamaan pääsyä iltanäytöksiin. Saman tien kun isot teräsovet sulkeutuvat alkaa poppi pauhata, kalja virrata ja jengi tupakoi ja bilettää sisällä hallissa. Jos kerran jäykät ja lainkuuliaiset saksalaiset kykenevät moisiin laittomiin irtiottoihin, mutta me täällä Suomessa ei, niin herää kysymys,mikä hitto meidän kulttuurissa on pielessä? Mä olen jo NIIN lähdössä, vaikka reissuun on vielä viikko aikaa.
maanantaina, maaliskuuta 04, 2013
Uudet tuulet jne..
Oli vanhankin annettava periksi ja vaihdettava modernimpaan blogitemplaattiin. Toivottavasti tämä piristynyt ulkoasu stimuloisi myös allekirjoittaneen kirjoitusaivonystyröitä. Jutunaiheita riittäisi kyllä, mutta aika tuppaa olemaan kortilla. :)
lauantaina, maaliskuuta 02, 2013
Pukittelukuukausi ja Pikkutamman oppivuodet
Hevostelussa pätee sama sääntö kuin laihduttamisessa: kielletty hedelmä on paljon kiinnostavampi kuin sallittu hedelmä. (Ja jos ruotsalaisia feisbuukkaajia on uskominen, hevonenkin on hedelmä.) Kokeilepa joskus kieltää itseltäsi ratsastaminen, esteiden hyppääminen tai maastoilu kokonaan: parin kuukauden kuluttua kihiset innosta päästä haukkaamaan sitä hedelmääsi.
Pidän talvella taukoa ratsastamisesta marras-maaliskuun ajan. Syitä tähän on monia, mutta tärkimmät ovat työkiireet ja terveys. Tunsin monta talvea kauheaa syyllisyyttä siitä, etten ehtinyt tai pystynyt ratsastamaan tavoitteellisesti. Sitten eräänä syksynä sain tarpeekseni ja päätin, että tänä talvena en ratsasta lainkaan. Yllättäen hevoset olivat vielä keväällä hengissä (koska eihän niitä voi jättää liikuttamatta, eihän?) ja mikä parasta, minulla oli aivan hirveä hinku hevosen selkään. Vielä kummallisempaa oli, että oma ratsastustaito oli parantunut talven aikana vaikka en ollut ollut hevosen selässä neljään kuukauteen. Mitä kauemmin olin ollut ratsastamatta, sitä enemmän ajattelin sitä. Työmatkoilla harjoittelin laukanvaihtoa istuessani autossa. Illalla nukkumaan mentyäni suunnittelin treeni- tai koulutusohjelmia hevosilleni. Luin kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää ja tilailin hevoskirjoja ulkomailta. Maaliskuussa into päästä hevosen selkään oli ihan mahdottoman kova. Ja koska olin työstänyt ratsastusta päässäni koko talven ajan, olin samalla ratkaissut joitain ongelmia, jotka vielä syksyllä olivat olleet isoja ja vaikeita. Latenttia oppimista parhaimmillaan!
Tässä vaiheessa lukija varmaankin miettii, että entäs ne hevoset? Mitä niille tapahtui talven aikana? No, ensinnäkin ne lihoivat, kukin perskohtaisen silavoitumistaipumuksensa mukaisesti. Yllättävää kyllä, lihakset eivät olleet kadonneet mihinkään, ainoastaan työmoraali. Sen vuoksi maaliskuu on minun kalenterissani pukittelukuukausi. Yleensä hevoset tottuvat parissa viikossa (eli käytännössä 3-5 ratsastuskerrasta) taas työntekoon ja se pukittelu plus muu pelleily jää pois ihan itsekseen. Pari hevosistani on luonteeltaan sellaisia, että käsittelyn väheneminen tekee niistä ihan villihevosia.
Näihin aikoihin vuodesta alan yleensä olla suhteellisen kypsä villihevosten käytökseen, ja sormeni oikein syyhyävät päästä työstämään niitä pyörössä tai kentällä. Lempipoika ja Keikkutamma ovat helppoja tapauksia, koska niillä molemmilla on sen verran järkeä päässä luonnostaan, että ymmärtävät olevansa kesyhevosia. Kaunispoika rämettyy jo viikossa ja on sen jälkeen pelkkää kohellusta ja poukkoilua, mutta toisaalta se on aika helppo palauttaa ruotuun. Kaksikymmentäkaksivuotias Kilttitamma taantuu tauon aikana notkoselkäiseksi ja pinkeäksi pallosilmäksi, joka vähän väliä yrittää liueta ratsastajan alta takertumalla maahan tai pomppimalla paikoillaan. Tämän talven erikoisuuksiin on kuulunut myös aivan uusi liike, keuliminen. Olen viimeksi nähnyt sen nostavan etupäätään ilmaan hmm... vuonna 2000 ehkä? Muutaman ratsastuskerran jälkeen se on kuitenkin taas ihanan matala, hidas ja litteä, joten en jaksa noteerata näitä sen villihevospuuhia.
Pikkutamma on tällä haavaa sellaisessa vaiheessa, että sen ratsastaminen pienen tauon jälkeen ei ole mikään juttu. Asia jolle tuuletan ihan voittajana, koska se on ollut ehkä vaikeimmin motivoitavissa oleva otus ikinä. Sen mielestä ihmiset on niin ihania ja se niin rrrrakastaa niitä kaikkia (paitsi kengittäjää ja eläinlääkäriä, mutta se sallittakoon), kunhan ymmärtävät pysytelä maanpinnan tasolla eivätkä yritä kammeta kyytiin. Ja jos nyt välttämättä kampeavat itsensä sinne kyytiin, niin ainakaan yhteistyötä ei sitten tehdä. Tämän hevosen vuoksi meinasin aikoinaan lopettaa ratsastamisen kokonaan. Ainoa hevonen ikinä, jonka olisin hetkittäin halunnut pätkiä hengiltä kakkosnelosella.
No, kakkosnelosta ei siihen hätään onneksi löytynyt, joten kurmootin kotona ihmisperhettä (johonkinhan se raivo piti kanavoida!) ja yritin ratkaista minun ja Pikkutamman väliset ongelmat jollain muulla tapaa. Kyse ei ollut yhdestä eikä kahdesta ongelmasta, vaan niitä oli pahimmillaan leegio. Meillä oli muutaman vuoden sisällä jotakuinkin jokainen kirjallisuudessa tahi perimätietona kuvailtu ratsastukseen liittyvä käytösongelma. Maahanheittäytyminen ratsastaja selässä taisi olla ainoa, joka puuttui listalta. Se saattoi yhtäkkiä keksiä, ettei käänny ratsastaja selässä vasemmalle. Ollenkaan. Tai sitten se meni kiitoravia pitkin kenttää peruuttamalla, ohjattavuus nolla. Paitsi että sillä itsellä oli kyllä selkeä käsitys siitä, mihin ollaan menossa: kohti ojaa, koska jossain vaiheessa ojaanputoamista ja sieltä ylös könyämistä se sai pohkeen irti kyljestä nanosekunniksi, mikä riitti palkinnoksi. Raivospinit olivat sen suosikkeja, niiden kanssa juoni eteni suurinpiirtein näin: kartoitetaan jäiset kohdat kentästä. Viedään ratsastaja liukkaalle. Aletaan spinnata vimmatusti jompaan kumpaan suuntaan (kierosnopeus noin 1000 RPM). Jos tyyppi keikkuu vielä selässä minuutin päästä, vaihdetaan suuntaa lennossa. Tässä lajissa se kehittyi varsin ovelaksi; se nimittäin alkoi suosia jääläikkiä, jotka olivat ojan vieressä. Sitten vaan otettiin se peruuttamisesta tuttu ojalla uhkailu käyttöön, ja saatiin taas se nanosekunnin paineenpoisto palkinnoksi. Laukkaaminen oli myös metka laji: ensin aloitettiin mukava, rullaava laukka. Tuuditettiin ratsastaja valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Sitten napautettiin yhtäkkiä selkä notkolle ja pää taivaisiin. Napautus irroitti ratsastajan istunnan (se nanosekunti!), jolloin voitiin ampua eteen kakssataa lasissa. Ja tämä kaikki viivasuorin takakinterein, jolloin ratsastaja joutui kakomaan munuaisiaan kurkkutorvesta ja kärsi vielä seuraavat kolme viikkoa jäätävästä noidannuoli-iskias-yhdistelmästä. Ja ihan vaan lisätiedoksi, että hevonen oli maasta käsin koko ajan oikein mukava ja toimi esim. pyöröaitauksessa tai juoksuttaessa kuin enkeli.
Ja niin siinä sitten kävi samoin kuin Kiltintamman kanssakin aikoinaan, että ikä teki tehtävänsä. Pikkutamma seurasi emänsä kavionjälkiä ja muuttui aivan samassa aikataulussa kuin sekin. 7-vuotiaana se oli vielä kauhea, mutta suunta alkoi olla jo parempaan. 10-vuotiaana alkoi ratsastaminen olemaan jo melko turvallista, 12-vuotiaana siitä saattoi jopa hetkittäin nauttia. Nyt 15-vuotiaana on oikein mukava. Parasta tässä on, että vihdoinkin se toimii kuten perushevonen, by the book. Tiedättehän, kun esim. laittaa vasemman pohkeen kiinni niin hevonen reagoi vasempaan pohkeeseen eikä auringonpilkkujen määrään? Tai että laukassa voi koota pohkeella ilman että hevonen saa siitä pukittelukohtausta, ryntää perse länässä etuoikealle tai jää pomppimaan paikoilleen kintut suorina. Ihmeellisintä tässä on, että en ole kertaakaan pudonnut sen selästä. Pitkistä kintuista on yllättävän paljon hyötyä, kun pitää takertua teutaroivaan hevoseen.
Yksikään toinen hevonen ei ole ollut yhtä vaikea, mutta eivätpä ne myöskään ole opettaneet yhtä paljon. Pikkutamma osoitti minulle silloin aikoinaan hyvin selvästi omat rajoitukseni. Ja kun sen kanssa ei väkivallalla pärjännyt yhtään sen paremmin, oli pakko opetella itse paremmaksi ratsastajaksi ja yritettävä porautua sen ajatuksiin, keksiä mikä sitä motivoi. Tietenkin jos olisin ollut silloin fiksu, olisin myynyt sen pois ja ratsastanut muilla, kivemmilla ja helpommilla hevosillani. Mutta... mitä haastetta siinä nyt olisi ollut?
Pidän talvella taukoa ratsastamisesta marras-maaliskuun ajan. Syitä tähän on monia, mutta tärkimmät ovat työkiireet ja terveys. Tunsin monta talvea kauheaa syyllisyyttä siitä, etten ehtinyt tai pystynyt ratsastamaan tavoitteellisesti. Sitten eräänä syksynä sain tarpeekseni ja päätin, että tänä talvena en ratsasta lainkaan. Yllättäen hevoset olivat vielä keväällä hengissä (koska eihän niitä voi jättää liikuttamatta, eihän?) ja mikä parasta, minulla oli aivan hirveä hinku hevosen selkään. Vielä kummallisempaa oli, että oma ratsastustaito oli parantunut talven aikana vaikka en ollut ollut hevosen selässä neljään kuukauteen. Mitä kauemmin olin ollut ratsastamatta, sitä enemmän ajattelin sitä. Työmatkoilla harjoittelin laukanvaihtoa istuessani autossa. Illalla nukkumaan mentyäni suunnittelin treeni- tai koulutusohjelmia hevosilleni. Luin kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää ja tilailin hevoskirjoja ulkomailta. Maaliskuussa into päästä hevosen selkään oli ihan mahdottoman kova. Ja koska olin työstänyt ratsastusta päässäni koko talven ajan, olin samalla ratkaissut joitain ongelmia, jotka vielä syksyllä olivat olleet isoja ja vaikeita. Latenttia oppimista parhaimmillaan!
Tässä vaiheessa lukija varmaankin miettii, että entäs ne hevoset? Mitä niille tapahtui talven aikana? No, ensinnäkin ne lihoivat, kukin perskohtaisen silavoitumistaipumuksensa mukaisesti. Yllättävää kyllä, lihakset eivät olleet kadonneet mihinkään, ainoastaan työmoraali. Sen vuoksi maaliskuu on minun kalenterissani pukittelukuukausi. Yleensä hevoset tottuvat parissa viikossa (eli käytännössä 3-5 ratsastuskerrasta) taas työntekoon ja se pukittelu plus muu pelleily jää pois ihan itsekseen. Pari hevosistani on luonteeltaan sellaisia, että käsittelyn väheneminen tekee niistä ihan villihevosia.
Näihin aikoihin vuodesta alan yleensä olla suhteellisen kypsä villihevosten käytökseen, ja sormeni oikein syyhyävät päästä työstämään niitä pyörössä tai kentällä. Lempipoika ja Keikkutamma ovat helppoja tapauksia, koska niillä molemmilla on sen verran järkeä päässä luonnostaan, että ymmärtävät olevansa kesyhevosia. Kaunispoika rämettyy jo viikossa ja on sen jälkeen pelkkää kohellusta ja poukkoilua, mutta toisaalta se on aika helppo palauttaa ruotuun. Kaksikymmentäkaksivuotias Kilttitamma taantuu tauon aikana notkoselkäiseksi ja pinkeäksi pallosilmäksi, joka vähän väliä yrittää liueta ratsastajan alta takertumalla maahan tai pomppimalla paikoillaan. Tämän talven erikoisuuksiin on kuulunut myös aivan uusi liike, keuliminen. Olen viimeksi nähnyt sen nostavan etupäätään ilmaan hmm... vuonna 2000 ehkä? Muutaman ratsastuskerran jälkeen se on kuitenkin taas ihanan matala, hidas ja litteä, joten en jaksa noteerata näitä sen villihevospuuhia.
Pikkutamma on tällä haavaa sellaisessa vaiheessa, että sen ratsastaminen pienen tauon jälkeen ei ole mikään juttu. Asia jolle tuuletan ihan voittajana, koska se on ollut ehkä vaikeimmin motivoitavissa oleva otus ikinä. Sen mielestä ihmiset on niin ihania ja se niin rrrrakastaa niitä kaikkia (paitsi kengittäjää ja eläinlääkäriä, mutta se sallittakoon), kunhan ymmärtävät pysytelä maanpinnan tasolla eivätkä yritä kammeta kyytiin. Ja jos nyt välttämättä kampeavat itsensä sinne kyytiin, niin ainakaan yhteistyötä ei sitten tehdä. Tämän hevosen vuoksi meinasin aikoinaan lopettaa ratsastamisen kokonaan. Ainoa hevonen ikinä, jonka olisin hetkittäin halunnut pätkiä hengiltä kakkosnelosella.
No, kakkosnelosta ei siihen hätään onneksi löytynyt, joten kurmootin kotona ihmisperhettä (johonkinhan se raivo piti kanavoida!) ja yritin ratkaista minun ja Pikkutamman väliset ongelmat jollain muulla tapaa. Kyse ei ollut yhdestä eikä kahdesta ongelmasta, vaan niitä oli pahimmillaan leegio. Meillä oli muutaman vuoden sisällä jotakuinkin jokainen kirjallisuudessa tahi perimätietona kuvailtu ratsastukseen liittyvä käytösongelma. Maahanheittäytyminen ratsastaja selässä taisi olla ainoa, joka puuttui listalta. Se saattoi yhtäkkiä keksiä, ettei käänny ratsastaja selässä vasemmalle. Ollenkaan. Tai sitten se meni kiitoravia pitkin kenttää peruuttamalla, ohjattavuus nolla. Paitsi että sillä itsellä oli kyllä selkeä käsitys siitä, mihin ollaan menossa: kohti ojaa, koska jossain vaiheessa ojaanputoamista ja sieltä ylös könyämistä se sai pohkeen irti kyljestä nanosekunniksi, mikä riitti palkinnoksi. Raivospinit olivat sen suosikkeja, niiden kanssa juoni eteni suurinpiirtein näin: kartoitetaan jäiset kohdat kentästä. Viedään ratsastaja liukkaalle. Aletaan spinnata vimmatusti jompaan kumpaan suuntaan (kierosnopeus noin 1000 RPM). Jos tyyppi keikkuu vielä selässä minuutin päästä, vaihdetaan suuntaa lennossa. Tässä lajissa se kehittyi varsin ovelaksi; se nimittäin alkoi suosia jääläikkiä, jotka olivat ojan vieressä. Sitten vaan otettiin se peruuttamisesta tuttu ojalla uhkailu käyttöön, ja saatiin taas se nanosekunnin paineenpoisto palkinnoksi. Laukkaaminen oli myös metka laji: ensin aloitettiin mukava, rullaava laukka. Tuuditettiin ratsastaja valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Sitten napautettiin yhtäkkiä selkä notkolle ja pää taivaisiin. Napautus irroitti ratsastajan istunnan (se nanosekunti!), jolloin voitiin ampua eteen kakssataa lasissa. Ja tämä kaikki viivasuorin takakinterein, jolloin ratsastaja joutui kakomaan munuaisiaan kurkkutorvesta ja kärsi vielä seuraavat kolme viikkoa jäätävästä noidannuoli-iskias-yhdistelmästä. Ja ihan vaan lisätiedoksi, että hevonen oli maasta käsin koko ajan oikein mukava ja toimi esim. pyöröaitauksessa tai juoksuttaessa kuin enkeli.
Ja niin siinä sitten kävi samoin kuin Kiltintamman kanssakin aikoinaan, että ikä teki tehtävänsä. Pikkutamma seurasi emänsä kavionjälkiä ja muuttui aivan samassa aikataulussa kuin sekin. 7-vuotiaana se oli vielä kauhea, mutta suunta alkoi olla jo parempaan. 10-vuotiaana alkoi ratsastaminen olemaan jo melko turvallista, 12-vuotiaana siitä saattoi jopa hetkittäin nauttia. Nyt 15-vuotiaana on oikein mukava. Parasta tässä on, että vihdoinkin se toimii kuten perushevonen, by the book. Tiedättehän, kun esim. laittaa vasemman pohkeen kiinni niin hevonen reagoi vasempaan pohkeeseen eikä auringonpilkkujen määrään? Tai että laukassa voi koota pohkeella ilman että hevonen saa siitä pukittelukohtausta, ryntää perse länässä etuoikealle tai jää pomppimaan paikoilleen kintut suorina. Ihmeellisintä tässä on, että en ole kertaakaan pudonnut sen selästä. Pitkistä kintuista on yllättävän paljon hyötyä, kun pitää takertua teutaroivaan hevoseen.
Yksikään toinen hevonen ei ole ollut yhtä vaikea, mutta eivätpä ne myöskään ole opettaneet yhtä paljon. Pikkutamma osoitti minulle silloin aikoinaan hyvin selvästi omat rajoitukseni. Ja kun sen kanssa ei väkivallalla pärjännyt yhtään sen paremmin, oli pakko opetella itse paremmaksi ratsastajaksi ja yritettävä porautua sen ajatuksiin, keksiä mikä sitä motivoi. Tietenkin jos olisin ollut silloin fiksu, olisin myynyt sen pois ja ratsastanut muilla, kivemmilla ja helpommilla hevosillani. Mutta... mitä haastetta siinä nyt olisi ollut?
torstaina, kesäkuuta 28, 2012
Rakas Puutarhatuolini
Eläinten koulutus tuottaa välillä hupaisia sivutuotteita. Vaikka kuinka suunnittelisi koulutustilanteen edeltäkäsin, saattaa koulutettava eläin oppiakin jotain ihan muuta kuin alunperin oli tarkoitus. Viimeisin tällainen sivujuonne on Keikkuvarsan kiinteä ja lämmin suhde valkoiseen puutarhatuoliin.
Aloitin Keikun ratsukoulutuksen samalla tavalla kuin aina ennenkin olen homman tehnyt, eli tein paljon asioita maasta käsin ennen selkäännousua. Siedätin sen kahiseville ja selän päällä keikkuville asioille, ohjasajoin sitä pyörössä pitkillä liinoilla, totutin satulaan ja opetin kääntävät ohjasavut vieressä kävellen. Ensimmäinen selkäännousu tehtiin muoviselta puutarhatuolilta paljaaseen selkään. Sen jälkeen totuteltiin selkäännousuun ja alastuloon ilman satulaa, ja kun se oli ihan jees juttu eikä aiheuttanut jännittymistä, lisättiin satula sinne väliin. Valkoinen puutarhatuoli oli koko ajan kuvioissa mukana, ja Keikku oppikin jo ensimmäisellä kerralla asettumaan itse oikeaan paikkaan tuolin viereen. Kaikki tämä siis pyöröaitauksen turvallisten seinien sisäpuolella.
Viime viikolla otin taas Keikun pitkästä aikaa käsittelyyn, ja tajusin vasta kentälle kävellessä että pyöröaitaus olikin varattu. Se on nyt Epsanjanruunan turvatarhana, koska se mokoma ei pysy pelkissä langoissa. Laiskana ihmisenä en enää jaksanut lähteä siirtämään Espanjanruunaa, joten ajattelin että hoidetaan ne selkäännousuhommat nyt sitten ekaa kertaa isolla kentällä. Hain valkoisen tuolin ja Keikku asettui sen viereen hyvin rauhallisena ja itsevarmana. Nousin selkään ja tulin alas muutaman kerran (koska edellisestä kerrasta on kulunut niin pitkä aika, että ajattelin sen tarvitsevan hiukan kertausta). Se ei ollut moinaskaan, vaan seisoi silmät tyytyväisinä viiruina tuolin vieressä minun harrastaessa eestaasjumppaani. Tämän jälkeen kävelytin sitä kentällä hetken aikaa (jotta sen mahdollisesti kohonneet stressihormonitasot palautuisivat normaaliksi) ja vein sen taas tuolin viereen.
Nousin selkään ja odotin, että se rentoutuisi, ja pyysin sitä liikkeelle. Ohjaaminen on vielä aikamoista hapuilua, joten kiemurtelimme tuolin lähellä ja vähän kauempanakin. Aina, kun etäännyimme liian kauaksi tuolista (n. 10 m eli yli sen etäisyyden, mikä aikaisemmin oli ollut pyöröaitauksessa uralta keskellä olevalle tuolille) Keikku jännittyi hiukan, joten palautin sen lähemmäksi tuolia ja se rentoutui. Pikkuhiljaa kasvatimme napanuoraa ja lopussa haahuilimme rentona peräti 15 metrin päässä tuolista. Aikaisemmat pyörössä aloittamani hevoset ovat liittäneet kokemansa raukeanrauhallisen olotilan pyöröaitaukseen, mutta Keikku näyttää liittävän sen (myös?) valkoiseen puutarhatuoliin. Keikun reaktiivisuuden tähden olen ollut sen kanssa tässä selkäännousuasiassa paljon huolellisempi kuin yleensä, joten ilmeisesti tuoli on sivutuotteena muuttunut rauhoittavaksi ärsykkeeksi. Enpä olisi tätäkään huomannut, jos olisin toiminut kuten aikaisemmin, eli noussut pyörössä selkään ja ratsastanut sieltä ulos vasta, kun hevonen on täysin rento ratsastaja selässään ja ohjaus toimii edes välttävästi. Siinä vaiheessa nimittäin hevosen itsevarmuus ratsastaja selässä on jo niin hyvä, ettei se enää kaipaa pyöröaitauksen turvaa.
Mietin tietenkin heti, miten voisin hyödyntää Keikun koulutuksessa tätä vasta ilmennyttä kiintymystä valkoiseen muovituoliin. Kentällä olevaan toiseen samanlaiseen tuoliin Keikku ei ainakaan nyt kiinnittänyt mitään huomiota, mikä on positiivinen juttu. Keikun isoäiti Kilttitamma nimittäin epäilee kaikkien kentän läheisyydessä olevien muovituolien olevan paikalla tappoaikeissa: nehän ilmiselvästi vaanivat, koska ovat paikoillaan. Lisäksi sen mielestä yksinäinen tuoli on vaarallisempi asia kuin lauma tuoleja. Länkkärikisoissa tuomarit istuvat aika usein samanlaisilla valkoisilla muovituoleilla, joten Keikku ei tulevaisuudessa todennäköisesti pelkää ainakaan tuomaria.
Aloitin Keikun ratsukoulutuksen samalla tavalla kuin aina ennenkin olen homman tehnyt, eli tein paljon asioita maasta käsin ennen selkäännousua. Siedätin sen kahiseville ja selän päällä keikkuville asioille, ohjasajoin sitä pyörössä pitkillä liinoilla, totutin satulaan ja opetin kääntävät ohjasavut vieressä kävellen. Ensimmäinen selkäännousu tehtiin muoviselta puutarhatuolilta paljaaseen selkään. Sen jälkeen totuteltiin selkäännousuun ja alastuloon ilman satulaa, ja kun se oli ihan jees juttu eikä aiheuttanut jännittymistä, lisättiin satula sinne väliin. Valkoinen puutarhatuoli oli koko ajan kuvioissa mukana, ja Keikku oppikin jo ensimmäisellä kerralla asettumaan itse oikeaan paikkaan tuolin viereen. Kaikki tämä siis pyöröaitauksen turvallisten seinien sisäpuolella.
Viime viikolla otin taas Keikun pitkästä aikaa käsittelyyn, ja tajusin vasta kentälle kävellessä että pyöröaitaus olikin varattu. Se on nyt Epsanjanruunan turvatarhana, koska se mokoma ei pysy pelkissä langoissa. Laiskana ihmisenä en enää jaksanut lähteä siirtämään Espanjanruunaa, joten ajattelin että hoidetaan ne selkäännousuhommat nyt sitten ekaa kertaa isolla kentällä. Hain valkoisen tuolin ja Keikku asettui sen viereen hyvin rauhallisena ja itsevarmana. Nousin selkään ja tulin alas muutaman kerran (koska edellisestä kerrasta on kulunut niin pitkä aika, että ajattelin sen tarvitsevan hiukan kertausta). Se ei ollut moinaskaan, vaan seisoi silmät tyytyväisinä viiruina tuolin vieressä minun harrastaessa eestaasjumppaani. Tämän jälkeen kävelytin sitä kentällä hetken aikaa (jotta sen mahdollisesti kohonneet stressihormonitasot palautuisivat normaaliksi) ja vein sen taas tuolin viereen.
Nousin selkään ja odotin, että se rentoutuisi, ja pyysin sitä liikkeelle. Ohjaaminen on vielä aikamoista hapuilua, joten kiemurtelimme tuolin lähellä ja vähän kauempanakin. Aina, kun etäännyimme liian kauaksi tuolista (n. 10 m eli yli sen etäisyyden, mikä aikaisemmin oli ollut pyöröaitauksessa uralta keskellä olevalle tuolille) Keikku jännittyi hiukan, joten palautin sen lähemmäksi tuolia ja se rentoutui. Pikkuhiljaa kasvatimme napanuoraa ja lopussa haahuilimme rentona peräti 15 metrin päässä tuolista. Aikaisemmat pyörössä aloittamani hevoset ovat liittäneet kokemansa raukeanrauhallisen olotilan pyöröaitaukseen, mutta Keikku näyttää liittävän sen (myös?) valkoiseen puutarhatuoliin. Keikun reaktiivisuuden tähden olen ollut sen kanssa tässä selkäännousuasiassa paljon huolellisempi kuin yleensä, joten ilmeisesti tuoli on sivutuotteena muuttunut rauhoittavaksi ärsykkeeksi. Enpä olisi tätäkään huomannut, jos olisin toiminut kuten aikaisemmin, eli noussut pyörössä selkään ja ratsastanut sieltä ulos vasta, kun hevonen on täysin rento ratsastaja selässään ja ohjaus toimii edes välttävästi. Siinä vaiheessa nimittäin hevosen itsevarmuus ratsastaja selässä on jo niin hyvä, ettei se enää kaipaa pyöröaitauksen turvaa.
Mietin tietenkin heti, miten voisin hyödyntää Keikun koulutuksessa tätä vasta ilmennyttä kiintymystä valkoiseen muovituoliin. Kentällä olevaan toiseen samanlaiseen tuoliin Keikku ei ainakaan nyt kiinnittänyt mitään huomiota, mikä on positiivinen juttu. Keikun isoäiti Kilttitamma nimittäin epäilee kaikkien kentän läheisyydessä olevien muovituolien olevan paikalla tappoaikeissa: nehän ilmiselvästi vaanivat, koska ovat paikoillaan. Lisäksi sen mielestä yksinäinen tuoli on vaarallisempi asia kuin lauma tuoleja. Länkkärikisoissa tuomarit istuvat aika usein samanlaisilla valkoisilla muovituoleilla, joten Keikku ei tulevaisuudessa todennäköisesti pelkää ainakaan tuomaria.
sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2012
Oppiminen on helppoa, opettaminen vaikeaa
Olen tässä viime aikoina joutunut pohtimaan ratsastuksen opetusta aika paljon oppilaan näkökulmasta. Käytännössä tunteja pitäessäni joudun yleensä keskittymään eniten hevoseen, koska kilpailevat oppilaani ovat ratsastuksellisesti jo sillä tasolla, että osaavat hallita kehonsa ja tarvitsevat lähinnä vinkkejä hienosäätöön tai hevosen päänsisäisten asioiden muokkaamiseen. Myös monet tätiratsastajistani ottavat minulta tunteja hevosen vuoksi, yleensä kyseessä on kouluhinkkaamiseen lopen kyllästynyt eläin, joka ei enää halua liikkua eteen edes raipan avulla. Toinen vaihtoehto on hevonen, joka liikkuu liikaa, ts. painelee menemään päin kuolainta tikittävässä ylitempossa, eikä kuuntele ratsastajaa lainkaan. Yllämainituissa tapauksissa ensisijainen tehtäväni on opettaa hevoselle asia uudestaan siten, että se tekee sen oikein ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Tapauksesta riippuen muokataan samanaikaisesti tai heti sen jälkeen ratsastajan istuntaa ja apujen käyttöä hevoselle selkeämmäksi ja miellyttävämmäksi.
Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.
Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim. Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.
Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.
Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.
Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.
Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.
Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?
Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.
Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.
Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.
Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim. Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.
Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.
Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.
Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.
Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.
Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?
Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.
Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)