Klassista ja länkkäriä

Vääntäydyttiin tänään Talliorjan ja Kiltintamman kanssa kauhialla innolla Nurmijärvelle klassisen kouluratsastuksen tunnille, mutta kun hevoselle saatiin satula selkään, alkoi ukkonen ja kaatosade. Eikä siellä tietenkään mitään maneesia ollut. Shit. Ei muuta kuin tamma koppiin ja takaisin kotiin. Sen verran ehdittiin ajomatkalla kehityskeskustelua käydä, että päätettiin pyytää ope seuraavan kerran tänne meille päin, tuohon naapuriratsastuskoulun maneesiin. Nyt vaan pitäis saada TO:lle kaveriksi joku toinen ratsukko, jotta opelle olisi kannattavaa ajaa tännepäin.

****

Sen verran hyötyä tästä olemattomasta tunnista oli, että pidin länkkätunnin jo puolenpäivän aikaan, jolloin sää oli vielä siedettävä. Otin myös harkitun riskin yhden ratsastajaparan puolesta ja laitoin Lempipojan tunnille, oriilla kun ei ole ennen eilistä iltapäivää ratsastettu kahteen kuukauteen. Ratsastajan nielusta kuului tukeva glump, kun ilmoitin kellä pitäis mennä. Vaan tunnin jälkeen oli saman tyypin naama onnesta soikeana, oli kyyti ollut sen verran mukavaa. Ja mikäs sillä Lempparilla on ratsastaessa, ponny etenee vakaan miellyttävästi kuin pyörillä liikkuva moottoroitu leposohva. Samalla tunnilla oli myös kaksi tammaa, Pikku- ja Vanha-. Niiden läsnäolo ei häirinnyt sen keskittymistä ollenkaan, mitä nyt välillä rinta kävi rottinkilla ja liikkeet muuttuivat äijämäisen notkeiksi ja kimmoisiksi. Mutta vain, jos tamma liippasi ohi ihan vierestä. Oli mukava pitää tuntia, kun kaikki kolme pokua oli hyvätapaisia ja suhteellisen helppoja ratsastajalle. Itse koulutettujen kanssa on aina helppoa, kun tietää ne erikoisnapit, joista kyseisen pollen saa toimimaan parhaiten. Vaikeinta tunnin pitäminen on, jos ratsastajalla on täysin vieras hevonen, jolla ei ole ikinä ennen menty lännenratsastusta. Pahimmillaan kyseessä on ex- tahi nykyinen ravuri, joka lähtee välittömästi kiitämään niska paksuna tuhatta ja sataa, kun ottaa vähän suusta kiinni. Lämppäreillä on myös usein niin pitkät ja matkaavoittavat askeleet, että pelkkää säällistä jogia saa työstää kuukausitolkulla. Kyllähän ne lönkyttämään saa helpolla, mutta jos jonkinsorttista peräänantoa haluaa, niin töitä saa tehdä ihan tuhottomasti. Niiden kanssa on toisinaan tehtävä kompromissin kompromissejä, ja ratsastajan on itse ymmärrettävä hevosensa rajoitukset ja päätettävä, millä tasolla sitä länkkäriä oikein haluaa mennä: joko vähän "vääräoppisesti" mutta niin, että heposta saadaan mahdollisimman turvallinen maastoratsu tyyliin sidepullit ja luomuhevostelu, vai "oikeaoppisesti" niin, että hevonen todellakin tekee töitä, kantaa itsensä ja on eteenpyrkivä. Eka vaihtoehto on helppo ja nopea, eikä oikeastaan vaadi ratsastajalta muuta kuin yhtäaikaista pehmeyttä ja jämäkkyyttä, toka taas perkeleellistä vääntöä ja lähes epäinhimillisiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä se hepo lopulta kykenee. Hattua nostan kaikille jälkimmäisen polun kulkijoille. Oikein isoa hattua.

****

Kaveri oli kuvaamassa eilen, kun tunnustelin sen kahden kuukauden tauon jälkeen, miltä Lemppari tuntuu selästä käsin. Kuvia otettiin jotain 200 kappaletta, ja muistaakseni vain yhdessä kuvassa hevoinen oli rumassa asennossa. Senkin miedon pukkilaukan jälkeisessä kurinpalautuspidätteessä, josta poku pyrki laimeasti kapinoiden läpi. Itse en kyennyt yhtä kauniiseen suoritukseen, koska jouduin normaalia enemmän säätelemään Lempparin nopeutta, suuntaa ja muotoa. Osassa kuvista näytti siltä, että ratsastaja harjoittelee hevon seljässä jonkin sortin uimakoululiikkeitä ja sellaista hiphopparihapuilulta näyttävää kauhontaa.

Voisko joku hei tehdä mun kandin, niin että mä saisin ratsastaa? Mulla on tuolla tallissa mahdottoman hyvä hevonen, joka tuolla huhuilee päivittäin ratsastamaan kuin pahinkin seireeni, ja mä vaan joudun istumaan koneella ja naputtelemaan jotain tieteellisenkuivakkaa tekstiä. Nuivaa.