Hullujen hommaa

Kaunispoika metsätarhassa.
Kuva TH.



Tuleva talvi masennuttaa jo etukäteen, vaikka toisaalta nythän on oikeastaan jo menossa se kaikista kamalin vaihe. Pimeätä, tuulta, kuraa ja vesisadetta saadaan jo, enää puuttuu liukkaus. Kun tämä kurjuus tästä muuttuu oikeaksi talveksi, alkaa helpottaa. Etelä-Suomen talvet vaan tuppaavat olemaan tällaisia tuonne tammikuun puoleenväliin, jonka jälkeen sitten saadaan se oikea talvi. Siinä vaiheessa vaan alkaa olla huumori aika vähissä, kun on jo kaksi, kolme kuukautta kärsitty yllämainituista. Lapista kotoisin oleva ystäväni sanoi, että pohjoisen talvi on paljon miellyttävämpi, vaikka onkin kaamos ja kovat pakkaset. Kun on lunta maassa, ei ole koskaan täysin pimeää. Eikä siellä ole tätä raakaa merituultakaan, mikä meillä on riesana. Hän sanoi palelevansa Helsingissä paljon enemmän kuin Enontekiössä.

Tänä aamuna tuli ihan oikeaa lunta. Ollaan onneksi juuri sen verran kaukana rannikosta, että kun stadissa sataa vesiräntää, niin meillä se tulee lumena. Lämpötilakin on usein 1-2 astetta matalammalla kuin rannikolla. Sen vuoksi meillä on aika usein pysyvä lumipeite, vaikka pääkaupunkiseudulla kahlataan likaisenruskeassa räntäsohjossa. Niin että en kyllä enää ihan heti muuttaisi takaisin merenrannalle, vaikka muuten merta kaipaankin. Ennemminkin syvemmälle sisämaahan, hieman pohjoisemmaksi, että pääsisi eroon tästä Etelä-Suomen syyssäästä.

Tavallinen pollestelija ei välttämättä tajuakaan, kuinka paljon sää vaikuttaa tallinpitäjän elämään. Hänelle sää merkitsee lähinnä sitä, pääseekö illalla töiden jälkeen ratsastamaan vai ei. Ja maneesitalleilla asialla ei ole edes sen vertaa merkitystä, vain maastoilut jäävät väliin jos sää ei suosi.

Tallinpitäjän elämää säätelevät säät. Kesällä jos sataa, tallautuvat laitumet pilalle. Tallattuihin kurakoihin versoo pian rikkakasveja, jotka huonontavat laitumen laatua ja saattavat aiheuttaa hevosille allergioita, tai jopa olla myrkyllisiä. Lisäksi oikein kunnolla pilalle tallatun laitumen uusiminen on kallista. Se vaatii ainakin traktorin, kyntöauran, äkeen ja kylvökoneen. Jyräkin olisi hyvä olla. Nurmen perustamiseen tarvitaan lannoitteita useampi sata kiloa hehtaarille, ja heinän siemenet ovat kalliita. Vastikään kylvettyä nurmea ei voi laiduntaa ennen kuin seuraavana kesänä, joten lohko on poissa käytöstä siihen saakka. Märkinä kesinä mäkärät ja polttiaiset kiusaavat hevosia, ja varsinkin kesäihottumaisten pollejen elämä on kurjaa. Joko kutisee ja kirvelee, tai sitten seisotaan sateessa litimärkä ötökkäloimi päällä.

No entä jos on kuivaa ja kuumaa, kuten viime kesänä? Laitumet kuluivat puhki jo alkukesästä, koska ruoho ei kasvanut kuivuuden takia. Uusia lohkojakaan ei voinut ottaa kuivaheinän odelmasta, koska ne eivät lähteneet niiton jälkeen kasvuun. Kaivoista loppuivat vedet, tai ainakin olivat koko ajan loppumaisillaan, mikä aiheutti aikamoista stressiä. Lähitallille joutuivat tilaamaan säiliöllisen vettä muualta, mikä maksoi maltaita. Ei tietenkään se vesi, vaan sen rahti. Kuuman ja kuivan kesän ötökkävalikoimaan kuuluvat paarmat ja kärpäset. Siellä missä on hevosia, siellä on myös paarmoja. Jotkut hevoset ovat hyvin herkkiä paarmanpuremille, ja tulevat aivan hysteerisiksi jos, tai siis kun joutuvat paarmojen piirityksen kohteeksi.

Syksyisin taas säätiedotuksia joutuu seuraamaan tuulien, myrskyjen ja sateiden vuoksi. Ei ole todellakaan kiva istua töissä, kun tietää hevosten palelevan ulkona ilman sadeloimia. Ja ne loimet. Yhdessä sadeloimessa on yleensä noin 6 tai 7 solkea, kymmenen hevosen loimissa jo 60-70. Yhden hevosen loimittamiseen menee helposti useampi minuutti, mikä sinällään ei ole paljon. Vaan kun loimitettavia on 10 kappaletta, puhutaan jo noin puolen tunnin lisäajasta aamutallin muutenkin tiukkaan aikatauluun. Ei siis ole vaikea arvata, miksi annan omien hevosten talvikarvan kasvaa. Loimittamisessa säästetty aika on jo viiden hevosen kohdalla noin puolitoista tuntia viikossa. Puolitoista tuntia ei tässä kuulosta pahalta, mutta kun on ensin yhdeksän tuntia päivästä muualla töissä ja sen lisäksi tekee tallihommia kolmesta viiteen tuntia, jokainen ylimääräinen minuutti on tuskaa. Varsinkin kun useimmilla tallinpitäjillä on –ainakin teoriassa- se niin kutsuttu oma elämä:lapset ruokittavana, pyykit pestävänä, koululaisten läksyt tarkistettavana ja niin poispäin. Toinen syksyn ongelma on kuraiset tarhat. Jos kura olisi vain kosmeettinen ongelma, se ei vielä haittaisi niin paljon. Toiset hevoset ovat kuitenkin hyvin herkkiä saamaan riviä ja/tai impparin jalkoihinsa, jos joutuvat seisomaan kosteassa. Ja onpa tallissa sellainenkin hevonen, jonka kaviot yksinkertaisesti sulavat pois, jos se joutuu seisomaan viikkotolkulla kosteassa.

Maan jäätymispäivä olisi myös hyvä osata ennustaa ajoissa, että olisi kaikki aidat siihen mennessä valmiina. Ja kenttäkin olisi hyvä saada lanattua tasaiseksi, ennen kuin se ehtii syväjäähän. Jos se pääsee jäätymään muhkuraiseksi, ei sillä voi ratsastaa ennen kunnon lumipeitteen tuloa. Pakkasten tulon jälkeen tarhoihin ei myöskään enää saa vettä vesiletkuilla, vaan ne on kannettava sinne. Pakkasten tultua myös kuiviketurve menee jäähän, ja paalit on raahattava etukäteen sisään sulamaan. Jos taas käyttää irtoturvetta tai purua, eikä sille ole katettua suojaa, on irtonainen kuivike aika usein kaivettava jäisestä kuoresta muodostuneen lipan alta. Joka tietenkin paksunee sitä mukaa kun talvi etenee, ollen lopputalvesta jo useamman kymmenen sentin paksuinen.

Talvella lisätyötä aiheuttavat joko pihajäätiköiden hiekoittaminen tai lumityöt. Meillä käy aurausurakoitsija avaamassa pihatien, mutta tallin ovien ja tarhojen porttien eteen kasautuneet lumipenkereet on poistettava käsipelillä. Lumi on myös käytävä pudistelemassa alas sähkölangoista, koska varsinkin raskas nollakelin lumi painaa ne helposti hankeen kiinni. Runsaslumisina talvina joutuu lumihankea talloa aitojen alta litteämmäksi, samasta syystä kuin yllä. Lisäksi tarvitaan ennustajanlahjoja aavistamaan lumiauran mahdollinen tulohetki, koska osa hevosista saa aikamoisen juoksu- ja ryntäyskohtauksen auraustraktorin ajaessa pihaan. Olisi kiva että joku olisi silloin paikalla siltä varalta, että joku hevosista keksii tulla aidoista läpi. Meillä kun on noita orejakin, niin joutuu olemaan aika tarkkana siitä, että tallinpihalla ei juoksentele irtopolleja aiheuttamassa vielä suurempia ikävyyksiä.

Irtoturpeen tai kutterinpurun kaivaminen puolimetrisen lumipeitteen ja koppuraksi jäätyneiden pressujen alta on sekin oma riesansa. Varsinkin pimeässä, kun otsaa kohti vihmoo neulanteräviä jää/räntäpiikkejä 25 metrin sekuntivauhdilla. Tai hevosten heinien raahaamisessa tarhoihin, kun on kahlattava polveen asti ulottuvassa lumihangessa. Pimeässä tietenkin, koska aamutallin aikaan on pimeää, päivätallin aikaan hämärää ja iltatallin aikaan taas pilkkopimeää.

Se, että ryhtyy pitämään tallia Suomessa vaatii kyllä ison annoksen hulluutta, tai ainakin loogisen ajattelukyvyn puutetta. Koska eihän kukaan järkevään ajatteluun kykenevä ihminen ihan oikeasti ryhtyisi moiseen hommaan. Paitsi tietenkin silloin, jos omistaisi niin paksun lompakon, että kykenisi kustantamaan salaojitetut hiekkatarhat, laatoitetun/asfaltoidun pihan, katetun ja seinällinen kuivikevaraston, maneesin, loimienkuivaushuoneen sekä tallirengin tai kaksi.

Jokalajin kaikentietäjä kommentointituulella

Orkidea ja pokaali- niminen tilataideteos satulahuoneen ikkunalaudalla. Sievää, eikö vain?


En sitten loppujen lopuksi ehtinyt hissiin. Mikä ei ole suurikaan menetys, koska mua ei ihan aikuisten oikeesti kiinnosta tuntikausia katsella maalattujen keppien yli loikkimista. Koulua olisi vielä voinut mennä katsomaankin, mutta edellisten vuosien pettymykset ratsastajien määrään ja tasoon eivät juurikaan rohkaisseet lipun ostoon. Ei mulla mitään esteratsastusta vastaan ole, en vaan ole vähääkään kiinnostunut kilpaurheilusta, en oikeastaan kovin paljon edes länkkärilajeista. Katselen kisoja lähinnä sillä silmällä, että mitä annettavaa niillä on mun omalle ratsastustaidolle, mutta itse kisatilanteesta en saa minkäänlaisia kiksejä tai messissäolokokemuksia.

Ainoa, mikä harmittaa on se, etten ehtinyt torstaina seuraamaan F.Sloothaakin klinikkaa nuorille hevosille. Kävin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa hemmoa Rusan maneesissa, ja täytyy sanoa, että siinä oli mies täynnänsä parasta mahdollista horsemanshippiä. Sloothaak olisi voinut aivan hyvin puhua lännenratsastuksesta esteratsastuksen sijaan. Häntä kuunnellessa oivalsi aika nopeasti, mistä se ihan hyvän ja sikahyvän ratsastajan välinen ero löytyy. Ihan hyvät yrittävät voimalla ja väkisin, eivätkä sen vuoksi saa hevosta toimimaan yhteistyössä iloisena ja kuuliaisena kuin vahingossa. Ne sikahyvät puolestaan tietävät, mitä hevosen päässä liikkuu ja sen vuoksi huolehtivat koko ajan siitä, että hevosella on hyvä ja luottavainen olo.

Hyvistä ratsastajista pääsenkin aasinsiltaa saksalaisten puoliverioriiden esittelyvideoihin, joita katselimme lauantai-iltana. Näitä hevosmaailman filmitähtiä ratsastettiin erittäin hoikkien, pitkäjalkaisten, vaaleatukkaisten saksalaismiesten toimesta. Monien jalat roikkuivat selvästi hevosen rungon alapuolella, isot 165-175 cm korkeat oriit näyttivät melkeinpä pieniltä. Kateellisena katselin näiden ratsastajien istuntaa: jalat riippuivat rentoina mutta jäntevinä hevosen kyljillä, lantio liikkui hevosten valtavan suurien liikkeiden mukana vaivattoman näköisesti, ohjasotteet olivat tasaisia ja hevoselle selkeitä ja reiluja. Eniten kiinnitin ohjasotteissa huomioon myötäämiseen: hevosia palkittiin suoritetuista liikkeistä myötäämällä todella reilusti, jopa kisatilanteissa. Jotakuinkin kaikki orit esitettiin ratsain nivelkuolaimella, eikä kädelle raskaita hevosia ollut kuin pari useasta kymmenestä oriista. Yksikään ratsastajista ei pungertanut pohkeilla naama punaisena ja rakkoja persvaossa, kaivellut hevosen kylkiä kannuksilla varpaat maata kohti tai repinyt yläselkä krampissa hevosta pakkomuotoon. Aikamoinen kontrasti kun vertaa siihen suhteellisen yleiseen käsitykseen, että saksalainen tyyli on raskas ja väkivaltainen.

Toisaalta taas tuossa männäviikolla katselin reiningvideota Aachenin tämänvuotisista World Equestrian- kisoista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että reining ei ole se minun lajini, ainakaan kilpailumielessä, vaikka kaikkein mieluiten sitä muuten ratsastankin. Siis ihan oikeasti, miten on mahdollista, että tuolla tasolla näkee ratsastajia, jotka eivät edes osaa istua hevosen selässä? Tiedän kyllä, että reinarit eivät juurikaan arvosta näitä tylsiä istunta- asioita (vähän samaan tapaan kuin eivät esteratsastajatkaan), mutta ihan oikeesti, helpottaisi aika lailla suoritusta jos ratsastaja ei koko ajan häiritsisi hevosen suoritusta. Olihan siellä tietenkin ihan huippujakin, joiden ratsastusta katseli mielellään. Ärsytti vain se yleinen leväperäisyys ja holtittomuus ratsastuksessa ja hevosen kontrollissa. Reining on viime vuosina mielestäni mennyt liikaa nopeuden ja liukupysähdysten ihannointiin, ja tietenkin hyvän ratsastuksen kustannuksella. Ja edelleenkin, jenkkien ja eurooppalaisten ratsastustyyleissä oli eroa, ei kuitenkaan enää niin selkeästi kuin vielä jokunen vuosi sitten. Eurooppalaisten hevoset tuppaavat liikkumaan edestä lyhyinä ja jännittyneinä, kun taas jenkit onnistuvat kouluttamaan ratsunsa niin, että ne liikkuvat edestä vapaasti ja kaula suorempana, matalampana. Voimakkaimmin mieleen jäi Sylvia Rzepka- niminen nuori saksalaisratsastaja, jonka tyylistä pidin aivan mielettömän paljon. Sylvian tyyli on hyvin amerikkalaistyyppinen, johon syy löytynee siitä, että hän on kanadalaissyntyisen Vern Sapergian vaimo. Vernin Kanadassa asuva tytär Shawna Sapergia muuten ratsasti taannoisissa Jerezin MM-kisoissa erittäin hyvin tullen henkilökohtaisessa kilpailussa kolmanneksi . Nyt tiedän, kenelle lähetän sen tulevan huippureinarini Saksaan koulutettavaksi, kun voitan lotossa.

Koltiaisten vallanvaihto

Lemppari pari kolme viikkoa sitten. Pyrkii vähän hengailemaan tuolla kuolaimen takana, kun on niin herkkä suustaan. Kuva HS.

Lemppari ja Kaunispoikahan viettävät päivänsä samassa tarhassa, niin että olen päässyt seuraamaan kahden aikuisen orin muodostaman poikamieslauman edesottamuksia. Lemppari on rauhallinen eläin, joka ei turhia hössötä ja seisoskelee mieluummin paikoillaan ja syö. Kaunispoika taas on enemmän sellaista hyperaktiivista tyyppiä, joka tekee koko ajan jotain: tuijottelee, korskuu, leikkii, juoksee, näprää jne. Lemppari on välillä ihan ranteet, tai siis vuohiset auki, kun KP sählää sen ympärillä ja yrittää saada mukaan riekuntaan. Tästä aktiivisuuserosta johtuen KP on pomo kesäisin (kun testosteroni jyllää) ja LP talvisin (kun KPn testotason lasku on muuttanut KPn rauhallisemmaksi ja vähemmän aktiiviseksi).


Syksyisin ja keväisin tapahtuvan vallanvaihdoksen huomaa heti poikain käytöksestä. Tämän syksyn vallanvaihdos tapahtui viime viikolla, mitä enteili toissa viikolla lisääntyneet puremajäljet poikien kauloilla ja kyljissä. Lemppari muuttui hieman hankalammaksi käsitellä ja KP taas "ruunaantui". Lempparin hankalampi käytös on yhtä kuin orimaista huutelua ja enemmän kaulastelua, kesäisin se ei huutele oikeastaan ollenkaan. KPn käytös muuttuu näissä vallanvaihdoksissa vähemmän sen aktiivisuuden ja äänekkyyden vuoksi, mutta kyllä siinäkin tiettyä rauhoittumista ja pehmentymistä on havaittavissa.

Alunperin minulla oli tarkoitus eristää pojat toisistaan siinä vaiheessa, kun muuttuvat pikkupojista oreiksi. Odottelin merkkejä vakavammista konflikteista aivan turhaan. Totta kai ne nahistelivat nuorena aika paljonkin, mutta niiden käyttäytymisestä näki selvästi, että hommassa ei ole tosi kyseessä. Ja hauskaakin niillä näytti olevan. Leikkimielinen pullistelu oli ajoittain aika rankkaa, mutta kumpikaan ei onneksi satuttanut itseään vakavasti. Lempparilla oli kyllä jossain vaiheessa (3-4-vuotiaana) tosi isot kinnerpahkat, jotka se sai mitä ilmeisimmin karsinanahisteluista, kun kolhi itseään seiniin (pojat asuivat kolmevuotiaaksi asti samassa isossa yhteiskarsinassa). Pahkat ovat onneksi pienentyneet itsestään ja kintereet näyttävät nyt ihan normaaleilta. Rankat leikit vahvistivat poikien lihaksia ja jänteitä ihan ilmaiseksi, ja tulipahan samalla vähän testattua rakenteen kestävyyttäkin. Meno oli nimittain toisinaan niin riehakasta ja nopeaa riuhtomista, että heikommalle pollelle olisi tullut vähintäänkin jännevammoja, jos ei ihan murtumiakin. Vaan niin ne kestivät, sekä psyykkisesti että fyysisesti nuo rankat nuoruusajan koettelemukset. Tätä nykyä tallissa seisoo kaksi oikein mukavaa ja helppoa sosiaalista oria, jotka osaavat suhtautua tammoihin mukavasti ja ihmisiäkin kunnioittavat hyvin.

Liikenteessä

Klassisen tunti peruuntui, mutta menimme maneesille isommalla porukalla, kun se kerran oli varattu meille. Meiltä on sinne pari kilsaa, josta puolet kiemurtelevan ja mäkisen asfalttitien reunaa, loput pientä hiekkatietä (jossa autoja ei juuri kulje). Onneksi täällä meillä päin on hevosia vähän joka pihalla, joten autoilijat osaavat kyllä periaatteessa varoa ja hidastaa hevosia nähdessään. Jännitin silti hiukan asfalttiosuutta, koska porukassa oli 2 täysin liikennekokematonta hevosta (Hienohelma ja Lempipoika) sekä Pikkutamma, joka muuten vaan on arvaamaton, vaikkei autoja pelkääkään. Lempparin tiedän olevan järkevä ja autoja pelkäämätön hevonen, mutta kokemuksen puute saattaa aiheuttaa ylimääräistä hötkyilyä. Hienohelma taas on erittäin fiksu ja itsevarma hevonen, mutta runsas täykkäriveri (50% lähisukupuussa ja ties kuinka paljon lisää niiden quarter-esi-isien kaukaisemmissa sukupolvissa) kuohahtaa aina välillä pintaan.

Yleensä juoksutan Lempparin ennen selkäännousua, mutta nyt siihen varattu aika hupeni hevosen siistimiseen: se oli mahaan saakka savikuorettunut, ja varsinkin jalat olivat ihan kauheassa ravassa. Niinpä kiireessä hyppäsin suoraan tallin pihalla kyytiin ja lähdin "maastoon" kylmiltäni. Aika typerästi tehty näin jälkikäteen ajateltuna (hevosella on ratsastettu viimeksi 2 viikkoa sitten..), mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Matka maneesitallille mentiin erittäin kootussa muodossa: piffissä, paffissa ja puffissa. Puffi onkin ihan uusi korkean koulun liike, joka johdetaan piffistä rohkaisemalla ratsua köyryselkäiseen pukkiloikkaan suoraan ylöspäin takapään ollessa erittäin syvällä rungon alla. Muistuttaa vähän croupadea, mutta köyrymmällä selällä. Toisentyyppisiä piffejä ja paffeja löytyy muuten täältä.

Maneesissa piti tietenkin pullisteleman peileissä isottelevalle komealle kimo-orille, rääkyä jokaiselle tammalle kuin tuntemattomalle naimaprospektille, kiemurrella lasiseinäisen kanttiinitilan kohdalla kaula käärmeenä, heittää aina silloin tällöin väliin pienet puffit. Mutta se sallittakoon hevoselle, joka ennen tätä päivää ei ole ollut maneesissa muuta kuin vuosia sitten näyttelyissä. Kotimatkalla mentiinkin sitten jo letkeää ghetto walkia, paitsi alla kuvaillun mopedikohtauksen aikana. Pikkutamma käväisi pari kertaa löysällä pientareella (ja otti siitä palkokasvia sieraimeensa), mutta maneesissa se oli oikein asiallinen. Hienohelmaa jännitti kai niin paljon, että se sipsutteli epätahtista hilipannytkyä paskajäykkänä mennen tullen. Maneesissa, turvassa maailman pahuudelta ja sekavuudelta, se käyttäytyi täysin normaalisti. Ihan hyvin hevoselta, jonka elämänkokemukset ovat koostuneet lähinnä laitumella kuljeskelusta New Mexicossa ja tiineenä olemisesta, varsomisesta ja imettämisestä Suomessa. Vanhatamma ja Kilttitamma vain kävelivät, työskentelivät ja taas kävelivät, mitäs sitä vanhat turhia hörhöilemään.

Kaikki autoilijat noudattivat ystävällisesti hidasta- pyyntöä, jonka näytimme sekä takaa että edestä tuleville. Muutamilla vaan tuntui olevan ihan älyttömän pitkät piuhat, tai sitten keskittyminen oli jossain ihan muussa kuin liikenteen seuraamisessa. Ensin ne ajoivat lähes hevoskaravaaniin kiinni, jotkut osittain jopa meidän puoleisella kaistalle, ja sitten kun hoksasivat hidastaa, niin eivät tajunneet mennä tien toista laitaa vaan ajoivat tien keskiviivaa pitkin. Takaa tuli kerran myös iso joukko kilpapyöräilijöitä, jotka onneksi hidastivat kiltisti kun pyysimme. Selitin heille, että hevoset saattavat pelätä polkupyöristä kuuluvaa ääntä, pyöräköt itsessään eivät olleet niin pelottavia. Pari isompaa moottoripyörääkin meni ohitse ilman sen kummempia reaktiota, isotkin nykypyörät kun ovat aika äänettömiä. Voimakkaimman reaktion saivat aikaiseksi kaksi mopoilijaa, joiden ajopelit pitivät aika karmeaa ääntä, eivätkä he ilmeisesti ymmärtäneet näyttämääni hidasta- merkkiä (johtuisiko siitä, että mopoilija ei ole käynyt autokoulua eikä siis välttämättä tiedä, miten hevospeli ohitetaan?). Ensimmäisen mopon karauttaessa läheltä ohitse Lempparilla keitti salamana, se teki muutaman todella nopean sivuttaisen väistöliikkeen suoraan keskelle tietä, jonka johdosta toinen mopoilija ymmärsi pysäyttää rakkineensa. Tosin se pysähdys kesti noin nanosekunnin (eli tasan niin pitkään, kun kuskilta kului aikaa löytää vapaa ajoväylä jostain Lempparin jalkojen, huiskivan hännän ja tienpientareen välimaastosta), jonka jälkeen tyypille tuli armoton kiire päästä eteenpäin. Liikennekasvatusta näköjään kaivattaisiin vähän enemmän.

Kotona kokeilin vielä Vanhalletammalle Wintecin koulusatulaa (IW Cair), mutta se ei sopinut. Kun tarvitsen koulusatulaa niille klassisen tunneille. Levein kaari oli kyllä ok, mutta VTn säkä on aika perkeleen korkea ja selkä kaareva ja laskeutunut. Kokeilin vielä jonkun typerän varmistusvimman valtaamana ratsastaakin sillä, mutta eihän siitä mitään tullut kun istuin kuin kirahvin selässä, etukaari ylhäällä ja takakaari jossain puoli metriä alempana. Ainakin jonkun romaanin olisin tarvinnut väliin, todennäköisesti viisi. Osasyy kokemuksen kammottavuuteen oli varmasti se, että en ole taas istunut enkkusatulassa kuukausiin (ellei peräti vuoteen?). Ratsastaminen tuntui IHAN KAMALALTA. Miten kukaan voi ihan oikeasti sanoa nauttivansa ratsastuksesta sellaisen kiikkerän lätyskän kanssa, kun jalustimetkin heiluvat joidenkin ihme narujen varassa? Panee kyllä harkitsemaan erittäin tarkkaan, että haluanko ihan oikeasti mennä kiduttamaan itseäni joka toinen viikko tunnille, jolla käytetään moisia varusteita. Sitäpaitsi, jos olisin tänään ollut Lempparin kanssa liikenteessä enkkusatulalla, olisin pudonnut ainakin 3 kertaa. Lempparin Tex Tanin AQHA Reinerissä perse pysyy mokassa kiinni kuin täi puolikuivassa tervassa, vaikka hevonen uisi selkää. Niin se vaan on että turvallisuus (ja mukavuus) ennen kaikkea.

Vanhatamma on aika mamma

Saatiin vihdoin ja viimein varsomiskarsina jaettua kahdeksi yhden hevosen yksiöksi, niin että tammat pääsivät yöksi sisään. Ei niillä oikeastaan mitään hätää ulkonakaan olisi ollut, kun olisivat päässeet halutessaan pellolta metsään sateen suojaan. Nukun vaan paljon paremmin, kun tiedän, että tallessa ovat. Tosin tulipalokammoisena pelkään ajoittain lähes hysteerisesti sitä, että talli syttyy tuleen (esim. rottien mahdollisesti pureskelemien sähköjohtojen vuoksi), mutta onneksi vain ajoittain. ;o)

Vanhatamma joutui asumaan oripuolella olevaan tyhjään karsinaan, koska se on tiine eikä siten innosta vieressä asuvaa Vanhaaherraa liikaa. Samoin sen itseluottamus on sen verran kova, ettei se mene tolaltaan osastossa ajoittain runsaanakin hyökyvästä testosteronin ja uhon määrästä, kuten nuoret tammat saattaisivat mennä. Eilinen ensitapaaminen Vanhojen kesken oli hupaisa: molemmat möykkäsivät, potkivat ja nakkelivat niskojaan. Sitten ne rauhoittuivat, kunnes taas laittoivat sieraimensa kaltereiden välistä yhteen ja sama peli alkoi alusta. Vielä yöllä, valojen sammuttamisen jälkeen kuului tallista Vanhantamman rekantorvelta kuulostavia törähdyksiä.

(Ählämithän ovat rotuna erittäin äänekkäitä, niillä on voimakas ja syvä hirnumisääni ja ne möykkäävät mielellään pienemmästäkin syystä. Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa asui maneesitallilla, jossa oli 6 puoliverioria, eron huomasi hyvin. Orit asuivat kaikki saman tallinkäytävän varrella, ja kun talutin tammaani niiden ohi, sieltä kuului kimeää ja pientä iha-haa-ta kuudesta suusta yhtäaikaa. Tamma vastasi pojille, että O-HO-HOOOO niin että taluttajan korvissa soi vielä puolen tunnin kuluttuakin.)

No, takaisin asiaan eli tänään kun otettiin hevoiset illalla sisään, oli hirnumiset näköjään hirnuttu. Vanhaherra siellä vähän pöhelsi ja Appisruuna tapansa mukaan kiekui pää punaisena, mutta Vanhatamma ei enää vaivautunut sanomaan yhtään mitään. Meni vaan heinäkasalle ja alkoi rouskuttaa. Kai se oli huomannut, että ei niiden putkiaivojen kanssa saa älykästä keskustelua millään aikaiseksi, vaikka kuinka painottaisi ja alleviivaisi sanomaansa.

Vanhatamma kunnostautui tänään työasioissa. Ensin se eskorteerasi pelokasta aloittelijaa tunnin verran kentällä, esitteli parasta ja tasaisinta mahdollista jogiaan ja oli kaikille mahdollisille avuille erittäin herkkänä ja nöyränä. Sen jälkeen se tarjoili Läikkiksen Omistajalle ensin kentällä parhaimpia laukkojaan ja sen jälkeen opetti pihatiellä, miten hevosta ohjastetaan* maastakäsin. VT on siitä hauska otus, että sen kanssa on aikojen kuluessa tehty jotakuinkin kaikkea mahdollista (ajettu kärryillä, hiihtoratsastettu, hypätty esteitä, menty koulua, laukattu kiitoa kilvan, maastoiltu mitä kummallisemmissa paikoissa, kahlattu vedessä, lanattu kenttää, kisattu länkkäriä, ratsastettu maastossa pelkällä riimulla ja riimunnarulla, harrastettu hevos-cuttingia [kun Pikkupuokki ja oripojat karkasivat, ja ne oli jollain keinoin saatava naapurin pellolta kotio...], oltu paraateissa, taluteltu lapsia selässä, ratsastettu kaksi päällä jne. ). Aika harva asia yllättää sen, ja yleensä se suhtautuu uusiinkin asioihin tyynen varmasti. Vuosia sitten, kun se oli mukana erään tallin jouluratsastuksella, se oli ainoa hevonen, joka suostui ensimmäisenä ylittämään sellaisen metallisen tietyösillan ja kulkemaan alikulkutunnelista. Ei todellakaan mikä hullu arabi, kuten usein kuulee sanottavan. On niitä hullujakin, mutta useimmiten silloinkin taitamattoman käsittelyn vuoksi kuin luontaista hulluuttaan. Ei ole hevosen eikä rodun vika, jos käsittelijä on amatööri.

Mitäs vielä VTstä? Niin joo, se on myös yliäidillinen superemo, joka omii muidenkin varsat jos vaan saa tilaisuuden, ja jopa imettää niitä. Lisäksi sillä on hormonihäiriö, jonka vuoksi se ei koskaan mene kokonaan umpeen, vaan alkaa herua maitoa jos sitä lypsää. Samoin jos sen ruoka on liian sokeripitoista, sen utareet täyttyvät niin, että niitä on pakko hieroa ja lypsää. Muuten se ei enää mene maaten niiden kipeiden tissiensä vuoksi, ja muuttuu väsymyksestä ärtyisäksi. Niin että aikaisin korjattu säilörehu on sen kohdalla kokonaan poissa kuvioista, samoin suuret väkirehuannokset, varsinkin melassi. Se on äärettömän perso kaikelle ruoalle, ja sen syömisiä saa vahtia varsinkin talvella (kun ratsastetaan vähemmän). Kuukausi tarhassa norkoilua ja holtitonta heinänsyöntiä, ja hevonen muistuttaa lähinnä virtahepoa.

Tyyppinä se on suuri persoona ja diiva, mutta siitä huolimatta aina ystävällinen ja lempeä ihmisiä kohtaan. Muita hevosia se kyllä kurmoottaa, koska on hyvin herkkähipiäinen omasta asemastaan ja tilastaan. Silti se on erittäin laumasosiaalinen ja sitoutunut johtajuuteensa, menettää helposti mielenrauhansa jos joutuu porukastaan eroon. Tosin vain kotona, koska kun sen vie yksin klinikalle tai toiseen talliin, se on itse rauhallisuus. Esimerkki- potilas tai -yövieras. VT onkin Oikea Kaikkien Hevosten Äiti, The Horse.

*Mikään ei ole niin typerä termi kuin "ajaa hevosta takaa", niin että kieltäydyn käyttämästä sitä sekä julkisesti että salaisesti. Mieluummin ohjastan takaa tai ajan/ohjastan maastakäsin. Jos haluaa ajaa hevosta takaa, kannattaa ottaa vaikka maastopyörä alleen, ettei hevonen juokse karkuun... Toinen lähes yhtä typerä termi on "eteenpäinpyrkimys". Mitä ihmettä se -päin- siinä välissä tekee? Pelkkä eteenpyrkimys on paljon parempi ja nasevampi.

Klassista ja länkkäriä

Vääntäydyttiin tänään Talliorjan ja Kiltintamman kanssa kauhialla innolla Nurmijärvelle klassisen kouluratsastuksen tunnille, mutta kun hevoselle saatiin satula selkään, alkoi ukkonen ja kaatosade. Eikä siellä tietenkään mitään maneesia ollut. Shit. Ei muuta kuin tamma koppiin ja takaisin kotiin. Sen verran ehdittiin ajomatkalla kehityskeskustelua käydä, että päätettiin pyytää ope seuraavan kerran tänne meille päin, tuohon naapuriratsastuskoulun maneesiin. Nyt vaan pitäis saada TO:lle kaveriksi joku toinen ratsukko, jotta opelle olisi kannattavaa ajaa tännepäin.

****

Sen verran hyötyä tästä olemattomasta tunnista oli, että pidin länkkätunnin jo puolenpäivän aikaan, jolloin sää oli vielä siedettävä. Otin myös harkitun riskin yhden ratsastajaparan puolesta ja laitoin Lempipojan tunnille, oriilla kun ei ole ennen eilistä iltapäivää ratsastettu kahteen kuukauteen. Ratsastajan nielusta kuului tukeva glump, kun ilmoitin kellä pitäis mennä. Vaan tunnin jälkeen oli saman tyypin naama onnesta soikeana, oli kyyti ollut sen verran mukavaa. Ja mikäs sillä Lempparilla on ratsastaessa, ponny etenee vakaan miellyttävästi kuin pyörillä liikkuva moottoroitu leposohva. Samalla tunnilla oli myös kaksi tammaa, Pikku- ja Vanha-. Niiden läsnäolo ei häirinnyt sen keskittymistä ollenkaan, mitä nyt välillä rinta kävi rottinkilla ja liikkeet muuttuivat äijämäisen notkeiksi ja kimmoisiksi. Mutta vain, jos tamma liippasi ohi ihan vierestä. Oli mukava pitää tuntia, kun kaikki kolme pokua oli hyvätapaisia ja suhteellisen helppoja ratsastajalle. Itse koulutettujen kanssa on aina helppoa, kun tietää ne erikoisnapit, joista kyseisen pollen saa toimimaan parhaiten. Vaikeinta tunnin pitäminen on, jos ratsastajalla on täysin vieras hevonen, jolla ei ole ikinä ennen menty lännenratsastusta. Pahimmillaan kyseessä on ex- tahi nykyinen ravuri, joka lähtee välittömästi kiitämään niska paksuna tuhatta ja sataa, kun ottaa vähän suusta kiinni. Lämppäreillä on myös usein niin pitkät ja matkaavoittavat askeleet, että pelkkää säällistä jogia saa työstää kuukausitolkulla. Kyllähän ne lönkyttämään saa helpolla, mutta jos jonkinsorttista peräänantoa haluaa, niin töitä saa tehdä ihan tuhottomasti. Niiden kanssa on toisinaan tehtävä kompromissin kompromissejä, ja ratsastajan on itse ymmärrettävä hevosensa rajoitukset ja päätettävä, millä tasolla sitä länkkäriä oikein haluaa mennä: joko vähän "vääräoppisesti" mutta niin, että heposta saadaan mahdollisimman turvallinen maastoratsu tyyliin sidepullit ja luomuhevostelu, vai "oikeaoppisesti" niin, että hevonen todellakin tekee töitä, kantaa itsensä ja on eteenpyrkivä. Eka vaihtoehto on helppo ja nopea, eikä oikeastaan vaadi ratsastajalta muuta kuin yhtäaikaista pehmeyttä ja jämäkkyyttä, toka taas perkeleellistä vääntöä ja lähes epäinhimillisiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä se hepo lopulta kykenee. Hattua nostan kaikille jälkimmäisen polun kulkijoille. Oikein isoa hattua.

****

Kaveri oli kuvaamassa eilen, kun tunnustelin sen kahden kuukauden tauon jälkeen, miltä Lemppari tuntuu selästä käsin. Kuvia otettiin jotain 200 kappaletta, ja muistaakseni vain yhdessä kuvassa hevoinen oli rumassa asennossa. Senkin miedon pukkilaukan jälkeisessä kurinpalautuspidätteessä, josta poku pyrki laimeasti kapinoiden läpi. Itse en kyennyt yhtä kauniiseen suoritukseen, koska jouduin normaalia enemmän säätelemään Lempparin nopeutta, suuntaa ja muotoa. Osassa kuvista näytti siltä, että ratsastaja harjoittelee hevon seljässä jonkin sortin uimakoululiikkeitä ja sellaista hiphopparihapuilulta näyttävää kauhontaa.

Voisko joku hei tehdä mun kandin, niin että mä saisin ratsastaa? Mulla on tuolla tallissa mahdottoman hyvä hevonen, joka tuolla huhuilee päivittäin ratsastamaan kuin pahinkin seireeni, ja mä vaan joudun istumaan koneella ja naputtelemaan jotain tieteellisenkuivakkaa tekstiä. Nuivaa.