Tätipahkeisen ja Vanhantamman kanssa maastossa, loistava sää vaikkakin vähän kylmä: siinä -12 astetta. Ehdittiin lähteä juuri ennen auringonlaskua, joten valoa riitti hyvin sellaiseen tunnin ratsastukseen. Lemppari kävi tosi kovilla kierroksilla, johtui varmaan pakkasesta. Lähdettiin tallin pihasta pellolle päin, ja kaikkien sääntöjen vastaisesti aloitettiin reissu reippaalla laukalla syvässä lumessa. Ajattelin sen hiukan rauhoittavan Lempparia, mutta eipä se juurikaan auttanut. Mentiin vielä metsässäkin häntä tötteröllä piffiä ja paffia. Vasta kun päästiin vaikeammalle polulle, missä pitää katsoa mihin kavionsa laittaa, muuttui eteneminen normaalimmaksi.
Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.
Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.
Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti