Rakas Puutarhatuolini

Eläinten koulutus tuottaa välillä hupaisia sivutuotteita. Vaikka kuinka suunnittelisi koulutustilanteen edeltäkäsin, saattaa koulutettava eläin oppiakin jotain ihan muuta kuin alunperin oli tarkoitus. Viimeisin tällainen sivujuonne on Keikkuvarsan kiinteä ja lämmin suhde valkoiseen puutarhatuoliin.

Aloitin Keikun ratsukoulutuksen samalla tavalla kuin aina ennenkin olen homman tehnyt, eli tein paljon asioita maasta käsin ennen selkäännousua. Siedätin sen kahiseville ja selän päällä keikkuville asioille, ohjasajoin sitä pyörössä pitkillä liinoilla, totutin satulaan ja opetin kääntävät ohjasavut vieressä kävellen. Ensimmäinen selkäännousu tehtiin muoviselta puutarhatuolilta paljaaseen selkään. Sen jälkeen totuteltiin selkäännousuun ja alastuloon ilman satulaa, ja kun se oli ihan jees juttu eikä aiheuttanut jännittymistä, lisättiin satula sinne väliin. Valkoinen puutarhatuoli oli koko ajan kuvioissa mukana, ja Keikku oppikin jo ensimmäisellä kerralla asettumaan itse oikeaan paikkaan tuolin viereen. Kaikki tämä siis pyöröaitauksen turvallisten seinien sisäpuolella.

Viime viikolla otin taas Keikun pitkästä aikaa käsittelyyn, ja tajusin vasta kentälle kävellessä että pyöröaitaus olikin varattu. Se on nyt Epsanjanruunan turvatarhana, koska se mokoma ei pysy pelkissä langoissa. Laiskana ihmisenä en enää jaksanut lähteä siirtämään Espanjanruunaa, joten ajattelin että hoidetaan ne selkäännousuhommat nyt sitten ekaa kertaa isolla kentällä. Hain valkoisen tuolin ja Keikku asettui sen viereen hyvin rauhallisena ja itsevarmana. Nousin selkään ja tulin alas muutaman kerran (koska edellisestä kerrasta on kulunut niin pitkä aika, että ajattelin sen tarvitsevan hiukan kertausta). Se ei ollut moinaskaan, vaan seisoi silmät tyytyväisinä viiruina tuolin vieressä minun harrastaessa eestaasjumppaani. Tämän jälkeen kävelytin sitä kentällä hetken aikaa (jotta sen mahdollisesti kohonneet stressihormonitasot palautuisivat normaaliksi) ja vein sen taas tuolin viereen.

Nousin selkään ja odotin, että se rentoutuisi, ja pyysin sitä liikkeelle. Ohjaaminen on vielä aikamoista hapuilua, joten kiemurtelimme tuolin lähellä ja vähän kauempanakin. Aina, kun etäännyimme liian kauaksi tuolista (n. 10 m eli yli sen etäisyyden, mikä aikaisemmin oli ollut pyöröaitauksessa uralta keskellä olevalle tuolille) Keikku jännittyi hiukan, joten palautin sen lähemmäksi tuolia ja se rentoutui. Pikkuhiljaa kasvatimme napanuoraa ja lopussa haahuilimme rentona peräti 15 metrin päässä tuolista. Aikaisemmat pyörössä aloittamani hevoset ovat liittäneet kokemansa raukeanrauhallisen olotilan pyöröaitaukseen, mutta Keikku näyttää liittävän sen (myös?) valkoiseen puutarhatuoliin. Keikun reaktiivisuuden tähden olen ollut sen kanssa tässä selkäännousuasiassa paljon huolellisempi kuin yleensä, joten ilmeisesti tuoli on sivutuotteena muuttunut rauhoittavaksi ärsykkeeksi. Enpä olisi tätäkään huomannut, jos olisin toiminut kuten aikaisemmin, eli noussut pyörössä selkään ja ratsastanut sieltä ulos vasta, kun hevonen on täysin rento ratsastaja selässään ja ohjaus toimii edes välttävästi. Siinä vaiheessa nimittäin hevosen itsevarmuus ratsastaja selässä on jo niin hyvä, ettei se enää kaipaa pyöröaitauksen turvaa.

Mietin tietenkin heti, miten voisin hyödyntää Keikun koulutuksessa tätä vasta ilmennyttä kiintymystä valkoiseen muovituoliin. Kentällä olevaan toiseen samanlaiseen tuoliin Keikku ei ainakaan nyt kiinnittänyt mitään huomiota, mikä on positiivinen juttu. Keikun isoäiti Kilttitamma nimittäin epäilee kaikkien kentän läheisyydessä olevien muovituolien olevan paikalla tappoaikeissa: nehän ilmiselvästi vaanivat, koska ovat paikoillaan. Lisäksi sen mielestä yksinäinen tuoli on vaarallisempi asia kuin lauma tuoleja. Länkkärikisoissa tuomarit istuvat aika usein samanlaisilla valkoisilla muovituoleilla, joten Keikku ei tulevaisuudessa todennäköisesti pelkää ainakaan tuomaria.

Kilttitamma kisahevosena

Kun viime keväänä aloitin Touhiksen jäljiltä ratsastaa Kilttiätammaa, huomasin ilokseni että se oli erinomaisessa kuosissa. Sillä oli hyvä lihaskunto ja se toimi todella hienosti pienin avuin. Päätin katsoa, miten kisahommat luontuisivat sen kanssa. KT:n suurin ongelma kisahevosena on sen nössö luonne: se pelkää lähes kaikkea ja on erittäin ääniarka. Niinpä kisa- ja valmennuskalenterin koostamisessa on ollut päällimmäisenä asiana KTn totuttaminen kisapaikkoihin, yleisöön ja vieraisiin hevosiin.

Ehdittiin loppukesän ja syksyn aikana käydä kahdet kisat ja kaksissa valmennuksissa. Kisa- ja valmennuspaikkojen suhteen ei ollut isompia ongelmia, yleisöönkin se tottui nopeasti. Suurin ongelma olikin vieraat hevoset. Sitä itse asiassa osasin vähän uumoillakin, sillä nelisen vuotta sitten osallistuin sillä hetken mielijohteesta harjoituskisoihin, ja siellä se pelästyi oria, joka kesken pleasure-luokan hyökkäsi kohti. Ori ei missään vaiheessa ollut viittä metriä lähempänä, mutta KTn maailmanjärjestys meni siitä aivan sekaisin. Sehän on koko ikänsä asunut styrankimaisen emänsä turvallisessa laumassa, eikä ollut aikaisemmin joutunut yhtä rankkaan tilanteeseen. Ennen hyökkäystä se oli varsin luottavainen muiden hevosten suhteen, mutta tapahtuman jälkeen se on suhtautunut vieraisiin hevosiin todella voimakkaalla varauksella. Takaa lähestyvät ovat kaikista kamalimpia, ja niitä kohti se yleensä suuntaa paniikkipukkipotkun. Enkkuhevoselle tuo nyt ei olisi sen kummempi ongelma, kuin että punainen rusetti häntään ja verkkaaminen niin, ettei joudu liian lähelle muita hevosia. Länkkärissä taas moinen taipumus on Todella Iso Ongelma.

Lännenratsujen tulee sietää muita hevosia lähellään. Sukupuolesta, rodusta, mielentilasta, ihan mistä vaan selityksestä huolimatta. Piste. Kisoissa seistään line upissa* palkintojenjaossa sekä esim. western horsemanship-luokassa omaa vuoroa odotettaessa. Western pleasure-luokassa (ja western horsemanship-luokan rail workissa) kaikki ratsukot ovat yhtä aikaa radalla, ja nopeammin liikkuvan hevosen tulee ohittaa hitaampi sisäkautta, volttia ei saa tehdä. Vaikeusastetta lisää se, että hevosta tulee ratsastaa löysin ohjin, ilman näkyvää kuolaintuntumaa**. Ja koska olen perfektionisti, en halua mennä radalle liian lyhyellä ohjalla (koska muoto ja liike kärsivät). Ratsastan kangilla mieluiten romal-ohjilla, joilla ohjaspituutta voidaan säätää kesken suorituksen, jos katastrofi uhkaa. Romaleja käytetään yleensä arabihevosten pleasureluokissa ja vaquero-tyylin*** lännenratsastuksessa, joka siis on se minun juttuni.

KooTeen kanssa olen tässä kisaamistouhussa joutunut ihan erilaisten eettisten ongelmien eteen kuin aikaisemmin Vanhantamman tai Pikkutamman kanssa, jotka molemmat ovat aika itsetietoisia otuksia. Tiedän, että KooTee haluaa miellyttää ja tekee parhaansa, mutta ei voi mitään pelokkuudelleen ja ääniherkkyydelleen. Valmennuksissa se tekee kaiken mitä pyydetään, vaikka sitä jännittää ihan hirveästi. Valmennus- ja kisaviikonloppujen jälkeen se on henkisesti aika loppu ja syö monta päivää huonosti. Tämän vuoksi sille on aktiviteettiviikonloppujen jälkeen annettava 5 päivää täydellistä lomaa ja lepoa, eli ei ratsastusta, ei juoksutusta, ei lääppimistä, ei mitään muuta kuin pelkkää laumailua pihatossa ja pariksi yöksi karsinaan nukkumaan. Tämäkin on huomioitava jo siinä vaiheessa, kun sitä valmennus- ja kisakalenteria suunnittelee. Käytännössä sen kanssa ei voi lähteä mihinkään peräkkäisinä viikonloppuina, ei oikeastaan edes kahden viikon välein, ja kaksi jännittävää päivää putkeen on maksimi ainakin tällä hetkellä.

Se menee aina kiltisti traileriin lähettämällä, vaikka tiedän sen inhoavan trailerissa matkustamista. Kisapaikalla se käyttäytyy hillitysti, vaikka tunnen sen sydämen jyskyttävän pohjetta vasten kun ohitamme pelottavaa mainostaulua tai vierasta hevosta. Se jaksaa keskittyä parin, enintään kolmen luokan ajan, joten kaikkien 5 sallitun luokan suorittaminen per kisapäivä ei onnistu. Pelottavien asioiden kohdalla se jähmettyy hetkeksi ja tekee yleensä tahti- tai askellajirikon. Se ei kuitenkaan pyrähdä karkuun, vaikka todennäköisesti se haluaisi tehdä juuri niin. Se vain kääntää korvat tiiviimmin minua kohti ja pyytää nöyränä, että autatko mut tuon pelottavan jutun ohi, jooko? Mielestäni se on iso juttu. Kamalan iso. Joudun lupaamaan itselleni, että en edes yritä pakottaa sitä enempään kuin mihin se pystyy. Tämä onkin minulle se haastavin juttu, osata antaa periksi oikeassa paikassa. Osaan olla äärettömän itsepäinen, ja sellaisena yleensä myös äärettömän typerä. Tulee olemaan mielenkiintoista selvittää, kuinka pitkälle voin KooTeen kanssa mennä ja missä on se kääntöpiste, jossa joudun antamaan periksi.



*Line upissa hevoset seisovat rivissä rinnakkain, vähän niinkuin ratsastuskoulussa kun opettaja komentaa tunnin jälkeen "Kaaartooon ja seis".
**No okei, SRL:n lännenratsastussäännöissä sanotaan, että kevyellä kuolaintuntumalla. Se ei kuitenkaan tarkoita niitä suoria, kireitä ohjia suupielestä käteen, mitä kisoissa usein näkee seuraluokissa. Herkällä kädellä ja hyvinkoulutetulla hevosella ratsastettaessa kuolaintuntuman voi ottaa täysin löysinä roikkuvilla ohjillakin, varsinkin jos on kanget ja painavat ohjat. Se on vaan täysin erilainen kuolaintuntuma kuin mitä me olemme enkkuratsastuksessa oppineet. Enkä juurikaan noista SRL:n säännöistä muutenkaan perusta vaan ratsastan pääsääntöisesti AQHA:n sääntöjen mukaisesti, koska niitä useimmat tuomaritkin käyttävät.
***Vaquero- tyyli on californialaista, espanjalaiseen ratsastustaitoon perustuvaa lännenratsastusta ja eroaa aika lailla nykyisistä kilpailulajeista, jotka ovat kehittyneet teksasilaisesta, alunperin englantilaistyyppisesta ratsastustaidosta. Vaquero-tyyli on lähellä nykyistä Iberian niemimaan klassista kouluratsastusta, josta se siis on alunperin kehittynytkin.

Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

Vuotta viisaampana, kiitos mainion Valkun

Täytyy varmaan pitkän tauon jälkeen kertoa Tädin ja Kiltintamman kuulumisia. Lähes vuosi onkin jo vierähtänyt siitä, kun viimeksi tänne runoilin.

Vuosi sitten oltiin jo hyvällä alkutaipaleella yhteisen kommunikoinnin saralla, vaikka takapakkejakin tuli. Talvella opettelin ahkerasti pyörössä työskentelyä ja tein kaikenlaisia maasta käsin -harjoituksia, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Toki ratsastinkin, mutta samoihin ongelmiin tuli törmättyä aina uudestaan, eikä oikein mitään sen suurempaa edistystä tapahtunut. Toisaalta ratsastamaan ei opi kuin ratsastamalla, ja joskus ihan pelkkä kilsojen kerääminenkin kannattaa. Aikuisen hevostelu-urani tärkeimpiä oppeja kuitenkin on, ettei kukaan pysty kehittymään ilman apua. Maailmanmestareillakin on omat valmentajansa.

Keväällä pääsimme Kiltintamman kanssa Valkun oppiin. Sanoin muistaakseni Valkun ekalla tunnilla, että odotan jotain pieniä parannuksia lähinnä istuntaani, ja että kaikkea muuta kyllä voidaan tehdä, mutta ”mä en voi sit ollenkaan laukata tällä hevosella, ainakaan vielä tänä vuonna”. Valkku hymyili ja nyökytteli ja sanoi että "let's see".

Ensimmäisen kuukauden menin pyörössä ilman ohjia. Ekoilla kerroilla hevonen oli vielä varmuuden maksimoimiseksi liinassa. Saatettiin mennä puolitoista tuntia käyntiä, muutama suunnanvaihto, pysäytys ja ehkä pikkupikku pätkä jogia. Sivustaseuraajien mielestä varmaan yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivuminen.

Reenattiin ahkerasti oikeaa istuntaa, rentoutta ja painoapuja. Istunta ja kehonhallinta kehittyivätkin, ja samaa tahtia tamma muuttui tyynemmäksi. Olin ihan tyytyväinen, mutta välillä kaiken hitaus epäilytti. Ajattelin usein tunnin jälkeen, että tällä vauhdilla ehdin täyttää viiskyt ennen kuin pääsen edes kentälle menemään pätkän ravia. Luotin kuitenkin Valkkuun, ja toisaalta tuntui hyvältä tehdä kerrankin asiat todella hitaasti ja perusteellisesti.

Kevään mittaan päästiin ulos pyöröstä. Harjoiteltiin runsaasti trailia, edelleen etanavauhdilla (tai ainakin pyrkimys oli siihen, KT kyllä välillä pisteli menemään turhankin lennokkaasti). Näissä harjoituksissa kehittyivät etenkin ratsastajan henkiset taidot. Esteiden suorittaminen vaatii herpaantumatonta keskittymistä sataan asiaan yhtä aikaa. Paino, katse, pohkeet, kädet, asento ja sitten vielä kunkin esteen suorittamisen omat vaatimukset (ja vielä pitäisi muistaa olla rento ja hengittää). Valkku antoi usein tehdä ensin asiat väärin, sitten korjattiin. Välillä olin masennuksen alhoissa, mutta Valkku jaksoi aina kannustaa ja olla positiivinen.

Kesällä edettiin jo ratsastamaan uralla ja alettiin tapailla ”oikeaa” pleasure-ratsastusta. Minulle on aina ollut ehkä vaikeinta maailmassa ratsastaa suoraan, siitä huolimatta että KT on tallin hevosista varmaan suorin luonnostaan, joka jo sinällään on valtava apu (kaikki vinon hevosen omistajat varmaan yhtyvät tähän.) Tässä vaiheessa kuvioihin tulivat mukaan "hip over" ja "kulmien ratsastus" (joka on eri asia kuin kulmien ratsastus enkkutyyliin).

Muistan vieläkin ekat plösö-tunnit, joiden jälkeen olin ihan ranteet auki. En saanut hevosta kulkemaan hip overissa, kulmat möngerrettiin ihan väärin, hevonen tikutteli jogipätkät kiitoravia ja turpa taivaissa ja säikkyi joka tuulenhenkäystä. Valkku ei ollut moksiskaan, kiitteli vain kovasta työstä ja väitti että kyllä se siitä. Ja kun aikansa puursi, niin katso, edistystäkin tapahtui. Jossakin vaiheessa käynti, jogi, siirtymiset ja pysähdykset alkoivat jo olla kohtuullisia, ainakin joka kolmannella kerralla. Ja kun Valkku oli ehkä miljoona kertaa komentanut, että pidä nyt se hevonen hip overissa, alettiin olla siitäkin jujulla.

Sitten alkoivat laukkaharjoitukset, jotka alussa olivat enämpi pukkitappelua kuin laukkaamista. Vaan Valkulla oli lääkkeet tähänkin. Aina kun KT pisti ranttaliksi, palattiin pyöröön. Loppujen lopuksi laukkailin tammalla pyörössä ohjat satulanupissa kädet selän takana hiiiidasta keinuhevoslaukkaa, säädellen tempoa pelkällä istunnalla. Aikamoinen muutos. Sama pyrittiin siirtämään kentälle, jossa edettiin isoista laukkaympyröistä ajan kanssa suoralle uralle, joka sekin alkoi pikku hiljaa sujua (ainakin joka kolmannella kerralla siis). Toki takapakkeja tuli, mutta nyt en enää jäänyt pulaan, koska Valkku oli antanut hyviä työkaluja ongelmien ratkaisuun.

Mieleeni on jäänyt yksi kerta syksyltä, kun ratsastin itsekseni kentällä. Kilttitamma oli koko ajan kuulolla, tyyni ja tyytyväinen. Kaikki askellajit, kuviot ja suunnat onnistuivat pelkällä istunnalla ratsastaen, pitkin ohjin. Jos joku olisi sanonut minulle huhtikuussa liinatunnilla ährätessäni, että yhtenä kuulaana syksyisenä iltana laukkaan KT:llä hyräillen ympäri kenttää kauniissa pleasuremuodossa täysin pitkin ohjin, en varmaankaan olisi uskonut. Olen tyytyväinen, että luotin Valkkuun, joka koko ajan uskoi minuun.

Monty experience ja vähän rotuerottelua

Yritin jo eilen illalla vääntää jonkinlaista postausta Montyn keikasta, mutta asiat leijuivat päässä niin hajallaan, ettei niistä saanut koottua minkäänlaista järjellistä sanottavaa.

Oltiin jo aamusta paikalla, katsomassa hevosten valintaa. Mielenkiintoinen valikoima nuoria aloitettavia ja vanhempia ongelmahevosia. Aloitettavissa oli tarjolla ihku 3-vuotias FWB-ori ja sen samanikäinen puolisisko sekä ihan sikaitsevarma 2-vuotias pv-tamma. Montyn oppilaat aloittivat lisänumerona sen ihkun oriin, ja se itsevarma tammanalku pääsi varsinaiseen showhun.

Käytöshäiriöisissä oli tarjolla söpö eestinheppa, joka diskattiin showsta koska sen ongelmat olivat sellaisia, että niihin ei voitu puuttua demossa. Toinen vaihtoehto oli parivuotias FWB-tamma, jolla oli useita ongelmia. Sekin diskattiin, suurinpiirtein samasta syystä kuin ekakin. Kolmantena oli sellainen kuikelo rautias estetamma, joka onneksi soveltui ongelmineen demohevoseksi.

Ratsastettavuusongelmaisissa oli ekana vaihtoehtona AIVAN MIELETTÖMÄN KAUNIS arabiori, jonka käytös oli kaikinpuolin kamalaa. Tokana pv, jonka ongelmana oli stressaaminen ja kolmantena lv, jolla oli vähän samantapaisia ongelmia kuin kakkosella. Kuvankaunis ori valittiin demoon, mistä olin oikein mielissäni.

Lastausongelmahevosia oli myös tarjolla 3: Suokkitamma, KWPN-tamma ja jo käytöshäiriöisistä tuttu rautias estetamma. Oppilaat lastasivat yhden tammoista ja Monty demossa sen suokin. Olikin muuten varsin itsevarma pakkaus. Ja hauska. Kurkki sielä trailerista muikea ilme naamalla.

Tällä kertaa ei nähty Annie-dummyä, vaan selkään nousi suoraan ihminen. Tai siis mies. Sama hemmo kuin viimeksikin, sellainen kuivan kesän orava Cornwallista. Viime vuonna Monty sanaili jotain sellasta, että tyypillä olisi vaimo ja lapset siellä englannissa odottamassa. Ainakin eilen mies näytti kyllä heilastelevan yhden naisoppilaan kanssa. Että se siitä perheestä. No mutta, mitäs tässä juoruamaan, hevosistahan tässä piti kirjoittaa.

Se arabiori oli mielenkiintoinen tapaus, todella vaikea. Montyn mielestä sen ongelmat ja käytös johtuivat kahdesta asiasta: pahoinpitelystä ja johtajuusongelmasta. Ori pelkäsi ihan silminnähden, ja reagoi erittäin voimakkaasti esim. kahdella liinalla juoksuttaessa takajalkojen takaa tulevaan liinaan. Meinasi istua ja kaatua ja vaikka mitä. Samaan aikaan se oli kuitenkin hyvin agressiivinen ja pomottava, näykki ihmisiä ja näytti muutenkin erittäin arroganttia naamaa.

Mä ehkä näin sen käyttäytymisen hiukan eri vinkkelistä kuin suurin osa katsojista, kun kerran tuon rodun sielunelämään olen pääasiassa tutustunut. Ja omassa tallissa sattuu olemaan saman rodun lisäksi sekä oreja että joitain erittäin hankalia persoonallisuuksia. Mä en olisi niinkään varma, että oriin ylireaktiot sun muut johtuivat nimenomaan ja pelkästään pahoinpitelystä. En siis kiistä että olisi pahoinpidelty, varmasti oli kun pelkäsikin niin kauheasti, mutta aika iso osa käytöksestä oli kyllä "ihan normaalia" arabia. Monilla tuon rotuisilla nyt vaan sattuu olemaan todella ylidramaattinen tapa suhtautua asiaan. Jos joku asia ei mene niinkuin ne haluavat, seuraa siitä armoton show ja herkempiä sieluja vavisuttava katastrofinalku. Ne ovat usein yllättävän kovia ja dominoivia, se vain kätkeytyy kohteliaan käytöksen taakse. Lisäksi niillä tuntuu olevan sisäsyntyinen taipumus reagoida heilahteleviin käsiin tms. heilauttamalla päätään sadasosasekunnissa ylös. Ilman että kukaan ikinä olisi lyönyt tai edes uhannut. Samoin se arrogantti ravaaminen pää yleisöä kohti, se on just sitä mitä hyviltä näyttelyhevosilta halutaan: show attitudea. Ja tällä hevosella sitä riitti, oh my.

Olen huomannut omieni kanssa, että ne pitää joskus ihan tahallaan viedä tai oikeastaan päästää sinne "kauhun rajamaille", mistä selvittyään ne itse hoksaavat, että hei, mä en kuollutkaan. Ja sitten voidaankin aloittaa se työskentely ihan normaaliin tapaan. Hyvänä esimerkkinä Keikkuvarsa, joka kiepautti itsensä saman viikon aikana kaksi kertaa pystyyn ja selälleen niin nopsaan, ettei kukaan ehtinyt edes ajatella reagoivansa siihen jotenkin. Molemmilla kerroilla siksi, että sille tehtiin jotain, mihin se oli tottunut ja aikaisemmilla kerroilla se oli ollut ihan rauhallinen. Hommat eivät vaan sattuneet kiinnostamaan sillä hetkellä.

Tai Keikkuvarsan emä Pikkutamma, joka kaipaa aina silloin tällöin pientä dramatiikkaa elämäänsä. Silloin se järjestää shown vaikka mistä: takertuu hännästään aurauskeppiin, peruuttaa itsepäisyyttään ojaan, kääriytyy ohimennessään sähkölankoihin, kaatuu koska sotkeutui jalkoihinsa tai jotain muuta yhtä typerää. Kauheinta, mitä Pikkutammalle voi tapahtua on, että sen hännän alle menee jotakin, esimerkiksi juoksutusliina. Siitä se ilo vasta irtoaakin ja tuloksena on suurinpiirtein samanlaista istumisharjoittelua kuin demon oriin tapauksessa. PTn emäkin oli nuorempana ihan samanlainen. Kerran maastossa tuli tupenrapinat neopreenisuojaan kiinni jääneestä kuusenoksasta. Juu, ihan kamalaa joo, mutta kun tämä kyseessä oleva näre oli sellainen kalju, noin 20 cm pitkä tikunrääpäle, joka ei tod edes häirinnyt hevosta mitenkään. Se vaan jotenkin sattui saamaan hevosen täysin tolaltaan. Sama tamma keikautti kerran päätään ylöspäin jyrkässä ylämäessä, ja kopautti kaulansa mun kypärään niin lujaa, että näytin kaksi viikkoa pandalta, kun molemmat silmät olivat mustana. Tamma säikähti "puusta hyökännyttä petoa" niin paljon, että varoi kyseistä mäkeä ja jopa sen lähellä olevia polkuja useita vuosia. Aina kun ratsastettiin sinne päinkin, alkoi sydän hakata niin lujaa, että pohkeissa tuntui tu-tum-tu-tum...

Vastapainoksi yllä olevalle: on meillä rauhallisia ja järkeviäkin hevosia, ja samaa rotua. Silti ne ovat noin 10 x reaktiivisempia kuin minkään muun rotuiset hevoset, ja reagointinopeus on hitaimmillaankin ihan käsittämätön. Siihen kun vielä lisää kumimaisen notkean kaulan ja rungon, niin avot. Nehän ovat nimenomaan kuuluisia siitä, että kykenevät kääntymään todella pienessä tilassa. Vaikka pennin päällä ja seinät ympärillä. Niin se demo-orikin teki sulavan kauniita käännöksiä takajaloillaan seisten. Sillä oli erittäin vahvan näköinen takapää, joten tuo keuliminen taisi olla oikein sen bravuurinumero. Varsinkin ratsastaja selässä, käsitin omistajan epätoivoisista puheista. Keuliva sählämi ei ole kiva asia, varsinkaan jos kyseessä on sellainen sadasosasekunnissa reagoiva tapaus. Siinä nimittäin käy helposti silleen, että ylösriuhtaisu menee överiksi ja hevonen päätyy selälleen.

Äh, tästä katosi nyt se kuuluisa punainen lanka. Demostahan mun piti kirjoittaa. Jännää muuten, että tänä vuonnakin kuului eniten huokailuja, epäilyksiä ja muuta supinaa juuri lastausosuudesta. Lastaamisen täytyy olla tosi hankalaa puuhaa, koska suurimmat epäilykset kohdistuvat näköjään aina siihen, onko hevosia treenattu etukäteen vai ei. Mun mielestä aivan toisarvoinen kysymys, ideanahan on nimenomaan näyttää, miten hevosen saa traileriin. Eikä epäonnistumisia tai yhdeksään illalla venyneitä demopäiviä, kun hepat eivät lastaudu. Jokatapauksessa tyypit on taitavia, jos saavat edes parilla harjoittelukerralla hevosen koppiin. Siis jos omistaja lastaa sitä aina kahdesta viiteen tuntia.

Niin ja väkivallasta ja -ttomuudesta piti vielä sanoa sananen. Vähemmän hevosia käsitellyt ihminen saattaa moisissa demoissa helposti käsittää, että väkivallattomuus on jonkinlaista absoluuttista fyysistä koskemattomuutta, vähän niin kuin lasten kasvatuksessa. Montyn dually- halter on sekin väline, jolla puututaan fyysisesti hevosen käytökseen. Kuten kaikki muutkin välineet. Hevonen on hyvin fyysinen olento, joka laumassa käyttää fyysistä ja psyykkistä voimaa lajitovereitaan vastaan. Väkivallattomuus ei minun mielestäni ole täydellistä koskemattomuutta tai jotain ihmeen pehmolääppimistä ja hyminää, vaan fyysisten keinojen käytön rajoittamista minimiin. Minimi riippuu hevosesta, herkimpien kanssa ei tarvita kuin katse niin hevonen myötää paineelle. Vähän tiukempi tyyppi tarvitsee äkäisesti heitetyn liinakiepin takajalkoihinsa, ennen kuin viitsii liikuttaa jalkojaan pyörössä. Ennen pitkää sekin alkaa reagoida herkemmin ja herkemmin, kun huomaa sen itselleen edulliseksi. Luku sinänsä on hevoset, joilla on pitkä historia erilaisten ihmisten kanssa. Ei niitä yhdellä riimulla tai parilla pyöröaitausjuoksutuksella paranneta. Toisinaan ne ovat hengenvaarallisia, koska ovat oppineet hyökkäämään. Sellaisten kanssa työskenteleminen on ammattilaisten hommaa, eikä suinkaan pari Montyn demoa nähneen harrastelijan, joka suuressa tunteenpalossa haluaa auttaa kaikkia tielleen osuvia huonosti kohdeltuja hevosia.

Tarkoitus ei ollut kritisoida demoa tai vähätellä sen hyödyllisyyttä. Kaikki hevosten hyvinvoinnin hyväksi tehtävä työ on arvokasta, ja mitä useampi ihminen alkaa vastaavanlaisten demojen jälkeen miettiä omaa hevoseenkohteluaan, niin sitä parempi. Vielä hienompaa on, jos demo aiheuttaa ihmisten käyttäytymisessä muutoksia, jotka parantavat hevosten elämänlaatua. Suurin osa kuitenkin jatkaa entiseen malliin, yleensä kai laiskuudesta. Uuden ajattelutavan omaksuminen on raskas ja pitkä prosessi, joka jatkuu vuosia. Suosittelen sitä silti, koska sen jälkeen elämä hevosten kanssa on paljon antoisampaa. Niistä tulee omaisuuden ja urheiluvälineen lisäksi ystäviä ja kumppaneita, sanojen täydessä merkityksessä.

Kevät umpunen pien, maastolenkille tamman pian vien

Kenkääjä kävi eilen vuolemassa ja kengittämässä Pollelan polyypit sekä valkun ruunan, joka muutti Pollelaan alkuviikosta. Kymmenestä potilaasta vain kaksi oli ympärikengitystä, yksi etupään sairaskengitys ja loput pelkkiä vuoluja. Keikkuvarsan vuolu oli ihan kirjaimellisesti ympärivuolu, koska pollenpoikanen kävi kertaalleen selälläänkin. Toista kertaa jo tällä viikolla. Eka kerta tapahtui matolääkkeen antamisen yhteydessä, kun Keikku oli sitä mieltä että lääketuubi tappaa. Mitäs muuta siinä pieni polle voisikaan, kuin heittäytyä sadasosasekunnissa pystyyn ja siitä takakautta maihin jos pahasti ahistetaan. Tulee olemaan mielenkiintoista tämän tammanalun ratsukoulutus sitten parin vuoden päästä. Sen reaktiot on niin nopeita ja isoja, että ihmisellä ei ole mitään tsänssiä pysyä mukana tilanteessa. Mutta muuten on kyllä varsin järkevä otus ja vähän kovakin, mistä on tulevaisuudessa vain hyötyä. Kestääpähän pää paremmin työntekoa.

Keikun ylireaktiot johtuvat siitä, että se on nyt viettänyt kolmisen viikkoa yöt eri karsinassa kuin emänsä. Se on ollut varsin hermostunut ja välillä jopa vihainenkin, kun mamma ei ole vieressä pitämässä maitobaaria 24/7. Tämä on muuten ensimmäinen varsa meillä, joka on suuttunut vieroituksesta. Aikaisemmat ovat suhtautuneet siihen jotakuinkin neutraalisti.

Vanhatamma sai vielä viideksi viikoksi idioottikengät alleen, mutta liikutuslupa saatiin jo. Eli rauhallista kävelyä ensin pehmeällä alustalla. Jos se sujuu, niin sitten vaan maastoon maisemakierrokselle. Itse asiassa toipuminen on sujunut ihan ällistyttävän hyvin, eilisessä vuolussa ei löytynyt sälekerroksesta tai valkoviivasta mitään moitittavaa. Vähän oli toisessa etusessa verenpurkaumia anturassa, mutta tamma ei reagoinut koetuspihteihin ollenkaan. Ja niitä purkaumiahan sillä on ollut aina. VT on jo kuukauden päivät liikkunutkin täysin puhtaasti, pieni sairastarha alkaa jo olla liian ahdas. Laajensin sitä toissapäivänä muutamalla neliöllä, ja kunhan lumi tästä sulaa ja maa kuivuu, niin pääsevät Kiltintamman kanssa käyttämään koko tarhaa.

Kentän jääpinta sulaa kohisten, kohta pääsee taas ratsimaan ja pitämään tunteja. Vähänkö hienoa!

Oma maa mansikka

Välillä tädille käy niin, että sitä leipiintyy omaan ratsastamiseensa. Tai pitäisikö tänä talvena sanoa hevosteluunsa, koska kelit eivät juurikaan ole ratsastamista suosineet. Kaikkialla on liukasta ja pimeää ja masentavaa. Kentällä ei uskalla kuin vähän köpötellä. Kivat, reippaat maastolenkit on saanut oikeastaan tyystin unohtaa. Välillä menee viikkoja, ettei hevosen selkään kannata mennä ollenkaan.

Maasta käsin työskentely on sinänsä ihan kivaa, opettavaista ja kehittävää. Tänä talvena olen normijuoksuttelun ja erilaisten talutusharjoitusten lisäksi kokeillut Kiltintamman kanssa pitkin ohjin ajoa (jossa taidetttiin molemmat olla yhtä kuutamolla) sekä vapaana työskentelyä pyöröaitauksessa.

Välillä tulee kuitenkin hirveä hinku ratsastaa ihan kunnolla. Pelkäämättä että kaatuu ja rikkoo hevosen tai itsensä. Tai aiheuttaa puoli vuotta käyntiä ja hidasta jogia köpötelleelle hevoselle fyysisiä tai etenkin henkisiä/koulutuksellisia revähtymiä. Voisipa ratsastaa ilman huolia, ajattelematta koko ajan, mitä tämä tai tuo tekemäni asia vaikuttaa siihen, miten hevonen toimii ylihuomenna/ensi viikolla/ensi kesänä/viiden vuoden kuluttua.

Ratkaisu on päivänselvä: mennään vieraisiin, toisin sanoen ratsastuskoulun tunnille. Niin siis tein, ja varasin elämäni ekan ratsastuskoulun western-tunnin (tähän asti olen opiskellut länkkäriä lähinnä Olmin ja tallillamme silloin tällöin vierailevan yksityisopen johdolla). Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut, kunhan saisin tunnin verran hömpötellä menemään mahdollisimman erilaisella hevosella kuin Kilttitamma, valoisassa ja sateelta suojassa (aah, maneesi!).

Tunnille sain pienen ja pönäkän ponin, joka totta tosiaan oli ainakin erilainen kuin Kilttitamma. Tai siis kyllä ponikin kiltti oli. Lisäksi se oli tyypillinen ratsastuskouluhevonen: kyljet kuin betonia ja kaula taipui oikealle kaksi milliä, vasemmalle millin. Ahkerasta yrittämisestäni huolimatta poni punkesi lapa edellä suurimman osan kulmista ja volteista. Etenkin vasemmassa laukassa rymisteltiin iloisesti menemään kaikki mutkat suorien, riippumatta siitä mitä pilotti selässä teki tai oli tekemättä. Sinänsä en voi ponia moittia, kyllä se selvästi oli jujulla hommasta ja suoritti kaiken minkä pyysin, mutta minimipanostuksella.

Pääasia kuitenkin oli, että vieraissa käynti täytti tehtävänsä. Minulla oli hauskaa, tunti oli sopivan vauhdikas ja pysyin hyvin muun porukan mukana. Poni oli kaikesta punkeamisestaan huolimatta ihan symppis ja opettaja mukava. Mutta ehkä suurinta mahtavuutta on taas, kun seuraavan kerran kelit sallivat kavuta tutun ja kaikista puutteistaan huolimatta rakkaan Kiltintamman selkään. On se vaan sentään kumminkin niin kiva.

Huuto ja mekastus on pollen pelastus

On se vaan kumma, että pelkkä valkun läsnäolo saa ihmisen ratsastamaan paremmin. Tai sitten se johtui jostain ihan muusta:

Kilttitamma on viime aikoina ollut hiukan pinkeä ja pallosilmäinen, joten ajattelin katsastaa ihan selästä käsin miltä siitä tuntuu. Satuloin sen tunnille, päällimmäisenä ajatuksena "noh, tuskaahan se tämän kanssa tulee olemaan, mutta olkoon ny kun ketään muutakaan näistä ei ole säännöllisesti ratsastettu". Varsinkin kun olin edellisenä iltana vetänyt oikein täsmäpultit kyseiselle hevoselle, syynä täysin idioottimainen spedelöinti* (hevosen, ei mun tietenkään).

Omalle paikalleen 90 desibelin huutokomennoin ja viuhuvin riimunnaruin pultattu hevonen olikin seuraavana aamuna kuin maailman rauhallisin ja harkitsevin olento, ei täpinää, ei niskojen nakkelua (hänen nimenomainen bravuurinsa: nopea nakkaus ja kas, molemmat ohjat tulevat ratsastajan käsiin hevosen korvien välistä), ei kiihdyttelyä, ei huojumista, ei pinkelöintiä, ei mitään. Vain täydellistä käyntiä ja jogia. Oliko tällä hevosella muka joskus ollut ongelmana jännittyneisyys? Tai korkea pään asento??

Tästä lähtien otan huutomekastuksen tulevaisuudessa kehitettävän OmanValmennusMetodini (TM) kantavaksi ajatukseksi. Taso 1: Huuda ne rennoiksi! Taso 2: Rääkymällä voittoon! ja taso 3: Kiljumalla kunniaa!

* Hän kehittää itselleen aika ajoin sairaan ärsyttävän tavan rynkiä oviaukoista läpi tuhatta ja sataa. Hevosella ei tod. ole mitään laitakammoa tms. psyyken ongelmaa, se vaan kuvittelee mahtuvansa kapeikoista paremmin läpi, jos vauhtia on enemmän. Jos nyt 120cm oviaukkoa voi kapeikoksi edes sanoa, kun kyseessä on silakan muotoinen 152 cm korkea hevoke.

The Hevonen

Keikkuvarsan virallinen elämä hevosena on alkanut. Tunnistajatäti raapusti paperiin tähdet ja sukat ja merkkasi, että rautiaankimo tamma. Sitten otettiin kaulasta verikoe ja laitettiin sinne mikrosiru. Tapahtuma jännitti Keikun emää paljon enemmän kuin Keikkua, jouduttiin välillä vähän hätistelemään ylihuolehtivaista Pikkutammaa loitommalle. Keikku on tähän astisista varsoista ehdottomasti helpoin, järkevin ja rohkein. Vaikka sirun asentaminen sattui, se tuli asentamisen jälkeen uteliaana nuuhkimaan naamaa ja tarjosi kaulaansa rapsutettavaksi.

Keikku sai joululahjaksi oman harjapakin. Se on syvän pinkki, ja tietenkin kaikki aarteet sen sisälläkin ovat pinkkiä: 2 harjaa, kumisuka, hikiviila, kaviokoukku ja kaviorasvapurkki suteineen. Sinne kun laittaa pollen varhaisemmat lahjat, vaaleanpunaisen harjan ja mikrokuituliinan, niin pakki on täynnä rinsessatavaraa.

Pari viikkoa sitten Keikku oppi kävelemään riimussa. Keikku on äitinsä tavoin ollut elämänsä ensimmäiset 4kk erittäin epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Kolmisen viikkoa sitten se päätti yhtäkkiä, että ihmiset onkin kivoja. Sen jälkeen sitä on saanut oikein hätistellä kauemmaksi, kun olisi koko ajan hakemassa rapsutuksia. Jo ensimmäisestä kerrasta lähtien Keikku on osannut kulkea rauhallisesti ja asiallisesti narussa. Se kävelee riimussa paljon nätimmin kuin pää pystyssä ja silmät pyörien tepasteleva äitinsä, jota saa vähän väliä kehottaa pysymään oikeassa positiossa. Keikku sen sijaan astelee omalla paikallaan tyynen rauhallisena, kuin ikivanha hevonen.

Keikun ydinperheessä tapahtui pieniä muutoksia. Ennen Keikun ja sen emän kanssa asui isoisoäiti Vanhatamma, mutta Hän ilmoitti eilen illalla haluavansa oman asunnon. Niinpä Vanhatamma muutti viereiseen yksiöön, ja isoäiti Kilttitamma siirtyi Keikun ja Pikkutamman luokse pyhättöön. Isoisoäidistä on ollut paljon apua varsan kasvatuksessa, Keikulla on oikeastaan ollut kaksi äitiä: Pikkutamma, joka imettää ja Vanhatamma, joka opettaa hevosen tavoille. Vanhatamma alkoi kuitenkin väsyä 24/7 lastenhoitoon, joten korvasimme hänet vähän nuorekkammalla Kiltillätammalla. Keikun ja Vanhantamman kosketusyhteys säilyy kyllä, ne pääsevät hypistelemään toisiaan pihaton ja karsinan välissä olevasta oviaukosta.

Juoksutusjuttuja

Sarjassamme "hevonen opettaa tätiä", aiheenä tänään on juoksutus.

Juoksutan Kilttiätammaa säännöllisesti. Nykyisin yhä useammin, koska edistyessäni itse juoksutuksen jalossa taidossa olen alkanut saada siitä yhä enemmän hyötyäkin irti (josta lisää tuonnempana). Ehtana ratsastuskoulun kasvattina en tietenkään ollut koskaan juoksuttanut hevosta ennen Pollelaan rantautumistani. Se nyt vaan ei ole ollut ratsastuskouluissa tapana, kuten ei muukaan hevostaitojen opetus. Viime aikoina tässä on ilmeisesti tapahtunut hiukan parannusta, koska ainakin omat lapseni ovat ratsastuskoulussa saaneet monipuolista oppia myös hevosen käyttäytymisen, käsittelyn ja hoidon perusteista. Hienoa!

Palatakseni otsikon aiheeseen, juoksutin aluksi tammaa perinteiseen, kirjoista ja videoilta opiskelemaani ”enkkutyyliin”. Varusteina suitset, delta, liina ja pitkä piiska (en sentään sortunut mihinkään apuohjavirityksiin, vaikka lähes joka paikassa tähdennettiin, että juoksuttaessa on ehdottomasti oltava apuohja A, B tai ainakin C). KT on kokenut ja tasainen hevonen, joka satavarmasti ei lähde käsistä, joten pian vaihdoin suitset tavalliseen riimuun. Piiska oli mielestäni ehdottoman pakollinen varuste, koska tamma tuppasi juoksutettaessa toisinaan olemaan vähän laiska ja nihkeä.

Eli siinä sitä sitten patsasteltiin oikeaoppisesti kolmion kärkenä ja viuhuteltiin piiskaa aina kun tamman tahti alkoi hiipua. (Kaikki hevosoppaansa tavanneet tietävät, että juoksutuksessa hevonen, ihminen, liina ja piiska muodostavat tarkan, säännöllisen kolmionmuotoisen kuvion. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä).

Sattuipa sitten joku aika takaperin, että piiska unohtui matkasta enkä enää viitsinyt palata sitä hakemaan. ”Viuhuttelen vaikka ylimääräistä liinapäätä, eiköhän se tamma sillä edes jotenkuten liiku”, ajattelin.

Yllätys olikin suuri, kun KT tuntui paitsi reippaammalta, myös huomattavasti herkemmältä ja kuuntelevaisemmalta kuin normaalisti. Kovapäisenä en tietenkään yhdestä kerrasta uskonut, mutta kun seuraavallakin kerralla ilman piiskaa tapahtui sama ilmiö, koin ahaa-elämyksen. Kun käteni vapautui painavasta piiskasta (ja samalla minulla oli yksi tavara vähemmän, mihin sotkeentua ja kompastella), kroppani olikin huomattavasti rennompi ja vapaampi viestittämään hevoselle mitä halusin sen tekevän. (”Hei, tätihän on oppinut puhumaan!” Kilttitamma varmaan ajatteli mielessään.)

Olen hämmästellyt, miten herkästi hevonen reagoi kehonkieleeni. Toki ääniavutkin ovat juoksutuksessa tärkeitä (niitä käytin aiemminkin), mutta esimerkiksi temponvaihtelut on helppo saada aikaan omalla kehollaan viestittämällä. Olen edennyt lähinnä yritys-erehdys-periaatteella: kun hevonen reagoi oikein, tiedän että olen itse tehnyt oikein. Karkeana peruslogiikkana olen pitänyt "takaa ajetaan, edestä jarrutetaan". En tiedä kuinka oikeaoppista tuo lienee, mutta ainakin KT:n kohdalla toimii.

Juoksutuksesta on meille paljon hyötyä. Se on hyvää alkulämmittelyä ennen selkään nousua, ainakin Kiltintamman tapaiselle herkkikselle, joka on myös eri pätevä saamaan itselleen kaikenlaisia lihasjumeja. Ilman ratsastajaa selässä rytkymässä KT saa rauhassa verrytellä itseään ja rentoutua. Minä taas näen maasta käsin helposti, onko jompikumpi suunta tai tietty askellaji tavallista vaikeampi (etenkin laukka on KT:n kohdalla hyvä mittari). Näen myös, mikä on ”yleinen fiilinki”: tökötelläänkö happamana turpa taivaissa vai mennäänkö rentona ja tyytyväisenä pää alhaalla. Tästä on paljon apua selkään mennessä. Lisäksi juoksutuksen aikana saan hevosen kuulolle, löydämme yhteisen kielen ja vireen. Nykyisin juoksutuksesta on tullutkin ihan must, etenkin taukojen jälkeen. Jos en ensin juoksuta, tuntuu että menen hevosen selkään "sokkona".

Seuraava askel tädin opintiellä on oppia irtojuoksuttamaan pyöröaitauksessa, jolloin saan viimeisenkin haittaavan ylimääräisen kapineen eli liinan pois häiritsemästä. Uskon, että Kiltintamman kärsivällisyys riittää kyllä opettamaan tädille pyörötyöskentelyäkin. On se vaan niin pätevä ope.

Oppivainen ihminen

Enkkuratsastelujen välissä harjoitellaan Ainoaa Oikeaa ratsastuksen lajia ;)



[Uudistusten myötä Tätipahkeinen muuttui Touhikseksi. Sama täti kyseessä kuitenkin.]

Hevosihmisten suusta kuulee usein lausahduksen ”se ja se hevonen opetti minulle paljon”. Tätikin on saanut kokea menneenä talvena, miten hevonen opettaa ihmistä, tai päinvastoin. Tai ainakin opitaan pikkuhiljaa puhumaan samaa kieltä, jos ei muuta.

Kun Kiltintamman vakkariratsastaja Talliorja muutti helmikuussa pois, omin KT:n omaksi vuokrapollekseni. KT ei ole niitä kaikkein suoraviivaisempia hevosia ratsastaa, vaikka muuten onkin kiltteyden perikuva. Yhteiset ratsastussessiomme vaihtelivat talven mittaan asteikolla ok - no jaa - melko hirveää - ei lasten katsottavaa. Maastoilu ja käynti-ravi-työskentely kentällä olivat suhteellisen ookoo, mutta se laukka. Voih ja eih. Alussa pidinkin viisaampana olla laukkaamatta lainkaan. Muutaman kerran kokeilin, mutta pakkamme hajosi välittömästi ja tuloksena oli joko sinne tänne kaahotusta pukittelun kera (huonona päivänä) tai nenä taivaissa selkä notkolla suorin jaloin tököttelyä (hyvänä päivänä).

Jossakin huhtikuun kieppeillä aloin päästä hiukan jyvälle hommasta. Ensin tarvittiin kuitenkin sisäinen asenteenmuutos. Olen nimittäin koko ajan ollut sitä mieltä, että hevonen kulkee, kunhan vain itse opin ratsastamaan paremmin. Pikku hiljaa aloin tajuamaan, että vika ei aina olekaan minussa. Ta-daa, mikä oivallus! Toisinaan KT siis ihan oikeasti pistää minua huokealla ja välttyy sillä tavoin työnteosta! (edellä olevaa totuutta ovat kyllä hyvää tarkoittavat ihmiset hokeneet minulle enemmän kuin usein, mutta lopullinen oma oivallus antoi odottaa itseään näin kauan.)

Toki syy virheisiin edelleenkin on yleisimmin siellä satulan ja ohjasperien välissä. Nyttemmin olen kuitenkin jo kohtalaisen hyvin oppinut erottamaan, milloin hevonen sanoo ”en mä voi tehdä noin niin kauan kun sä teet näin” ja milloin taas ”en viitsi, ei huvita, tee itte”. Suurin läpimurto tapahtui, kun toukokuun alusta alkaen pääsin ohjatuille tunneille kerran viikossa.

Tunneilla olen erittäin konkreettisesti saanut huomata, kuinka helpolla sitä päästää sekä itsensä että hevosen yksin ratsastellessaan: ”Johan se on mennyt kymmenen minuuttia ihan kivaa ravia, nyt pitkät ohjat ja huilaamaan”. Ja vaikka ne oman ratsastuksen perusvirheet ovat erittäinkin hyvin tiedossa, niiden aktiivinen korjaus on vaikeaa, ellei mahdotonta, jos ei joku ole jatkuvasti vieressä muistuttamassa. Ratsastuksen hankaluus kun piilee paljolti juuri siinä, että selässä asiat tuntuvat aivan erilaisilta kuin miltä ne näyttävät.

Suurin hyöty kuitenkin omalla kohdallani tulee itsevarmuuden kasvamisesta. Tiedän, että voin vaatia hevoselta työntekoa. Tiedän, että teen oikein ja hevosen on toteltava minua. Osaamisen kasvaessa voin myös tehdä vaihtelevampia asioita, jolloin ratsastuksesta tulee mielekkäämpää ja hauskempaa molemmille. KT:n kunniaksi on sanottava, että monipuolisuutta siltä ei ainakaan puutu: se on kouluratsu, maastoratsu ja lännenratsu, kaikki samassa paketissa. Ehkä saan väännettyä siitä kesän mittaan vielä esteratsunkin, kuka tietää…