Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.

tiistaina, huhtikuuta 29, 2008

Temput terävät

Minä kun olen tällainen siistin perusratsastuksen äänenkannattaja, saan aina creepsejä ihmisistä, jotka penäävät "kivoja harjoituksia" ja "uusia ratoja", vaikka hevosella olisi isoja puutteita ihan basic-jutuissa. Oman näkemykseni mukaan kaikenmaailman temppuratojen aika on vasta sitten, kun hevonen pysyy avuilla ja on ratsastettu kantamaan itseään oikein. Mikä on piiitkä duuni, eikä mikään "hei, tää meni tänään eteen-alas, mitä mä nyt teen?"-juttu. Jotenkin nimenomaan länkkärissä tämä korostuu. Tai sitten mä vaan vietän liikaa aikaa länkkäväen parissa. ;o)

Mun herkkään perfektionistin silmään sattuu, kun näen esim. trail- rataa väännettävän hevosella, joka kulkee sieraimet kohti taivasta, selkä notkolla ja runko väärään suuntaan käppyrällä. Miten kertoa ihmisille kohteliaasti mutta napakasti, että hei kuule, ei ole vielä aika harjoitella esteitä tai reiningin spinejä ja slaideja, kun hevonen ei vielä osaa edes liikkua oikein. Tai saada joku ymmärtämään, että jos hevonen ei skulaa edes nivelellä, niin on ihan turhaa lähteä leikkimään kangilla. Tää kankijuttu kun on länkkärissä vähän sellanen must ja jokamiehen oikeus. Siihen ei saa kajota.

Totta kai niitä ratoja ja esteitä voi ja pitääkin harjoitella ihan omaksi ja hevosenkin piristykseksi, mutta silloin pitäisi enemmän keskittyä siihen, että hevonen suorittaa edes osatehtävän kauniisti ja oikein liikkuen, eikä pitää päämääränä tehtävien läpäisyä keinolla millä hyvänsä. Tyyliin "hei mä tein jo kaikki esteet, mitä mä nyt teen?"

Ehkä mun ei pitäisi edes julkaista tätä. Olen tylsimys. Ehkä vähemmän perfektionistit on onnellisempia ihmisiä. Ainakin ne saa aikaiseksi jotain, kun eivät jää nysväämään johonkin detaljiin vuosikausiksi.

maanantaina, huhtikuuta 21, 2008

Ongelmahevosia

Mitä paremmin oppii ratsastamaan, sitä paremmin sisäistää lauseen "väkivalta on taitamattoman vaihtoehto". Silloin kun tietää, mitä on tekemässä, osaa jättää ihmis-hevossuhteesta henkilökohtaisuudet pois ja suhtautua vikuroivaan tai hankalaan hevoseen mielenkiintoisena probleemana.

Vaikein kohta hankalien hevosten ymmärtämisessä tuntuu olevan häiriökäyttäytymisen syyn löytäminen. Jotkut ovat hankalia, koska niillä on epämiellyttäviä kokemuksia ratsastajista tai epäsopivista varusteista. Jotkut ovat kovaluonteisempia kuin keskivertopollet ja vaativat siksi napakamman ratsastajan ja käsittelijän. Jotkut taas ovat synnynnäisiä adhd-tapauksia, joiden kanssa mennään ihan eri tietä kuin edellisten. Sitten on ne säälittävimmät. Ne, joiden ongelmat johtuvat kivusta. Kivun alkuperän löytäminenkään ei ole ihan niin helppoa kuin kuvittelisi. Moni ajattelee, että kyllä se röntgenillä, scintigrafialla tai hierojan sormilla löytyy. Tai että satulan vaihtaminen tai satulattomuus parantaa tilanteen. Ja silti hevonen tappelee edelleen vastaan kuin viimeistä päivää. Toisinaan ei auta muu kuin luovuttaa kyseisen hevosen kanssa ja hankkia sille uusi ammatti. Tai tehdä se Suuri Päätös eli lähettää se ikivihreille laitumille. Kaikista hevosista ei vaan yksinkertaisesti ole kilpahevosiksi, eikä edes tätiratsuiksi.

Kivun vuoksi raivoava hevonen voi olla hengenvaarallinen, mutta se ei ole se tärkein pointti. Vielä tärkeämpää on lopettaa hevosen kiusaaminen. Eläinsuojelulaissahan sanotaan, että hevoselle ei saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman ja tarpeellisen rajaa voi olla vaikea määritellä, mutta itse olen taipuvainen pitämään lääkinnällisistä syistä aiheutettua hetkellistä tai lyhytkestoista kärsimystä tarpeellisena (esim. ähkyleikkauksen jälkitila). En tästä huolimatta kuulu niihin, jotka ovat ensimmäisenä kiekumassa eutanasiaa sairaille, vanhuksille ja kroonikoille. Moni hevonen viettää aivan tyytyväisenä laatuisaa luppoelämää tarhaillen ja seurustellen, vaikka pientä vikaa ja kulumaa jo onkin. Ja nykyään hevosten kroonisia sairauksiakin osataan hoitaa, kunhan vaan tarpeeksi tehokkaita lääkkeitä on saatavilla.

Kärsimys on sekin vaikeasti määriteltävissä. Puhutaanko vain fyysisestä kärsimisestä vai laajennetaanko psyykkisen puolelle? Aiheuttaako rokotuskammoisen hevosen pakkorokottaminen kärsimystä vai ei? Entä miten on osaamattoman käsittelijän aiheuttaman jatkuvasti stressaavan mielentilan laita? Entä hevosen pitkäaikainen erottaminen sen lajitovereista, vaikka selvästi nähdään, että hevonen menee siitä pahasti tolaltaan?

Jotkut hevoset sietävät kipua pitkään, näyttämättä sitä mitenkään ulospäin. Okei, ne saattavat sulkeutua passiivisina potemaan, mutta sellainen hevonen ei välttämättä näytä kärsivältä. On hevosia, jotka pelkällä sisulla ravaavat kilpaa tai hyppäävät esteitä, vaikka kipuherkempi hevonen olisi samanlaisesta vammasta täysin jalaton. Sitten on niitä draamakuningattaria, jotka saavat aivan ylimitoitetun reaktion pienimmistäkin epämukavuuksista. Periaatteessa kummankin tyyppiset yksilöt tuntevat samanasteisen kivun, mutta reagoivat siihen eri tavalla.

Sama juttu henkisen stressin kanssa. Toiset elelevät vuosia aivan normaaleina kiivastahtista kilpahevosen elämää isolla tallilla, jossa hevoset ja ihmiset vaihtuvat ja aina on jotain meininkiä ympärillä. Joku toinen hevonen ei selviydy vastaavassa ympäristössä terveenä parhaimmasta mahdollisesta hoidosta huolimatta, vaan saa mahahaavan, ähkyilee, kutoo, imppaa, hyökkäilee ihmisiä kohti, on jatkuvasti ripulilla tai potee eläinlääkäreiden mielestäkin täysin mystisiä vaivoja.

Taas karkasi se punainen lanka, koska piti alunperin kirjoittaa siitä, miten uusien asioiden oppiminen ja oivaltaminen on muuttanut elämää hevosten kanssa. Hevosten elekieli tulee koko ajan tutummaksi, ja niiden aivoitukset eivät enää ole niin suuria salaisuuksia. Ratsastaminen on aina vaan kivempaa ja helpompaa, ihmettelen tässä että miten euforista se onkaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Ongelmahevosiakaan ei enää roiku nurkissa, kuten joitakin vuosia sitten. Samat hevoset täällä vieläkin notkuvat, mutta minne ne ongelmat oikein katoavat? Vuosi vuodelta huomaan tarvitsevani vähemmän ja vähemmän fyysistä voimankäyttöä hevosta vastaan. Jos nyt pitää joskus fyysiseksi ryhtyä, niin mieluummin sitten hevosen kanssa. Kun molemmilla osapuolilla on samansuuntaiset intressit, hommat sujuvat paljon jouheammin.

sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008

Mission Impossible

Kenttä on sulanut ja olen varovaisesti aloitellut ratsastelemaan. Pääsiäisenä tosin oikein rykäisin: perjantaina maailman lihavimman vuoniksen selässä, lauantaina Läikkäpollea rassaamassa ja sunnuntaina sai Vanhaherra kyytiä. Tiistaina en meinannut enää päästä aamulla sängystä ylös, kun lihakset olivat niin kipeinä.

Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.

Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.

Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.

Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.

Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.

Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.