Käyn nykyään aika harvoin muilla talleilla, ja varsinkin ratsastuskoulut ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Yksäritalleilla tulee silloin tällöin poikettua, yleensä katsomassa jonkun kaverin hevosta. En juurikaan ole kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä, mutta toisinaan joutuu todistamaan mitä ihmeellisimpiä älyttömyyksiä, ja vielä ihan aikuisten ihmisten toimesta. Jotenkin kuvittelen aina, että koska itse olen ratsastajana ja hevosen käsittelijänä kehittynyt tiettyyn suuntaan vuosien varrella, niin täytyyhän niiden muidenkin olla. Lähinnä tarkoitan tässä hevosen käsittelytaitoa, joka on mielestäni se tärkein juttu. On aika vaikeaa olla hyvä ratsastaja, jos ei ole hajuakaan siitä miksi hevonen reagoi ja toimii niin kuin toimii erilaisissa tilanteissa. Valmiiksi koulutetun, vanhemman ja rauhallisen hevosen kanssa voi vielä pärjätä joten kuten, mutta nuorten, vahvaluonteisten tai säikkyjen hevosten kanssa tulee ihan varmasti ongelmia jos perustiedot hevosen käyttäytymisestä eivät ole hallinnassa.
Monet näistä ongelmista ovat sellaisia, joihin lännenratsastuspiireissä harvemmin törmää. Tarkoitan tässä lännenratsastajalla nyt lajia ”vakavissaan” harjoittavia ihmisiä, jotka ovat syvällisesti perehtyneet lajiin ja kouluttaneet hevosensa sen vaatimalla tavalla. Avainsana on nimittäin juuri tuo koulutus. Vaikka laji sisältää monia toisistaan paljon poikkeavia alalajeja ja koulutusmenetelmiä on yhtä monta kuin on kouluttajiakin, on yksi asia niille kaikille yhteinen: ensin haetaan hevosen huomio, sitten ansaitaan johdonmukaisella työskentelyllä sen kunnioitus. Sen jälkeen voidaan aloittaa varusteille ja ratsastajaan siedättäminen, mikä nykypäivänä kestää yleensä huomattavasti kauemmin kuin enkkupuolella. Toisin siis kuin yleinen käsitys on, minkä mukaan laumasta otetaan käsittelemätön hevonen, isketään sille satula ja cowboy selkään ja odotetaan että kyllä se talttuu kunhan pukittelee itsensä väsyneeksi. Kyllä tätäkin vielä tapahtuu, mutta harvemmin kisahevosten kanssa, jotka ovat erittäin pitkälle lajiinsa jalostettuja suoritushevosia. Ratsukoulutuksessa lännenhevoselle ei opeteta niin vaikeita asioita ja liikesarjoja kuin esimerkiksi kouluratsastuksessa, mutta se mitä opetetaan, opetetaan lyhyen ajan sisällä mutta erittäin perusteellisesti ja siten, että hevonen osaa suorittaa vaaditut liikkeet ja liikesarjat vaikka unissaan. Kaikki koulutus perustuu siihen, että hevonen säilyttää aina sekä itseluottamuksensa että luottamuksen ratsastajaan. Tämä luottamus itse asiassa on koko homman avain. Ilman luottamusta ei ole mahdollista saada aikaiseksi hevosta, jonka itsehillintä pitää kisatilanteen jännityksestä ja metelistä huolimatta, koska länkkärikisoissa, varsinkin reiningissä yleisö pitää usein kovaa meteliä ja kannustaa suosikkejaan viheltämällä ja tömistämällä. Lisäksi hevosen tulee liikkua löysin ohjin, takapää alle koottuna, ”moottori” hyrräten, pää alhaalla, välillä lujaakin laukkaa, ja silti pystyä siirtymään salamannopeasti siitä mihin tahansa askellajiin tai liikkeeseen ratsastaja sen sitten haluaakin.
Periaatteessa kaikki hevoset koulutetaan tuon saman kaavan mukaisesti, mutta eri osioiden painotus vaihtelee eri lajien välillä. Englantilaisissa lajeissa voidaan mennä tietyt osiot nopeammassa tahdissa, koska hevosen liikkumista voidaan säädellä enemmän ohjilla, eikä siis siten tarvita pelkille painoavuille hyvin herkäksi koulutettua, erittäin itsevarmaa hevosta. Se, mitä tässä itse asiassa lähdin alun perin ihmettelemään, on se tiedon puute enkkutyylin ratsastajien keskuudessa. Syy saattaa olla siinä, että valtaosa ratsastajista on aloittanut harrastuksensa ratsastuskoulussa. Siellä ihmiset laitetaan –ainakin ihannetilanteessa- valmiiksi koulutettujen, osaavien hevosten selkään ja opettaja sanelee, mitä milloinkin tehdään. Se, mikä minua pistää nykysysteemissä erityisesti silmään, on hevosen ”käsittelyopin” puuttuminen lähes täysin. Käsittely ja tutustuminen hevoseen lajina jää pakostakin vähemmälle, ja monta kertaa ihan järkevistä syistä. En minäkään haluaisi (jos siis omistaisin ratsastuskoulun), että joku älhoosta innostunut heppatäti alkaisi omatoimisesti ”maastakäsittelemään” hyvin toimivaa tuntipollea, ja saisi raukan aivan sekaisin päästään. Länkkäripuolella suurin osa harrastajista ovat yksityisratsastajia ja joutuneet lajin harvinaisuuden ja vähäisen opetuksen vuoksi perehtymään lajiinsa huomattavasti syvemmin kuin keskiverto-enkkuratsastaja. Kyllähän heistäkin suurin osa on aloittanut ratsastusharrastuksensa tavallisessa ratsastuskoulussa, mutta lajin vaihdon yhteydessä on jouduttu tekemään hyppäys aika lailla erilaiseen hevoskulttuuriin ja ajattelutapaan.
Lännenratsastuksessa hevoset totutetaan erilaisiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi riimunnarun tai ohjan päälle astumiseen, jalkoihin kietoutuvaan juoksutusliinaan, kummaltakin puolelta selkään nousevaan ratsastajaan, läpättäviin ja rapiseviin pressuihin, puomiin sitomiseen, toisiin hevosiin yms. niin, että ne eivät aiheuta paniikkia ja vaaratilanteita. Väittäisin omien kokemuksieni ja havaintojeni perusteella, että lännenratsuksi koulutettu hevonen on selkeästi turvallisempi olento kuin englantilaiseen tyyliin pidetty eläin. Poikkeuksia suuntaan jos toiseenkin löytyy tietenkin kummastakin porukasta, mutta keskimäärin juttu menee näin. Enkkupuolella proot osaavat tietenkin hommansa ja hanskaavat hevosensa, mutta harrastajatasolla, siinä suuressa massassa, tilanne on jotain ihan muuta.
Esimerkki 1. Päälle tunkeva hevonen. Aika yleinen ongelma, jota hämmästyttävän monet eivät edes tajua ongelmaksi. Tämä kattaa kaikenlaisen hevosen taholta tulevan tunkeilevaisuuden. Useimmiten hevonen kävelee ihmisen yli, tyrkkää lavalla kumoon tai sitten se huitoo päällään niin että ihmiseen osuu. Lännenratsu opetetaan jo varsana siihen, että ihmisen tilaan ei tulla ilman lupaa ja että sen tulee aina ensisijaisesti kiinnittää huomionsa ihmiseen, ja vasta toissijaisesti siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kukin tietenkin kokee tämän tilan erilaiseksi, minulle se tarkoittaa sitä, että hevonen ei vahingossakaan osu minuun tai vaikeuta minun liikkumistani olemalla tiellä tai kiinnittäessään huomionsa johonkin ympäristössä tapahtuvaan.
Esimerkki 2. Taluttaessa ryöstävä hevonen. Tämä näyttäisi myös olevan aika yleinen juttu. Tämä yleensä tiedostetaan kyllä ongelmaksi, muttei osata tehdä sille mitään. Useimmiten temppu pyritään kyllä estämään kuolaimilla, raipalla ja ketjutaluttimilla, mutta tulokswt eivät välttämättä ole pysyviä. Länkkärissä yksi tärkeimmistä opetettavista asioista on sanallinen pysähtymiskäsky. Toinen on automaattinen myötäys ohjalle, riimunnarulle, pohkeelle tai mille tahansa avulle. Kun hevonen myötää riimunnarulle mieluummin kuin vetää vastaan ja väistää lavalle kevyesti laitettua sormea tai ihmisen takaosaa kohti siirtyvää kehoa, mihin lisätään se jatkuva huomion kiinnittäminen ihmiseen, ei mitään ryöstämisongelmaa yksinkertaisesti ole.
Esimerkki 3. Vetopaniikkinen hevonen. Näitä on yksäreissä aika paljon. Jo syntynyttä vetopaniikkia on vaikeaa ja vaarallistakin alkaa työstää pois, varsinkin jos ei ole ihan varma mitä on tekemässä, mutta alunperinkin paineeseen myötäämään ja rauhallisesti kiinni sidottuna seisomaan opetettu hevonen on huomattavasti epätodennäköisempi panikoija kuin opettamaton.
Usein kuvitellaan, että kyllä se hevonen nämä tällaiset perusasiat oppii opettamattakin. Tällöin kyllä valitettavasti kuvitellaan hevonen huomattavasti älykkäämmäksi ja syy-seuraussuhteita ajattelemaan kykeneväksi olennoksi kuin mitä se oikeasti on. Hevosparan pitäisi jotenkin kyetä päättelemään ihmisen epämääräisistä vihjeistä, mikä on oikea tapa toimia. Kuinka siltä voi vaatia paikallaan olemista, jos sille ei ole sitä edes opetettu? Rankaisemalla väärästä käytöksestä mutta tarjoamatta tilalle mahdollisuutta oivaltaa sitä oikeata tapaa saadaan vain ihmiseen tympääntyneitä, happamia ja yhteistyöhaluttomia hevosia. Ja se ei kaiketi ole kenenkään tarkoitus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti