Pikkutamma ja varsa

Pikkutamman ja 2 tunnin ikäisen pikkuotuksen yhteinen lepohetki.

Pikkutamma varsoi torstain ja perjantain välisenä yönä mitä kauneimman pienen tammavarsan. Tiesin jo torstai- aamuna, että se tulee varsomaan seuraavana yönä, koska sen utareiden nisiin oli ilmestynyt kirkkaankeltaiset ternimaitotipat. Ne muuttuivat päivän mittaan valkoisiksi maitotipoiksi, niitä ns. vahatulppia/tippoja ei kehittynyt tällä kertaa ollenkaan. PTn takalisto alkoi myös näyttää siltä, että varsaa pukkaa. Ulkosynnyttimet ikäänkuin venyivät ulospäin ja näyttivät "veltommilta" kuin normaalisti.

Mulla on sikäli ollut hyvä tuuri tammojen kanssa, että kaikki ovat olleet luonnostaan erinomaisia äitejä, synnyttäneet ja aloittaneet imettämisen ilman apua. No, Vanhaatammaa on jouduttu vähän avustamaan tässä imetysasiassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että sillä on vanhemmiten ollut taipumusta valuttaa ternimaidot pihalle varsomista edeltävänä päivänä. Sen vuoksi siltä on jouduttu lypsämään ternimaitoa talteen ja annettu se sitten vastasyntyneelle varsalle tuttipullosta. Pikkutamma hoiti kuitenkin kaiken itse ja omatoimisesti, jälkeiset irtosivat nopeasti ja itsekseen ja varsakin osasi nisille ihan itse.

Synnytyksen odottaminen on aina hiukan hermostuttavaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, tuleeko komplikaatioita. Niitä tulee harvoin, mutta sitten ne ovatkin sitä vakavuusluokkaa, että siinä on sekä emän että varsan henki vaakalaudalla. Usein jompikumpi menetetään, yleensä varsa. Varsan syntymän jälkeen voi huokaista hetkeksi helpotuksesta, kunnes muistaa, että ai niin, ensimmäisen elinviikon ajan joutuu tarkkailemaan ettei varsa vain ole saanut mitään infektiota navan kautta. Siitähän on heti syntymän jälkeen suora yhteys varsan verenkiertoon, joten riski on aina olemassa, oli olosuhteet kuinka puhtaat hyvänsä. Ja kun tästä stressistä on selvitty, aletaan jännittää tamman varsakiiman varsalle aiheuttamaa ripulia, sitten rhodokokkitartuntaa, sen jälkeen mahdollisia onnettomuusperäisiä sairauksia (joille varsat ovat erityisen alttiita, kun eivät osaa varoa vaarallisia asioita).

Tähän saakka kaikki on kuitenkin hyvin. Varsa on peloton ja topakka olento, harjoittelee jo koottua laukkaa ja piffiäpaffia pihattokarsinassa. :o) Sanoisin, että se on tähänastisista kasvateistani paras, ainakin näin puolentoista vuorokauden tarkkailun jälkeen. Rakenne näyttää paremmalta kuin emällään, ja rotutyypistä ei tosiaankaan tule olemaan pulaa. Toivoisin sen jäävän rautiaaksi, mutta todennäköisyyden lait taitavat olla minua vastaan: kahden heterotsygootin kimon jälkeläisistä 75% ovat kimoja. Huokaus. Ei siinä, ettenkö tykkäisi kimoistakin, mutta olisi kiva saada välillä muunkin värisiä varsoja. Ja toisaalta, hyvä hevonen on hyvä hevonen, vaikka se olisi sinipunaruudullinen. Se väri on kuitenkin loppupeleissä kaikkein merkityksettömin tekijä. Tärkein on hevosen luonne ja käyttöominaisuudet, sitten terveys, ja sitten vasta tulee ne ulkonäköasiat, niissäkin rakenne ja rotutyyppi menee värin edelle.