Monty experience ja vähän rotuerottelua

Yritin jo eilen illalla vääntää jonkinlaista postausta Montyn keikasta, mutta asiat leijuivat päässä niin hajallaan, ettei niistä saanut koottua minkäänlaista järjellistä sanottavaa.

Oltiin jo aamusta paikalla, katsomassa hevosten valintaa. Mielenkiintoinen valikoima nuoria aloitettavia ja vanhempia ongelmahevosia. Aloitettavissa oli tarjolla ihku 3-vuotias FWB-ori ja sen samanikäinen puolisisko sekä ihan sikaitsevarma 2-vuotias pv-tamma. Montyn oppilaat aloittivat lisänumerona sen ihkun oriin, ja se itsevarma tammanalku pääsi varsinaiseen showhun.

Käytöshäiriöisissä oli tarjolla söpö eestinheppa, joka diskattiin showsta koska sen ongelmat olivat sellaisia, että niihin ei voitu puuttua demossa. Toinen vaihtoehto oli parivuotias FWB-tamma, jolla oli useita ongelmia. Sekin diskattiin, suurinpiirtein samasta syystä kuin ekakin. Kolmantena oli sellainen kuikelo rautias estetamma, joka onneksi soveltui ongelmineen demohevoseksi.

Ratsastettavuusongelmaisissa oli ekana vaihtoehtona AIVAN MIELETTÖMÄN KAUNIS arabiori, jonka käytös oli kaikinpuolin kamalaa. Tokana pv, jonka ongelmana oli stressaaminen ja kolmantena lv, jolla oli vähän samantapaisia ongelmia kuin kakkosella. Kuvankaunis ori valittiin demoon, mistä olin oikein mielissäni.

Lastausongelmahevosia oli myös tarjolla 3: Suokkitamma, KWPN-tamma ja jo käytöshäiriöisistä tuttu rautias estetamma. Oppilaat lastasivat yhden tammoista ja Monty demossa sen suokin. Olikin muuten varsin itsevarma pakkaus. Ja hauska. Kurkki sielä trailerista muikea ilme naamalla.

Tällä kertaa ei nähty Annie-dummyä, vaan selkään nousi suoraan ihminen. Tai siis mies. Sama hemmo kuin viimeksikin, sellainen kuivan kesän orava Cornwallista. Viime vuonna Monty sanaili jotain sellasta, että tyypillä olisi vaimo ja lapset siellä englannissa odottamassa. Ainakin eilen mies näytti kyllä heilastelevan yhden naisoppilaan kanssa. Että se siitä perheestä. No mutta, mitäs tässä juoruamaan, hevosistahan tässä piti kirjoittaa.

Se arabiori oli mielenkiintoinen tapaus, todella vaikea. Montyn mielestä sen ongelmat ja käytös johtuivat kahdesta asiasta: pahoinpitelystä ja johtajuusongelmasta. Ori pelkäsi ihan silminnähden, ja reagoi erittäin voimakkaasti esim. kahdella liinalla juoksuttaessa takajalkojen takaa tulevaan liinaan. Meinasi istua ja kaatua ja vaikka mitä. Samaan aikaan se oli kuitenkin hyvin agressiivinen ja pomottava, näykki ihmisiä ja näytti muutenkin erittäin arroganttia naamaa.

Mä ehkä näin sen käyttäytymisen hiukan eri vinkkelistä kuin suurin osa katsojista, kun kerran tuon rodun sielunelämään olen pääasiassa tutustunut. Ja omassa tallissa sattuu olemaan saman rodun lisäksi sekä oreja että joitain erittäin hankalia persoonallisuuksia. Mä en olisi niinkään varma, että oriin ylireaktiot sun muut johtuivat nimenomaan ja pelkästään pahoinpitelystä. En siis kiistä että olisi pahoinpidelty, varmasti oli kun pelkäsikin niin kauheasti, mutta aika iso osa käytöksestä oli kyllä "ihan normaalia" arabia. Monilla tuon rotuisilla nyt vaan sattuu olemaan todella ylidramaattinen tapa suhtautua asiaan. Jos joku asia ei mene niinkuin ne haluavat, seuraa siitä armoton show ja herkempiä sieluja vavisuttava katastrofinalku. Ne ovat usein yllättävän kovia ja dominoivia, se vain kätkeytyy kohteliaan käytöksen taakse. Lisäksi niillä tuntuu olevan sisäsyntyinen taipumus reagoida heilahteleviin käsiin tms. heilauttamalla päätään sadasosasekunnissa ylös. Ilman että kukaan ikinä olisi lyönyt tai edes uhannut. Samoin se arrogantti ravaaminen pää yleisöä kohti, se on just sitä mitä hyviltä näyttelyhevosilta halutaan: show attitudea. Ja tällä hevosella sitä riitti, oh my.

Olen huomannut omieni kanssa, että ne pitää joskus ihan tahallaan viedä tai oikeastaan päästää sinne "kauhun rajamaille", mistä selvittyään ne itse hoksaavat, että hei, mä en kuollutkaan. Ja sitten voidaankin aloittaa se työskentely ihan normaaliin tapaan. Hyvänä esimerkkinä Keikkuvarsa, joka kiepautti itsensä saman viikon aikana kaksi kertaa pystyyn ja selälleen niin nopsaan, ettei kukaan ehtinyt edes ajatella reagoivansa siihen jotenkin. Molemmilla kerroilla siksi, että sille tehtiin jotain, mihin se oli tottunut ja aikaisemmilla kerroilla se oli ollut ihan rauhallinen. Hommat eivät vaan sattuneet kiinnostamaan sillä hetkellä.

Tai Keikkuvarsan emä Pikkutamma, joka kaipaa aina silloin tällöin pientä dramatiikkaa elämäänsä. Silloin se järjestää shown vaikka mistä: takertuu hännästään aurauskeppiin, peruuttaa itsepäisyyttään ojaan, kääriytyy ohimennessään sähkölankoihin, kaatuu koska sotkeutui jalkoihinsa tai jotain muuta yhtä typerää. Kauheinta, mitä Pikkutammalle voi tapahtua on, että sen hännän alle menee jotakin, esimerkiksi juoksutusliina. Siitä se ilo vasta irtoaakin ja tuloksena on suurinpiirtein samanlaista istumisharjoittelua kuin demon oriin tapauksessa. PTn emäkin oli nuorempana ihan samanlainen. Kerran maastossa tuli tupenrapinat neopreenisuojaan kiinni jääneestä kuusenoksasta. Juu, ihan kamalaa joo, mutta kun tämä kyseessä oleva näre oli sellainen kalju, noin 20 cm pitkä tikunrääpäle, joka ei tod edes häirinnyt hevosta mitenkään. Se vaan jotenkin sattui saamaan hevosen täysin tolaltaan. Sama tamma keikautti kerran päätään ylöspäin jyrkässä ylämäessä, ja kopautti kaulansa mun kypärään niin lujaa, että näytin kaksi viikkoa pandalta, kun molemmat silmät olivat mustana. Tamma säikähti "puusta hyökännyttä petoa" niin paljon, että varoi kyseistä mäkeä ja jopa sen lähellä olevia polkuja useita vuosia. Aina kun ratsastettiin sinne päinkin, alkoi sydän hakata niin lujaa, että pohkeissa tuntui tu-tum-tu-tum...

Vastapainoksi yllä olevalle: on meillä rauhallisia ja järkeviäkin hevosia, ja samaa rotua. Silti ne ovat noin 10 x reaktiivisempia kuin minkään muun rotuiset hevoset, ja reagointinopeus on hitaimmillaankin ihan käsittämätön. Siihen kun vielä lisää kumimaisen notkean kaulan ja rungon, niin avot. Nehän ovat nimenomaan kuuluisia siitä, että kykenevät kääntymään todella pienessä tilassa. Vaikka pennin päällä ja seinät ympärillä. Niin se demo-orikin teki sulavan kauniita käännöksiä takajaloillaan seisten. Sillä oli erittäin vahvan näköinen takapää, joten tuo keuliminen taisi olla oikein sen bravuurinumero. Varsinkin ratsastaja selässä, käsitin omistajan epätoivoisista puheista. Keuliva sählämi ei ole kiva asia, varsinkaan jos kyseessä on sellainen sadasosasekunnissa reagoiva tapaus. Siinä nimittäin käy helposti silleen, että ylösriuhtaisu menee överiksi ja hevonen päätyy selälleen.

Äh, tästä katosi nyt se kuuluisa punainen lanka. Demostahan mun piti kirjoittaa. Jännää muuten, että tänä vuonnakin kuului eniten huokailuja, epäilyksiä ja muuta supinaa juuri lastausosuudesta. Lastaamisen täytyy olla tosi hankalaa puuhaa, koska suurimmat epäilykset kohdistuvat näköjään aina siihen, onko hevosia treenattu etukäteen vai ei. Mun mielestä aivan toisarvoinen kysymys, ideanahan on nimenomaan näyttää, miten hevosen saa traileriin. Eikä epäonnistumisia tai yhdeksään illalla venyneitä demopäiviä, kun hepat eivät lastaudu. Jokatapauksessa tyypit on taitavia, jos saavat edes parilla harjoittelukerralla hevosen koppiin. Siis jos omistaja lastaa sitä aina kahdesta viiteen tuntia.

Niin ja väkivallasta ja -ttomuudesta piti vielä sanoa sananen. Vähemmän hevosia käsitellyt ihminen saattaa moisissa demoissa helposti käsittää, että väkivallattomuus on jonkinlaista absoluuttista fyysistä koskemattomuutta, vähän niin kuin lasten kasvatuksessa. Montyn dually- halter on sekin väline, jolla puututaan fyysisesti hevosen käytökseen. Kuten kaikki muutkin välineet. Hevonen on hyvin fyysinen olento, joka laumassa käyttää fyysistä ja psyykkistä voimaa lajitovereitaan vastaan. Väkivallattomuus ei minun mielestäni ole täydellistä koskemattomuutta tai jotain ihmeen pehmolääppimistä ja hyminää, vaan fyysisten keinojen käytön rajoittamista minimiin. Minimi riippuu hevosesta, herkimpien kanssa ei tarvita kuin katse niin hevonen myötää paineelle. Vähän tiukempi tyyppi tarvitsee äkäisesti heitetyn liinakiepin takajalkoihinsa, ennen kuin viitsii liikuttaa jalkojaan pyörössä. Ennen pitkää sekin alkaa reagoida herkemmin ja herkemmin, kun huomaa sen itselleen edulliseksi. Luku sinänsä on hevoset, joilla on pitkä historia erilaisten ihmisten kanssa. Ei niitä yhdellä riimulla tai parilla pyöröaitausjuoksutuksella paranneta. Toisinaan ne ovat hengenvaarallisia, koska ovat oppineet hyökkäämään. Sellaisten kanssa työskenteleminen on ammattilaisten hommaa, eikä suinkaan pari Montyn demoa nähneen harrastelijan, joka suuressa tunteenpalossa haluaa auttaa kaikkia tielleen osuvia huonosti kohdeltuja hevosia.

Tarkoitus ei ollut kritisoida demoa tai vähätellä sen hyödyllisyyttä. Kaikki hevosten hyvinvoinnin hyväksi tehtävä työ on arvokasta, ja mitä useampi ihminen alkaa vastaavanlaisten demojen jälkeen miettiä omaa hevoseenkohteluaan, niin sitä parempi. Vielä hienompaa on, jos demo aiheuttaa ihmisten käyttäytymisessä muutoksia, jotka parantavat hevosten elämänlaatua. Suurin osa kuitenkin jatkaa entiseen malliin, yleensä kai laiskuudesta. Uuden ajattelutavan omaksuminen on raskas ja pitkä prosessi, joka jatkuu vuosia. Suosittelen sitä silti, koska sen jälkeen elämä hevosten kanssa on paljon antoisampaa. Niistä tulee omaisuuden ja urheiluvälineen lisäksi ystäviä ja kumppaneita, sanojen täydessä merkityksessä.

Tätien käsissä on hevosten tulevaisuus

Mistäköhän johtuu, että innokkaista ja hevosrakkaista pikkutytöistä kehkeytyy vanhemmiten tiukkapipoisia ja auktoriteettiuskovaisia tätiratsastajia?

Pienet hevoshullut haluavat Ikioman Hevosen, joka on mieluiten arabialainen, friisiläinen, shire, andalusialainen tai lipizza. Pienet hevoshullut jaksavat viettää hoitohevosensa karsinassa tuntikausia letittämässä harjaa, pitämässä tallipäiväkirjaa tai ihan muuten vaan seurustelemassa hepan kanssa. Pienet hevoshullut rakastavat heppoja yli kaiken ja haaveilevat, kuinka he jonain päivänä saavat hullun ja vaarallisen valkoisen oriin, jonka he sitten kesyttävät lempeydellä ja ystävällisyydellä ja voittavat siinä sivussa pari estekilpailuakin.

Jossain vaiheessa pieni hevoshullu oppii tallin ja hevosmaailman tavoille. Valitettavasti. Ihan ensimmäiseksi hän unohtaa typerät haaveet omituisista hevosroduista, ja päätyy muun lauman mukana ihailemaan suuria puoliverisiä. Seuraavaksi hän oppii, että hevosten kanssa ei tule pelehtiä eikä hevosen kanssa oikeastaan voi edes olla kivaa. Nehän on tyhmiä ja vaarallisia eläimiä, jotka eivät tiedä omaa parastaan. Hän ymmärtää, että ihmisen velvollisuus on eristää hevonen lajitovereistaan, etteivät ne pääse potkimaan toisiaan tai syömään toistensa loimia. Hän oppii kengityttämään hevosensa kuuden viikon välein, kuten jokainen tiedostava ja tarkka hevosenomistaja tekee. Hän sisäistää ympärivuotisen loimittamisen ideologian ja ymmärtää, että oikeastaan hänen hevosensa ei voi sietää tarhassa oloa. Sitten hän oppii ratsastamaan eli käyttämään erikoiskuolaimia, apuohjia, kannuksia ja raippaa. Hän tajuaa, että maastossa ratsastaminen on äärimmäisen vaarallista, vastuutonta ja turhaa, ja päätyy kiertämään uraa maneesissa vuosi toisensa jälkeen. Hän oppii myös, että hevosmaailmassa pärjää, kunhan kuuntelee, siteeraa ja apinoi auktoriteettejä ja pitää naamansa peruslukemilla. Poikkeavia ideoita esittävät ihmiset eivät hevosmaailmassa kauaa kukkoile, sosiaalinen kuri kyllä eristää sellaiset tyypit omaan hörhöryhmäänsä. Ennen kaikkea hän oppii, että hevosteluhommissa ei ole mitään hauskaa, ihanaa tai riemukasta, se on vakavaa puurtamista joko koulu- tai esteradalla.

Jos entinen hevoshullu ja nykyinen tätiratsastaja joskus uskaltautuisi ajattelemaan hevosharrastustaan hieman pintaa syvemmältä, hoksaisi hän koko touhun järjettömyyden. Mitä järkeä on omistaa itselleen liian iso, vaikea ja suuriliikkeinen hevonen, jolla hädin tuskin uskaltaa laukata maneesissa. Oikeasti 99% tädeistä tarvitsisi ison, rauhallisen ponin tai vakaan mutta reippaan suomenhevosen. Tädin taso ratsastajana on yleensä seurakisatasoa (vaikka hän itse kokee olevansa kansallista tasoa, vähintään), joten on aivan sama, minkälaiset koululiikkeet tai sukupuu sillä tätiratsulla on. Jostain syystä täti kuitenkin pitää itseään tavoitteellisena urheiluratsastajana ja kuvittelee olevansa uskottavampi eli saavansa parempia prossia koulukisoissa sen 170-senttisen tummanruunikkonsa kanssa. Todennäköisesti täti kuitenkin pärjäisi vähän vaatimattomammalla hevosella paremmin, kun ei tarvitsisi koko ajan pelätä, että hevonen karkaa radalla käsistä tai että oma istunta irtoaa jättiliikkeisessä ravissa satulasta.

Kaikkein surullisinta on, että se alkuperäinen syy, hevosrakkaus ja kiinnostus hevosen hyvinvoinnista on täysin unohtunut, tai ainakin jäänyt taka-alalle. Tärkeämmiksi pointeiksi on noussut sosiaalinen päteminen ja harrastamisen helppous ja vaivattomuus. Kompromisseja on tottakai aina pakko tehdä, jos aikoo pitää omaa hevosta ja ehtiä vielä ratsastamaankin työpäivän jälkeen. kyse ei kuitenkaan ole enää kompromissista, jos lähtökohtana on, että Minä haluan harrastaa ratsastusta sillä hetkellä kun Minä haluan, olosuhteissa jotka ovat Minulle sopivimmat ja tavalla joka on Minulle helpointa. Lopulta käy niin, että suhteen hevososapuoli joutuu luopumaan jotakuinkin kaikesta sille tärkeästä: monipuolisesta liikunnasta, rapsuttelusta muiden hevosten kanssa, laumasosiaalisten taitojen käytöstä, vapaana liikkumisen riemusta, mutakylvyistä, laiduntamisesta, lajityypillisestä ruokailukäyttäytymisestä ja psyykkistä että fyysistä terveyttä edistävästä ruokavaliosta.

Ihmekös tuo, että kaupunkitallien tätiratsut ovat vähän väliä sairaana, että niillä on huonoja tallitapoja ja stereotyyppistä käyttäytymistä. Pienestä naarmusta jalassa kehittyy antibioottikuurin vaativa imppari, hevoset kärsivät kummallisista ja selvittämättömistä vaivoista ja ontumisista, tarhatessa ne rikkovat itsensä riehuessaan ylisyötön ja liian vähän liikunnan aiheuttamasta energianpurkauksesta, lihasjumit ja pahat vinoutumiset ovat arkipäivää, mahahaava oireilee, suolisto on vähän väliä kuralla, hiekkaähkystä tai yhtäkkiä iskevistä, klinikkakäynnin vaativista koliikkikohtauksista nyt puhumattakaan.

Oikeasti hevoset ovat itse asiassa varsin terveitä otuksia. Ähkyt ja ripulit pysyvät loitolla, kun ruokinta on suunniteltu hevosen ruoansulatusfysiologian kannalta oikein. Haavat paranevat ilman imppareita ja liikalihoja pelkällä vesipesulla tai muutaman päivän jodihauteella, kun elimistö ei ole jatkuvassa stressitilassa. Lihasjumit ja selittämättömät ontumiset pysyvät poissa, jos hevoset liikkuvat tarpeeksi ja monipuolisesti. Tervepäiset ja -vatsaiset hevoset seisovat tarvittaessa karsinassa vaikka kuukauden putkeen saamatta siitä aihetta kutomiseen tai imppaamiseen.

Oikeasti suorittava kilpahevonen vaatii usein erikoisolosuhteet, erikoisruokavalion ja erikoishuomiota pysyäkseen terveenä ja kyetäkseen suorittamaan kilparadoilla. Niin kyvykkäitä hevosia on ratsupuolella kuitenkin todella harvassa. On itsepetosta kuvitella, että juuri minun hevoseni on jokahevosta tärkeämpi, parempi ja vaativampi, ja itsepetoksen tai ajattelemattomuuden perusteella tehty hevosen eristäminen muista hevosista joksikin 600 kiloiseksi kemikaalien hajuiseksi puudeliksi on silkkaa julmuutta. Yleisesti hyväksyttä eläinrääkkäystä, oikeastaan. Jos tädit heräisivät vaatimaan parannusta kaupunkitallien olosuhteisiin, olisi tallienkin reagoitava asiakkaiden toiveisiin. Silloin ainakin uusien alalle pyrkivien kannattaisi suunnitella talli ympäristöineen yhtälailla hevosen kuin tädinkin näkökulmasta.

Jos vaan tädit heräisivät vaatimaan oikeutta hevosilleen.

Kevät umpunen pien, maastolenkille tamman pian vien

Kenkääjä kävi eilen vuolemassa ja kengittämässä Pollelan polyypit sekä valkun ruunan, joka muutti Pollelaan alkuviikosta. Kymmenestä potilaasta vain kaksi oli ympärikengitystä, yksi etupään sairaskengitys ja loput pelkkiä vuoluja. Keikkuvarsan vuolu oli ihan kirjaimellisesti ympärivuolu, koska pollenpoikanen kävi kertaalleen selälläänkin. Toista kertaa jo tällä viikolla. Eka kerta tapahtui matolääkkeen antamisen yhteydessä, kun Keikku oli sitä mieltä että lääketuubi tappaa. Mitäs muuta siinä pieni polle voisikaan, kuin heittäytyä sadasosasekunnissa pystyyn ja siitä takakautta maihin jos pahasti ahistetaan. Tulee olemaan mielenkiintoista tämän tammanalun ratsukoulutus sitten parin vuoden päästä. Sen reaktiot on niin nopeita ja isoja, että ihmisellä ei ole mitään tsänssiä pysyä mukana tilanteessa. Mutta muuten on kyllä varsin järkevä otus ja vähän kovakin, mistä on tulevaisuudessa vain hyötyä. Kestääpähän pää paremmin työntekoa.

Keikun ylireaktiot johtuvat siitä, että se on nyt viettänyt kolmisen viikkoa yöt eri karsinassa kuin emänsä. Se on ollut varsin hermostunut ja välillä jopa vihainenkin, kun mamma ei ole vieressä pitämässä maitobaaria 24/7. Tämä on muuten ensimmäinen varsa meillä, joka on suuttunut vieroituksesta. Aikaisemmat ovat suhtautuneet siihen jotakuinkin neutraalisti.

Vanhatamma sai vielä viideksi viikoksi idioottikengät alleen, mutta liikutuslupa saatiin jo. Eli rauhallista kävelyä ensin pehmeällä alustalla. Jos se sujuu, niin sitten vaan maastoon maisemakierrokselle. Itse asiassa toipuminen on sujunut ihan ällistyttävän hyvin, eilisessä vuolussa ei löytynyt sälekerroksesta tai valkoviivasta mitään moitittavaa. Vähän oli toisessa etusessa verenpurkaumia anturassa, mutta tamma ei reagoinut koetuspihteihin ollenkaan. Ja niitä purkaumiahan sillä on ollut aina. VT on jo kuukauden päivät liikkunutkin täysin puhtaasti, pieni sairastarha alkaa jo olla liian ahdas. Laajensin sitä toissapäivänä muutamalla neliöllä, ja kunhan lumi tästä sulaa ja maa kuivuu, niin pääsevät Kiltintamman kanssa käyttämään koko tarhaa.

Kentän jääpinta sulaa kohisten, kohta pääsee taas ratsimaan ja pitämään tunteja. Vähänkö hienoa!