Erilaisten hevosenkoulutusmetodien tarjonta on viime vuosina lisääntynyt, ja periaatteessa valikoimasta pitäisi löytyä jokaiselle jotain. Osa menetelmistä perustuu johtajuusajatteluun, mikä tarkoittaa että ihmisen olisi kyettävä ansaitsemaan hevosensa kunnioitus erilaisilla johtajuutta vahvistavilla harjoituksilla. Osa taas perustuu ajatukseen, että hevonen voidaan opettaa käyttäytymään halutulla tavalla. Molemmat suuntaukset hyödyntävät operanttia ehdollistamista, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa, että ympäristö reagoi hevosen käytöksen muutokseen. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna: hevonen saa palautetta ja muokkaa käyttäytymistään sen mukaisesti.
Perinteinen hevosen koulutus perustuu pääasiassa negatiiviseen vahvistamiseen (paineen poisto) sekä toisinaan myös positiiviseen rankaisemiseen (rangaistus). Uudemmat menetelmät kuten naksutinkoulutus ja shaping taas perustuvat yleensä positiiviseen vahvistamiseen (palkinto) ja negatiiviseen rankaisemiseen (viedään palkinto pois). Näiden lisäksi voidaan käyttää myös toiminnan keskeyttämistä (esim. hevonen nostaa väärän laukan, se siirretään käyntiin ja pyydetään nostamaan laukka uudestaan).
Eri tavalla koulutetut hevoset myös käyttäytyvät eri tavalla: palkitsemalla (positiivinen vahvistaminen) opetettu hevonen on yleensä utelias ja puuhakas ja kokeilee mielellään uusia asioita. Rankaisemalla (positiivinen rankaiseminen) koulutettu hevonen taas on oppinut olemaan kokeilematta (koska siitä saattaa seurata rangaistus) ja sen olemus on sulkeutuneempi. Paineen poistolla opetettu hevonen asettuu jonnekin noiden ääripäiden välimaastoon.
Okei, hienoa. Kaikki hevosellaan kilpailevat varmasti haluavat sen iloisesti suorittavan atleetin, kuten FEIn määritelmä kilpahevosesta kuuluu. Joten eikun palkitsemaan ynnä sheippaamaan, niillähän niitä iloisia atleetteja saadaan. Vai saadaanko?
Harrastehevosen päätehtävä on tuottaa miellyttäviä hetkiä omistajalleen. Sen tulee olla kiltti ja hyvinkäyttäytyvä sekä turvallinen, koska harrastelijan ei voida olettaa hallitsevan ongelmahevosen eheyttämisprotokollaa. Harrastehevonen saa olla veikeä ja oma-aloitteinen, eikä ole niin tarkkaa, tekeekö se sen laukanvaihdon juuri tasan X:n kohdalla. Ihmiset rakastuvat hevosissaan persoonallisuuteen, joten on hienoa jos harrasteratsulla sellainen on. Näin ollen positiivinen vahvistaminen (palkitseminen) höystettynä paineen poistolla on todennäköisesti paras menetelmä harrastehevosen kouluttamisessa.
Kilpahevoseen kohdistuu erilaiset vaatimukset kuin harrastehevoseen, joten kouluttaminenkin on haasteellisempaa. Kilpahevonen on nimittäin saatava vakuuttuneeksi siitä, että suoritettava on, vaikkei just nyt tekisi mieli. Sen tulee myös sietää yleisön aplodeja ja muuta mekastusta, matkustamista, yksinäisyyttä ja vieraissa paikoissa asumista. Aika harva hevonen on syntynyt kilpahevoseksi, ts. sillä on sellainen psyyke, että se pystyy kurinalaiseen suoritukseen lähes mahdottomissa olosuhteissa.
Oma havaintoni lähes pelkästään palkitsemalla koulutetuista hevosista on, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin kun itse haluavat. Allegoriana: jos teini-ikäinen lapsesi ei suostu viemään roskista ulos, sanotko että ei se mitään, katsotaan huomenna jos vaikka huvittaisi silloin, vai korotatko kenties hänen viikkorahaansa että motivaatio kotitöihin kasvaisi? Todennäköisesti et tekisi kumpaakaan, vaan käyttäisit ns. perinteisiä lapsenkasvatusmenetelmiä (uhkaus, kiristys & välitön palkinto). Teini tekee velvollisuutensa, roskis ei pursua yli laitojensa ja kaikki ovat pienen napinan jälkeen tyytyväisiä. Sama pätee hevosiin, eli on asioita, jotka on vaan tehtävä, vaikkei just nyt haluaisi.
Toinen ongelma on suorituksen laatu. Monet kilpailuissa vaadittavat liikkeet ovat fyysisesti vaikeita, ja kilpahevonen on jotenkin saatava vakuuttuneeksi, että ne on silti suoritettava parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kouluhevosella täytyy olla eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, estehevosen on hypättävä teknisesti oikein ja koukistettava jalkojaan tarpeeksi esteen yllä. Reining -hevosen on tehtävä kunnon spini eikä se saa laahustaa velttoa napakäännöstä. Ravihevosen on kiihdytettävä loppusuoralla ja vikellyshevosen jaksettava ylläpitää tasaista hidasta laukkaa todella pitkiä aikoja. Kuinka moni kilpahevonen suorittaa sataprosenttisesti ilman ulkopuolelta tulevaa motivointia, joka usein on fyysistä ja voidaan tulkita pakottamiseksi?
Kolmas seikka taas on hevosen mielenlaatu: toisinaan pääasiassa palkitsemalla koulutetuista hevosista tulee mahdottoman happamia työskentelijöitä. Ne suhtautuvat ihmiseen kuin jonkinlaiseen seremoniamestariin, ja ottavat nuivan asenteen jos seremoniamestari ei toimikaan niin kuin polle haluaa. Todennäköisesti kyseessä on ennemminkin kouluttajan tekemä virhe kuin menetelmän aiheuttama ongelma, mutta se kumoaa silti usein kuullun väitteen, että palkitsemalla kouluttaminen on turvallista, koska se ei luo käytösongelmia vaikka kouluttaja ei olisikaan aivan tilanteen tasalla.
Miten niitä happy athleteja sitten oikein saadaan? Todennäköisesti kurinalaisella työskentelyllä, jonka aikana hevoselle annetaan lupa tehdä virheitä ja mahdollisuus korjata ne. Mahdollisimman virheettömällä koulutuksella, mikä tarkoittaa palkitsemisen, paineenpoiston ja eettisesti hyväksyttävien rangaistusten (esim. pelleilystä seuraa lisää työtä) käyttöä sopivassa suhteessa.
Antamalla hevosen olla hevonen, eli tarjoamalla sille virkistysmahdollisuuksia kuten hengailua laumassa ja kävelyretkiä metsässä. Antamalla sille mahdollisuus kontrolloida omaa ympäristöään (pihattotyyppinen systeemi, jossa hevonen saa valita onko sisällä vai ulkona). Sallimalla sille rentouttavat piehtaroinnit ja mutakylvyt, jotka myös hoitavat lihaksistoa ja ihoa. Antamalla sille mahdollisuus juosta ja revitellä oikein kunnolla, että patoutunut energia pääsee purkautumaan. Kohtelemalla sitä arvostavasti ja suhtautumalla siihen kuten toiseen elävään, ajattelevaan olentoon, jolla on omia tarpeita (jotka toisinaan ovat ristiriidassa meidän ihmisten tarpeiden kanssa). Hyväksymällä hevonen sellaisena kuin se on (kuinkahan moni hevonen tälläkin hetkellä tietää, että sen ihminen on siihen tyytymätön?), on armeliaampaa vaihtaa hevosta ajoissa kuin yrittää vuosikausia muokata siitä jotain, mihin se ei pysty.
Suuri ongelma eettisesti hyväksyttävässä kilpahevosen kouluttamisessa ja valmentautumisessa taitaa edelleenkin olla sopivien valmentajien puute. Itse valmennuksissa käyneenä ja muiden valmentautumisia sivusta seuranneena olen huomannut, että huiput opettavat yleensä silkkaa hevostaitoa, kun taas ei ihan niin huiput käyttävät enemmän fyysisiä pakotteita. Todella hyvillä valmentajilla on etologia ja tekniikka hallussa sekä ajoitus kohdallaan, joten konfliktitilanteita ei edes pääse syntymään. Valmentajan hyvä hevostaito ja etologian tuntemus ei poissulje rangaistusten ja pakotteiden käyttöä, mutta yleensä niiden käyttö on hillitympää ja tehokkaampaa kuin tavisvalmentajien, jotka usein ampuvat hyttysiä tykillä. Tähän sopiikin hyvin Kyra K:n toteamus, että jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.
1 kommentti:
Olen usein miettinyt näitä hevosia, joiden kerrotaan suorastaan rakastavan esiintymistä ja kilpailuissa/näytöksissä kiertämistä. Voiko se olla totta, kun kyseessä on kuitenkin rauhaa ja rutiineja rakastava pakoeläin? Toisaalta hevoset ovat myös sekä miellyttämisenhaluisia, että älykkäitä (joskus joitakin tutkimusraportteja lukiessa tulee mieleen, että ihmiset eivät ehkä edes vielä tajua hevosen älyn rajoja, kun kyseessä on niin erilainen laji kuin itse olemme), joten voihan olla aivan tottakin että jotkin yksilöt ”ymmärtävät” olevansa erityislaatuisia ja että ”nuo kaikki ovat täällä ihailemassa minua”. Esimerkiksi Apassionata-näytöksissä yleisöä kannustetaan kovaäänisiin taputuksiin, koska hevoset muka ovat ”kokeneita show-esiintyjiä” ja ”nauttivat kovaäänisistä suosionosoituksista”. Hmm?
Toisaalta juuri Kyra, joka mun mittapuun mukaan kyllä ymmärtää hyvin hevosen psyykeä, kertoo että Max oli juuri tällainen show-tyyppi, ei viitsinyt panna kouluradalla parastaan jos katsomo oli vain puolitäysi ;)
Lähetä kommentti