Vanhantamman paranemiskertomus

Vanhan hevosen pitäminen on ylellisyyttä. Useimmat hevosenomistajat joutuvat taloudellisista syistä luopumaan vanhasta hevosestaan jo siinä vaiheessa, kun ikä alkaa haitata ratsastus- tai kilpailuharrastusta. Harvemmalla harrastajalla on aikaa tai rahaa kahden hevosen pitämiseen vuokrapaikalla, joten ikähevosesta luopuminen on edellytys harrastuksen jatkumiselle. Minulla on oman tallin vuoksi ollut etuoikeus seurata seniorihevosen elämää vielä vuosia tuon kriittisen ikävaiheen jälkeenkin, mikä on ollut hyvin antoisaa. Ei se ikä hevosillekaan tule yksin, eli liikunnan määrää on joutunut säätämään hevosen voinnin ja kunnon mukaiseksi, eikä sairauksiltakaan ole voinut välttyä. Meillä on vuosien varrella koettu yleisimpiä ikähevosten terveysongelmia eli uveiitti, metabolinen oireyhtymä, PPID (ent. cushingintauti) ja kaviokuume ovat tulleet tutuksi. Se, mikä on yllättänyt, on vanhan hevosen kyky toipua sairauksista. Aina on sanottu, että vanha hevonen ei toivu kuten nuori ja että sen vuoksi on armollisempaa päästää se vihreämmille laitumille.

Vanhatamma on nyt melkein 30-vuotias ja se on tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin 24-vuotiaana sairastuessaan kaviokuumeeseen. Kaviokuume oli todennäköisesti hormonaalista alkuperää, koska se puhkesi tiineyden päättyessä keskenmenoon. Olin huolissani jo tiineyden alusta saakka sen voinnista, koska muuten hyvin aktiivinen ja reipas hevonen muuttui apaattiseksi ja laiskaksi. Ensimmäiset cushing-oireet olivat tulleet jo 3 vuotta aiemmin hevosen ollessa 21-vuotias, kun sen karvan laatu heikkeni ja karvanvaihto viivästyi ja lopulta loppui lähes kokonaan. Samoihin aikoihin alkoi esiintyä lievää pään alueen turvotusta ja rasvaa alkoi kertyä kaulaan ja lautasille.

Noh, kaviokuumeesta selvittiin, vaikka se oli erittäin pitkä ja hermoja raastava episodi. Jokaikinen päivä ensimmäisen 3 kuukauden aikana mietin, lopettaako hevosen kärsimykset vai jatkaako hoitoa. Neljännen kuukauden lopussa alkoi hevosen vointi parantua, ja puolen vuoden kuluttua akuutista vaiheesta päästiin jo kävelemään kentälle ihminen selässä. Vaikka Vanhatamma toipui loppujen lopuksi hyvin, vinoutui se sairastaessaan sen verran pahasti, että liikkeet jäivät hiukan epäpuhtaiksi. Jotain yllättävääkin tapahtui: 15-vuotiaasta saakka erikoiskengityksellä olleen hevosen etukaviot muuttuivat kaviokuumeen seurauksena niin paljon, että se on siitä saakka pärjännyt ilman kenkiä. Hevosen iän ja vinouden vuoksi se siirtyi osa-aikaeläkkeelle, mutta osallistui kuntonsa mukaan opetukseen ja jopa pikkukisoihin. Tammalaumassa se oli edelleenkin pomo ja toimi kasvatusäitinä 8 kk iässä vieroitetulle Keikkuvarsalle. Yleensä en vieroita tammavarsoja ollenkaan, vaan annan tammojen itse hoitaa asian. Keikun oma emä Pikkutamma oli kuitenkin sen verran epämääräinen heitukka kasvattajana, että kokeilin tällaista erityisratkaisua, mikä toimikin erinomaisesti. Vanhallatammalla ja Keikulla on nykyään hyvin erityinen suhde, molemmat huolehtivat toisistaan.

Seuraava oppimisen paikka löytyi ikäänkuin vahingossa. Löysin erittäin hyvän kaurantoimittajan säällisen ajomatkan päästä ja luovuin teollisten valmisrehujen käytöstä. Korvasin kaupalliset rehut vähitellen kauralla, koska niiden energia-arvo oli jotakuinkin sama. Vanhantamman kohdalla tein päätöksen, että jos se ei kestä kauraa niin laitan sen pois, koska sekä sen metabolinen että cushing olivat alkaneet oireilla entistä enemmän.

Tapahtuikin jotain odottamatonta: parin viikon kauransyöttelyn jälkeen sen vointi alkoi kohentua ihan silmissä. Karva oli edelleen takkuinen ja rasvakertymät pysyivät, mutta sen henkinen vireystaso parani ja virtsaaminen väheni huomattavasti. Nyttemmin olen oppinut seuraamaan sen virtsaamisen määrää, koska se korreloi aika selkeästi fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Mitä enemmän Vanhatamma virtsaa, sen huonompi olo sillä yleensä on. Selityksen kauran paremmuudesta teollisiin rehuihin nähden löytyikin tieteellisestä kirjallisuudesta. Törmäsin -taas kertaalleen vahingossa- artikkeliin, jossa oli verrattu kauran, ohran, maissin ja parin eri teollisen rehun glykeemistä indeksiä toisiinsa. Kauran GI oli matalin johtuen sen korkeasta kuitu- ja rasvapitoisuudesta. Näin ollen väkirehuannos ei enää aiheuttanutkaan yhtä korkeaa piikkiä verensokeriin ja sitä kautta insuliinineritykseen, mikä näkyi hevosen kohentuneena vointina. Rehuvalmistajien suosittelema sulavammaksi käsitelty rehu ei välttämättä ole hyväksi hevoselle, jos sillä on metabolisia ongelmia. Useimmiten perusrehut valmistetaan työtä tekeville hevosille, jotka tarvitsevat nopeaa energiaa ja kuluttavatkin kaiken ylimääräisen. Näitä hevosia vaan tuppaa nykyaikana olemaan vähemmän ja vähemmän, koska hevosia keskimäärin liikutetaan liian vähän aikaa ja liian kevyesti, ruokinnan kuitenkin ollessa ravintoarvoltaan luksustasoa entisiin aikoihin verrattuna.

Tämän jälkeen elämä Vanhantamman kanssa on ollut paria pientä takapakkia lukuunottamatta nousujohteista. Se ei esimerkiksi pärjää enää pihatossa, vaan haluaa tulla yöksi sisään talliin lepäämään. Se sairasteli viime talvena parisen viikkoa varsin vakavasti, mutta toipui hyvin. Tällä hetkellä se on ensimmäistä kertaa 8 vuoteen vaihtamassa tumppuista takkukarvaansa kiiltävään kesäkarvaan, jalka nousee kerkeästi ja ravipyrähdykset ovat letkeitä, se on utelias ja aktiivinen oman ikänsä puitteissa sekä osallistuu lauman toimintaan ja jopa johtaakin sitä. Nämä viimeisimmät voinnin paranemiset on saatu aikaiseksi kokeilemalla erilaisia lisäravinteita. Teollisista aineista (kuten esimerkiksi MSM tai glukosamiini) se alkaa virtsata enemmän, mutta luonnontuotteita sen aineenvaihdunta sietää hyvin. Liikkuminen ja henkinen vireys on lisääntynyt inkiväärin myötä ja karvanvaihto lähti käyntiin munkinpippurilla viime syksynä. Se on talven aikana sulattanut kovat rasvakertymät kaulalta ja hännänjuurelta, eikä mahakaan enää pömpötä samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Se on myös hyvin herkkä elimistön elektrolyyttitasapainolle, suolaa ja muita elekrolyyttejä sopivasti annostellen se voi hyvin, mutta liiat suolot turvottavat ja tekevät sen olon tukalaksi, jolloin sen katse kääntyy sisäänpäin ja se nököttää tarhan portilla apaattisena.

Näistä kaikista edistysaskelista huolimatta tiedän, että jokainen päivä saattaa olla sen viimeinen, joten yritän viettää sen kanssa laatuaikaa mahdollisimman paljon. Vanhan hevosen ihokaan ei enää toimi yhtä hyvin kuin nuoremman, joten se tarvitsee harjaamista ja putsaamista jotakuinkin päivittäin. Pienet aktivointitoimenpiteet virkistävät sitä selkeästi, joten se saa iltatallin aikaan vaellella vapaana tallissa ja pihalla. Sille myös annetaan makupaloja kun se tulee rehukeittiön ovelle niitä kerjäämään. Ei vanhaa voi enää pilata, se on ansainnut kaiken lellimisen jo tuhanteen kertaan.