Olen tässä viime aikoina joutunut pohtimaan ratsastuksen opetusta aika paljon oppilaan näkökulmasta. Käytännössä tunteja pitäessäni joudun yleensä keskittymään eniten hevoseen, koska kilpailevat oppilaani ovat ratsastuksellisesti jo sillä tasolla, että osaavat hallita kehonsa ja tarvitsevat lähinnä vinkkejä hienosäätöön tai hevosen päänsisäisten asioiden muokkaamiseen. Myös monet tätiratsastajistani ottavat minulta tunteja hevosen vuoksi, yleensä kyseessä on kouluhinkkaamiseen lopen kyllästynyt eläin, joka ei enää halua liikkua eteen edes raipan avulla. Toinen vaihtoehto on hevonen, joka liikkuu liikaa, ts. painelee menemään päin kuolainta tikittävässä ylitempossa, eikä kuuntele ratsastajaa lainkaan. Yllämainituissa tapauksissa ensisijainen tehtäväni on opettaa hevoselle asia uudestaan siten, että se tekee sen oikein ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Tapauksesta riippuen muokataan samanaikaisesti tai heti sen jälkeen ratsastajan istuntaa ja apujen käyttöä hevoselle selkeämmäksi ja miellyttävämmäksi.
Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.
Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim. Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.
Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.
Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.
Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.
Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.
Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?
Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.
Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.
1 kommentti:
Vau. Löysinpähän upean blogin ja viisaan, älykkään ja osaavan kirjoittajan ja ratsastajan! Olisipa mahtava aloittaa nelikymppisenä yli 25 v jälkeen ratsastus sinunlaisesi ihmisen kanssa! Haaveilla saa ;). Toivottavasti ehdit vielä kirjoitella, seurannassa olet. Ja luen taatusti vanhat jutut läpi. Kiitos!
Lähetä kommentti