Kävin lauantaina Ihquilemassa. Se on myytävänä, ja ostajaehdokkaat olivat katsomassa kun ratsastin sitä. Se tuntui taas hevoselta, joka on tehty tilaustyönä juuri mulle. Herkkä, voimakas, hieman röyhkeä ja silti kiltti. I-HA-NA toisinsanoen. Nättikin se on. Ja täsmälleen oikean kokoinen munlaiselleni pitkäkoivelle. Valitettavasti vaan mulla ei ole rahaa ostaa sitä eikä talliinkaan mahdu enempää hevosia. Sitä paitsi se menisi aivan hukkaan mun omistuksessa, kun en ole mikään kisaamisistoilija.
Ihqun myyminen Suomeen voi olla pieni ongelma, sillä se on (reining-) koulutettu jenkeissä, missä ratsastus- ja hevosenkäsittelykulttuuri on aika lailla erilainen kuin täällä meillä, ainakin jos kisahevosten koulutuksesta puhutaan. Jenkit tekevät hevosistaan erittäin herkkiä, meikäläiset saksalaistyyppiset avut ja koulutusmenetelmät ovat niille liian voimakkaita. Esim. Ihqua ohjataan täysin painoavuilla, kootaan pohkeilla ja vain hienosäätö tehdään ohjilla. Sitten kun sen selkään laitetaan ostajaehdokas, joka on tottunut survomaan ratsastuskouluhevosia tai englantilaisiin apuihin tottuneita jähmäkkeitä, on katastrofin ainekset valmiina. Jos ratsastaja ei osaa käyttää painoaan, Ihqu hortoilee minne sattuu ja menee mitä nopeutta haluaa. Jos ratsastaja jää roikkumaan ohjiin, se menee tolaltaan, koska kokee sen moitteeksi jostain väärästä toiminnasta. Jos ratsastaja potkii sitä kylkiin tai puristaa jaloillaan, Ihqu tietenkin yrittää vapautua ahdistavasta tilanteesta pukittelemalla. Se on myös tosi fiksu hevonen, ja on aika näppärästi oppinut välttämään työntekoa sinkauttelemalla tätejä pitkin tanteretta. Ei siis missään nimessä mikään aloittelijoiden hevonen.
Kouluratsastajat eivät voi aavistaakaan, mitä tarkoittaa ”herkkä avuille” hyvinkoulutetusta lännenratsusta puhuttaessa. Useimmat hyvin koulutetutkin koulupollet ovat kuin kivirekiä sellaiseen verrattuna. Lännenratsu on opetettu kokoamaan itsenä löysin ohjin ratsastajan kiristäessä hieman istuntaansa ja painamalla ulkopohkeen kiinni. Se asettuu sisäänpäin sisäpohjeen kevyellä painalluksella, ja ryhdistää etuosansa ratsastajan nostaessa sisäkättään ylöspäin.
Ohjaamiseen tai vauhtikontrolliin ei ohjia käytetä ollenkaan, tai siis ei samassa merkityksessä kuin enkkuratsastuksessa. Hevonen kääntyy katseella sekä epäsuoralla ohjasotteella eli neck reinillä: ulko-ohja osuu kaulalle. Pohjeavut tukevat kääntymistä ja määrittelevät, miten hevonen kääntyy, suorana vai asettuneena vai väistäen. Kuolaintuntuma tarkoittaa, että kädessä tuntuu höyhenenkevyt vastus kankikuolaimen vipuvarren pysyessä silti luonnollisessa asenossaan. Kuolaintuntumaa käytetään vain hetkellisesti, ilmoittamaan hevoselle, että a) kokoapas itseäsi hiukan että saadaan toi takapää alle tai b) tsot tsot polle, keskitytäänpäs nyt ja kuunnellaan niitä painoapuja vähän tarkemmin. Liikkeellelähdöt ja askellajista nopeampaan siirtymiset tehdään istunnan muutoksella (ja hyvin keveillä pohjeavuilla) sekä samanaikaisella ääniavulla. Hidastaminen tapahtuu istunnan avulla joko kooten tai ”lopettaen” menossa oleva toiminta. Ihqu esim. pysähtyy kuin seinään (mutta pehmeästi niiaten) ratsastajan istunnan ja ohjaskäden paikan kertoessa, että se on stoppi ny.
Jotta hevonen kykenisi toimimaan yllämainitulla tavalla, sen on oltava äärettömän tyynessä ja itsevarmassa (<-- sanan positiivisessa mmerkityksessä) mielentilassa. Jos se hätääntyy tai tuntee olonsa ahdistuneeksi, se ei pysty keskittymään ratsastajan apuihin ja herkkyys katoaa. Siksi lännenhevosen kouluttaminen on pääasiassa sen itseluottamuksen rakentamista. Kisoissa vaadittavat manööverit ovat kuitenkin loppujenlopuksi suhteellisen helppoja hevoselle, joten niiden kouluttamiseen ei kulu yhtä pitkää aikaa kuin kouluratsua koulutettaessa. Se varsinainen juju on siinä pohjatyössä, hevosen psyyken koulimisessa.
Valitettavasti jotkut valmentajat käyttävät toisenlaista metodia, eli pakottavat ja nöyryyttävät hevosta niin kauan, että se ei enää yksinkertaisesti uskalla eikä jaksa olla ratsastajan kanssa eri mieltä ja tottelee kuin kone. Se on kuitenkin mielestäni epäeettinen koulutustapa, koska sillä tähdätään saamaan hevonen opitun avuttomuuden ja ylivarovaisuuden tilaan, molemmat hevosen kannalta epämiellyttäviä ja epäterveellisiä mielentiloja. Vaan mikäpä hevosurheilun laji olisi täydellinen. Kaikista lajeista löytyy aina ahneita, kiireisiä tai ihan vaan tietämättömiä, jotka asettavat oman kunnianhimonsa hevosen hyvinvoinnin edelle. Onneksi sitä voi aina valita, mitä menetelmiä itse hevostensa kanssa käyttää.
2 kommenttia:
Hieno kirjoitus taas kerran. Mulla on samanlaisia ajatuksia, jotka sinä näemmä osaat pukea sanoiksi.
Herkimmät ratsastamani hevoset ovat western-koulutettuja, seuraavaksi herkimmät niitä, joiden kanssa on "kasvanut yhteen" ja jotka kuuntelevat jokaista vatsalihasten jännitystä ja painonsiirtoa ja ajatusta. Näiden rinnalla "herkkä" venäläisittäin koulutettu huippukouluratsu on kuin kivireki. Venäläiset ovat yhtä karskeja kuin saksalaiset ja vaativat ratsulta vielä enemmän kokoamista ja kuolaintuki on jotain ihan käsittämätöntä.
Mulle ei oikein ole ikinä auennut, kuinka ihmeessä enkkuratsastuksessa hankitaan se rento ja tasapainoinen istunta? Siis jos käsissä roikkuu monta sataa kiloa kuolainta vasten painavaa hevosta? Useimmiten kuitenkin alla oleva hevonen ei ole mikään GP- tasolle koulutettu herkkäsuu, vaan survomalla tunnottomaksi ja painavaksi tehty tavispolle (tai vaihtoehtoisesti alta karkuun juokseva ylikuuma hössöttäjä, joka repii ratsastajan kädet irti olkapäistä ensimmäisen vartin aikana).
Yritä siinä sitten jotenkin rentouttaa hartiat, että selkä rentoutuu --> että lantio rentoutuu --> että jalat toimii jne.
No, mäpä en osaakaan kävellä ja syödä purkkaa yhtä aikaa, niin että länkkäri ja ehkä myös klassinen koulu on ihan omiaan tällaiselle putkiaivolle. ;o)
Lähetä kommentti