Mitä paremmin oppii ratsastamaan, sitä paremmin sisäistää lauseen "väkivalta on taitamattoman vaihtoehto". Silloin kun tietää, mitä on tekemässä, osaa jättää ihmis-hevossuhteesta henkilökohtaisuudet pois ja suhtautua vikuroivaan tai hankalaan hevoseen mielenkiintoisena probleemana.
Vaikein kohta hankalien hevosten ymmärtämisessä tuntuu olevan häiriökäyttäytymisen syyn löytäminen. Jotkut ovat hankalia, koska niillä on epämiellyttäviä kokemuksia ratsastajista tai epäsopivista varusteista. Jotkut ovat kovaluonteisempia kuin keskivertopollet ja vaativat siksi napakamman ratsastajan ja käsittelijän. Jotkut taas ovat synnynnäisiä adhd-tapauksia, joiden kanssa mennään ihan eri tietä kuin edellisten. Sitten on ne säälittävimmät. Ne, joiden ongelmat johtuvat kivusta. Kivun alkuperän löytäminenkään ei ole ihan niin helppoa kuin kuvittelisi. Moni ajattelee, että kyllä se röntgenillä, scintigrafialla tai hierojan sormilla löytyy. Tai että satulan vaihtaminen tai satulattomuus parantaa tilanteen. Ja silti hevonen tappelee edelleen vastaan kuin viimeistä päivää. Toisinaan ei auta muu kuin luovuttaa kyseisen hevosen kanssa ja hankkia sille uusi ammatti. Tai tehdä se Suuri Päätös eli lähettää se ikivihreille laitumille. Kaikista hevosista ei vaan yksinkertaisesti ole kilpahevosiksi, eikä edes tätiratsuiksi.
Kivun vuoksi raivoava hevonen voi olla hengenvaarallinen, mutta se ei ole se tärkein pointti. Vielä tärkeämpää on lopettaa hevosen kiusaaminen. Eläinsuojelulaissahan sanotaan, että hevoselle ei saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman ja tarpeellisen rajaa voi olla vaikea määritellä, mutta itse olen taipuvainen pitämään lääkinnällisistä syistä aiheutettua hetkellistä tai lyhytkestoista kärsimystä tarpeellisena (esim. ähkyleikkauksen jälkitila). En tästä huolimatta kuulu niihin, jotka ovat ensimmäisenä kiekumassa eutanasiaa sairaille, vanhuksille ja kroonikoille. Moni hevonen viettää aivan tyytyväisenä laatuisaa luppoelämää tarhaillen ja seurustellen, vaikka pientä vikaa ja kulumaa jo onkin. Ja nykyään hevosten kroonisia sairauksiakin osataan hoitaa, kunhan vaan tarpeeksi tehokkaita lääkkeitä on saatavilla.
Kärsimys on sekin vaikeasti määriteltävissä. Puhutaanko vain fyysisestä kärsimisestä vai laajennetaanko psyykkisen puolelle? Aiheuttaako rokotuskammoisen hevosen pakkorokottaminen kärsimystä vai ei? Entä miten on osaamattoman käsittelijän aiheuttaman jatkuvasti stressaavan mielentilan laita? Entä hevosen pitkäaikainen erottaminen sen lajitovereista, vaikka selvästi nähdään, että hevonen menee siitä pahasti tolaltaan?
Jotkut hevoset sietävät kipua pitkään, näyttämättä sitä mitenkään ulospäin. Okei, ne saattavat sulkeutua passiivisina potemaan, mutta sellainen hevonen ei välttämättä näytä kärsivältä. On hevosia, jotka pelkällä sisulla ravaavat kilpaa tai hyppäävät esteitä, vaikka kipuherkempi hevonen olisi samanlaisesta vammasta täysin jalaton. Sitten on niitä draamakuningattaria, jotka saavat aivan ylimitoitetun reaktion pienimmistäkin epämukavuuksista. Periaatteessa kummankin tyyppiset yksilöt tuntevat samanasteisen kivun, mutta reagoivat siihen eri tavalla.
Sama juttu henkisen stressin kanssa. Toiset elelevät vuosia aivan normaaleina kiivastahtista kilpahevosen elämää isolla tallilla, jossa hevoset ja ihmiset vaihtuvat ja aina on jotain meininkiä ympärillä. Joku toinen hevonen ei selviydy vastaavassa ympäristössä terveenä parhaimmasta mahdollisesta hoidosta huolimatta, vaan saa mahahaavan, ähkyilee, kutoo, imppaa, hyökkäilee ihmisiä kohti, on jatkuvasti ripulilla tai potee eläinlääkäreiden mielestäkin täysin mystisiä vaivoja.
Taas karkasi se punainen lanka, koska piti alunperin kirjoittaa siitä, miten uusien asioiden oppiminen ja oivaltaminen on muuttanut elämää hevosten kanssa. Hevosten elekieli tulee koko ajan tutummaksi, ja niiden aivoitukset eivät enää ole niin suuria salaisuuksia. Ratsastaminen on aina vaan kivempaa ja helpompaa, ihmettelen tässä että miten euforista se onkaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Ongelmahevosiakaan ei enää roiku nurkissa, kuten joitakin vuosia sitten. Samat hevoset täällä vieläkin notkuvat, mutta minne ne ongelmat oikein katoavat? Vuosi vuodelta huomaan tarvitsevani vähemmän ja vähemmän fyysistä voimankäyttöä hevosta vastaan. Jos nyt pitää joskus fyysiseksi ryhtyä, niin mieluummin sitten hevosen kanssa. Kun molemmilla osapuolilla on samansuuntaiset intressit, hommat sujuvat paljon jouheammin.
2 kommenttia:
Hyviä kysymyksiä ja taas kerran aiheesta voi olla yhtä montaa mieltä kuin on ajattelijaakin. Vielä minua pohdituttaa yksi kysymys: kuinka auttaa hevosta jolla kipumuisti aiheuttaa reagointeja vaikka fyysinen kipu on jo voitettu...?
vaikea kysymys. ja se sisältää myös toisen yhtä vaikean kysymyksen: mistä tietää, että kyseessä on vain kipumuisti eikä edelleen voimassa oleva kipu?
joskus on kuulemma tällaisissa kipumuistiasioissa auttanut, että on vaihdettu esim. satulatyyppiä kokonaan toiseksi (jos vika on siis ollut epäsopivassa satulassa). eli jos hevonen on saanut epämukavia kokemuksia koulusatulasta, aloitetaan kipumuistin "lieventäminen" esim. lännensatulalla . en ole itse joutunut kokeilemaan tätä juttua vielä, mutta se on ehkä edessä lähiaikoina, jos mikään muu ei erään hevosen kanssa auta.
Lähetä kommentti