Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pikkutamma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pikkutamma. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, maaliskuuta 02, 2013

Pukittelukuukausi ja Pikkutamman oppivuodet

Hevostelussa pätee sama sääntö kuin laihduttamisessa: kielletty hedelmä on paljon kiinnostavampi kuin sallittu hedelmä. (Ja jos ruotsalaisia feisbuukkaajia on uskominen, hevonenkin on hedelmä.)  Kokeilepa joskus kieltää itseltäsi ratsastaminen, esteiden hyppääminen tai maastoilu kokonaan: parin kuukauden kuluttua kihiset innosta päästä haukkaamaan sitä hedelmääsi.

Pidän talvella taukoa ratsastamisesta marras-maaliskuun ajan. Syitä tähän on monia, mutta tärkimmät ovat työkiireet ja terveys. Tunsin monta talvea kauheaa syyllisyyttä siitä, etten ehtinyt tai pystynyt ratsastamaan tavoitteellisesti. Sitten eräänä syksynä sain tarpeekseni ja päätin, että tänä talvena en ratsasta lainkaan. Yllättäen hevoset olivat vielä keväällä hengissä (koska eihän niitä voi jättää liikuttamatta, eihän?) ja mikä parasta, minulla oli aivan hirveä hinku hevosen selkään. Vielä kummallisempaa oli, että oma ratsastustaito oli parantunut talven aikana vaikka en ollut ollut hevosen selässä neljään kuukauteen. Mitä kauemmin olin ollut ratsastamatta, sitä enemmän ajattelin sitä. Työmatkoilla harjoittelin laukanvaihtoa istuessani autossa. Illalla nukkumaan mentyäni suunnittelin treeni- tai koulutusohjelmia hevosilleni. Luin kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää ja tilailin hevoskirjoja ulkomailta. Maaliskuussa into päästä hevosen selkään oli ihan mahdottoman kova. Ja koska olin työstänyt ratsastusta päässäni koko talven ajan, olin samalla ratkaissut joitain ongelmia, jotka vielä syksyllä olivat olleet isoja ja vaikeita. Latenttia oppimista parhaimmillaan!

Tässä vaiheessa lukija varmaankin miettii, että entäs ne hevoset? Mitä niille tapahtui talven aikana? No, ensinnäkin ne lihoivat, kukin perskohtaisen silavoitumistaipumuksensa mukaisesti. Yllättävää kyllä, lihakset eivät olleet kadonneet mihinkään, ainoastaan työmoraali. Sen vuoksi maaliskuu on minun kalenterissani pukittelukuukausi. Yleensä hevoset tottuvat parissa viikossa (eli käytännössä 3-5 ratsastuskerrasta) taas työntekoon ja se pukittelu plus muu pelleily jää pois ihan itsekseen. Pari hevosistani on luonteeltaan sellaisia, että käsittelyn väheneminen tekee niistä ihan villihevosia.

Näihin aikoihin vuodesta alan yleensä olla suhteellisen kypsä villihevosten käytökseen, ja sormeni oikein syyhyävät päästä työstämään niitä pyörössä tai kentällä. Lempipoika ja Keikkutamma ovat helppoja tapauksia, koska niillä molemmilla on sen verran järkeä päässä luonnostaan, että ymmärtävät olevansa kesyhevosia. Kaunispoika rämettyy jo viikossa ja on sen jälkeen pelkkää kohellusta ja poukkoilua, mutta toisaalta se on aika helppo palauttaa ruotuun. Kaksikymmentäkaksivuotias Kilttitamma taantuu tauon aikana notkoselkäiseksi ja pinkeäksi pallosilmäksi, joka vähän väliä yrittää liueta ratsastajan alta takertumalla maahan tai pomppimalla paikoillaan. Tämän talven erikoisuuksiin on kuulunut myös aivan uusi liike, keuliminen. Olen viimeksi nähnyt sen nostavan etupäätään ilmaan hmm... vuonna 2000 ehkä? Muutaman ratsastuskerran jälkeen se on kuitenkin taas ihanan matala, hidas ja litteä, joten en jaksa noteerata näitä sen villihevospuuhia.

Pikkutamma on tällä haavaa sellaisessa vaiheessa, että sen ratsastaminen pienen tauon jälkeen ei ole mikään juttu. Asia jolle tuuletan ihan voittajana, koska se on ollut ehkä vaikeimmin motivoitavissa oleva otus ikinä. Sen mielestä ihmiset on niin ihania ja se niin rrrrakastaa niitä kaikkia (paitsi kengittäjää ja eläinlääkäriä, mutta se sallittakoon), kunhan ymmärtävät pysytelä maanpinnan tasolla eivätkä yritä kammeta kyytiin. Ja jos nyt välttämättä kampeavat itsensä sinne kyytiin, niin ainakaan yhteistyötä ei sitten tehdä. Tämän hevosen vuoksi meinasin aikoinaan lopettaa ratsastamisen kokonaan. Ainoa hevonen ikinä, jonka olisin hetkittäin halunnut pätkiä hengiltä kakkosnelosella.

No, kakkosnelosta ei siihen hätään onneksi löytynyt, joten kurmootin kotona ihmisperhettä (johonkinhan se raivo piti kanavoida!) ja yritin ratkaista minun ja Pikkutamman väliset ongelmat jollain muulla tapaa. Kyse ei ollut yhdestä eikä kahdesta ongelmasta, vaan niitä oli pahimmillaan leegio. Meillä oli muutaman vuoden sisällä jotakuinkin jokainen kirjallisuudessa tahi perimätietona kuvailtu ratsastukseen liittyvä käytösongelma. Maahanheittäytyminen ratsastaja selässä taisi olla ainoa, joka puuttui listalta. Se saattoi yhtäkkiä keksiä, ettei käänny ratsastaja selässä vasemmalle. Ollenkaan. Tai sitten se meni kiitoravia pitkin kenttää peruuttamalla, ohjattavuus nolla. Paitsi että sillä itsellä oli kyllä selkeä käsitys siitä, mihin ollaan menossa: kohti ojaa, koska jossain vaiheessa ojaanputoamista ja sieltä ylös könyämistä se sai pohkeen irti kyljestä nanosekunniksi, mikä riitti palkinnoksi. Raivospinit olivat sen suosikkeja, niiden kanssa juoni eteni suurinpiirtein näin: kartoitetaan jäiset kohdat kentästä. Viedään ratsastaja liukkaalle. Aletaan spinnata vimmatusti jompaan kumpaan suuntaan (kierosnopeus noin 1000 RPM). Jos tyyppi keikkuu vielä selässä minuutin päästä, vaihdetaan suuntaa lennossa. Tässä lajissa se kehittyi varsin ovelaksi; se nimittäin alkoi suosia jääläikkiä, jotka olivat ojan vieressä. Sitten vaan otettiin se peruuttamisesta tuttu ojalla uhkailu käyttöön, ja saatiin taas se nanosekunnin paineenpoisto palkinnoksi. Laukkaaminen oli myös metka laji: ensin aloitettiin mukava, rullaava laukka. Tuuditettiin ratsastaja valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Sitten napautettiin yhtäkkiä selkä notkolle ja pää taivaisiin. Napautus irroitti ratsastajan istunnan (se nanosekunti!), jolloin voitiin ampua eteen kakssataa lasissa. Ja tämä kaikki viivasuorin takakinterein, jolloin ratsastaja joutui kakomaan munuaisiaan kurkkutorvesta ja kärsi vielä seuraavat kolme viikkoa jäätävästä noidannuoli-iskias-yhdistelmästä. Ja ihan vaan lisätiedoksi, että hevonen oli maasta käsin koko ajan oikein mukava ja toimi esim. pyöröaitauksessa tai juoksuttaessa kuin enkeli.

Ja niin siinä sitten kävi samoin kuin Kiltintamman kanssakin aikoinaan, että ikä teki tehtävänsä. Pikkutamma seurasi emänsä kavionjälkiä ja muuttui aivan samassa aikataulussa kuin sekin. 7-vuotiaana se oli vielä kauhea, mutta suunta alkoi olla jo parempaan. 10-vuotiaana alkoi ratsastaminen olemaan jo melko turvallista, 12-vuotiaana siitä saattoi jopa hetkittäin nauttia. Nyt 15-vuotiaana on oikein mukava. Parasta tässä on, että vihdoinkin se toimii kuten perushevonen, by the book. Tiedättehän, kun esim. laittaa vasemman pohkeen kiinni niin hevonen reagoi vasempaan pohkeeseen eikä auringonpilkkujen määrään? Tai että laukassa voi koota pohkeella ilman että hevonen saa siitä pukittelukohtausta, ryntää perse länässä etuoikealle tai jää pomppimaan paikoilleen kintut suorina. Ihmeellisintä tässä on, että en ole kertaakaan pudonnut sen selästä. Pitkistä kintuista on yllättävän paljon hyötyä, kun pitää takertua teutaroivaan hevoseen.

Yksikään toinen hevonen ei ole ollut yhtä vaikea, mutta eivätpä ne myöskään ole opettaneet yhtä paljon. Pikkutamma osoitti minulle silloin aikoinaan hyvin selvästi omat rajoitukseni. Ja kun sen kanssa ei väkivallalla pärjännyt yhtään sen paremmin, oli pakko opetella itse paremmaksi ratsastajaksi ja yritettävä porautua sen ajatuksiin, keksiä mikä sitä motivoi. Tietenkin jos olisin ollut silloin fiksu, olisin myynyt sen pois ja ratsastanut muilla, kivemmilla ja helpommilla hevosillani. Mutta... mitä haastetta siinä nyt olisi ollut?


lauantaina, toukokuuta 22, 2010

Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

maanantaina, joulukuuta 29, 2008

Pikkutamman jälki-istunto

En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.

Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.

Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.

sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008

Monty experience ja vähän rotuerottelua

Yritin jo eilen illalla vääntää jonkinlaista postausta Montyn keikasta, mutta asiat leijuivat päässä niin hajallaan, ettei niistä saanut koottua minkäänlaista järjellistä sanottavaa.

Oltiin jo aamusta paikalla, katsomassa hevosten valintaa. Mielenkiintoinen valikoima nuoria aloitettavia ja vanhempia ongelmahevosia. Aloitettavissa oli tarjolla ihku 3-vuotias FWB-ori ja sen samanikäinen puolisisko sekä ihan sikaitsevarma 2-vuotias pv-tamma. Montyn oppilaat aloittivat lisänumerona sen ihkun oriin, ja se itsevarma tammanalku pääsi varsinaiseen showhun.

Käytöshäiriöisissä oli tarjolla söpö eestinheppa, joka diskattiin showsta koska sen ongelmat olivat sellaisia, että niihin ei voitu puuttua demossa. Toinen vaihtoehto oli parivuotias FWB-tamma, jolla oli useita ongelmia. Sekin diskattiin, suurinpiirtein samasta syystä kuin ekakin. Kolmantena oli sellainen kuikelo rautias estetamma, joka onneksi soveltui ongelmineen demohevoseksi.

Ratsastettavuusongelmaisissa oli ekana vaihtoehtona AIVAN MIELETTÖMÄN KAUNIS arabiori, jonka käytös oli kaikinpuolin kamalaa. Tokana pv, jonka ongelmana oli stressaaminen ja kolmantena lv, jolla oli vähän samantapaisia ongelmia kuin kakkosella. Kuvankaunis ori valittiin demoon, mistä olin oikein mielissäni.

Lastausongelmahevosia oli myös tarjolla 3: Suokkitamma, KWPN-tamma ja jo käytöshäiriöisistä tuttu rautias estetamma. Oppilaat lastasivat yhden tammoista ja Monty demossa sen suokin. Olikin muuten varsin itsevarma pakkaus. Ja hauska. Kurkki sielä trailerista muikea ilme naamalla.

Tällä kertaa ei nähty Annie-dummyä, vaan selkään nousi suoraan ihminen. Tai siis mies. Sama hemmo kuin viimeksikin, sellainen kuivan kesän orava Cornwallista. Viime vuonna Monty sanaili jotain sellasta, että tyypillä olisi vaimo ja lapset siellä englannissa odottamassa. Ainakin eilen mies näytti kyllä heilastelevan yhden naisoppilaan kanssa. Että se siitä perheestä. No mutta, mitäs tässä juoruamaan, hevosistahan tässä piti kirjoittaa.

Se arabiori oli mielenkiintoinen tapaus, todella vaikea. Montyn mielestä sen ongelmat ja käytös johtuivat kahdesta asiasta: pahoinpitelystä ja johtajuusongelmasta. Ori pelkäsi ihan silminnähden, ja reagoi erittäin voimakkaasti esim. kahdella liinalla juoksuttaessa takajalkojen takaa tulevaan liinaan. Meinasi istua ja kaatua ja vaikka mitä. Samaan aikaan se oli kuitenkin hyvin agressiivinen ja pomottava, näykki ihmisiä ja näytti muutenkin erittäin arroganttia naamaa.

Mä ehkä näin sen käyttäytymisen hiukan eri vinkkelistä kuin suurin osa katsojista, kun kerran tuon rodun sielunelämään olen pääasiassa tutustunut. Ja omassa tallissa sattuu olemaan saman rodun lisäksi sekä oreja että joitain erittäin hankalia persoonallisuuksia. Mä en olisi niinkään varma, että oriin ylireaktiot sun muut johtuivat nimenomaan ja pelkästään pahoinpitelystä. En siis kiistä että olisi pahoinpidelty, varmasti oli kun pelkäsikin niin kauheasti, mutta aika iso osa käytöksestä oli kyllä "ihan normaalia" arabia. Monilla tuon rotuisilla nyt vaan sattuu olemaan todella ylidramaattinen tapa suhtautua asiaan. Jos joku asia ei mene niinkuin ne haluavat, seuraa siitä armoton show ja herkempiä sieluja vavisuttava katastrofinalku. Ne ovat usein yllättävän kovia ja dominoivia, se vain kätkeytyy kohteliaan käytöksen taakse. Lisäksi niillä tuntuu olevan sisäsyntyinen taipumus reagoida heilahteleviin käsiin tms. heilauttamalla päätään sadasosasekunnissa ylös. Ilman että kukaan ikinä olisi lyönyt tai edes uhannut. Samoin se arrogantti ravaaminen pää yleisöä kohti, se on just sitä mitä hyviltä näyttelyhevosilta halutaan: show attitudea. Ja tällä hevosella sitä riitti, oh my.

Olen huomannut omieni kanssa, että ne pitää joskus ihan tahallaan viedä tai oikeastaan päästää sinne "kauhun rajamaille", mistä selvittyään ne itse hoksaavat, että hei, mä en kuollutkaan. Ja sitten voidaankin aloittaa se työskentely ihan normaaliin tapaan. Hyvänä esimerkkinä Keikkuvarsa, joka kiepautti itsensä saman viikon aikana kaksi kertaa pystyyn ja selälleen niin nopsaan, ettei kukaan ehtinyt edes ajatella reagoivansa siihen jotenkin. Molemmilla kerroilla siksi, että sille tehtiin jotain, mihin se oli tottunut ja aikaisemmilla kerroilla se oli ollut ihan rauhallinen. Hommat eivät vaan sattuneet kiinnostamaan sillä hetkellä.

Tai Keikkuvarsan emä Pikkutamma, joka kaipaa aina silloin tällöin pientä dramatiikkaa elämäänsä. Silloin se järjestää shown vaikka mistä: takertuu hännästään aurauskeppiin, peruuttaa itsepäisyyttään ojaan, kääriytyy ohimennessään sähkölankoihin, kaatuu koska sotkeutui jalkoihinsa tai jotain muuta yhtä typerää. Kauheinta, mitä Pikkutammalle voi tapahtua on, että sen hännän alle menee jotakin, esimerkiksi juoksutusliina. Siitä se ilo vasta irtoaakin ja tuloksena on suurinpiirtein samanlaista istumisharjoittelua kuin demon oriin tapauksessa. PTn emäkin oli nuorempana ihan samanlainen. Kerran maastossa tuli tupenrapinat neopreenisuojaan kiinni jääneestä kuusenoksasta. Juu, ihan kamalaa joo, mutta kun tämä kyseessä oleva näre oli sellainen kalju, noin 20 cm pitkä tikunrääpäle, joka ei tod edes häirinnyt hevosta mitenkään. Se vaan jotenkin sattui saamaan hevosen täysin tolaltaan. Sama tamma keikautti kerran päätään ylöspäin jyrkässä ylämäessä, ja kopautti kaulansa mun kypärään niin lujaa, että näytin kaksi viikkoa pandalta, kun molemmat silmät olivat mustana. Tamma säikähti "puusta hyökännyttä petoa" niin paljon, että varoi kyseistä mäkeä ja jopa sen lähellä olevia polkuja useita vuosia. Aina kun ratsastettiin sinne päinkin, alkoi sydän hakata niin lujaa, että pohkeissa tuntui tu-tum-tu-tum...

Vastapainoksi yllä olevalle: on meillä rauhallisia ja järkeviäkin hevosia, ja samaa rotua. Silti ne ovat noin 10 x reaktiivisempia kuin minkään muun rotuiset hevoset, ja reagointinopeus on hitaimmillaankin ihan käsittämätön. Siihen kun vielä lisää kumimaisen notkean kaulan ja rungon, niin avot. Nehän ovat nimenomaan kuuluisia siitä, että kykenevät kääntymään todella pienessä tilassa. Vaikka pennin päällä ja seinät ympärillä. Niin se demo-orikin teki sulavan kauniita käännöksiä takajaloillaan seisten. Sillä oli erittäin vahvan näköinen takapää, joten tuo keuliminen taisi olla oikein sen bravuurinumero. Varsinkin ratsastaja selässä, käsitin omistajan epätoivoisista puheista. Keuliva sählämi ei ole kiva asia, varsinkaan jos kyseessä on sellainen sadasosasekunnissa reagoiva tapaus. Siinä nimittäin käy helposti silleen, että ylösriuhtaisu menee överiksi ja hevonen päätyy selälleen.

Äh, tästä katosi nyt se kuuluisa punainen lanka. Demostahan mun piti kirjoittaa. Jännää muuten, että tänä vuonnakin kuului eniten huokailuja, epäilyksiä ja muuta supinaa juuri lastausosuudesta. Lastaamisen täytyy olla tosi hankalaa puuhaa, koska suurimmat epäilykset kohdistuvat näköjään aina siihen, onko hevosia treenattu etukäteen vai ei. Mun mielestä aivan toisarvoinen kysymys, ideanahan on nimenomaan näyttää, miten hevosen saa traileriin. Eikä epäonnistumisia tai yhdeksään illalla venyneitä demopäiviä, kun hepat eivät lastaudu. Jokatapauksessa tyypit on taitavia, jos saavat edes parilla harjoittelukerralla hevosen koppiin. Siis jos omistaja lastaa sitä aina kahdesta viiteen tuntia.

Niin ja väkivallasta ja -ttomuudesta piti vielä sanoa sananen. Vähemmän hevosia käsitellyt ihminen saattaa moisissa demoissa helposti käsittää, että väkivallattomuus on jonkinlaista absoluuttista fyysistä koskemattomuutta, vähän niin kuin lasten kasvatuksessa. Montyn dually- halter on sekin väline, jolla puututaan fyysisesti hevosen käytökseen. Kuten kaikki muutkin välineet. Hevonen on hyvin fyysinen olento, joka laumassa käyttää fyysistä ja psyykkistä voimaa lajitovereitaan vastaan. Väkivallattomuus ei minun mielestäni ole täydellistä koskemattomuutta tai jotain ihmeen pehmolääppimistä ja hyminää, vaan fyysisten keinojen käytön rajoittamista minimiin. Minimi riippuu hevosesta, herkimpien kanssa ei tarvita kuin katse niin hevonen myötää paineelle. Vähän tiukempi tyyppi tarvitsee äkäisesti heitetyn liinakiepin takajalkoihinsa, ennen kuin viitsii liikuttaa jalkojaan pyörössä. Ennen pitkää sekin alkaa reagoida herkemmin ja herkemmin, kun huomaa sen itselleen edulliseksi. Luku sinänsä on hevoset, joilla on pitkä historia erilaisten ihmisten kanssa. Ei niitä yhdellä riimulla tai parilla pyöröaitausjuoksutuksella paranneta. Toisinaan ne ovat hengenvaarallisia, koska ovat oppineet hyökkäämään. Sellaisten kanssa työskenteleminen on ammattilaisten hommaa, eikä suinkaan pari Montyn demoa nähneen harrastelijan, joka suuressa tunteenpalossa haluaa auttaa kaikkia tielleen osuvia huonosti kohdeltuja hevosia.

Tarkoitus ei ollut kritisoida demoa tai vähätellä sen hyödyllisyyttä. Kaikki hevosten hyvinvoinnin hyväksi tehtävä työ on arvokasta, ja mitä useampi ihminen alkaa vastaavanlaisten demojen jälkeen miettiä omaa hevoseenkohteluaan, niin sitä parempi. Vielä hienompaa on, jos demo aiheuttaa ihmisten käyttäytymisessä muutoksia, jotka parantavat hevosten elämänlaatua. Suurin osa kuitenkin jatkaa entiseen malliin, yleensä kai laiskuudesta. Uuden ajattelutavan omaksuminen on raskas ja pitkä prosessi, joka jatkuu vuosia. Suosittelen sitä silti, koska sen jälkeen elämä hevosten kanssa on paljon antoisampaa. Niistä tulee omaisuuden ja urheiluvälineen lisäksi ystäviä ja kumppaneita, sanojen täydessä merkityksessä.

maanantaina, joulukuuta 17, 2007

The Hevonen

Keikkuvarsan virallinen elämä hevosena on alkanut. Tunnistajatäti raapusti paperiin tähdet ja sukat ja merkkasi, että rautiaankimo tamma. Sitten otettiin kaulasta verikoe ja laitettiin sinne mikrosiru. Tapahtuma jännitti Keikun emää paljon enemmän kuin Keikkua, jouduttiin välillä vähän hätistelemään ylihuolehtivaista Pikkutammaa loitommalle. Keikku on tähän astisista varsoista ehdottomasti helpoin, järkevin ja rohkein. Vaikka sirun asentaminen sattui, se tuli asentamisen jälkeen uteliaana nuuhkimaan naamaa ja tarjosi kaulaansa rapsutettavaksi.

Keikku sai joululahjaksi oman harjapakin. Se on syvän pinkki, ja tietenkin kaikki aarteet sen sisälläkin ovat pinkkiä: 2 harjaa, kumisuka, hikiviila, kaviokoukku ja kaviorasvapurkki suteineen. Sinne kun laittaa pollen varhaisemmat lahjat, vaaleanpunaisen harjan ja mikrokuituliinan, niin pakki on täynnä rinsessatavaraa.

Pari viikkoa sitten Keikku oppi kävelemään riimussa. Keikku on äitinsä tavoin ollut elämänsä ensimmäiset 4kk erittäin epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Kolmisen viikkoa sitten se päätti yhtäkkiä, että ihmiset onkin kivoja. Sen jälkeen sitä on saanut oikein hätistellä kauemmaksi, kun olisi koko ajan hakemassa rapsutuksia. Jo ensimmäisestä kerrasta lähtien Keikku on osannut kulkea rauhallisesti ja asiallisesti narussa. Se kävelee riimussa paljon nätimmin kuin pää pystyssä ja silmät pyörien tepasteleva äitinsä, jota saa vähän väliä kehottaa pysymään oikeassa positiossa. Keikku sen sijaan astelee omalla paikallaan tyynen rauhallisena, kuin ikivanha hevonen.

Keikun ydinperheessä tapahtui pieniä muutoksia. Ennen Keikun ja sen emän kanssa asui isoisoäiti Vanhatamma, mutta Hän ilmoitti eilen illalla haluavansa oman asunnon. Niinpä Vanhatamma muutti viereiseen yksiöön, ja isoäiti Kilttitamma siirtyi Keikun ja Pikkutamman luokse pyhättöön. Isoisoäidistä on ollut paljon apua varsan kasvatuksessa, Keikulla on oikeastaan ollut kaksi äitiä: Pikkutamma, joka imettää ja Vanhatamma, joka opettaa hevosen tavoille. Vanhatamma alkoi kuitenkin väsyä 24/7 lastenhoitoon, joten korvasimme hänet vähän nuorekkammalla Kiltillätammalla. Keikun ja Vanhantamman kosketusyhteys säilyy kyllä, ne pääsevät hypistelemään toisiaan pihaton ja karsinan välissä olevasta oviaukosta.

lauantaina, heinäkuuta 07, 2007

Pikkutamma ja varsa


















Pikkutamman ja 2 tunnin ikäisen pikkuotuksen yhteinen lepohetki.

Pikkutamma varsoi torstain ja perjantain välisenä yönä mitä kauneimman pienen tammavarsan. Tiesin jo torstai- aamuna, että se tulee varsomaan seuraavana yönä, koska sen utareiden nisiin oli ilmestynyt kirkkaankeltaiset ternimaitotipat. Ne muuttuivat päivän mittaan valkoisiksi maitotipoiksi, niitä ns. vahatulppia/tippoja ei kehittynyt tällä kertaa ollenkaan. PTn takalisto alkoi myös näyttää siltä, että varsaa pukkaa. Ulkosynnyttimet ikäänkuin venyivät ulospäin ja näyttivät "veltommilta" kuin normaalisti.

Mulla on sikäli ollut hyvä tuuri tammojen kanssa, että kaikki ovat olleet luonnostaan erinomaisia äitejä, synnyttäneet ja aloittaneet imettämisen ilman apua. No, Vanhaatammaa on jouduttu vähän avustamaan tässä imetysasiassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että sillä on vanhemmiten ollut taipumusta valuttaa ternimaidot pihalle varsomista edeltävänä päivänä. Sen vuoksi siltä on jouduttu lypsämään ternimaitoa talteen ja annettu se sitten vastasyntyneelle varsalle tuttipullosta. Pikkutamma hoiti kuitenkin kaiken itse ja omatoimisesti, jälkeiset irtosivat nopeasti ja itsekseen ja varsakin osasi nisille ihan itse.

Synnytyksen odottaminen on aina hiukan hermostuttavaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, tuleeko komplikaatioita. Niitä tulee harvoin, mutta sitten ne ovatkin sitä vakavuusluokkaa, että siinä on sekä emän että varsan henki vaakalaudalla. Usein jompikumpi menetetään, yleensä varsa. Varsan syntymän jälkeen voi huokaista hetkeksi helpotuksesta, kunnes muistaa, että ai niin, ensimmäisen elinviikon ajan joutuu tarkkailemaan ettei varsa vain ole saanut mitään infektiota navan kautta. Siitähän on heti syntymän jälkeen suora yhteys varsan verenkiertoon, joten riski on aina olemassa, oli olosuhteet kuinka puhtaat hyvänsä. Ja kun tästä stressistä on selvitty, aletaan jännittää tamman varsakiiman varsalle aiheuttamaa ripulia, sitten rhodokokkitartuntaa, sen jälkeen mahdollisia onnettomuusperäisiä sairauksia (joille varsat ovat erityisen alttiita, kun eivät osaa varoa vaarallisia asioita).

Tähän saakka kaikki on kuitenkin hyvin. Varsa on peloton ja topakka olento, harjoittelee jo koottua laukkaa ja piffiäpaffia pihattokarsinassa. :o) Sanoisin, että se on tähänastisista kasvateistani paras, ainakin näin puolentoista vuorokauden tarkkailun jälkeen. Rakenne näyttää paremmalta kuin emällään, ja rotutyypistä ei tosiaankaan tule olemaan pulaa. Toivoisin sen jäävän rautiaaksi, mutta todennäköisyyden lait taitavat olla minua vastaan: kahden heterotsygootin kimon jälkeläisistä 75% ovat kimoja. Huokaus. Ei siinä, ettenkö tykkäisi kimoistakin, mutta olisi kiva saada välillä muunkin värisiä varsoja. Ja toisaalta, hyvä hevonen on hyvä hevonen, vaikka se olisi sinipunaruudullinen. Se väri on kuitenkin loppupeleissä kaikkein merkityksettömin tekijä. Tärkein on hevosen luonne ja käyttöominaisuudet, sitten terveys, ja sitten vasta tulee ne ulkonäköasiat, niissäkin rakenne ja rotutyyppi menee värin edelle.

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Paljon porua peruutuksesta

Pikkutamma harjoittelee spinikäännöstä siirtämällä ensin painoa takaosalle peruutusapujen avulla ja sen jälkeen väistämällä etuosalla vasemmalle.





Lännenratsatuksessa peruutus on tärkeä liike. Sen lisäksi, että se kuuluu kilpailuissa vaadittaviin liikkeisiin, sitä käytetään apuna kun hevoselle opetetaan muita asioita. Reining- hevosen liukupysähdystä opetellaan peruuttamisen avulla, ja sitä voidaan myös käyttää apuna käännösten opettelussa. Peruutusharjoituksia voidaan käyttää hevosen kokoamiseen ja se on myös hyvä keino ilmoittaa väärin toimivalle hevoselle, että hei, toi ei ollut ollenkaan suotavaa. Niinpä länkkärihevoset oppivat peruuttamaan pienistä avuista ja hyvin, toisinaan jopa liian hyvin...

Suomessa suurin osa länkkärin harrastajista treenaa reiningiä, ja useimmat täällä käyvät ulkomaiset valmentajat ovat pääasiallisesti reiningratsastajia. Niinpä yleisin meillä käytetty peruutustyyli on reining-tyyppinen takapää alle, pää alas ja selkä köyryssä ravia taaksepäin. Pleasuressa ja muissa hitaissa lajeissa peruutetaan hitaasti, askel kerrallaan ja hevosen kokoamisaste on lievempi.

Monet länkkäriharrastajat ovat hakeneet ratsastukseen ja hevosen koulutukseen apua ulkomaisista videoista. Useimmiten niissä on huipputason ratsastajia huippuhyvin koulutettujen huippusukuisten hevosten kanssa. Reining-videolla vauhdikkaasti peruuttava kilpahevonen on itseasiassa ammattimaisesti suoritetun koulutusjatkumon lopputuote, joka on oppinut kilpailuissa suoritettavat liikesarjat ulkoa ja suorittaa ne hyvän ratsastajan alla hyvin pienillä avuilla. Niinpä monet kisavideoilla esiintyvät reinarit peruuttavat jalat irti hevosesta, antaen vain aloitusmerkin hevoselle ja pitäen sitä istunnalla peruutuksessa niin kauan kuin on tarvis.

Sitten seuraakin tämän kirjoituksen kantapään kautta opittua- osio, lausuttuna kokemuksen syvällä rinta-äänellä. Opettajana tietenkin Kaikkien Paniikkiperuuttajien ja Raivospinnaajien Äiti, Pikkutamma:

Kun menee harrastelijamaisena nuoren hevosen kouluttajana apinoimaan huippuratsastajien jalat irti- peruutusta, saa helposti aikaiseksi hevosen, joka pakenee epämiellyttäviä tehtäviä ja apuja peruuttamalla. Peruuttamaan yhtäkkiä lähtevä hevonen saa keikautettua ratsastajan tasapainostaan (varsinkin kun ne pohkeet on irti), ratsastajan ylävartalon paino siirtyy eteenpäin (ja lantio kääntyy taaksepäin whoa-asentoon) ja peruuttaminen senkun kiihtyy. Peruutuksen jälkeinen äkkipysähdys keikauttaa taas ratsastajaa, ja keikautuksen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen hevonen intoutuu joko peruuttamaan uudestaan tai vaikkapa spinnaamaan vimmatusti omavalintaiseen suuntaan.

Jos olisin siinä vaiheessa ollut viisas, olisin miettinyt asiaa tarkemmin, ja päätynyt sittenkin opettamaan peruutusta pohjeapujen avulla, vaikka Pikkutamma ilmiselvästi osasi peruuttaa hyvin ilmankin. Siten sille ei olisi tullut sellaista käsitystä asiasta, että peruutus on yhtä kuin täydellinen vapautus pohjeavuista. Peruuttamiskiukuttelun käynnistyttyä ei nimittäin ollut enää oikeastaan mitään tehtävissä, koska peruuttaminen oli ilmeisestikin sen mielestä liikesarja, jota ei voinut keskeyttää, ei edes kannuksia käyttämällä. Yleensä kaikki keskeytysyritykset saivat tilanteen vaan pahenemaan, ja kannus kyljessäkin vain lisäsi vauhtia taaksepäin.

Vahingosta viisastuneena olen seuraavien koulutettavien kanssa ollut alusta saakka hyvin tarkka kolmesta peruuttamiseen liittyvästä asiasta: 1. nuorta hevosta aloitettaessa pohjeavut ovat peruutuksessa aina mukana, 2. kiukuttelukohtauksissa kannus painuu kevyesti kylkeen kiinni ja pysyy siinä kunnes hevonen liikkuu eteenpäin ja 3. yhtään omaehtoista peruutusta tai liian herkkää painoapuihin reagointia (=peruutus ilman pyyntöä pohkeilla) ei katsota läpi sormien. Lisäksi olen yrittänyt mahdollisuuksien mukaan käyttää "käytösvirheiden korjausperuuttamisen" sijasta muita vaihtoehtoja (hevosesta riippuen mikä tahansa työtehtävä, joka saa sen ymmärtämään, että ei-hyväksytystä toiminnasta seuraa aina duunia).

Valitettavasti hevoset tuntuvat peruuttavan huomattavasti näyttävämmin ilman pohjeapuja, niiden mukaan ottaminen kangistaa peruutuksesta kaiken loistokkuuden ja vauhdikkuuden. Onneksi se nopea, ilman pohjeapuja tapahtuva nopea peruutus voidaan opettaa myöhemminkin, kun hevonen on enemmän ratsastettu ja oletusarvoltaan hyvätapainen.