No niin, siinähän kävi just niinku epäilin tässä taannoin. Hevosharrasteohjaajatutkinto, jonka lisäpaketiksi SRL on suunnitellut lännenratsastusosiota, on ainakin tälle tädille lähes saavuttamattomissa. Ratsastuksenohjaajatutkinnosta puhumattakaan. Edellisen sisäänpääsyvaatimuksena on (soveliaan hevosen lisäksi) joku helpposee-tasoinen kouluohjelma (no problem) ja 80 sentin estehyppely. Jälkimmäisessä piti kait nylpyttää jotain vähän haastavampaa ja suorittaa 90 sentin rata. Loppukokeissa sitten 110 sentin rata.
Mullahan on -siis periaatteessa- hevosia, joilla voisi hypätä, kun eivät ole "aitoja" länkkärirotuisia (joilla voi niilläkin hypätä, mutta rotuja ei ole varsinaisesti jalostettu siihen puuhaan, niillä hypätään lähinnä rotukohtaisissa tyyliluokissa, joissa esteet on matalia ja radat helppoja) vaan kuuluvat rotuun, joka yleensä hyppää varsin mielellään, ja joiden kapasiteetti riittää helposti seura- ja aluetasolle. Mutkunmutkun. Ongelma nro 1 on, että meidän hevosilla ei ole käytännössä koskaan hypätty, mikäli ei lasketa jotain kavaletteja kentällä ja kaatuneita puunrunkoja maastossa. Kakkosprobleemi tulee siitä, että pitäisi hypätä jossain vieraassa maneesissa vieraiden hevosten läsnäollessa. Voip olla aika lennokasta puuhaa, tosin kaikkialla muualla kuin esteiden lähellä (jonne hevosta tuskin edes saa). Nää kun tuppaa oleen sellasia jännittäjätyyppejä nää mun pallosilmät (ratsastajasta puhumattakaan). Kolmosongelma on se, että tätä tätiä huimaa jo maapuomit, jos hevonen laahustaa niitten yli liian reippaassa tempossa. Neljäs sudenkuoppa syntyi siitä, että edes kouluosuuteen ei kuulemma saa osallistua lännenvermeissä. Kun pannaan yhteen pitkäjalkainen hujoppi, kapea ponikokoinen hevonen ja lituska koulusatula, saadaan aikaiseksi suhteellisen hupaisa ratsukko: alapohkeet heiluu tyhjän päällä ja kantapäät kolisee jossain hevosen polvien tietämillä. Jooei. Totesin, että opetusministeriön vaatima panostus hevosenhoitajan amistasoiseen tutkintoon olis vähän liian ylimitoitettua. Varsinkin kun itsellä on plakkarissa jo yhet paperit, joilla vois vaikka leikkiä teoria-aineiden opettajaa kyseisessä oppilaitoksessa.
Toinen vaihtoehto saada jonkinasteista koulutusta tällä länkkäopen armoitetulla saralla on SRL:n lännenratsastusvalmentajan tutkinto. Sitä varten ei tartte vuoden ajan raahata polyyppiaan Ypikselle viideksi päiväksi kuukaudessa, kuunnella perustason luennointia jostain hevosenhoidosta eikä hypätä esteen estettä. Koulutukseen ei kuitenkaan pääse ihan tosta noin vaan, vaan tarttee hankkia kilpailutuloksia kansalliselta tasolta. Helppo nakki sanoo toiveikas ja positiivinen ihminen. Voi apua sanoo ylikriittinen perfektionisti-Olmi. Että pitäisi mennä julkisesti suorittamaan, vaikkei olekaan -vielä- ihan täydellinen? Varsinkin kun hevoskalusto on tätä pallosilmä/sinkoilija/pinkiö-tyyppiä, joka vaatii 5-10 harjoitteluläsnäolon vieraassa paikassa suoriutuakseen suuremmitta traumoitta kilpailurupeamasta. Satunnaisen lukijan mieleen saattaa putkahtaa sellainen kerettiläinen ajatus, jotta vaihahan täti sitä kalustoa. Se on kuitenkin kuolleena syntynyt voin jo heti tässä sanoa, mä nimittäin ihan oikeesti tykkään ratsastaa näillä hermokimpuilla. Ei tuu aika pitkäksi, kun jokainen ratsastuskerta on yllätyksiä täynnä. Ajatustyötä joutuu tekemään monin verroin enemmän kuin vähemmän herkkien ratsujen kanssa, ja virheitä ei sais tehdä. Ainakaan samaa virhettä montaa kertaa, koska nopealiikkeinen hevonen on yleensä myös äärimmäisen nopea oppimaan. Näin ollen ihan tavallinen arkiratsastus on jo hirmuisen jännää ja haastavaa, kilpatreeni suorastaan mahottoman jännää ja haastavaa ja kilpailutilanne, noh, varsin mielenkiintoinen ja yleensä myös vauhdikas (mikä ei siis olen jutun juoni, kuten alla olevista videoista näkee).
Tässä AQHAn video western pleasuren askellajeista:
Ja tässä oikea todellisuus eli se mitä tuomarit palkitsevat:
keskiviikkona, toukokuuta 26, 2010
lauantaina, toukokuuta 22, 2010
Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö
Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.
Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.
Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.
Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.
Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).
Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.
Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).
Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.
Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.
Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.
Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.
Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).
Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.
Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).
Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)