Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.

maanantaina, joulukuuta 29, 2008

Pikkutamman jälki-istunto

En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.

Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.

Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.

perjantaina, joulukuuta 05, 2008

Vuotta viisaampana, kiitos mainion Valkun

Täytyy varmaan pitkän tauon jälkeen kertoa Tädin ja Kiltintamman kuulumisia. Lähes vuosi onkin jo vierähtänyt siitä, kun viimeksi tänne runoilin.

Vuosi sitten oltiin jo hyvällä alkutaipaleella yhteisen kommunikoinnin saralla, vaikka takapakkejakin tuli. Talvella opettelin ahkerasti pyörössä työskentelyä ja tein kaikenlaisia maasta käsin -harjoituksia, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Toki ratsastinkin, mutta samoihin ongelmiin tuli törmättyä aina uudestaan, eikä oikein mitään sen suurempaa edistystä tapahtunut. Toisaalta ratsastamaan ei opi kuin ratsastamalla, ja joskus ihan pelkkä kilsojen kerääminenkin kannattaa. Aikuisen hevostelu-urani tärkeimpiä oppeja kuitenkin on, ettei kukaan pysty kehittymään ilman apua. Maailmanmestareillakin on omat valmentajansa.

Keväällä pääsimme Kiltintamman kanssa Valkun oppiin. Sanoin muistaakseni Valkun ekalla tunnilla, että odotan jotain pieniä parannuksia lähinnä istuntaani, ja että kaikkea muuta kyllä voidaan tehdä, mutta ”mä en voi sit ollenkaan laukata tällä hevosella, ainakaan vielä tänä vuonna”. Valkku hymyili ja nyökytteli ja sanoi että "let's see".

Ensimmäisen kuukauden menin pyörössä ilman ohjia. Ekoilla kerroilla hevonen oli vielä varmuuden maksimoimiseksi liinassa. Saatettiin mennä puolitoista tuntia käyntiä, muutama suunnanvaihto, pysäytys ja ehkä pikkupikku pätkä jogia. Sivustaseuraajien mielestä varmaan yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivuminen.

Reenattiin ahkerasti oikeaa istuntaa, rentoutta ja painoapuja. Istunta ja kehonhallinta kehittyivätkin, ja samaa tahtia tamma muuttui tyynemmäksi. Olin ihan tyytyväinen, mutta välillä kaiken hitaus epäilytti. Ajattelin usein tunnin jälkeen, että tällä vauhdilla ehdin täyttää viiskyt ennen kuin pääsen edes kentälle menemään pätkän ravia. Luotin kuitenkin Valkkuun, ja toisaalta tuntui hyvältä tehdä kerrankin asiat todella hitaasti ja perusteellisesti.

Kevään mittaan päästiin ulos pyöröstä. Harjoiteltiin runsaasti trailia, edelleen etanavauhdilla (tai ainakin pyrkimys oli siihen, KT kyllä välillä pisteli menemään turhankin lennokkaasti). Näissä harjoituksissa kehittyivät etenkin ratsastajan henkiset taidot. Esteiden suorittaminen vaatii herpaantumatonta keskittymistä sataan asiaan yhtä aikaa. Paino, katse, pohkeet, kädet, asento ja sitten vielä kunkin esteen suorittamisen omat vaatimukset (ja vielä pitäisi muistaa olla rento ja hengittää). Valkku antoi usein tehdä ensin asiat väärin, sitten korjattiin. Välillä olin masennuksen alhoissa, mutta Valkku jaksoi aina kannustaa ja olla positiivinen.

Kesällä edettiin jo ratsastamaan uralla ja alettiin tapailla ”oikeaa” pleasure-ratsastusta. Minulle on aina ollut ehkä vaikeinta maailmassa ratsastaa suoraan, siitä huolimatta että KT on tallin hevosista varmaan suorin luonnostaan, joka jo sinällään on valtava apu (kaikki vinon hevosen omistajat varmaan yhtyvät tähän.) Tässä vaiheessa kuvioihin tulivat mukaan "hip over" ja "kulmien ratsastus" (joka on eri asia kuin kulmien ratsastus enkkutyyliin).

Muistan vieläkin ekat plösö-tunnit, joiden jälkeen olin ihan ranteet auki. En saanut hevosta kulkemaan hip overissa, kulmat möngerrettiin ihan väärin, hevonen tikutteli jogipätkät kiitoravia ja turpa taivaissa ja säikkyi joka tuulenhenkäystä. Valkku ei ollut moksiskaan, kiitteli vain kovasta työstä ja väitti että kyllä se siitä. Ja kun aikansa puursi, niin katso, edistystäkin tapahtui. Jossakin vaiheessa käynti, jogi, siirtymiset ja pysähdykset alkoivat jo olla kohtuullisia, ainakin joka kolmannella kerralla. Ja kun Valkku oli ehkä miljoona kertaa komentanut, että pidä nyt se hevonen hip overissa, alettiin olla siitäkin jujulla.

Sitten alkoivat laukkaharjoitukset, jotka alussa olivat enämpi pukkitappelua kuin laukkaamista. Vaan Valkulla oli lääkkeet tähänkin. Aina kun KT pisti ranttaliksi, palattiin pyöröön. Loppujen lopuksi laukkailin tammalla pyörössä ohjat satulanupissa kädet selän takana hiiiidasta keinuhevoslaukkaa, säädellen tempoa pelkällä istunnalla. Aikamoinen muutos. Sama pyrittiin siirtämään kentälle, jossa edettiin isoista laukkaympyröistä ajan kanssa suoralle uralle, joka sekin alkoi pikku hiljaa sujua (ainakin joka kolmannella kerralla siis). Toki takapakkeja tuli, mutta nyt en enää jäänyt pulaan, koska Valkku oli antanut hyviä työkaluja ongelmien ratkaisuun.

Mieleeni on jäänyt yksi kerta syksyltä, kun ratsastin itsekseni kentällä. Kilttitamma oli koko ajan kuulolla, tyyni ja tyytyväinen. Kaikki askellajit, kuviot ja suunnat onnistuivat pelkällä istunnalla ratsastaen, pitkin ohjin. Jos joku olisi sanonut minulle huhtikuussa liinatunnilla ährätessäni, että yhtenä kuulaana syksyisenä iltana laukkaan KT:llä hyräillen ympäri kenttää kauniissa pleasuremuodossa täysin pitkin ohjin, en varmaankaan olisi uskonut. Olen tyytyväinen, että luotin Valkkuun, joka koko ajan uskoi minuun.