Kun viime keväänä aloitin Touhiksen jäljiltä ratsastaa Kilttiätammaa, huomasin ilokseni että se oli erinomaisessa kuosissa. Sillä oli hyvä lihaskunto ja se toimi todella hienosti pienin avuin. Päätin katsoa, miten kisahommat luontuisivat sen kanssa. KT:n suurin ongelma kisahevosena on sen nössö luonne: se pelkää lähes kaikkea ja on erittäin ääniarka. Niinpä kisa- ja valmennuskalenterin koostamisessa on ollut päällimmäisenä asiana KTn totuttaminen kisapaikkoihin, yleisöön ja vieraisiin hevosiin.
Ehdittiin loppukesän ja syksyn aikana käydä kahdet kisat ja kaksissa valmennuksissa. Kisa- ja valmennuspaikkojen suhteen ei ollut isompia ongelmia, yleisöönkin se tottui nopeasti. Suurin ongelma olikin vieraat hevoset. Sitä itse asiassa osasin vähän uumoillakin, sillä nelisen vuotta sitten osallistuin sillä hetken mielijohteesta harjoituskisoihin, ja siellä se pelästyi oria, joka kesken pleasure-luokan hyökkäsi kohti. Ori ei missään vaiheessa ollut viittä metriä lähempänä, mutta KTn maailmanjärjestys meni siitä aivan sekaisin. Sehän on koko ikänsä asunut styrankimaisen emänsä turvallisessa laumassa, eikä ollut aikaisemmin joutunut yhtä rankkaan tilanteeseen. Ennen hyökkäystä se oli varsin luottavainen muiden hevosten suhteen, mutta tapahtuman jälkeen se on suhtautunut vieraisiin hevosiin todella voimakkaalla varauksella. Takaa lähestyvät ovat kaikista kamalimpia, ja niitä kohti se yleensä suuntaa paniikkipukkipotkun. Enkkuhevoselle tuo nyt ei olisi sen kummempi ongelma, kuin että punainen rusetti häntään ja verkkaaminen niin, ettei joudu liian lähelle muita hevosia. Länkkärissä taas moinen taipumus on Todella Iso Ongelma.
Lännenratsujen tulee sietää muita hevosia lähellään. Sukupuolesta, rodusta, mielentilasta, ihan mistä vaan selityksestä huolimatta. Piste. Kisoissa seistään line upissa* palkintojenjaossa sekä esim. western horsemanship-luokassa omaa vuoroa odotettaessa. Western pleasure-luokassa (ja western horsemanship-luokan rail workissa) kaikki ratsukot ovat yhtä aikaa radalla, ja nopeammin liikkuvan hevosen tulee ohittaa hitaampi sisäkautta, volttia ei saa tehdä. Vaikeusastetta lisää se, että hevosta tulee ratsastaa löysin ohjin, ilman näkyvää kuolaintuntumaa**. Ja koska olen perfektionisti, en halua mennä radalle liian lyhyellä ohjalla (koska muoto ja liike kärsivät). Ratsastan kangilla mieluiten romal-ohjilla, joilla ohjaspituutta voidaan säätää kesken suorituksen, jos katastrofi uhkaa. Romaleja käytetään yleensä arabihevosten pleasureluokissa ja vaquero-tyylin*** lännenratsastuksessa, joka siis on se minun juttuni.
KooTeen kanssa olen tässä kisaamistouhussa joutunut ihan erilaisten eettisten ongelmien eteen kuin aikaisemmin Vanhantamman tai Pikkutamman kanssa, jotka molemmat ovat aika itsetietoisia otuksia. Tiedän, että KooTee haluaa miellyttää ja tekee parhaansa, mutta ei voi mitään pelokkuudelleen ja ääniherkkyydelleen. Valmennuksissa se tekee kaiken mitä pyydetään, vaikka sitä jännittää ihan hirveästi. Valmennus- ja kisaviikonloppujen jälkeen se on henkisesti aika loppu ja syö monta päivää huonosti. Tämän vuoksi sille on aktiviteettiviikonloppujen jälkeen annettava 5 päivää täydellistä lomaa ja lepoa, eli ei ratsastusta, ei juoksutusta, ei lääppimistä, ei mitään muuta kuin pelkkää laumailua pihatossa ja pariksi yöksi karsinaan nukkumaan. Tämäkin on huomioitava jo siinä vaiheessa, kun sitä valmennus- ja kisakalenteria suunnittelee. Käytännössä sen kanssa ei voi lähteä mihinkään peräkkäisinä viikonloppuina, ei oikeastaan edes kahden viikon välein, ja kaksi jännittävää päivää putkeen on maksimi ainakin tällä hetkellä.
Se menee aina kiltisti traileriin lähettämällä, vaikka tiedän sen inhoavan trailerissa matkustamista. Kisapaikalla se käyttäytyy hillitysti, vaikka tunnen sen sydämen jyskyttävän pohjetta vasten kun ohitamme pelottavaa mainostaulua tai vierasta hevosta. Se jaksaa keskittyä parin, enintään kolmen luokan ajan, joten kaikkien 5 sallitun luokan suorittaminen per kisapäivä ei onnistu. Pelottavien asioiden kohdalla se jähmettyy hetkeksi ja tekee yleensä tahti- tai askellajirikon. Se ei kuitenkaan pyrähdä karkuun, vaikka todennäköisesti se haluaisi tehdä juuri niin. Se vain kääntää korvat tiiviimmin minua kohti ja pyytää nöyränä, että autatko mut tuon pelottavan jutun ohi, jooko? Mielestäni se on iso juttu. Kamalan iso. Joudun lupaamaan itselleni, että en edes yritä pakottaa sitä enempään kuin mihin se pystyy. Tämä onkin minulle se haastavin juttu, osata antaa periksi oikeassa paikassa. Osaan olla äärettömän itsepäinen, ja sellaisena yleensä myös äärettömän typerä. Tulee olemaan mielenkiintoista selvittää, kuinka pitkälle voin KooTeen kanssa mennä ja missä on se kääntöpiste, jossa joudun antamaan periksi.
*Line upissa hevoset seisovat rivissä rinnakkain, vähän niinkuin ratsastuskoulussa kun opettaja komentaa tunnin jälkeen "Kaaartooon ja seis".
**No okei, SRL:n lännenratsastussäännöissä sanotaan, että kevyellä kuolaintuntumalla. Se ei kuitenkaan tarkoita niitä suoria, kireitä ohjia suupielestä käteen, mitä kisoissa usein näkee seuraluokissa. Herkällä kädellä ja hyvinkoulutetulla hevosella ratsastettaessa kuolaintuntuman voi ottaa täysin löysinä roikkuvilla ohjillakin, varsinkin jos on kanget ja painavat ohjat. Se on vaan täysin erilainen kuolaintuntuma kuin mitä me olemme enkkuratsastuksessa oppineet. Enkä juurikaan noista SRL:n säännöistä muutenkaan perusta vaan ratsastan pääsääntöisesti AQHA:n sääntöjen mukaisesti, koska niitä useimmat tuomaritkin käyttävät.
***Vaquero- tyyli on californialaista, espanjalaiseen ratsastustaitoon perustuvaa lännenratsastusta ja eroaa aika lailla nykyisistä kilpailulajeista, jotka ovat kehittyneet teksasilaisesta, alunperin englantilaistyyppisesta ratsastustaidosta. Vaquero-tyyli on lähellä nykyistä Iberian niemimaan klassista kouluratsastusta, josta se siis on alunperin kehittynytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti