Orkidea ja pokaali- niminen tilataideteos satulahuoneen ikkunalaudalla. Sievää, eikö vain?
En sitten loppujen lopuksi ehtinyt hissiin. Mikä ei ole suurikaan menetys, koska mua ei ihan aikuisten oikeesti kiinnosta tuntikausia katsella maalattujen keppien yli loikkimista. Koulua olisi vielä voinut mennä katsomaankin, mutta edellisten vuosien pettymykset ratsastajien määrään ja tasoon eivät juurikaan rohkaisseet lipun ostoon. Ei mulla mitään esteratsastusta vastaan ole, en vaan ole vähääkään kiinnostunut kilpaurheilusta, en oikeastaan kovin paljon edes länkkärilajeista. Katselen kisoja lähinnä sillä silmällä, että mitä annettavaa niillä on mun omalle ratsastustaidolle, mutta itse kisatilanteesta en saa minkäänlaisia kiksejä tai messissäolokokemuksia.
Ainoa, mikä harmittaa on se, etten ehtinyt torstaina seuraamaan F.Sloothaakin klinikkaa nuorille hevosille. Kävin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa hemmoa Rusan maneesissa, ja täytyy sanoa, että siinä oli mies täynnänsä parasta mahdollista horsemanshippiä. Sloothaak olisi voinut aivan hyvin puhua lännenratsastuksesta esteratsastuksen sijaan. Häntä kuunnellessa oivalsi aika nopeasti, mistä se ihan hyvän ja sikahyvän ratsastajan välinen ero löytyy. Ihan hyvät yrittävät voimalla ja väkisin, eivätkä sen vuoksi saa hevosta toimimaan yhteistyössä iloisena ja kuuliaisena kuin vahingossa. Ne sikahyvät puolestaan tietävät, mitä hevosen päässä liikkuu ja sen vuoksi huolehtivat koko ajan siitä, että hevosella on hyvä ja luottavainen olo.
Hyvistä ratsastajista pääsenkin aasinsiltaa saksalaisten puoliverioriiden esittelyvideoihin, joita katselimme lauantai-iltana. Näitä hevosmaailman filmitähtiä ratsastettiin erittäin hoikkien, pitkäjalkaisten, vaaleatukkaisten saksalaismiesten toimesta. Monien jalat roikkuivat selvästi hevosen rungon alapuolella, isot 165-175 cm korkeat oriit näyttivät melkeinpä pieniltä. Kateellisena katselin näiden ratsastajien istuntaa: jalat riippuivat rentoina mutta jäntevinä hevosen kyljillä, lantio liikkui hevosten valtavan suurien liikkeiden mukana vaivattoman näköisesti, ohjasotteet olivat tasaisia ja hevoselle selkeitä ja reiluja. Eniten kiinnitin ohjasotteissa huomioon myötäämiseen: hevosia palkittiin suoritetuista liikkeistä myötäämällä todella reilusti, jopa kisatilanteissa. Jotakuinkin kaikki orit esitettiin ratsain nivelkuolaimella, eikä kädelle raskaita hevosia ollut kuin pari useasta kymmenestä oriista. Yksikään ratsastajista ei pungertanut pohkeilla naama punaisena ja rakkoja persvaossa, kaivellut hevosen kylkiä kannuksilla varpaat maata kohti tai repinyt yläselkä krampissa hevosta pakkomuotoon. Aikamoinen kontrasti kun vertaa siihen suhteellisen yleiseen käsitykseen, että saksalainen tyyli on raskas ja väkivaltainen.
Toisaalta taas tuossa männäviikolla katselin reiningvideota Aachenin tämänvuotisista World Equestrian- kisoista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että reining ei ole se minun lajini, ainakaan kilpailumielessä, vaikka kaikkein mieluiten sitä muuten ratsastankin. Siis ihan oikeasti, miten on mahdollista, että tuolla tasolla näkee ratsastajia, jotka eivät edes osaa istua hevosen selässä? Tiedän kyllä, että reinarit eivät juurikaan arvosta näitä tylsiä istunta- asioita (vähän samaan tapaan kuin eivät esteratsastajatkaan), mutta ihan oikeesti, helpottaisi aika lailla suoritusta jos ratsastaja ei koko ajan häiritsisi hevosen suoritusta. Olihan siellä tietenkin ihan huippujakin, joiden ratsastusta katseli mielellään. Ärsytti vain se yleinen leväperäisyys ja holtittomuus ratsastuksessa ja hevosen kontrollissa. Reining on viime vuosina mielestäni mennyt liikaa nopeuden ja liukupysähdysten ihannointiin, ja tietenkin hyvän ratsastuksen kustannuksella. Ja edelleenkin, jenkkien ja eurooppalaisten ratsastustyyleissä oli eroa, ei kuitenkaan enää niin selkeästi kuin vielä jokunen vuosi sitten. Eurooppalaisten hevoset tuppaavat liikkumaan edestä lyhyinä ja jännittyneinä, kun taas jenkit onnistuvat kouluttamaan ratsunsa niin, että ne liikkuvat edestä vapaasti ja kaula suorempana, matalampana. Voimakkaimmin mieleen jäi Sylvia Rzepka- niminen nuori saksalaisratsastaja, jonka tyylistä pidin aivan mielettömän paljon. Sylvian tyyli on hyvin amerikkalaistyyppinen, johon syy löytynee siitä, että hän on kanadalaissyntyisen Vern Sapergian vaimo. Vernin Kanadassa asuva tytär Shawna Sapergia muuten ratsasti taannoisissa Jerezin MM-kisoissa erittäin hyvin tullen henkilökohtaisessa kilpailussa kolmanneksi . Nyt tiedän, kenelle lähetän sen tulevan huippureinarini Saksaan koulutettavaksi, kun voitan lotossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti